Fiilikset ovat hieman ristiriitaisia. Luotan asioiden selviävän, luotan siihen, että epäselvyydet palkanmaksussa ratkeavat ennemmin tai myöhemmin.

Lasten olo isällään on taasen, jälleen kerran huomattu eli kun lapset tulevat minun luokseni, palataan heidän kanssaan muutama askel taaksepäin. Harmittaa niin vietävästi, kun kaikki se työ, mitä teemme täällä, unohtuu isän luona ja jokainen viikko aloitamme nollasta tai reippaasti miinuksen puolelta.

Juuri nyt tuntuu siltä, että lapset ovat ottaneet aimo harppauksen taaksepäin, vuoden ellei enemmänkin. On kurjaa ymmärtää ja tajuta se tosiseikka, että vain minä olen lasten pääasiallinen kasvatttaja. Kaikessa. Ihmettelen, mitä isänsä tekee omilla viikoillaan, kun lapset tulevat luokseni, he ovat kuin sirkustarhasta kotoisin, kuin hyeenoita toinen toisilleen ja ihan jokainen jo opittu asia onkin unohtunut.

Tätä ei ole ollut pitkään aikaan, ei niin että olisin asiaa edes joutunut miettimään ja itselläni meni jonkin aikaa tajuta taas tämä asia.

Mitä sitten olemme jo vuosikausia opetelleet eron jälkeen? Ensinnäkin toisten kunnioittamista. Se on kaiken perusta. Sitten siihen perustuen 1. ketään ei kiusata, ei haukuta, ei kosketa väkivalloin, ei ärsytetä toinen toista tahallaan, ei huudeta, ei vahingoiteta ketään tai mitään millään lailla, ei ilveillä jne. Ketään ei potkita ohimennen, ei läpsitä ohimennen, ei tönitä ohimennen vaan jokainen kohtaa toinen toisensa ilman kontaktia. Siis ihan perusjuttuja, joita lapsen isä ei siis osaa, hän tekee omille lapsilleen kaikkea edellämainittua muka leikillään, kiustakseen tai sitten hallinnoidakseen lapsia ja minä en voi hyväksyä sellaista käytöstä omilta lapsiltani. Heidän pitää oppia fyysisen ja henkisen kunnioittamisen rajat ja säännöt.

Kunnioittaminen liittyy myös siihen, ettei toisen omaan kosketa, toisen omaa ei oteta omin luvin. Ei edes lainata.  Tätäkin on taas ilmassa, lapset ovat unohtaneet ollessaan isäviikolla. Isänsä tekee kaikkea edellämainittua omille lapsilleen. Hän etsii lasten omista piiloista esimerkiksi karkit ja syö ne itse. Sitten jättää lapsen yksin harmituksensa kanssa ja perheen lapsista pari on joutunut syntipukin rooliin, joita sitten kaikki, myös isä syyttävät ja syyllistävät väärin perustein. Ja kaikilla on paha mieli ja isä viimein sitten raivostuu ja hiljentää lapset, kun tappelu lasten kesken käy kiivaimmillaan, jos edes viitsii puuttua. Sekin riippuu niin isän mielentiloista.

Myöskin kunnioittamiseen liittyy läheisesti valehtelu ja asioiden kaunistelu sekä syyn tai syyllisen vierittäminen toisen, yleensä jonkun muun niskaan. Itse ei olla tehty mitään, mutta joku muu on, ei koskaan itse, vaikka syyllisyys olisi todistettavasti totta, siltikin väitetään kivenkovaan vastaan ja ei kyetä edes selvien todisteiden valossa myöntämään omaa osuutta asiaan. Tämäkin on isän kultainen ohjenuora. Älä koskaan myönnä syyllisyyttäsi vaan siirrä puheenaihe toisaalle, siirrä huomio toisaalle niin, että alkuperäinen asia unohtuu.

Toisten huomioonottaminen normaalissa elämässä on jälleen lapsilla hakusessaan. Meillä asuu vain minä, minä ja minä. Mihin hävisi se meidän perhe? Jossa asuu niitä ihania persoonia? Nyt on vain riitasointuisia minäminäminälapsia, jotka ovat uhkia toinen toisilleen. Syytellään ja ärsytetään ja sitten kun hermo menee, käydään jo toinen toisiinsa käsiksi.

Luulin jo, että kaikesta tuollaisesta olisi kasvettu eroon, mutta ei. Kuin kaikki työ olisi mennyt hukkaan. Ja onhan se ihan ymmärrettävää, kun isän luona vallitsee viidakon lait, syö tai tule syödyksi niin tottakai jokainen haluaa olla voittaja. Mutta kun se ei mene niin. Se sellainen ei ole missään nimessä normaalia, eikä edes toivottavaa.

Ennenkin, kun lapset ovat reagoineet, on syynä ollut isänsä jonkinlainen mielenhäiriö jollakin elämänsä osa-alueella. Yleensä tällaiset takapakit lapsten elossa ovat kielineet sitä, että parisuhde on kariutumassa eroon. Aiemmin samaa lasten oireilua oli nähtävissä myös, kun isällään oli jokin älytön tarve mustamaalata minua äitinä ja tarve alkaa mitätöidä äitiyttäni.

Isän kiusanteko lasten kautta on pyritty minimoimaan monin eri tavoin, niin että lapset kärsisivät mahdollisimman vähän. Aika näyttää nyt, mihin suuntaan jälleen mennään vai mennäänkö mihinkään. Mutta, on taasen melkoisen raskasta, kun lapset noin "oireilevat". Heille itselleen ja minullekin yhteiselo on jokseenkin raskasta mutta mutta. Luotan siihen, että lapset taas tokenevat, toivon mukaan piakkoin. Muistavat sen jälleen, mikä on oikein ja mikä väärin.