Huomaan edelleen, vielä vuosien päästä, miten pelkään lasten isää. Miten hänen oma henkinen vointinsa vaikuttaa edelleenkin minuun.

Onneksi tämä ei ole enää niin voimakasta, kuin silloin joskus, mutta juuri nyt tuntuu, etten todellakaan jaksa olla yhtään enempää hänen vaikutuspiirissään. se, joka ei ole elänyt narsistin kanssa, ei voi tietää mistä puhun ja se joka on kokenut sen helvetin, tietää liiankin hyvin juuri nyt kokemani tunteet. Ahdistuksen ja pelon vuosienkin päästä.

Muistoja, takautumia tai täydellistä lamaantumista en ole kokenut enää pitkiin aikoihin, onneksi. Kuitenkin keholliset tuntemukset ovat jäljellä, se epämääräinen ennakkoaavistus, tieto siitä, että mitäköhän taas on tuloillaan, mitä tapahtuukaan seuraavaksi.

Mietin itseäni ja sitä, mikä nyt on laukaissut nämä tuntemukset ja yllättäen tajusin, että työssäni oli tilanne, joka muistutti kehoani edellisestä elämästäni. Tilanteita tulee ja menee. Ilmeisesti minun on nyt opeteltava jotenkin, jollain lailla suojaamaan itseäni vastaavien tilanteiden tullessa eteen. Juuri nyt en vain tiedä miten?

Jokatapauksessa tämä kehollinen olotila muistuttaa varautumista, se hakee ikäänkuin puolustautumis,-välttämis,-sietokykyä yhä uudelleen.

Siitä saan olla nyt kiitollinen, että lasten hallinnan tarve suhteessa minuun on poissa. Isänsä esimerkki ja tapa kohdella minua kuin tiskirättiä on jäänyt pois, unohtunut. En onneksi enää ole lasteni silmissä paha noita-akka, syntipukki ja ovimatto, jota voi kohdella miten huvittaa. Eli jossakin asiassa olemme päässeet hyvin eteenpäin ja takapakkia ei ole tuon suhteen tullut.

Yritän myös välttää itseni uhriuttamista, vaikka minua onkin kohdeltu väärin avioliitossa vuosia, en halua lopun ikääni kärsiä siitä. Haluan päästää irti niistä kokemuksista ja jatkaa elämässäni eteenpäin.

Kuitenkin, aiempi elämä on jättänyt jälkensä minuun. Sisäisesti edelleen reagoin, ja en oikein mahda sille mitään, vielä. Reagointini tuntuu minusta itsestäni epämukavalta, vaikka kuinka järjellä yritänkin rauhoitella ja vaikka kuinka tiedän, että nämäkin tuntemukset menevät ohi.

Ja tässä kohden olen myös helpottunut, että olen oppinut yhdistämään näitä tuntemuksiani avioliiton aikaisiin kaltoinkohteluihin ja pelkoon menettää lasten ja oma henkeni minä hetkenä hyvänsä. Mikään nyrkin isku tai lyönti, raiskaus tai pakotettu hellä hetki eivät tunnu yhtä kamalalta, kuin se pelko, ettei välttämättä enää herää aamulla.

Kun yöllä ihmettelet takasta tulevaa katkua, huomaat, että pellit on laitettu kiinni ja alat tuulettaa keskellä yötä, pakkasen ollessa kipakka. Kun heräät siihen, että käsi on suun ja nenän peittona tiukkana ja et saa henkeä ja alat raapimaan ja repimään kättä kasvoilta pois tai kun heräät siihen, että tyyny on kasvoilla tiukasti ja taas joudut huutamaan ja potkimaan itsesi vapaaksi. Tai kun oikeasti luulet, että nukut yöllä niin levottomasti, että lakanat/omat hiukset kiertyvät kaulan ympärille tiukasti. Tai sitten vierestä kuulet monotonisen äänen, joka kysyy ajetaanko seuraavan rekan eteen, ajetaanko kalliota päin ja kuski kiihdyttää vauhtia, kyydissä on koko perhe. Kaksi vuotta, joista en muista oikeastaan kuin nuo tapahtumat, neljä vuotta ennen lopullista eroa. Kun olen piilottanut kaikki suuret keittiöveitset. sakset. Kun kodista alkoi löytyä apteekista ostettuja myrkkyjä, joita mies muka tarvitsi omiin autotalliprojekteihin. Suolahappoa ja jotakin muuta.

Kun mies pakottaa katsomaan valitsemiaan elokuvia, joissa mies murhaa vaimonsa, perheensä. Kun mies valvottaa viikkokausia omilla puheillaan, ravistelee hereille jatkaakseen puheiden pitoa, nukkuen sitten itse koko päivän ja huutaen minulle, kun en jaksa päivisin lasten kanssa, kun nukun lasten kanssa päiväunia.

Kun kuuntelet syyllistämistä, sitä että viimein koko elämä pilalla vain minun takia, kun olen niin hirveä ja kamala eläin, joka ei osaa mitään tehdä kunnolla. Kun en tottele ja tee asioita niinkuin hän käskee ja vaatii. Kun hän vielä onnistuu tekemään viimeisen ratkaisun, kun saa minut pois pelistä. Kun viimein et kykene muuhun kuin itkemään. Kun alistut siihen ajatukseen, ettei elämästä selviä hengissä ja on vain kuukausien, viikkojen kysymys siitä, milloin tapahtuu se ratkaisu. Pelko, milloin mies pimahtaa viimeisen kerran.

En tiedä, miksi nuo muistot nyt tulivat. Tai mistä, juurihan olin ne unohtanut. Ja siinä ne taas on. Kuin huonosta ö-luokan elokuvasta.