Loma? Mikä se on? Miesystävä tuumasi illalla, että taidan olla loman tarpeessa. Joo, kaikkinainen irtiotto ihan kaikesta olisi tervetullutta.

Mutta eihän se ole mahdollista. Ei ole rahaa mihinkään ylimääräiseen. Entäpä sitten lapset ja heidän tarpeet. Jos jotakin "ylimääräistä" joskus jääkin, niin lapsiinhan kaikki se raha menee. Siis perushankintoihin. Siis pienien/kuluneiden vaatteiden tilalle uudempia. Harrastusmaksuihin, ja välineisiin. Sellaiseen normielämään.

Ei tästä niin vain mennä lomalle, ei. Vapaapäivinä ei rentouduta kylpylässä, ei. Ei tehdä niitä viikonloppureissuja.

Onn eksi lapset ovat isällään seuraavan talvilomansa, toivon mukaan rikkaalla isällään olisi kukkaron nyörit hieman raotettuina ja lapsilla olisi jotakin kivaa lomallaan. Tai edes kävisivät jossakin, sukuloimassa? Noh, se on isänsä asia mitä tekee omilla viikoillaan vai tekeekö yhtään mitään.

Olen ärsyyntynyt taas ihan kaikesta. Moni asia on tällä hetkellä kysymysmerkillä ja rahan suoranainen puute ahdistaa. Puuttuvat eurot palkanmaksun ongelmien vuoksi on aiheuttanut sen, että olen nyt täysin rahaton. En myöskään saa asumiseen tukea, enkä saa myöskään korvauksia puuttuvilta tunneilta, koska en ole vieläkään saanut palkanmaksun yhteyteen kuuluvaa tilinauhaa. Palkka siis maksettiin pari päivää myöhässä, vasta kun soitin palkanlaskentaan ja summasta puuttui huomattava osa. En myöskään saanut maksetusta palkasta tilinauhaa, joka minun pitäisi saada toimitettua heti kelaan.

Nyt ahdistaa ja kiristää oikein todenteolla, laskut lisääntyvät ja eräpäivät lähestyvät uhkaavasti ja tilillä ei ole mitään millä maksaa, en pääse ostamaan ruokaa, en pääse tankkaamaan. Ja pikkuhiljaa alkaa oma hermo kiristyä äärimmilleen.

Joo, olen loman tarpeessa. Olen loman tarpeessa koko elämästäni. Olen hyvin vihainen ja silti se oma vihaisuuteni ei todellakaan muuta asioita. Taas kaikki minun asiani ovat jostakin toisesta ihmisestä kiinni, taas on sellaisia asioita, joille en itse mahda mitään. Viimeksi palkkoihin soittaessani ihminen toisessa päässä laski pilaa kustannuksellani, naureskeli minulle ja nautti tilanteesta ja minun nöyryyttämisestäni täysin rinnoin. sain jälleen kokea sen tunteen, kun tunsin itseni tyhmäksi, koska en osannut sanoa juuri sillä hetkellä mitään, en voinut kuin suu auki kuunnella, kuinka toinen naureskellen nautti vallastaan minun rahojeni kanssa ja kun en voisi asialle yhtään mitään.

Köyhyys ei ole koskaan ollut mikään tavoiteltava asia, mutta että käyn töissä ja minulla ei ole centtiäkään rahaa käytettävissä, on jo aika saavutus. Käyn töissä ja minulla ei ole rahaa maksaa laskujani. Käyn töissä ja en uupuvan tilinauhan vuoksi mistään muualtakaan rahaa, on jo ihan käsittämätön tilanne.

Että lomalle vaan, niin. Voi että ottaa kaaliin taas tämä tilanne.

Sekoitn itse vielä omia ajatuksiani sillä, että harmittelen suuresti miesystävän yhä pitenevää aikaa omissa hommissaan. Otan senkin itseeni, kuten myös sen, ettei hän arvosta yhteistä aikaa muutoin kuin kuorsaamalla sohvalla. Alan olla lopen kyllästynyt ja ärsyyntynyt asiaan.

Edelliselle tosin voin tehdä jotakin, hän voi jäädä asumaan sinne työmaalleen. Hänen on ihan turha kuvitella, että minä jotenkin enää nautin hänen seurastaan. Hah. Halveksin pikemmin, koska olen nyt usemman vuoden toivonut asiaan muutosta, ja mitään ei ole tapahtunut. Vain se, että oma arvostukseni häntä kohtaan on laskenut.

En voi oikein arvostaa ihmistä, joka vain käy sohvalla makaamassa. Mikä parisuhde se sellainen on? Kun edes osallistuisi perheen tai edes minun elämään mutta ei. Yhtälailla olen yksinäni illat, päivät. Viimeaikoina on taas ne paljon puhutut viikonloppuvapaapäiväkin unohtunut. Ja ihan turhaan edes kiusaan enää itseäni sillä, että petyn odottaessani vapaapäivää taii sitten kun vapaata pitää, niin se menee hänellä elokuvien ja kuorsauksen merkeissä.

Että näin. Loman tarpeessa tosiaan. Mikä loma, millä rahalla? Hah sanon minä. Hampaat irvessä eletään tätä juuri nyt tätä rahatonta arkea.

Onneksi sentään pakkasessa on leipää ja kun oikein säästeliäästi laittaa voita päälle, se riittää seuraavaan lapsilisän maksuun asti.

Olen niin turhautunut kuin ihminen voi olla. Tämä ei hengittämälläkään helpota, näitä asioita ei oma asenne voi muuttaa. Ymmärrän, että ihminen voi muuttua turhautuessaan kostonhimoiseksi, alkaa vaatia kärsimyksissään oikeutta kokemilleen epäoikeudenmukaisuuksille.

Perustilanteessa palkkanauhalla ei ole itselleni mitään käyttöä, mutta nyt on. Ja kun se saamarin tosite ei ole ilmestynyt edes sinne verkkopalkkoihin, hermostun.

Kasaan kaikki mielen harmitukset yhdeksi vyyhdiksi, ja sitten valitettavasti minusta tulee kurja ihminen. Hyvin kurja, ainakin mitä hermostuneisuuteen tulee. Kaikki asiat ovat nipussa, yksi asia vaikuttaa suoraan toiseen asiaan jaa niin edelleen, hermoilen pienistäkin. Pinnani alkaa olla taas hiukan kireällä, hiukan on ehkä lievä sana kuvaamaan, mutta kuitenkin.

Ja kun mitään en voi itse tehdä. Vain odottaa. Ainoa, mihin yritin itse vaikuttaa oli puhelu miesystävälle. sanoin, että ihan turhaan ehdottelee mitään lomaa, kun sitä aikaa ei vaan kykene itselleen järjestämään, että voisi pitää lomaa. Sanoin myös, että on ihan turha tulla illalla kuorsaamaan sohvalle, jos ei jaksa olla hereillä ihmisten aikaan, siis silloin kun minäkin olen, voi mennä kotiinsa nukkumaan. Tapaillaan sitten, kun hänellä on aikaa myös minulle ja vain minulle.

Tunnen olevani jotenkin hyväksikäytetty, vaikka miehen tuntien hän ei sellaista teekään. Minkäs hän itselleen voi, kova on puhumaan ja selittelemään muttei mitään saa puheista huolimatta aikaiseksi, minkään asian suhteen. Turhia lupauksia, minulle turhia odotuksia. olen aikani kuunnellut, olen aikani katsellut ja kohta on aika tehdä ratkaisuja, suuntaan tai toiseen. Näinkään tämä "perhe-elämä" ei voi jatkua. En itse kestä enää tätä tilannetta tällaisenaan.

Kaverisuhde ei ole parisuhde. Parisuhde on jotakin muuta. Minulla on siis mieskaveri. Ja se ärsyttää. Sekin ärsyttää.

On hyvä, kun voi ärsyyntyä sitten kaikista asioista yhdellä kertaa.

Niin ja sitten tietysti tämä typerä ystävänpäivä. Onhan se mukavaa aina vaan palata muistoissa lapsuuteen asti, kun olin luokasta ainut, joka ei saanut ystävänpäiväkorttia. Jäin yksin, katselin ja kuuntelin omalla paikallani, kuinka muut hihkuivat kiitosta, laskivat korttiensa määrää ja sitten kuin yhteisestä sopimuksesta katseet kääntyivät minuun, joku ilkesi kysyä ivallisella äänellä, montako korttia minä sain ja kyyneleitäni pidätellen sanoin, etten yhtään. Sama toistui jokainen vuosi. Se tuntui niin kamalalta, päätin tuolloin, etten koskaan juhlistaisi yhtäkään ystävänpäivää ja sitä en ole myöskään tehnyt. Omien kokemusteni jälkeen halveksin koko päivää. Minulle ystävänpäivä on päivä, jolloin kipeät ja jokseenkin kamala häpeä omasta arvottomuudesta nousee pintaan ja kipeät muistot tulvahtelevat mieleen.

Tänään on taas se päivä ja minua edelleen harmittaa koko päivä. Ilahtuisin, jos edes miesystävä, siis kaveri huomioisi jotenkin, mutt ei. Hän ei huomaa koko päivää ja miksi edes pitäisi? Ei kuulu muistaa tällaisia asioita, hyvä kun muistaa oman nimensä on hänen ikuinen selityksensä erilaisten päivien unohtamiseen.

Ja niitä ystäviähän minulla ei olekaan. Joten, ihan turhaa hehkutusta koko päivä. Miksei ystävänpäivääkin voi viettää silloin, kun itsestä siltä tuntuu. On jotenkin surkuhupaisa, että kalenteriin pitää erikseen merkitä jokin hehkutuspäivä ja muilla päivillä ei sitten voi olla merkitystä.

Oma turhautuminen hipoo nyt pilviä, kaikissa asioissa. se menee myös kehon tuntemuksiin, huomaan sen. Olen jännittynyt kuin viulun kieli. Ja sehän sitten myöhemmin tietää ankaria kipuja selässä, päässä. Juuri nyt en pysty, en kykene rentoutumaan, vaikka haluaisinkin. Niin pitkälle on nyt tämä asioiden sujumattomuus mennyt ja vielä kun en itse pysty asioihin vaikuttamaan, kun en ole itse mokannut, en voi edes ottaa vastuuta näistä asioista. En voi kuin vastata omasta suhtautumisesta ja nyt sekin nuora alkaa olla äärimmilleen kiristetty. Minunkin suhtautumisessa on jokin raja, joka tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin ja nyt ollaan jo lähellä sitä rajaa.

En voi kuin odottaa ja sekin hermostuttaa. Olen jo odottanut monta viikkoa. Toisissa asioissa odotus on venynyt kuukausiin ja vuosiin. sitten se oma pinna vain katkeaa, naps ja teen niitä ratkaisuja sitten itse, niiden asioiden valossa, jotka ovat vallitsevia sillä hetkellä. sitten en enää kuuntele lupauksia, en perusteluja.

sitten olen itse yittänyt kaikkeni, olen yrittänyt saada muutosta, olen yrittänyt muuttua itse. Sitten kun on myös toisen vuoro ja en odota ikuisuuksia. Minullakin on kärsivällisyyteni. Minullakin on ylpeyteni, tai nöyryyteni oikeammin sanottuna.