Tiedossa piiiitkät vapaat. Ihanaa, iloitsen jo nyt kun tajusin, että tänään onkin viimeinen työpäivä pitkään aikaan. No pidennetty viikonloppu, mutta kuitenkin. Ylimääräiset vapaat on aina tervetulleita.

Taivaalla pilkistää sininen taivas hauraiden pilvien lomasta, tulee kovin seesteinen olo katsellessa ylös tietäen, että sieltä voisi myös aurinko kurkistaa. Kevät ja linnun laulu. Pikkupakkanen. Mietin, että jos olisin ahkera lenkkeilijä, ilma olisi mitä ihanin siihen hommaan. Vaan kun oikeastaan voi väsyttää itseäni, kaikki jutut pitää miettiä oikeastaan niin, etten väsytä itseäni ainakaan ennen työhön menoa. Raskaat jutut saa jäädä aina suosiolla siihen, kun tiedän, että pääsen sitten myös tarvittaessa huilaamaan.

Fyysisessä työssäni osa-aikaisuus onkin oikein minulle soviva juttu ja mietiskelin edellistä täysipäiväistä työrupeamaani, jossa en sitten millään meinannut kyetä jaksamaan. Silloin toivoinkin, että olisi mahdollisuus tuohon osa-aikaiseen ja todellakin, ihme, että myös sellaiseen pääsin.

Yöni nukuin taas liiankin hyvin, huonoon yöuneen syynä olikin vanha joustinpatja, josta jouset varmaankin sinkoilivat minne sattuu. Eli tarvelistalla olisi nyt uusien kodinkoneiden lisäksi myös sänky ja siihen oikein miellyttävä patja. Säästämistä siis tiedossa jokseenkin paljon. Nämä asiat ovat sellaisia, ettei oikein uskalla edes käytettynä ostaa. Varsinkaan patjaa.

Eilisen illan purin tuntojani miesystävälle, yritin olla suoraselkäinen ja sanoa asioista mahdollisimman suoraan, en tiedä sitten, ymmärsikö yskääni vai menikö jokainen sanani toisesta korvsta sisään ja toisesta ulos?

Tiedän ja ymmärrän itsekin sen, ettei kukaan ihminen ole täydellinen. En edes toivo sellaista, mutta jotenkin koen niin vääräksi sen, että suunta on aina niinpäin, että minä annan itsestäni toisille, olen toisten käytettävissä jne. Ja sama ei pelaa toisten päin. Olen yksin, koen, etten saa toisilta ihmisiltä mitään ja kukaan ei ole "käytettävissä" minua varten.

Koen, ettemme jotenkin kohtaa miesystävän kanssa joillakin osa-alueilla. Jään hänenkin seurassaan hirveän yksin. Hänelle tärkeää on saada ne nokkaunet tv:n ääressä. Hän ei vieläkään ymmärrä sitä tosiseikkaa, etten minä voi sietää ruudun katselua, en tule ikinä pitämään siitä, vaikka hän niin kovin yrittääkin. Mutt, ei.

Me emme lasten kanssa ole edes tottuneet viihtymään tv:n seurassa. Oikeastaan ei ole edes sellaista aikaa, että ehtisi tuntikausia töllöttää tv:tä. Kuka sitten tekisi ne kotityöt? Kuka ehtisi lukea ja tehdä läksyjään, kuka enää ehtisi ulkoilla jne. Jos kaikki aika menisi tuijottaessa tv ruutua?

Olen viimeaikoina taas huomannut sen, että jos minä en tee jotakin asiaa kodissa, ei sitä tee kukaan muukaan. Minua ärsyttää niin suuresti, kun esimerkiksi verhoja ei osata avata tai pimeän tullen sulkea. Tällainen pikkujuttu, mutta niin raivostuttava, kun vain minä teen nämäkin asiat. Pimeällä en yhtään tykkää, että olemme kuin akvaariossa, jos verhot ovat jääneet auki. Ja sitten taas sama toisinpäin, kukaan ei viitsi availla verhoja, vaikka aurinko kuinka pilkistäisi jostakin verhon rakosesta pyrkien sisälle. Ei, se olen aina vaan minä joka tämänkin yksinkertaisen asian saa hoitaa, ja kun sitä tekee 365 päivää vuodesta, useamman vuoden ajan, se alkaa ärsyttämään.

Ja vaikka astiat vielä meneekin koneeseen ja joku ne tyhjentää epämääräisillä vuoroillaan, kuitenkin pöytätasojen pyyhkiminen ja loppusilaus jää aina minun harteille. Sekin on jokseenkin ärsyttävää. Myös kodin imuroiminen on aina vastuullani, kuten pyykitkin. Lapset tosin hoitavat jo oman tonttinsa, mutta siltikin.

Kun monia asioita tekee vuosikaudet, ne alkavat vähän kerrassaan ärsyttämään. Ärsyttää aina ne samat vaatteet, jotka kiertävät, ärsyttää ne samat astiat jne. Kun elämässä onkin aina vaan sitä samaa, jatkuvasti. Ilman mitään mahdollisuutta edes vaihteluun.

Kun ei ole mahdollista lähteä lomalle, kun ei ole mahdollista uusia niitä vaatteita, ei tekstiilejä. Kun ei ole vaan mahdollista yhtään mihinkään. Muuhun kuin tähän ekstremelajiin, jonka nimi on elämästä selviäminen, arjesta selviäminen mahdollisin vähin vaurioin.

Kun ei ole enää edes asioita, joist voisit unelmoida, haaveilla tietäen, ettei ole mahdollista. Kun kaikki pyörii vain tämän neljän seinän sisällä. Kun ei ole sitä muuta elämää. Kun kaikki on kuitenkin hyvin. Kun arki, puuduttava sellainen rullaa päivästä toiseen saman kaavan mukaisesti.

Onko se väärin haluta vaihtelua edes joskus? Onko se väärin kaaivata jotain muutakin elämäänsä kuin arkea? Onko väärin ärsyyntyä aina samoista tekemisistä, samoista jutuista päivästä toiseen?

Tunnen juurikin syyllisyyttä, koska minusta itselläni ei edes ole oikeutta purnata. Minullahan on kaikki, minullahan on kaikki hyvin. Minun pitää olla kiitollinen kaikesta tästä, mitä elämässäni on. Niin olenkin. Olen todellakin kiitollinen tästä arjestani, lapsistani ja miesystävästä. Kuitenkin tämä keitto vaatisi nyt sitä suolaa, se on laimentunut liiaksi.

Miesystävä ei näe ongelmaa, hänellä on kaikki hyvin ja hän tyytyväinen elämäänsä. Mutta sitä en ymmärrä, miksi hän ei ymmärrä, tai halua ymmärtää, mitä kaipaan tai tarvitsen? Koen jääväni hänenkin elämässään aina toiselle sijalle. Viimeksi loukkaanuin, kun hän esitteli innoissaan ja pilke silmäkulmassa tilaamaansa lahjaa omalle ystävälleen. Jäin suu auki hölmistyneenä katsomaan häntä, ja tosissaan tuo oli. Mietin ja kysyinkin, miksi hän ei ole koskaan yllättänyt minua samoin? Päinvastoin, hänen lahjansa minulle ovat olleet täysiä pettymyksiä. Kuten, äitienpäiväksi setti ruokailuvälineitä, joit siis koko perhe käyttää. Tai sitten erään kerran hän hankki minulle lahjaksi työvälineitä. Siis hei haloo, olen tietääkseni nainen? Minulla on myös niitä naisellisia tarpeita, vaikken niitä kovin esittelekään, osittain juuri siksi, ettei ole varaa ostaa itse itselleni mitään. Sitä suuremmalla syyllä olisikin kiva tulla yllätetyksi vaikka lahjakortilla johonkin naisten liikkeeseen, jos nyt ei osaa itse valikoida vaikkapa hajuvettä tai koruja?

Totuushan on kuitenkin, että kyllähän minäkin niin mielelläni meikkaisin, kulkisin kivoissa alusvaatteissa, käyttäisin kaulakoruja, korviksia ja suihkuttelisin hajuja, jos minulla vain olisi semmoisia. Mutta kun ei ole, ja varaa minulla ei ole itseeni penniäkään. Minulla ei ole varaa olla nainen. En muista edes, milloin olen viimeksi käynyt kampaajalla, uusia vaatteita en ole itselleni ostanut jne.

Ja mitä miesystävä sitten tekee? Hän hemmottelee omia ystäviään kaikenmaailman lahjoilla ja ihan vaan sen vuoksi, että se on hänestä mukavaa yllättää kaveri.

Minä sitten en ehdi tarpeellisia ostoksia tehdä tavallisessa ruokakaupassa, kun hän jo kassalla maksamassa ja niinpä sitten taas jäi nekin kuukautissuojat ostamatta, kun en todellakaan kehtaa huutaa kaupassa, että hei, odota, vielä pitää jotakin hakea. Ei, minä kiirehdin perässä juoksujalkaa huudan sitten autossa ääneni kuuluviin ja vihaisena köröttelen kotiin.

Kun ei ole rahaa tätä nykyä ostaa edes ruokaa. Olen kiitollinen, että edes joku ostaa,mutta se tarkoittaa sitten sitä, että minulla ei ole hirmuisesti nokan koputtamista siihen, mitä syödään. En kehtaa alkaa "määräilemään" toisen rahojen käytöstä edes ruokien suhteen.

Oman itseni alistaminen toisen edessä on kamalaa, teen sitä vieläkin. Se on niin tuonne selkärankaan opittu automaattinen reaktio ja seurausta avioliitostani. Teen sitä jatkuvasti omassa arjessani ja se häiritsee aina kun ymmärrän, ettei minun ole mikään pakko alistua tai alistaa itseäni kenenkään edessä. Mutta, minkäpä itselleni voin? se on se tapani toimia. Minut on oikein hyvin koulittu siihen.