Sain vihdoin yhden jos toisenkin pienen kotona odottaneen rästihomman tehtyä. Ompelin vihdoin verhot loppuun, sain makkarin projektia taasen hitusen eteenpäin.

Miniloma ja vietän sen tutuissa kuvioissa, kotona. Hiukan harmittaa, mutta minkäpä mahdan, kun ei ole kyläilypaikkaa, ei ole kodin ulkopuolista harrastusta, jos nyt kirpparilla katselua ei lasketa mukaan.

Tänään tosiaan oli oivallinen reissu ja käteen jäi hyvä ja kaunis löytö. Minulla on luontainen taipumukseni kaikkeen laatuun, kaikkeen kalliiseen ja siitä on joskus sitten iloakin ja siitä, etten koskaan osta mitään kalliilla tai kallista. Kotona sitten piti oikein netin ihmeellisestä maailmasta käydä hinta kurkkaamassa ja olihan parilla eurolla ostamani tuote sitten oikein sadan euron arvoinen löytö ja ajaton vieläpä.

Kaipaisin kuitenkin niin vaihtelua näihin kotiympyröihin. Lähden aina tästä kotoani ja aina kotiin tulen. Vaihtelua ei tule ystävistä, koska niitä ei ole. Työmaalla ihmissuhteet ovat vain ammattiin liittyvä pakollinen "paha". Ainoa paikka, missä käyn onkin ruokakauppa.

Elämäni on kaventunut niin hurjasti, vaikkei se koskaan mikään lavea olekaan ollut, niin nyt se on suppeaakin suppeampi. Tahtoisin tähän edes vähän muutosta. Mutta, vaikeaa se on. Ei tosin mahdotonta.

Ynnäilen ja mietin, kuinka ne pienet toiveeni on toteutuneet, ne joista olen uskaltanut ääneen sanoa ja jotka on tulleet suoraan sydämestä. Se on itseasiassa todella pelottavaa, koska viimeviikollakin jokaisena päivänä on jollakin tavalla tullut todeksi se, mitä olen suustani uskaltanut sanoa. Jopa ihan hassuja ja omituisia juttuja ja niitä olen sitten suu auki ihmetellyt, ettei voi olla totta? Sattumaa vaiko vain hyvää tuuria?

No, kotona olen yrittänyt keksiä kaikenmailman pieniä asioita, joista saan sitä kaipaamaani vaihtelua. Olen tehnyt kotitöitä eri järjestyksessä, eri tavoin, olen siivonnut päinvastaisessa järjestyksessä kuin normaalisti, olen saanut rästihommia tehtyä jne. Mutta se ei enää riitä.

Olen nyt niin päässyt siihen oman tavoitteeseeni kodin suhteen. Olen ollut jo pitkään siinä tilanteessa, että kodissa pitää voida voida hyvin. Kotona pitää olla sellaista, että sinne on mukava tulla ja siellä on mukava viettää aikaansa, ilman että on pakko päästä jonnekin. Tämäkään asia ei ollut itsestäänselvyys ennen eroa.

Nyt kuitenkin kaipaan vaihtelun vuoksi jo jotain muuta. En vain tiedä mitä. Iltaisin tai vapaalla olisi kiva tehdä jotain muutakin kuin levätä, kotitöitä jne. Tiedän hyvin mitä en voi tai en halua tehdä, minne mennä tai missä olla.

En halua lähteä mihinkään baariin, en ainakaan sellaiseen juottolaan, jollaiseksi miellän ainakin nämä paikkakuntamme menopaikat. Osaltaan tähän haluttomuuteen liittyy se, että yksin en halua mennä ja miesystävän kanssa en oikein kehtaa kahdelleen. Olisi ihan eri asia, jos olisi muitakin porukassa mukana.

Konsertteihin tai muihin sivistyneiden ihmisten kultturellisiin menoihin en myöskään halua yksin mennä ja vielä vähemmän miesystävän kanssa. Elokuviin saattaisin lähteä, mutta tiedän itseni ja tylsistyn jo pelkästä ajatuksesta. En halua katsella edelleenkään sitä ruutua ja mässyttää karkkia.

Haluaisin ehkä tavata ystäviä, jos niitä olisi. Viettää joskus iltaa tai käydä yhdessä joskus jossakin?

Tahtoisin tällä hetkellä pieniä asioita, rentoutumista. Irtiottoa tästä kodista, omasta elämästä. Mutta, tässä istun koneella ja menen maate, kunhan kello on sen verran, ettei nyt liian aikaisin mene sänkyyn. Taas kuuntelen, kun tv huutaa yksinään ja miesystävä kuorsaa sohvalla. Tällaista en jaksa.

Mutta en tiedä, miten tästä lähtisin kehittämään omaa elämääni? Yritän olla tyytyväinen, jokaisesta hetkestä. Yritän olla iloinen, hermostumatta, harmistumasta.

En tiedä, voiko tylsyyteen ihan oikeasti kuolla?

Luen samat iltalehtien otsikot, samoin muun median, koskaan en ylläty, niissäkin on aina sama sisältö. Nyt huomaa, kuinka vaalit lähentyvät ja alkaa se mediahuoraaminen eri ehdokkaiden kesken. Urheilua en seuraa ja väkivaltauutisoinnitkin jätän kokonaan lukematta. Sitä väliin harmittelen, että sensuuri iskee niin kovin eri mediohin tarkoituksella. Ja harmittelen myös sitä tarkoitusta, jonka vuoksi sananvapautta ja ihmisten kommunikaatiota rajoitetaan noinkin rajusti, kuin mitä nyt tehdään. Totuutta ei saa kertoa.

Vaikka olenkin nyt fyysisesti vapaa, olen silti niin eristynyt omaan kotiini. Ihan jokapäivä se ei edes haittaa, koska nautin suuresti omasta rauhasta ja siitä, että saan olla yksin. Sitten on näitä hetkiä, että kaipaan jonkilaista elämää itselleni, kaipaan seuraa ja keskustelukumppania. Uskoisin, että pitäisin siitä, että voisin vapaasti keskustella jonkun ihmisen kanssa myös niistä elämän syvällisistä asioista. Olisikin oikeastaan mielenkiintoista kuulla, miten joku toinen ajattelee elämästä jne. Olisi mukava vaihteeksi kuunnella toisen ihmisen elämän kiemuroista, hetkistä, jotka ovat jollain tavoin jääneet niin mieleen, että haluaa ne jakaa toisen kanssa.

Miesystävästäni ei ole oikein keskustelemaan kanssani, koska hän aina nukkuu sohvalla tai on työmaallaan. Kotona hän sitten sujuvasti kertaa oman päivänsä arkiset asiat ja siihen se kommunikointi sitten jääkin. Pinnalliseksi. Kuten kaikki muukin yhteiselomme, se on niin kovin pinnallista.

Kaipaan jotain syvempää, aidompaa. En tiedä itsekään, koska en ole vuosiin, vuosikymmeniin päässyt sillätavoin kosketuksiin toisen ihmisen sisimmän kanssa. Kaipaan sitä, sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, toinen toisensa ymmärrystä.

Mutta ei, tässä olen. Valmiina taas jälleen kerran uinahtamaan ja heräämään huomenna uuteen ja niin samanlaiseen päivään kuin tämäkin. Olen taas valmiina yksinäisyyteen, hiljaisuuteen, päivän yksitoikkoisuuteen, vapaapäivään.

Huokaan ja päätän tämän päivän, pikaisesti iltatoimet ja hetkeltä tuntuva yöuni odottavat. Taidan jättää tänään somemaailman selaamatta, eihän minulla enää ole omasta elämästäni mitään kerrottavaa ja tulen vain pahalle mielelle toisten lomakuvista, juhlista ystävien seurassa, kiitoksista puolin ja toisin, kaikesta siis. Ja vain sen vuoksi, ettei itselläni ole ollut koskaan mahdollisuutta siihen samaan, eri syistä johtuen ja tulevaisuuskaan ei näytä kovin hohdokkaalta enää edes itselleni yksinäisenä ja unohdettuna ihmisenä.