Haluan tämän päivän olevan hyvä päivä. Jokainen aamu on kuin tyhjä taulu, johon elämä värittää siveltimellään uuden kuvan. Samoin ajattelen iltaisin katsoessani kaunista auringonlaskua, taivaanrannan maalari tekee kaunista jälkeä.

Päivät kuluvat joutuisaan, tunnit todellakin vilistävät ohi, minuuteista en enää jaksa edes välittää. Oikeastaan ajalla ei ole enää merkitystä. Tärkeämpää on sisältö, elämän sisältö itsessään. Jokaiseen yksittäiseen hetkeen mahtuu loppujen lopuksi kaikki. Niin ilot kuin surutkin.

Toisinaan näiden hetkien sisältö negatiivista ja toisinaan positiivista. Riippuu niin kovin asiasta ja tapahtumista.

Rakastan hiljaisuutta. Nautin nykyisin siitä, että ympäristöstä ei kuulu mitään. Entinen minäni ahdistui moisesta ja aina oli oltava menossa ja tekemässä jotain.

Ennen parasta oli lähteä kodista, ihan sama minne ja tänään parasta on saapua kynnyksen yli, huokaista ja tuumata olevansa kotona. Siltikin, vaikken pidäkään tätä "oikeana" kotina.

Olen iloinen, maalausprojekti onnistui oikein hyvin. Kunnon välineillä ja kunnon maalilla myös kaltaiseni tumpelo saa näköjään siistiä jälkeä aikaan. Makuuhuoneen sisustus alkaa hyvin vähän kerrallaan muotoutua. Ikuisuusprojekti jokatapauksessa. Kuten tämä koti muutenkin, pikkuhiljaa rakennan itselleni ja lapsille omannäköistä kotia, vieläkin, vuosien jälkeen erosta.

Mutta, onhan se hieman hankalaa perustaa koti uudelleen, menetettyään kertaalleen kaiken sen, mihin vuosia rakkaudella panosti. Kyllähän se vähän kirpaisi ja riipaisi sydäntäni jättää kaikki asiat ja tavarat, joihin jokaiseen liittyi muisto, tunne.

Näennäisesti luovuin kaikesta vapaa-ehtoisesti mutta totuus on ihan muuta. Ex ei antanut minulle lupaa ottaa mukaani muuta kuin vaatteeni ja joitakin liinavaatteita. Hän uhkasi, kiristi ja pelotteli minua. Olin itse liian väsynyt taistelemaan enää ulkoisista tekijöistä, tavarasta. Minulle riitti, että pääsin jokseenkin ehjin nahoin omaan kotiini turvaan.

Muistan sen hetken, kun nukahdin ensimmäisenä iltana. En ollut kunnolla saanut nukkua enää vuosiin. Lysähdin lapsen patjalle lattialle, en kyennyt edes itkemään. Niin turta olin.

Kovin kauaa en tosin turvassa ollut tässä uudessa kodissani. Ex alkoi kytätä minua ja tekemisiäni. Usein lasten kodin vaihtohetkellä ex saapasteli sisään, kurkki kaappeihin, kävi jääkaapilla jne. arvostellen,haukkuen ja uhkaillen minua lasten kuullen. Itkuhan siinä sitten aina tuli, niin minulle kuin lapsillekin.

Samaa kyttäystä ex jatkoi sitten lasten ollessa hänen luonaan. Jos en ollut kotona, hän soitti ja vaati minulta perinteiseen tapaan tilitystä olemisestani ja menoistani aina samojen pelottelujen, haukkumisten ja uhkauksien kera. Tekstiviestein sama rumba jatkui, hän pommitti yötä päivää minua.

Kaikkein pahinta oli exän luulottelut, valheet ja arvailut minusta ja minun tekemisistäni. Hän tuntui itse uskovan omiin luuloihinsa, kuvitelmiinsa.

Ennen eroa ex oli uhannut minua, pelotellut minua kaikenmaailman asioilla, joita hän tekee, jos eroan hänestä. Sitten viimein hän keksi ottaa lapsemme aseeksi minua vastaan. Samaan aikaan hän sitten kuitenkin muka rakasti, halusi yrittää yhdessä ja kaikkea mahdollista. Ex oli täysin sekaisin päästään, ei tiennyt itse, mitä halusi ja kun sitten viimein sain salaa hakemani asunnon ja pääsin muuttamaan, peli exän osalta oikeastaan vasta alkoi.

Vaikka asuin eri osoitteessa, eron jälkeen alkuun olin täysin riippuvainen edelleen hänestä. Olihan ex pitänyt huolen mm. siitä, etten kyennyt itse tankkaamaan edes autoa. Siis täysin käsittämätöntä, että olin avioliittomme aikana alistunut ja kuinka "hienosti" ex olikaan rakentanut minuun sellaisen, täysin alistavan suhteen,jossa todellakin olin tullut riippuvaiseksi hänestä. Ja tuo autontankkaus olikin vain jäävuoren huippu. En siis osannut edes tankata omaa autoani, osin siksi, ettei bensatankin korkkia saanut auki kukaan muu, kuin ex itse. Näin hän kontrolloi minun menojani myös, enhän voinut tankata autoani ja näin ollen ex huolehti autoni tankkauksen, silloin kun hänelle itselleen se sopi ja arvata saattaa, kuinka jouduin pyytämällä aina pyytämään ko. tapahtumaa. Ja miten minä sitten suhtauduin itse näihin tällaisiin? Olin oikeasti niin sinisilmäinen, niin aivopesty, että mainostin asiaa vieläpä niin, että minulla on niin hyvä mies, että jopa tankkaa autoni puolestani. En tuolloin ymmärtänyt työpaikalla ihmisten suhtautumista ja he alkoivat sitten kyselemään lisää tästä minun omituisesta suhteestani mieheen. Hyvin pian joku rohkea ihminen sitten uskalsi hyvin varovaisesti vihjata minulle, ettei kaikki nyt kuulostanut oikein normaalilta suhteessamme.

Kuten se, että exällä oli käyttöoikeus minun palkkatiliini, hän siirsi palkkapäivänä tilin kokonaisuudessaan säästötilille, jonne minulla ei taas ollut asiaa, ei oikeuksia. Samoin hän siirsi myös muut tilille tulevat rahat. Minä sitten olin tyytyväinen ja siinä uskossa, että säästöön meni jokainen kuukausi paljon rahaa tulevia yhteisiä juttuja varten. En tiedä vielä tanäpäivänä, mihin palkkani meni todellisuudessa, vain arvailuja. Mutta säästöön ei mennyt, ja niitä yhteisiä juttujaan (exän lupauksia) ei koskaan saavutettu.

Tyhmyyksissäni ja siinä luulossa, että on ihan yleistä, että toisen palkka on toisen hallussa en osannut edes varoa puheitani ja sitä, kuinka aina jouduin sanomaan, että minun pitää pyytää exältä lupa ja rahaa esimerkiksi jonkun työkaverin muistamiseen. Sama juttu oli työporukan yhteisten vapaa-ajalla tapahtuvien menojen ja tekemisten kanssa ja aina jouduin kieltäytymään. Ex ensin lupasi, että saan mennä ja hän antaa rahaa ja sitten hän aina perui sanansa. Hän ei suostunut antamaan rahaa minulle, hän ei suostunut hoitamaan lapsia ja kielsi minulta senkin, etten saanut kysyä sukulaisiltakaan lastenhoitoapua. Niinpä sitten jouduin aina perumaan omat menoni, koska en yksinkertaisesti päässyt kotoani minnekään.

Jos joskus sitten mummo tarjoutuikin lastenhoitoavuksi ja olin onnistunut ns. salaa säästämään rahaa, ex huusi, raivosi, heitteli tavaroita ja särki kotia ja joskus jopa kävi minuun käsiksi sillä seurauksella, etten enää kyennyt lähtemään kodistani. Hän uhkasi aina erolla, jos ei mikään muu enää tehonnut minuun. Se oli sitten aina se taikasana, jolla hän sai minun tahtoni rikki. Keino, jolla sai minut tekemään kuten halusi.

Tuolloin en ymmärtänyt sairasta suhdettamme. Onnistuin kaiken selittämään positiivikseksi. Selitin tutuille, kuinka hyvin lasten isä huolehtii minusta, ja kuinka hän välittää ja rakastaa. Joo, tosiaankin hän vain teki itsestään liiankin tarpeellisen epäämällä minulta kaikki ns. oikeudet ja velvollisuudet.

Mukana oli sairas mustasukkaisuus. Päivittäin jouduin lasten kanssa kuuntelemaan exän luulotteluja siitä, kuinka muka petin häntä esimerkiksi töissä. En voinut edes kertoa, että työmaalla työskenteli miehiä, koska hän sitten kuvitteli minun vehtaavan heidän kanssaan siellä. Jos kaupassa aikoinaan tulikin joku miespuolinen tuttu vastaan ja tervehdimme, sain jo autossa kuulla huudot siitä, kuinka muka olin jakanut itseäni tuolle ihmisille. Sekään ei riittänyt, että hän vain luulotteli huusi minulle. Minun piti  aina selvittää hänelle menoni, tekemiseni ja jopa ajatukseni minuutin tarkkuudella ja vuosienkin päästä. Ihan sairasta. Hyvin usein yöt menivät siihen, että ex halusi keskustella kanssani ja minun piti aina antaa tarkka kuvaus esimerkiksi töissä käymistäni keskusteluista työkavereiden kanssa. Sama juttu niiden vähäisten tuttujen ja sukulaisten kanssa.

Joskus ex onki minulta asioita, joita pelkäsin, kammosin tai muuten vain en pitänyt. Ja sitten aina sopivan tilaisuuden tullen hän käytti tietojaan minua vastaan. Silloin en huomannut asiaa, en osannut kuvitellakaan exän kieroutta. Oma tietämättömyyteni normaalista siis suojasi minua paljonkin karmean avioliiton sairailta asioilta.

Vuosiin, vuosikymmeniin mahtuu paljon omituisuuksia. Nyt kun erostakin on jo vuosia, yritän hahmottaa itselleni, missä ja milloin kaikki muuttui kovin sairaaksi ja mielipuoliseksi? Hyvin vähän kerrallaan saan jäsenneltyä elämääni, niitä solmukohtia, joissa minun olisi pitänyt tajuta, ettei kaikki ole miehen päässä kunnossa. Mutta en tajunnut. En ymmärtänyt.

Olen ihminen, joka uskoo ihmisistä ensisijaisesti hyvää. Olen oppinut luottamaan ihmisiin, kunnes sitten ovat menettäneet sen luottamuksen jollakin lailla. Exään halusin luottaa, luotin häneen 100%. Ja minun täyttä luottamustani hän sitten surutta käytti hyväkseen. En halunnut uskoa, en nähdä hänessä olevaa pahaa, vaikka se olikin edessäni koko ajan.

Nyt jälkeenpäin häpeän itseäni, koska en kyennyt ymmärtämään, en näkemään sitä, mikä silmieni edessä oli koko ajan. En edelleen ymmärrä, miten ihmeessä olenkin voinut alistua ja vieläpä luulla rakkaudeksi kaikkea sitä kokemaani pahaa, sairasta ja kieroa.

Huomaan, miten jälleen olen rakentamassa uutta kulissia, jonka nimi on eronneet. Kaikki näyttää ulkopuoliselle hyvältä ja en saata kelleen sanoa, että mikään ei ole taas hyvin. Huomaan, miten jatkan selkärankaan iskostettua näyttelyä toisille. Kerron asioista vain ne hyvät asiat, sivuutan kylmän ja raadollisen totuuden, joka kertoo mielenvikaisesta isästä. Edelleen haluan uskoa vain hyvään. Sivuutan kylmästi exän uudelleen alkaneen kiusanteon. Pitkään kaikki olikin jokseenkin hyvin.

Mitä on tapahtunut? Tai osittain tiedän, en vain halua uskoa totuutta todeksi. En saata edelleenkään uskoa hänen mielent

erveyden järkkyvän ajoittain, vaikka se niin on. Kun hän kääntää mustan valkoiseksi napsauttamatta edes sormia.