Mielenkiintoisia huomioita tein jälleen viikonloppuna ihmisistä. Olimme pienesssä tapahtumassa, jossa oli joitakin tuttuja. Osa tervehti iloisesti ja jäi jopa vaihtamaan muutaman sanasen. Sitten oli niitä, jotka eivät edes tervehtineet, katsoivat vain kieroon kuin mitäkin iljetystä. Se tuntui pahalta, vaikka olenhan jo tottunut niin siihen eron jälkeen. Kummia ihmisiä tosiaan.

Sitten tämä yksi ihminen, se joka aiemmin syksyllä oli niin halukas tutustumaan, lupasi lähteä lenkkikaveriksi ja kaikkea. Ja josta ei sittemmin olekaan kuulunut niin mitään. Hän oli tapahtumassa mukana myös ja käveli ovella vastaan. Huomasin hänet ja valmistauduin jo tervehtimään häntä ja kyselemään kuulumisia. Mitä hän sitten tekikään?

Tuo ihminen oli kuin ei huomaisikaan, vaikka huomasin, että hän kyllä näki minut, niin kuitenkin käänsi päänsä pois, juuri kun olin tervehtimässä. Koko tapahtuman ajan hän ilmeisesti sitten "piilotteli", kuten ihmisillä on tapana, mikäli eivät halua jotain tiettyä ihmistä tavata. Mitäköhän olen hänelle ja tehnyt? Olenko jotenkin kenties onnistunut loukkaamaan tai jotain? En kyllä voi nyt tunnustaa mitään, edellinen tapaaminen tosiaan päättyi siihen, että hänestä oli oikein hauska tutustua ja hän itse toi esiin sen, että hän haluaa myös jatkossa tavata lenkkeilyn merkeissä. Ja nyt kävi näin.

Eikä tässä vielä kaikki. Jokainen tietää omista kokemuksistaan, kun ollaan jossakin porukalla. alkaa se hillitön seläntakana jauhaminen. Siinä sitten istuskelin hieman sivummassa, kun tämä porukka kokoontui vähän matkan päähän. He olivat seuraavinaan kiinnostuneina tapahtumaa, mutta suu kävi ja yksi toisensa jälkeen porukasta käänsi katseensa minuun ja taas suu kävi ja taas katseet kääntyivät minuun. Heilautin kättäni tervehtimisen merkiksi ja tämä kyseinen ihminen vain vilkaisi kääntäen päänsä pois. En voinut kuin tuumata, että siellä kakka lentää, minkä kerkiää ja epämääräiset juorut kulkevat suusta suuhun. Ei kivaa, ei mukavaa ollenkaan.

Mutta, siinähän puhuvat. Toki se satuttaa ja tuntuu tosi nololta, koska tiedän, ettei niissä puheissa ole mitään päätä eikä häntää. Tiedänpähän jatkossa "paikkani", jos joskus sattuu vastaavia kohtaamisia.

Luulen ja arvailen tuon ihmisen liittyvän jotenkin exään. Silloin tapasimme, hän jotenkin mainitsi "yhteisistä" tutuista miehen sukunimen perusteella. Jotenka, niin tai näin, minulle on ihan sama oikeastaan. En ole menettänyt mitään itse, mutten ole myöskään kuin yhtä kokemusta ja yhtä kahvittelua rikkaampi.

Asiat selviävät kyllä ihan varmasti aikanaan. Kuten on niin monesti ennenkin selvinneet. Saan yleensä loppulta sen totuuden tietää, tavalla tahi toisella. Joten jätän asian hautumaan.

Ihmettelen ihmisiä aina vaan. Eikö kenelläkään ihmisellä ole oikeasti pokkaa tulla kasvoista kasvoihin jutustelemaan? Mikä siinä on niin hienoa, että jauhetaan mieluummin tarinoita selän takana kuin kasvokkain otettaisiin asiat esiin? Onko se jotenkin noloa? Hävettääkö ihmisiä kohdata se tyyppi, josta niin kovasti juorutaan? Onko ne juorut sitten mukava tapa olla kaveria toisen kanssa, kun on jokin yhteinen ja niin kiinnostava puheenaihe?

Voin vakuuttaaa todellakin, etten ole vuosiin, oikeastaan vuosikymmeniin kuin alle kymmenen perheen ja suvun ulkopuolisen ihmisen kanssa tekemisissä. Ja niistäkin ihmisistä on kaikki osoittautuneet sellaisiksi, joilla on ollut motiivi jokin muu kuin ystävyys kanssani. Ja näin ollen en ole eron jälkeen ollut siis enää vuosiin missään tekemisissä muiden ihmisten kanssa, kuin siis perheeni.

Ihmettelenkin, jos joku vielä jaksaa kuvitella ja sepustaa elämästäni jotain. Vaikka, voinhan ajatella asioita niinkin, että minulla on ollut oikea elämä elettävänä, siinä on ollut paljon erilaisia ja ehkä ulkopuolisen silmin katsottuna mielenkiintoisiakin vaiheita. Kuin elokuvaa konsanaan, kuin parasta viihdettä jos noin kurjasti voin omaa elämääni kuvailla toisen silmin.

Nuorena menestyminen elämässä, avioliitto, lapset, ero, uuden elämän rakentaminen tyhjästä jne. Kyllähän siitä saisi aineksia jo vaikka mihin tarinoihin. Ihmiset ovat loppupeleissa niin kateellisia toinen toisilleen, vaikkei kukaan sellaista tahtoisikaan myöntää omalle kohdalleen ja se vielä, että syrjitystä, koulukiusatusta ihmisestä tulee "ihminen", joka ei ole lannistunut ja antanut periksi elämässä, aiheuttaa jo itsessään kateutta. Oma asenteeni on sellainen, jota moni voisi kadehtia. Se, että jokainen huolehtii ne omat asiansa ja puuttukoon (puhukoon) vasta sitten toisten asioista, kun omassa elämässä on kaikki hyvin.

Se, että olen selviytynyt elämässäni, aiheuttaa ilmeisen paljon ylimääräistä kateutta ja päänvaivaa näinkin pienellä paikkakunnalla. Se, kun ajatukset ihmisillä on sitä luokkaa, että jos et ole syntynyt kultalusikka suussa, ei voi pärjätä yhteiskunnassa. Siis jos satut omaamaan erilaisen ja poikkeavan lapsuuden ja nuoruuden, se sitten määrittää sinut ihmisenä koko loppuelämän. Valitettavasti se vain ei pidä paikkaansa. Se, että lapsuus tai nuoruus on ollut toisten silmissä huono, ei missään nimessä tarkoita sitä, että koko loppuelämä olisi samanlaista. Vaikka toisinaan joillekin niinkin käy, jos ei ole itsessään riittävää määrätietoisuutta ja halua nousta elämässä eteenpäin. Kyllähän toisen onni tuntuu olevan aina niiltä muilta pois, ainakin tässä kyläpahasessa.

Kokemuksiltani olen todellakin rikas, olen kiitollinen tänään kaikista niistä, ihan jokaisesta. Niiden ansioista olen saanut kasvaa ihmisenä paljon, ymmärrän omien kokemusteni kautta paljon sellaista, mitä ei pelkällä mielikuvituksen voimalla kykene ymmärtämään. Olen oppinut suhteuttamaan asioita jokseenkin oikeisiin mittasuhteisiin, ja sen vuoksi minusta tuntuukin niin hurjalta lähteä juoruilemaan toisista ihmisistä ja heidän tekemisistään tai sanomisistaan. Kärpäsestä tulee hyvin nopeasti härkänen.

Mietin, pitäiskö minun sittenkin alkaa ihan avoimesti jakamaan omia kokemuksia, omaa elämänhistoriaani jollakin konstilla? Mutta miksi? Ketä se auttaisi tai mitä hyödyttäisi? saattaisi hyvässä lykyssä aiheuttaa vain lisää kateutta?

Olen jo nyt torpannut elämästäni paljon ihmisiä pois, jokaiselle olen erikseen kertonut syyn miksi en halua enää olla "ystävä" tai kaveri. Ja kukaan ei perään huudellut. Miksi olisikaan, koska luulen heillä itselläänkin olleen paha mieli ollessaan kanssani tekemisissä. Luulen, että näillä ihmisillä on itsellään ollut helpompaa elää itsensä kanssa, kun en ole ollut läsnä heidän elämissään.

Viime aikoina olen huomannut, kun olen tiukasti kiinnitänyt huomioita, että haastan ihmisiä jotenkin pohtimaan omia itsejään. En tiedä kuinka se tapahtuu, mutta niin vain käy. Olen huomannut, miten joku ihminen saattaa herätä unestaan ja alkaa pohtimaan oman elämänsä tarkoituksia ja omaa itseään tarkemmin. Minusta on ollut hämmentävää tajuta se, että olen omalla esimerkilläni ja omalla elämäntarinallani onnistunut inspiroimaan joitakin ihmisiä ja nähdä se, miten alkavat ottaa omasta elämästä toisenlaista vastuuta. Ottaen elämänsä omiin kätösiinsä ja tekemään sen minkä voi ja hyväksymään ne asiat, joille ei voi mitään.

Haastan ihmisiä, koska moni asia on tätä nykyä minulle täysin luonnollista ja tätä päivää, en siis hirveästi pohdi enää, voinko tai voiko jokin asia olla niin ja voiko jostakin asiasta mainita jne. Kuten nyt esimerkiksi ravintoasiat, talousasiat jne.

Itse elämä on pitänyt huolen, että tänään meidän perheen ravinto on mahdollimman lisäaineetonta, puhdasta ja vaikka ajoittain talous on tiukkaakin tiukemmalla, olen silti selvinnyt. Kun ei ole varaa ja usein ei ole edes haluja kuluttaa sellaista tahtia, mitä yleensä muut.

Olen tähän ikään mennessä oppinut paljon arvoista, asenteista, periaatteista ja mikä sitten on jäänyt jäljelle? Suurin, eli rakkaus. Viimeistään illalla juuri ennen nukahtamista tajuan rakastavani tätä kaikkea, omaa elämääni sellaisena kuin se on.

Voin pohtia kaikenlaisia asioita mielin määrin, näin itsekseni selvittääkseni omia ajatuksiani, antaakseni niille luvan tulla sellaisina kuin ne tulevat. Tänään ajattelen näin ja huomenna tilanne voi olla jo toinen, johtuen siitä että olen mahdollisesti oppinut jälleen uutta, saanut uutta tai vanhaa tietoa jne. Asiat eivät välttämättä itsessään miksikään muutu, mutta jo se, että ymmärtää, on paljon.

Siltikin, tänään on hyvä päivä! 

Aurinko on kivunnut jo horisontin yläpuolelle hetkeksi, ulkona on reipas pakkanen ja mikä parasta, ruoka on uunissa odottelemassa valmiina hektistä iltaa. Tänään ei ole oma fyysinen olo nuhjake, vaan kroppa tuntuu omituisen hyvältä joten tänään pitää ottaa ilo irti siitäkin. Seuraavaa kertaa voi sitten odotellakin ihan rauhassa, kun kroppa on ok.

t%C3%A4hti.jpg