Siitä on vuosia aikaa, tapahtumasta joka muutti minut yhdessä sekunnissa. Tuntien, viikkojen, kuukausien ja nyt lopulta vuosien jälkeenkään en ole se minä. Vuosikausia olen etsinyt, pinnistellyt ja selviytynyt.

Olen opetellut elämään muuttuneen itseni kanssa, samoin läheiseni ovat joutuneet sopeutumaan elämään kanssani.

Työelämä on työelämää, siellä ei toiset sopeudu tekemään minun kanssani, vaan siellä minun pitäisi kyetä ihan itse toimimaan yhtenä  jäsenenä. Vähän kerrallaan olen saanut huomata, etten kykene, en vaikka kuinka haluan ja tahdon.

En ole ennen näin asioita ajatellut. Koska olen sopeutunut, olen joutunut sopeutumaan ja muut ovat joutuneet sopeutumaan minuun. Asia kerrallaan, tilanne kerrallaan.

Halu ja tahto eivät nyt enää riitä. En voi aina syyttää epäkohdista jotakin ulkopuolista tekijää, vaan nyt on aika alkaa tosissaan pohtia sitä, että ongelman nimi on minussa itsessäni. Kaikkein kamalinta tässä onkin se, että olen epämääräisesti aavistellut jonkin olevan vinossa, mutta en ole itsekään nähnyt asiaa, en ole koskaan edes ajatellut asiaa. Miksi olisin? Siinähän se ongelma onkin, kun ei edes itse tajua, ei tiedä mitään vikaa olevankaan.

Viime viikko antoi paljon vinkkejä minulle. Hienovaraisia vihjeitä, joista aloin itse ihmetellä ja epäillä jonkin olevan vinossa ja pahasti. Aiemmin olen samoja asioita yrittänyt selittämällä selittää, ulkoistaa syytä ja selittää vielä. Mutta, kun samat asiat toistuvat, samanlaisina ihmisistä riippumatta, vika on oltava itsessäni, ei aina muissa.

Vuosia sitten hylkäsin tämän vaihtoehdon, en halunnut uskoa siihen, se oli mahdotonta. Unohdin koko asian ja jatkoin elämääni. Ja nyt en voi enää paeta. Nyt on katsottava härkää silmiin, nyt vihdoinkin alan itse käsittämään omaa itseäni.

Seurauksien kanssa olen itse oppinut elämään. Läheiseni myös. Mutta samaa ei voi vaatia työpaikoilla, joissa hommien sujuttava saumattomasti, jokaisen työntekijän on kyettävä luottamaan toinen toisiinsa jne. Itseäni en ole edes osannut katsoa sillä silmällä, olen selittänyt ja selittänyt kaikin mahdollisin tavoin. Etsinut syytä ja vikaa itseni ulkopuolelta ymmärtämättä, että vika onkin kokonaan minussa.

Näiden aatosten kanssa olen alkanut nostaa kissaa pöydälle, onneksi olen lähiaikoina hieman viisaampi näidenkin pohdintojeni suhteen.

Siihen asti tuskailen ja pohdin tai sitten sivuutan asian kokonaan ja jatkan kuin ennenkin. Yksi totuus on jälleen ovella ja minun on kuultava se, vihdoinkin saan peilin, josta katsoa yhdessä jonkun toisen kanssa.

siihen asti en voi kuin ihmetellä, kiinnittää huomiota epäkohtiin itsessäni, arvailla mikä on normaalia ja mikä on taasen muuttunut. Ongelma on silloin oikea ongelma, kun ei itse tajua ongelmaksi/viaksi/puutteeksi jne.

Ja näin olen elänyt vuosia. Ihmetellen, arvaillen, luulotellen ja vihdoin alan itse oivaltamaan mistä tässä kaikessa onkaan kyse. Minusta ja siitä tapahtumasta, joka sittenkin jätti lähtemättömät seurauksensa minuun ja joiden vuoksi olen joutunut sopeutumaan uudelleen elämään elämääni.

Muutokset itsessäni ovat lopullisia, niitä ei saa pois. Mutta, kuinka paljon niitä sitten loppujen lopuksi on, sitä en vielä tiedä. Kaikki ne kummallisuudet ja outoudet saavat järjellisen selityksen. Minun ei niitä enää tarvitse pohtia.

Pelottavaa ja jokseenkin helpottavaa. Vihdoinkin asioihin tulee jotakin järkeä, jopa itse ymmärrän vihdoinkin, vasta nyt olen valmis kuulemaan totuuden. Vasta nyt asia saa päätöksen. Voin tämänkin asian suhteen lakata uimasta vastavirtaan. Minun ei tarvitse kieltää asiaa, vaan voin vihdoin hyväksyä ja opetella elämään uuden tieotisuuden ja uuden tiedon varassa. Josko se vihdoin toisi helpotuksen myös näihin kokemiini ongelmiin työelämän puolella.

Josko vihdoin kärsimykseni loppuisi, voisin alkaa rakentamaan omaa identiteettiäni uudelleen, kun olisi jotain pohjaa mille sen rakentaa? Kun se vanha minä on jokatapauksessa kadonnut, hävinnyt, muuttunut. Minun ei tarvitsisi enää olla itse ihmeissäni itseni kanssa?

Mikään ei tuo vanhaa minääni, persoonaani takaisin. Mikään, mitä joskus olin, ei ole enää olemassakaan. Nyt tiedän, ettei se koskaan palaa, on sopeuduttava vihdoinkin elämään tämän kanssa, mikä nyt on. On rakennuttava uudelleen, on perustuttuva uudelleen.

m%C3%B6rk%C3%B6.jpg