Kirjoitin pitkää tekstiä, ja yllätys, se katosi jonnekin bittiavaruuteen. Hyviä ajatuksia karkasi taivaan tuuliin.

Noh, unohdin jälleen tallentaa tekstin välillä, joten oma moka. Ja kun kirjoitan nopeasti, näppäimistöllä on jokin nappula, joka siis yhdellä painalluksella pyyhkii koko tekstin pois. Olen itsekin harkinnut blogin siirtoa johonkin toiselle palvelimelle, koska ajoittaisia ongelmia on ollut viimeaikoina paljon. Aika näyttää, mitä jatkossa teen. Kuitenkin kirjoitan lähinnä itselleni, ja on oikeastaan ihan sama mihin ja miten kirjoitan. En havittele tarkoituksella lukijoita, mutta kiitän jokaista, joka on jaksanut ajatuksiani lukea.

Sillä, että edellinen kirjoitukseni katosi, on varmasti tarkoituksensa. Uskon, ettei monikaan ole valmis vielä sellaisia asioita tai ajatuksia käsittelemään omassa elämässään, joten ehkä olikin vain hyvä, että se katosi.

Edellisessä kirjoituksessa tosiaan pohdin ihmisluonnetta, sitä hieman ikävämpää puolta, joka sitten näyttäytyy erilaisina tekoina esimerkiksi työelämässä. Pohdin sitä, millaisiin tekoihin ihminen on valmis työelämässä saadakseen omaa inhoaan tai viettiään kiusata toista ihmistä toteutumaan. Pohdin asioita omien kuulemieni tarinoiden ja juttujen pohjalta, ja joiden olen kuvitellut olevan vain tosiaankin juttuja ja urbaanilegendaa, mutta jotka sitten voivatkin olla täyttä totta ja osa arkipäivää.

Kun työtoverit inhoavat jotakin toista, he voivat yksin tai ryhmässä tehdä kaikenlaista pilaa ko. henkilölle. Kuten vaikkapa piilotella työvälineitä, lukita ovia ja kaappeja, keittiöhenkilökunta saattaa syljeksiä ruokiin, käsitellä likaisin käsin tai muuten huolimattomasti syömisiä, eväisiin saatetaan kajota tai jättää joku ihminen ilman kahvia/teevettä jne. Juoruilu ja pahan puhuminen onkin vain yksi muoto ja yksi osa kiusaamista, johon uhri valikoituu työyhteisössä.

Sitten on tietysti henkilökohtaiset kaunat ja henkilökohtaiset ristiriidat ihmisten välejä hiertämässä, jotka voivat vaikuttaa työntekoon niin, että tehdään oma osuus työstä huonosti sille toiselle, joka on inhottava tai muutoin epämiellyttävä.

En olisi saattanut uskoa näitä todeksi, mutta tänään ymmärrän sen, että sellaista tapahtuu. Ihmiset eivät kasvakaan aina aikuisiksi, vaan jäävät joiltain osin keskenkasvuisiksi kakaroiksi. Se, että olen itse kuullut niin monesti lauseen "tekisi mieli xxxxx tehdä jotakin..." ei välttämättä olekaan vain pelkkä mielihalu vaan nyt uskon, että joku on jopa saattanut toteuttaa ajatuksensa jostakin teosta työkaverille, alaiselle, jollekin sivulliselle jne.

Ajatellaan vaikka tilannetta, jossa opettajana koulussa toimii lapsen vanhemman oma vanha luokkatoveri, joka onkin kiusannut aikoinaan lapsen toista vanhempaa? Miten paljon ko. lapsi joutuu kärsimään opettajan taholta, kun selviää kenen lapsi on kyseessä?

Entäpä sitten jokin harrastus, jossa valmentajana toimii kiusatun lapsen kiusaajan vanhempi?

Työelämässä työpaikkaruokalassa onkin elämäänsä kyllästynyt henkilö, joka tajuaa, että hänellä on mahdollisuus kostaa joillekin ihmisille,jotka käyvät syömässä ko. ruokalassa. Ruokailijalla onkin erityinen erityisruokavalio ja näin ollen on helppo kohdentaa pieni kiusanteko juuri ko. ihmiseen. Palkanlaskennassa jokin tuttu nimi aiheuttaa kostonhimoa? Kaupungin/kunnan päättäjissä, vaikka rakennusvalvonnassa on entinen kiusaaja ja entinen kiusattu hakee lupaa johonkin, saamatta sitä perusteettta jne. Miten paljon voikaan yksi ihminen kiusata jo pelkästään omassa työssään ja aiheuttaa kiusaa ja turhaa päänvaivaa jollekin toiselle niin halutessaan? Jokaisessa ammatissa kiusanteko toiselle on mahdollista? Tai sitten terveydenhuolto, jossa potilaaksi joutuessaan voi samalla myös joutua kiusanteon kohteeksi saaden jopa ala-arvoista hoitoa?

En ole koskaan tätä(kään) asiaa kyennyt ajattelemaan tältä kannalta. Olen ihan oikeasti kuvitellut, että ihmiset aikuistuvat eläessään vanhemmiksi, eivätkä jää kantamaan kaunaa vaikkapa lapsuuden asioista, lapsuuden ihmissuhteista jne. Toki ymmärrän sen pointin, jos lapsi on ollut koko elämänsä erittäin raa'an ja julman pilkan ja kiusanteon kohteena, että ko. ihminen haluaa "kostaa" jollakin tavalla tilaisuuden tullen mutta, että noin muuten tavallinen ja normaali ihminen tarvitsee aikuisenakin jonkun ihmisuhrin tai syntipukin omille ongelmilleen, on minulle vieras käsite.

Monissa, lähes jokaisessa työssä tai ammatissa on se omanlainen ammattietiikka, jonka pitäisi turvata myös näiltä edellämainituilta tilanteilta, mutta nyt kysynkin, onko se vain sananhelinää? Turhaa puhetta ja ihmisen negaatiot ottavat tilaisuuksista vaarin?

Ilmeisesti, jos olisin ollut aikoinani tarpeeksi viisas ja rohkea, olisin vaihtanut paikkakuntaa, tarpeeksi kauas, Elämäni olisi ollut ihmissuhteiden osalta toisenlaista. Minun ei olisi tarvinnut miettiä kummallisuuksia ja outouksia työelämässä, vaan olisin saanut keskittyä puhtaasti oman ammattitaidon kehittämiseen ja itse työntekoon. Olisin todennäköisesti saanut rauhassa opetella solmimaan ihmissuhteita, olisin ystävystynyt normaalisti ihmisten kanssa ja kaikkea muuta.

Mutta jäin paikkakunnalle,koin niin valtavaa vastuuntuntoa äitini perheestä, sisaruksista, etten voinut edes harkita muuttoa toiselle paikkakunnalle. Se ei siis edes käynyt mielessä ja jos joku ehdottikin vaihtoehtoista kaupunkia, tyrmäsin ahdistuneena ajatuksen. Uskoisin, että olisin säästynyt tältä elämänkoululta paikkkunnan vaihtuessa.

Itse olen kuitenkin aikoinani valintojani tehnyt ja olen jämähtänyt tähän pikkukylään. Tänään kykenen ajattelemaan asioita myös toisten kannalta, näkemään erilaisia vaihtoehtoja ja erilaisia syitä ihmisten toiminnalle. Se, että minulle tuntemattomaksi jääneestä syystä moni on kantanut minulle kaunaa ja olen siitä saanut tuta eri tavoin, on minulle ihan käsittämätön ajatus.

Olen nyt kokenut ja yrittänyt yhdistellä omaa historiaani kokemuksieni valossa ja on todella pelottavaa huomata se, miten kiusaaminen voi jatkua eri muodoissaan myös aikuisuudessa. Kaikki ei todellakaan ole kohdallani ollut vain käsittämättömän huonoa tuuria tai onnetonta sattumaa, vaan joukossa on paljon sellaista, jonka voin näin jälkikäteen yhdistää tiettyihin ihmisiin. Tämä on ihan uskomatonta.

Ymmärrän kyllä, etten koskaan ollut kenenkään suosikkikaveri, ymmärrän senkin että toiset ihmiset ovat jo pelkällä olemuksellaan ällöjä, rasittavia, inhottavia jne. Varsinkin jos joku toinen tyyppi puhuu kokoajan pahaa ja tekee itsestään koko numeroa mollaamalla toista. Mutta, että sama meno jatkuu vielä aikuisenakin.

Olen tähän ikäänmennessä jo myöntänyt sen, etten osaa tai kykene olemaan työyhteisöissä. Olen myöntänyt sen, etten osaa ihmistenvälisiä sosiaalisia toimintasääntöjä, en osaa pelata sitä peliä, jota tarvitaan ollakseen pidetty ja kiva ihminen. Ne ominaisuudet minusta kiusattiin pois alaluokilla ja nyt ymmärrän, että sama meno on jatkunut sieltä asti. 

Olen tottunut "olemaan peilin" ääressä, olen jo niin kyllästynyt miettimään omia vikojani, sitä, että teen itse muutoksia itsessäni ja omissa tavoissani ollakseni edes jokseenkin siedetympi toisten joukossa. Olen kyllästynyt siihen, että joudun moitteiden pelossa tekemään kaiken niin huolellisesti, niin täydellisesti, ettei kenelläkään ole nokan koputtamista minun työstäni. Olen jo niin kyllästynyt siihen, että olen mahdollisimman taka-alalla, huomaamaton ja olematon sekä sitten niskaani kaadetaan asioita, joista en ole tietoinen, vastuullinen jne. Olen niin kyllästynyt omaan syntipukin rooliini, että oikein näen punaista.

Olen niin harmissani siitä, että minun on jokainen päivä, uudelleen ja uudelleen vakuutettava toiset ihmiset omasta ihmisyydestäni, koen, etten ole uskottava, en luotettava. Nyt kun ymmärrän asioita myös tämän valossa, olen oikeastaan jo melkoisen väsynytkin kaikkeen tähän touhuun.

Jos olisin ollut rohkeampi, viisaampi ja olisin tiennyt kaiken jatkuvan aikuisenakin, olisin ilman muuta ja kiireellä muuttanut kokonaan pois paikkakunnalta.

Miettisinkö sitten näitä juttuja, pohtisinko ihmisyyttä samoin? Olisinko kasvanut ihmisenä ja ollut oman itsen äärellä pohtien niitä omia virheita ja vikoja, kuten tähän asti olen pohtinut? Olisinko koskaan herännyt ja alkanut kantaa tällaista vastuuta omasta elämästä? Olisinko jämähtänyt paikoilleni ja kulkenut silmät ummessa syytellen oman elämän onnettomuudesta muita? Tuskin. Uskoisin, että en olisi koskaan kasvanut aikuiseksi, näihin mittoihin. En olisi koskaan oppinut etsimään syitä ja seurauksia. En olisi koskaan oppinut luottamaan elämään itseensä ja siihen, että kaikesta huolimatta elämä kantaa.

Nyt kuitenkin opin, ettei minun tarvitse kaikkea hyväksyä, minun ei tarvitse hyväksyä sitä, että toiset ihmset saavat tehdä niinkuin lystäävät ja minä olen ainoa, joka edes yrittää noudattaa sääntöjä ja ohjeistuksia. Minun ei tarvitse ymmärtää tai edes hyväksyä kiusaamista omalla kohdallani. Minulla on oikeuteni olla olemassa, sellaisena kuin olen. Ihan kuten kaikilla muillakin.

 

t%C3%A4hti.jpg