Ilta. Miten meni niinkuin noin omasta mielestä tämä päivä?

Siinähän se taas vierähti. Aamulla työmaalla ja sen jälkeen kotona. On se vaan jännä, miten muutama tunti työtä saa ihmisen näin väsyneeksi. Työstä tultuani heitin pitualleen hetkeksi, sitten jatkoin projektia maalausten kera ja taas huilaamaan sängyn pohjalle. Toinen kerros maalia pintaan ja taas huilaamaan ja sinne sitten jäinkin pedin tykö.

Miesystävän kotiutuessa revin sitten itseni ylös, jotta muutaman sanan ehtii vaihtamaan ennen yöunille käyntiä. Huomasin jälleen, kuinka aika kuluu. Se siis vain hujahtaa ohi, ilman että edes tekisin mitään. En nukkunut kuin hetken, minulle se tarkoittaa noin tuntia ja lopun aikaa torkuin ja yritin rentouttaa kivistävää kroppaa, joka väsyi taas niin pienestä.

Olen jo sopeutunut tuohon väsymiseen, ajatuksen tasolla ja kun väsy iskee, sille ei voi mitään. Kropalle ei auta sanoa, että odottaa parempaa hetkeä. Se tulee, kun on tullakseen ja menee pois kun on mennäkseen.

Useimmat päivistäni menevät jokseenkin hukkaan, sen suhteen, etten saa tehdyksi yhden päivän aikana kaikkea sitä, mitä ehkä pitäisi tehdä. Päivä kerrallaan ja väsy huomioiden.

Kyllä se siitä sitten taas ohi menee, niin ajattelen, toivon ja luotan.

Olen tänään miettinyt jokseenkin paljon niitä ihmisiä, jotka olivat joskus nuoruudessani elämässäni jollain lailla mukana. Eihän ne olleet ystäviä sitten ollenkaan, ei vaikka silloin halusin niin uskotella itselleni. Olen yksitellen, ihminen kerrallaan pyrkinyt palauttamaan nimiä mieleeni laihoin tuloksin. Ajatella, en ole kehenkään ollut missään yhteyksissä teini-iän jälkeen. En tiedä, mitä kenellekin kuuluu tänään.

Sitten mietin sukuani. Niitä ihmisiä, jotka olivat ja jollain tapaa on edelleen tärkeitä. Vaikkakin minut on unohdettu. Sukuun pitää pitää yhteyttä äidin kautta, muu ei käy ja olenkin alkanut miettiä jo sitä,mitä sen jälkeen, kun äidistä aika jättää? Minulla ei ole puhelinnumeroita, ei osoitteita ja nimetkin alkavat haalistua juurikin yhteydenpidottomuuden vuoksi.

Muutama vuosi sitten pääsin äitini varjolla, (lue, äitini tarvitsi kyytiä) hautajaisiin. Siellä sitä sukua oli ja voi kuinka tunsin itseni yksinäiseksi sielläkin. Serkut eivät tervehtineet, kukaan ei tullut juttelemaan. Äidistä ei saanut tukea, koska hän liihotti menemään oman tapansa mukaisesti.

Tänään on sama juttu omien sisarusteni kanssa. He eivät ole kiinnostuneita tapaamaan minua. Juhliin ei tule kutsuja ja minäkään en voi pitää yhteyttä heihin päin. Tiedän, kuinka he inhoavat minua. Huoh. Eivät soita, eivät käy kylässä.

Joskus olimme kierosti yhteenkasvanut tiivis perhe. Kaikki asiat pyörivät äidin ympärillä, hän huseerasi jokaisen asioita mieleisikseen ja me kuljimme perässä, talutusnuorassa ikään.

Tulen kovin surulliseksi, kun jälleen ymmärrän sen tosiseikan, kuinka yksinäinen olen. Kun tiedostan, ettei niitä uusia ystävyyssuhteita luoda enää. Olen erkaantunut suvusta.

Olen hyvin usein miettinyt omia hautajaisiani. Niissä ei ole ystäviä, ei edes tuttuja. Ehkäpä vain omat lapset? Tuhkat saa heittää tuuleen, en tahdo mitään ylimääräisiä kuluja.