Sisäinen levottomuuteni jatkuu edelleen. En tiedä, mikä sen aiheuttaa tällä kertaa. Huomaan sen siitä, että ärsyynnyn helpommin, tai sitten lasten kiukkuisuus vain tarttuu minuunkin. Olen pohtinut, mistä johtuu tämänkertainen lasten levottomuus, mitä isän luona on oikein tapahtunut tai tapahtumassa. Jotakin sellaista, joka selvästi ahdistaa lapsia ja saa heistä kärttyisiä ja vihaisia.

Asia on taas niin, etten voi kysyä asiaa isältä, koska isä ottaa nokkiinsa. Hän kokee kysymykseni minun puuttumisena hänen elämäänsä ja hänen tapaansa hoitaa asioita ja siitä sitten syntyy taas lisää ongelmia. Kuten, että isä kokee minun olevan uhka hänelle ja hänen elämälleen. En halua lietsoa sellaista, en halua isänsä kokevan minun olevan uhka.

Tiedän, että isällään on mielenterveyden kanssa ongelmia, eron jälkeen olen vasta itsekin ymmärtänyt asian, en halunnut uskoa sellaista vaihtoehtoa olevan edes olemassa avioliittomme aikana ja syyllistin ongelmista mieluusti itseni, vaikka sitten kuitenkin tiesin, ettei vika voi aina olla minussa.

Lapsiltakaan en voi asioista kysyä, koska senkin isä kokee omituisesti minun puuttumisena hänen elämäänsä ja kokee sitten asiat niin, että minä vaatimalla vaadin lapsilta tilitystä isänsä elämästä. Olen kaikin puolin puun ja kuoren välissä, en voi selvitellä, voin vain odottaa, että lapset itse hoksaavat kertoa sen, mikä mieltä painaa niin kovin, että se näkyy heidän olemuksessaan.

Näinä aikoina mietin usein, että lasten paras olisi, jos he olisivat pelkästään kanssani, heidän hyvinvointinsa olisi kaikin puolin turvattu ja heidän elämänlaatunsa olisi paljon parempi, ainakin mitä henkiseen ilmapiiriin tulee. Mutta, lasten oikeutta isäänsä ei voi sulkea pois ja niinkauan kun lapset pysyvät isänsä luona jotenkuten hengissä, minulla ei ole oikeutta puuttua saati arvostella, joksi isä kaikki ehdotuksetkin kuvittelee.

Viimeksi isänsä luuli minun kostavan, nyt kun lapsi on hukannu isän ostaman tavaran, isä luulee minun myös kostavan jotakin. Olen aina yhtä ihmeissäni näistä isänsä ajatuksenjuoksuista. Jokainen asia, mikä tapahtuu oli syy lasten puolelta mikä tahansa, oli vahinko, oli pakko jne. niin aina isän mielestä minä olen syypää ja aina minä muka kostan. Tätä on vaikea ymmärtää, mutta jos isä on opettanut lapsilleenkin koston, en yhtään ihmettele, että isä kuvittelee kaikkien ihmisten, siis myös minun toimivan tai ajattelevan samoin kuin hän itse.

Totuus kuitenkin on, ettei minulla mitään tarvetta tai halua kostaa mitään. En ole niin tyhmä, että saattaisin tahallani lapseni tai ketään muutakaan välikappaleiksi. Toisin kuin sitten isänsä tekee, edelleen, onneksi vähemmissä määrin jo.

Itse joudun lasten isän edessä joustamaan erittäin paljon, vain sen takia, ettei lapset pääse kärsimään enempää. Annan isälle periksi, vain jotta isä pysyy näennäisesti tyytyväisenä. Tiedän sen olevan väärin, mutten oikein voi muutakaan. Niinkauan, kun lapset ovat pieniä, joudun tasapainottelemaan lasten hyvinvoinnin ja isän halujen/tekojen kanssa. Sanonkin hyvin usein, että asiat ovat niinkauan hyvin, kun saavutettu tasapaino pysyy.

Tasapainon saavuttamiseen tarvitsimme ulkopuolista apua, mutta onneksi saimme sitä heti eron jälkeen. Ja tiedän saavani apua, mikäli lasten hyvinvointi vaarantuu oleellisesti isänsä luona. Tätä vaihtoehtoa en kuitenkaan mielelläni ajattele, koska silloin, kun isän pääkoppa on kunnossa, hän on erinomainen isä lapsilleen.

Nyt on taas aika kiristää ja pitää sopimuksista pilkun tarkasti kiinni. Isän käytös on melkoisen holtitonta ja todennäköisesti se joustavuus mikä on jo saavutettu, pitää kuroa takaisin ja palata takaisin ihan alkuperäiseen. Tämä sen vuoksi, että isä on kokoajan viimeaikoina alkanut noukkia yhä enemmän rusinoita pullasta, kuin syödä koko pullaa.

Isällä on meneillään jokin pitkäaikainen suunnitelma, jota hän tapojensa mukaan toteuttaa pala kerrallaan. Viimeksi hänen suunnitelmansa oli omien sanojensa mukaan saada minut pois pelistä keinolla millä hyvänsä ja hän todellakin toteutti kaikki uhkauksensa, joita oli minulle syytänyt.

Tämä lasten levottomuus kielii nyt jotakin ja minusta tuntuu heidän puolestaan kamalalta, koska en tiedä mitä siellä isällään on oikein tapahtunut tai mitä se isä siellä nyt suunnittelee.

Toki toivon olevani väärässä, toivon, että kaikki olisi hyvin. Mutta, kun omasta ja lasten kokemuksista tiedän, että kohta mennään taas lujaa, en voi olla pelkäämättä. En jaksaisi taas alkaa pelätä, että mitäköhän seuraavaksi isä keksii, koska elämä on vähän kerrallaan tasaantunut alkuvuosista eron jälkeen.

Ja tuon elämän tasaisuuden ja sujuvuuden haluan myös jatkossa säilyttää osana lasten elämää. He ovat sopeutuneet jokseenkin hyvin elämään kahdessa kodissa. Kahdessa kodissa, jossa on rakastavat vanhemmat, onnelliset vanhemmat, joilla on aikaa, halua ja mahdollisuudet toimia vanhempana. Kumpikin omalla tavallaan.

m%C3%B6rk%C3%B6.jpg