Elämä jaksaa yllättää, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin. Tasapainossa siis, kun ynnäilee taasen tapahtumia viimepäiviltä.

Kodinkoneet, nuo ikivanhat sähkösyöpöt onneksi vaihtuvat uusiin. Epäonneksi käsintiskausta tiedossa joksikin aikaa. Miesystävä lupasi korjata, vaan hieman varauksella suhtaudun tuohon lupaukseen. Yleensä asioita saan odottaa kuukausia, kunnes ne unohtuvat kaikkien muiden, akuutimpien asioiden alle.

Harvoin kodin laskuissa on tapahtunut pienentymistä, viikolla sainkin iloisen puhelun ja jatkossa "säästän" useita kymppejä kuukaudessa, kiitos! Taitaa kuitenkin tämä säästö siirtyä osamaksuastianpesukoneeseen, koska käteni eivät kestä meidän perheen tiskimäärän pesua, kuudesti päivässä, jokaisen ruokailun jälkeen maksimissaan ja minimissäänkin sen kolme kertaa tiskiä päivässä. Ja meitä astioiden likaajia siis on useita.

Työmaalla joudun "taistelemaan" oikeuksistani, kovin puuduttavaa, koska en tiedä kuka ja miski loppujen lopuksi tekee asioista ja normaaleista käytänteistä niin pirun hankalia ja vaikeita. Ihan kuin tahallaan kiusisi tätä pientä ihmistä.

Sänkyni ikivanha jousipatja sanoi sopimuksensa irti tuossa eräänä iltana. Mutta voi sitä taivaallista tunnetta, kun ensimmäisen yön sain nukuttua llman jatkuvaa heräämistä ja tyynyjen vääntelyä ja huonon asennon aiheuttamaa kipua kropassa.

Tekemistäkin on kertynyt ihan kiitettävästi, joka puolella on jokin keskeneräinen ja kaapista otettu juttu niiden loppuunsaattamiseksi, kaikki liittyy nyt mukavasti oman makuuhuoneeni sisustusprojektiin.

Ja jottei elämä olisi aina niin mukavaa, äitini soitti yllättäen. Hän ei ole omaehtoisesti soitellut ties milloin ja arvasin, ettei hän soita kysyäkseni minun tai lasten kuulumisia. Hänen oma ahdistuksensa se sieltä soitti, kun oli asiat sisaruksilla niin huonosti jälleen ja sitten pisteenä iin päälle, hänellä oli itselläänkin asia, mikä minun pitäisi hoidella, kun hän ei muka osaa.

Mietin, että opetelkoon sitten. Onhan hänellä kaikki mahdollisuudet ja aikaa vaikka kelle jakaa. Ja onhan hänellä muitakin ihmisiä kuin minä. Olen tätä samaa asiaa joutunut ennenkin hoitamaan ja olen myös omat mielipiteeni ja ehdotukseni antanut, miten nämä tilanteet voisi estää ja ennalta-ehkäistä, mutta ei. Hän kuvittelee, että aina joku muu hoitaa hänen ongelmansa ja hän voi istua aloillaan neuvoen ja arvostellen muita ihmisiä.

Ja ettei pienet harmit nyt ihan vielä loppuisi, myöhästyin töistä, autoparka jäi pihalle sutimaan jään päälle ja melkein jo mietin, lähdenkö kävelemään. Lähtihän se siitä sitten viimein.

Kaikesta edellisestä suivaantuneena ja ison tiskin väsytttämä, koti kaaoksessa ja kroppa väsyksissä alan kiukutella. Ihan tietoisesti ja ihan tahallani. Kiukutteluna pidän siis sitä hyvin synkkää ja mustaa huumoria, joka nousee itsestäni esiin näissä äärimmissä tilanteissa, kun pitää tehdä, pitää olla sitä ja tätä. Kun vaatimukset ylittävät tietyn rajan ja tiedostan, ettei kukaan, koskaan auta minua selviämään, ei auta jaksamaan. Vaan aina se on minun yksin siedettävä, yksin pärjättävä.

En voi nytkään istahtaa miesystävän tavoin rentoutua sohvalle, torkahtaa hetkeksi, koska tekemättömiä asioita on niin paljon. Sanoinkin äsken, että kohta alkaa tavaraa häviämään roskiin, se on minun tapani päästä eroon kaikesta keskeneräisestä ja loppuunsaattamattomasta asiasta. Tavallaan siis luovutan, koska minulle ei ole kukaan kertomassa, ei kannustamassa tai rohkaisemassa. On sitten vaan helpompi luovuttaa ja luopua kuin yksin väsymystä vastaan tehdä jotakin muka mielenkiintoista itselleni tai muka hyödyllistä.

Ärsyynnyn taas siitä, että miesystävä ei osaa keittiössä korjata sotkujaan. Ne jää minulle ja kun asiasta sitten sanon, alkaa kamala selitys ja puolustus. Siihen leikkiin en toiste enää lähde. Olkoon sotkunsa, mutta siltikin se ahdistaa minua ja suorstaan suututtaa katsella toisen sotkuja. Lapset vielä jokseenkin ymmärrän, että heille pitää olla muistuttamassa, ohjeistamassa jne. Mutta aikuinen mies.

Pikkujuttu, mutta suhteessa on muutakin, joka jäytää minua kovin. Minua häiritsee juuri nyt taasen se kaverisuhde, emme ole oikeassa parisuhteessa. Vaikka toinen onkin kuinka hyvä ja kultainen tahansa, on paljon asioita joita olen yrittnyt sietää, kestää, olla marmattamasta.

Tänään on hyvä päivä siihenkin. Kun kaikki asiat joko onnistuvat tai sitten menevät niin pieleen kuin voivat mennä. aina se on jokotai. Niin ja sitten tänään annoin periksi monta kertaa miesystävälle. Ruuan suhteen, kuin monissa muissakin asioissa. Olisin halunnut ja olin ajatellut jotakin ihan muuta. Mutta, en saata määräillä, kun en itse maksa. Tyydyn vain jupisemaan ja kiukkuamaan hiljaa mielessäni. En kehtaa valittaa vaan yritän olla tyytyväinen, että tänäänkin sain lämpimän ruuan. Se kun ei ole viimeikoina ollut ihan itsestäänselvää johtuen palkanlaskijan idioottimaisesta ammattitaidottomuudesta tai silkasta kiusanteosta. Soveltuvaa palkkalaskelmaa en ole vieläkään saanut ja osa-aikaisen osa-aikaisella palkalla maksoin vuokran. Ja se niistä rahoista sitten.

Kaikesta huolimatta ja sen lisäksi olen taasen saanut oppia tämän viikon aikana sen, että joskus asioiden pitää hajota, toimia huonosti, mennä väärin jne. Jotta osaa oikeasti olla kiitollinen ja tyytyväinen juuri silloin kun ne samat asiat toimivat moitteetta, itsestäänselvästi jne.

Pitää osata oppia arvostamaan kaikkea sitä vähääkin, mitä on ja miten se vähäkin helpottaa elämää edes hieman. Mutta, ymmärtääkseen kaiken merkityksen omassa elämässä, tekeekin ihan hyvää menettää ne joksikin aikaa, jotta voisi muistutella itseään siitä, ettei mikään ole tässä elämässä itsestäänselvyys, siis ellei ole sattunut syntymään se kultainen lusikka suussaan. Ja sitähän minulla ei ollut, eikä ole koskaan ollutkaan.

Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan asioilla asioilla on tapansa järjestyä, niin se vaan menee. Luotan siihen ja luotan siihenkin, että paha saa aina palkkansa. Pilkka kalahtaa jossakin vaiheessa pilkantekijän omaan nilkkaan ja silloin en pahoittele toisten puolesta. Mietin vain, että kannattiko?

Aina pitää pienen ihmisen miettiä, kannattaako alkaa leikkimään toisten ihmisten asioilla ihan vain kiusatakseen? Hetken se saattaa tuntua mukavalta pieneltä kostolta, mutta elämässä on onneksi se suurempi voima, joka näkee,kuulee kaiken ja antaa takaisin heti tilaisuuden tullen ja yleensä vielä moninkerroin. Sitä odotellessa, sillä toivon saavani myös nähdä itse niiden ihmisten kurjuuden. jotka ovat minulle sitä tahallaan aiheuttaneet.