Osa-aikainen työ näyttäisi kannattavan, ainakin mitä nyt omaan kokemukseeni voin nojata ja tietysti siihen, että olemme oppineet tulemaan niin vähällä euromäärällä toimeen. Tosin, toivoisin joskus, että olisi muutakin mukavaa ajattelun aihettä, kuin tämä ainainen rahan ja sen riittävyyden pohtiminen.

Mutta, juuri nyt olen iloinen. Huomaan, että pitkästä aikaa pääsen ihan itse ruokakauppaan, voin maksaa ostokseni itse. Ainakin pari kertaa ja ei tarvitse olla toisen "armoilla" syömisten suhteen. Tuo rahan riittämättömyys ruokiin on ollut itselleni kovin kova pala purtavaksi.  Eron jälkeen kaikenkattava itsenäisyys ja pärjääminen omin avuin on ollut minulle suuri asia.

Avioliiton aikana oma itsenäisyyteni hävisi, itsenäinen "selviäminen" erilaisista arjen normaaleistakin asioista oli exmiehen takin taskussa ja sellaiseen en enää halua itseäni alentaa. Vapauteni, tahtoni oli miehen vallassa. Samoin ajatteluni, tunteeni. Hän hallitsi minua 100% sti. Olin kuin sätkynukke, jonka naruja ex liikutteli mielensä mukaan. Pahimmat ongelmat alkoivatkin oikeastaan sen jälkeen, kun aloin niitä naruja katkoa yksi toisensa jälkeen, seurauksista välittämättä. Kun ymmärsin vuosien jälkeen, että olinkin alistettu, huijattu, manipuloitu ja ahdettu hyvin pieneen nurkkaan kyyhöttämään ja odottamaan aina sitä hetkeä, kun mies tarvitsi minua johonkin omiin suunnitelmiinsa.

Eron jälkeen olen joutunut opettelemaan uudelleen kaikenlaisia asioita. Ensimmäinen vuosi erosta oli exän kiusantekoa ja koin oman elämäni muutoinkin kovin hankalaksi, koska uusia jokapäiväisiä opeteltavia asioita oli paljon.

Jouduin opettelemaan uudelleen pankkiasioinnin verkossa. Mies oli "hoitanut" mallikkaasti minun rahojani minun tililtäni, johon hölmöyksissäni ja luottavaisena menin tosiaan antamaan käyttöoikeudet tiliini. Jouduin opettelemaan laskun maksun kotoa käsin, ja sitä ennen opettelemaan tietysti itse tietokoneen käytön. Minun tietotekninen mutta auttamattoman vanha osaaminen jämähti sinne 90-luvun puoleen, joten oli otettava aimo harppaus 2000-luvulle tekniikassa.

Jouduin opettelemaan auton tankkauksen, katsastusjutut ja muut auton pitämiseen liittyvät jutut. Tosin ulkoistin ne hyvin mielelläni, koska se on asia, mikä kuuluu miehille omasta mielestäni.

Opettelin myös toimimaan yhteistyössä hyvin erilaisten viranomaisten kanssa, uskalsin ensimmäistä kertaa luottaa pakon edessä heidän ammattitaitoonsa, opettelin myöskin asioimaan kelassa, täyttämään mitä ihmeellisempiä lomakkeita, joiden kanssa en ollut aiemmin ollut tekemisissä. Opin käyttämään sähköpostia.  Asianajajan palvelut tulivat myös tutuiksi, koska ilman häntä en olisi koskaan päässyt eroon minulle kuulumattomasta asuntolainasta. Mies maksatti minulla lainakuluja melkein vuoden ja samaan aikaan yritin selviytyä omista asumisen kuluista. Omaisuus meni exälle, hän sitten viimein suostui lunastamaan minun osuuteni yhteisestä asuntolainasta ja sen myötä sain hiukan takaisin rahaa, jolla pääsin oman elämäni alkuun uudelleen kiinni. Tuosta summasta sitten jouduin itse maksamaan kaikki asianajokulut, sekä elatusmaksuja lasten isälle seuraavan vuoden. Eli eipä se hirmuisesti auttanut kuitenkaan.

Opettelin tekemään kaikenlaisia uusia ruokia niistä ruoka-aineista, joita en saanut käyttää miehen syödessä samaa ruokaa muun perheen kanssa. Yhden selkäsaunan jälkeen opin, ettei miestä kannattanut ärsyttää tarjoamalla hänelle väärää ruokaa.

Opettelin laittamaan auton lämmitykseen, ajastuksella. Edelleen opettelen auton siivoamista, se onkin yksi semmoinen asia, josta en pidä.

Ennenkaikkea olen opetellut hengittämään vapaasti, olemaan vapaa ihminen, jonka ei tarvitse joka sanaa miettiä, jokaista tekoa tai tekemättä jättämistä miettiä, voin ajatella mitä haluan, voin kotonani tehdä mitä haluan, siis harrastaa halutessani eli lukea, neuloa, maalata, sisustaa jne. Voin ottaa päivätorkut, saan nukkua yöni rauhassa, voin jopa yskiä ilman käskyä lopettaa.

Minun ei tarvitse kuunnella ikäviä ja loukkaavia kommentteja ulkonäöstäni, ilmeistäni tai eleistäni. Voin olla iloinen ilman kysymuksiä ja tuntikausien ristikuulustelua, saan näyttää omat tunteeni sellaisina kuin ne ovat. Voin tehdä asioita juuri siinä järjestyksessä kuin hyvältä tuntuu, kukaan ei ole arvostelemassa ja haukkumassa tekemisiäni. Selkäni takaa ei kuulu moite, ei käsky olla hiljaa tai hiljentää lapset tai hän hiljentää itse.

Minun ei enää tarvitse pelätä toista. olla varpaillaan ja varuillaan. Minun ei tarvitse enää mukautua arjessani toisen mielialoihin ja välttää suututtamasta tai ärsyttämästä toista.

Kamalinta ajatuksena on ollut se, että olen jopa yskimisen joutunut opettelemalla opettelemaan uudelleen. Kaikkeen sitä ihminen alistuukin, kun tarpeeksi uhkaillaan ja pelotellaan seurauksista, jos jokin toisen mielestä ärsyttävä asia ei lopu.

Minulla meni useampi vuosi päästä eroon opitusta tavastani imuroida koti aamuin illoin. Samoin meni useampi vuosi nukkumisen opettelun kanssa, siis että voin todellakin rentoutua ja nukkua muutoinkin kuin 15cm kokoisella alueella sängyn reunassa kyljellään.

Edelleen opettelen puhumaan. Viimeisinä kuukausina ennen eroa ja jo vuosia ennen sitä minun piti olla mahdollisimman hiljaa, vähäeleisesti kulkea, vastata lyhyesti kysymyksiin, olla katsomatta minnekään. Edelleen minun lähes mahdotonta katsoa toista ihmistä silmiin, edelleen en kykene tai osaa puhua monisanaisesti.

Edelleen otan askeleita taaksepäin, mikäli joku lähestyy minua keskusteltaessa. Edelleen säpsähdän, jos keskustelun toinen osapuoli nostaa kätensä, tai kallistuu minuun päin. Edelleen en päästä ketään selkäni taakse ja edelleen katson, että tilassa missä olen, on ns. suora uloskäynti ja valitsen paikkani niin, että pääsen nopeasti pois tilasta. Niin, että näen oven ym.

Kotona olen opetellut siihen, etten ahdistu suljetuista ovista. Meni oikeastaan vuosia, että kykenin ylipäänsä sulkemaan perässäni huoneen oven, jossa itse vietin aikaa. Tosin oman makuuhuoneen ovea en vieläkään kykene sulkemaan yöksi. Ahdistus ja pelot nousevat liian sietämättömiksi.

Opettelen edelleen uudelleen tuomaan omia mielipiteitäni toiselle, se on vaikeaa. Opettelen tekemään päätöksiä, eli ilmaisemaan myös omaa tahtoani ja mielihalujani.

Opettelen ilmaisemaan omia tunteitani, niin kehollisesti kuin sanallisestikin. Opettelen esittämään omia toiveitani, opettelen edelleen tekemään omia suunnitelmiani.

Kaiken normaalin voi todellakin unohtaa, mikäli tarpeeksi kauan ja tarpeeksi monta kertaa kokee epämiellyttäviä asioita tehdessään toisen mielestä väärin ja ärsyttävästi. Itselläni tuota "aivopesua" tosiaan kesti sen parikymmentä vuotta ja kyllähän se on jättänyt minuun niin suuren jäljen.

Tämä kirjoittaminen on toiminut minulle ikäänkuin harjoitteluna myös kaikelle uudelleen oppimiselle. Monesti huomaan kuinka kirjoittamani toimii myös kuin siemen, joka lähtee sitten itämään ja huomaan myöhemmin omaksi ilokseni oppineeni uudelleen jonkin vanhan jutun, joka siis minusta oli saatu pois exmiehen toimin.

Jo se mielikuva itsestäni, minkä exä onnistui luomaan minuun, etten olisi normaali ja tervejärkinen ihminen on hävinnyt vähän kerrallaan. Kiitos siitä kuuluu myös niille ihmisille, jotka alkuun olivat tukemassa minua ja jotka selittivät ja kertoivat sen tuhannen kerran, etten ole epänormaali, ja että olen joutunut kokemaan epänormaaleita asioita vuosien ajan.

Ei, erosta ei toivuta ihan vuodessa, ei useammassakaan. Itsellänikin elämän palauttaminen normaaliksi on kestänyt ja uskon, että tuleekin kestämään vielä oman aikansa.

"kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla...." lainaus eräästä apulannan kappaleesta, joka ei enää satuta itseäni sanoin.