Millaista elämämme oli ennen eroa?

Jatkuvaa sietämistä ja tasapainottelua sekä jatkuvia ristiriitoja, joita lasten isä aiheutti koko perheelle. Muistan, kuinka ensimmäisen lapsen ollessa alle yhden, kun tokaisin miehelle, että jos samaa rataa jatkat ja kohtelet lasta tuolleen, hän vihaa sinua enemmän kuin ketään sitten myöhemmin. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Tänään lasten silmät ovat avautuneet sille kurjalle todellisuudelle, ilman että kenenkään on tarvinnut heille sanoa yhtään mitään, he tuntevat totuuden omissa nahoissaan. Kuitenkin, isä on lapsille aina isä, oli hän sitten millainen tahansa ja lapset yleensä yrittävät parhaansa selvitäkseen elämästä.

Ennen eroa elämä jakautui lapsilla hyvin selvästi kahteen. Oli aika, joka vietettiin yhdessä minun kanssani. Elimme ja iloitsimme elostamme, aina kun isä ei siis ollut kotona.

Tilanne muuttui heti, tunnelma kiristyi kun isä oli kotona. Isää ei saanut häiritä, hänen piti antaa nukkua rauhassa, hänen piti saada elää elämäänsä siten kuin muuta perhettä ei edes olisi olemassa. Eli, lasten piti olla mahdollisimman hiljaa, he eivät saneet tuoda kavereita leikkimään, mutta pihallakaan ei saanut olla ja leikkiä, ei ainakaan niin, että leikin jäljet näkyivät eli leluja ei saanut ottaa esiin saatika niillä leikkiä. Pihan piti pysyä moitteettomassa kunnossa. Tätä vastustin viimeiseen asti, kyllähän nyt lapsilla on oikeutensa leikkiä omalla pihalla, omia leikkejään ja leluja ei tarvitse alkaa korjaamaan sisälle tultaessa syömään vaan ne korjataan sitten kun leikki on loppunut.

Isän ollessa kotona minul´la oli todella raskasta olla jatkuvasti lasten ja isän välissä, pehmentämässä ja selittelemässä lapsille miksi isä sanoi tai teki tai miksi isä uudestaan ja uudestaan rikkoi lupauksensa. Yritin jotenkin säästää lapsia isänsä hulluudelta, yritin suojella lapsia.

Isommat jo ymmärsivät ja usein he jo pyysivätkin, että meidän pitäisi erota, koska he eivät kestäneet sitä omituista tunnelmaa kotona, eivät kestäneet niitä "riitoja", joissa mies alisti minua kaikin keinoin ja minä loppujen lopuksi aloin sitten viimein puolustautumaan, silloin kun itse ymmärsin, ettei ole normaalia kohdella ihmisiä niin, kuin mies minua kohteli ja lapsiaankin.

Lapset ihmettelivät usein sitä, miksi heillä elämä oli kovin erilaista minun kanssani ja kaikki muuttui aina kun isä oli kotona. Lapset eivät voineet ymmärtää sitä, ettei isä kestänyt normaaleja elämisen ääniä, isä ei voinut sietää sitä, että kuuli esimerkiksi minun olevan iloinen tai hyväntuulinen. Siitä seurasi aina ristikuulustelu ja hän uskoi omassa mielessään, että olin pettänyt häntä hänen poissa-ollessaan. Mies ei voinut käsittää, että ihminen, minä voisin olla iloinen pelkästään siitä, että rakastin lapsiamme ja iloitsin esimerkiksi jostakin uudesta taidosta, saavutuksesta jne. Tai ihan pelkästään siitä, että olin jälleen kerran onnistunut selviytymään päivästä usean pienen kanssa ja että meillä oli ollut hyvä päivä kaikenkaikkiaan.

Miehen ristiriitoja oli useita, joiden kanssa melkein kirjaimellisesti löin päätäni seinään. Mies inhosi ylikaiken sitä, että olin kotona lasten kanssa, hänen mielestään en tehnyt muuta kuin makasin sohvalla päivät pitkät. Hän päätteli tämän siitä, kun annoin lapsille luvan joskus leikkiä olohuoneessamme ja lelut olivatkin sitten vielä siellä isän tulessa kotiin.

Isälle ei merkinnyt mitään se työ, minkä todellisuudessa tein yhdessä lasten kanssa. Ulkoilut, ruuat, nukutukset, leikit, askartelut, vähäiset kyläilyt tai sukuloinnit, pyykit, siivoukset jne. Hän ei koskaan halunnut nähdä tai kuulla sitä todellisuutta, mitä todella kodissa tapahtui hänen poissa-ollessaan. Illat sitten "pyhitin" lapsille ja heidän kanssaan oleskelulle, kuten myös silloin vielä kuvittelin miehenkin arvostavan sitä, että kotityöt jne. olisi jo tehty ja voisimme viettää aikaa yhdessä.

Yksi kamalimmista ristiriidoista oli tuo miehen katkera suhtautuminen minun kotiäitiyteeni. Monesti hän vaatimalla vaati, että minun pitää palata töihin. Koska olin hänen mielestänsä huono kotiäiti, koska siis makasin hänen kuvitelmissaan vain sohvalla päivät pitkät tai sitten kumma kyllä, hän syytti samaan aikaan minua siitä, että huoraan kylillä yhdessä lasten kanssa. Joskus en voinut muuta kuin nauraa hänen hulluille väitteilleen ja hän oli kuvitelmissaan ihan tosissaan. Tosin se minun nauruni loppui aina hyvin lyhyeen, ristikuulustelua seuraavaan aamuun asti ja joskus sain aikaan miehessä mojovan raivokohtauksen, joka tarkoitti sitten tukasta lentoa parisänkyyn ja muutamaa tarkoin valittua iskua sellaiseen kohtaan, etteivät mustelmat näkyisi ulospäin.

Sitten mies ilmoitti ykskantaan, että hän on parempi vanhempana ja sen vuoksi minun pitäisi lähteä töihin. Hän tekisi kaiken tuhat kertaa paremmin kuin minä. Hän siis jatkuvasti aliarvioi, kyseenalaisti minut ihmisenä ja ennenkaikkea äitinä. Tuohon aikaan mies vaihtoi työpaikkoja kuin sukkia. Ja sitten hän päättikin, että hän jää kotiin hoitamaan lapsia, koska liiton maksama työttömyyskorvaus oli suurempi, kuin minun kuukausipalkkani.

Tuumasin, että ok. Ole kotona lasten kanssa ja opettele olemaan isä lapsillesi.  Ja lopputuloksena minä kävin töissä ja lapsilla oli kahden viikon päästä päivähoitopaikka, minun työvuorojeni mukaan. Kotiin tullessani töistä mies ei ollut saanut lapsille edes aamupalaa, saatika päivävaatteita päälle. Lounaasta puhumattakaan. Valitti vain, kuinka pienimmät ei käy päiväunille. Pyykit olivat pesemättä, koti oli kuin pommin jäljiltä jne. Ja kysyessäni päivästä, mies sanoi komentaneensa lapset omaan silloiseen leikkihuoneeseen leikkimään. Vaippoja mies ei ollut muistanut vaihtaa. Ulkoilusta ei ollut puhettakaan. Kirjaimellisesti olin jättänyt lapset täysin heitteille, täysin vaille asianmukaista "huoltajaa". Ja hän kun oli niin hyvä isä, että.

No, lapset olivat sitten päivähoidossa ja pääsin työskentelemään levollisin mielin, tietäessäni lasten olevan turvassa. Mies aloitti sitten sen minun syyllistämisen työssäkäynnistäni. Hän epäili, etten kävisikään töissä, vaan vietin hänen kuvitelmansa mukaan aikani jossakin toisaalla. Edes palkka kuukauden lopussa ei riittänyt vakuuttamaan häntä työpaikasta. Hän syytti minua myös huoraamisesta ja perseen jakamisesta työpaikalla, milloin mitenkin ja kenen kanssa. Hän oli jostakin saanut tietoonsa, että yksikössä jossa olin, oli myöskin miehiä töissä ja siitäkös hän oikein intoutui syyllistämään.

Kärsin kovin paluusta työelämään. Nuorin lapseni oli tosiaan juuri ja juuri vuoden vanha, kuskasin montaa lasta päiväkotiin ja takaisin. Sitten työvuoroni päätyttyä tein toisen työpäivän kotona, mies ei saanut tikkuakaan ristiin kotimme hyväksi. Samalla kuuntelin niitä mielipuolisia syytöksiä, arvailuja ja viimein hän onnistui jopa kyseenalaistamaan oman ammattitaitoni. Pidin työstäni paljon, mutten koskaan voinut siitä iloita kotona. Koska mies ei kestänyt sitäkään. Hän oli minulle mustasukkaisen jopa omasta työstäni.

Arvata saattaa, väsyin melkoisen pian jatkuvaan ristiriitaan miehen, kodin ja työn välillä. Työ oli uitenkin minulle pakopaikka, hengähdys miehestä, joka siipeili kotona omien liiton korvausten varassa ilman mitään aikomusta mennä töihin. Hän ilmoitti vain, että menee sitten kun huvittaa, hän saa omien sanojensa mukaan työpaikan kuin työpaikan.

Miehellä oli kausittain jo seurustelumme alkuvaiheista lähtien hyviä kausia ja sitten huonoja. Alkuun ne huonot kaudet olivatkin niin lyhykäisiä ja sitten oli jälleen jopa vuoden hyvä kausi, jona aikana hän siis oli, eli ja käyttäytyi kuin kuka tahansa normaali ihminen. Ennen eroa tämä hyvien ja huonojen kausien vaihtelu oli jo tunneista kiinni. Niin nopeasti heitteli miehen mielialat ja usein hän ei edes tiennyt herätessään, missä oli tai mikä vuorokauden,-vuodenaika tai edes vuosi oli kyseessä. Silloin pelkäsin jo koko perheen puolesta, koska päiväunille menessään hän saattoi olla ihan oma normaali itsensä ja herätessään tuntien jälkeen hän oli kuin sekaisin koko mies. Vihainen, päällekäyvä ja ennalta-arvaatonkin ja puheissa ei ollut mitään tolkkua.

Mies ei lasten synnyttyä koskaan oppinut ymmärtämään, että lapset kasvavat. Kasvun myötä moni asia jää pieneksi. Vaatteet, kengät, tarvikkeet jne. Sain mieheltä rahaa kesän alennusmyynteihin satasen verran, sitäkin rahaa jouduin aina anomaan ja pyytelemään useiden viikkojen ajan, aina sillä riskillä, että minä saisin "oven kulman" otsikkooni kehdatessani pyytää rahaa. Usein sukulaiset päivittelivät, että kun meidän lapsilla on aina samat vaatteet, ja aina liian pieniä. Ja miksi en osta heille, kun meillä kerta sitä rahaa oli. Niin, en voinut kertoa, että mies ei anna minulle rahaa lasten vaatteisiin tai muuhunkaan. Äitini sitten aina tullessaan meille oli haalinut kirpputoreilta lapsille vaatetta ym. Olin niin kiitollinen. Miehen minulle antama viikkoraha kun meni ruokaan ja vaippoihin.

Kerran sitten sanoin miehelle, että pitää kai minunkin lähteä kirpputoreilta etsimään lapsille vaatetta, kun ei sitä rahaa kerta ole uusiinkaan. Sanoin tuolloin miehelle, että olen monesti käynytkin, vai mistä ihmeestä hän kuvittelee lasten vaatteiden tulevan? Mies suuttui ihan hillittömästi, hän karjui ja huusi minulle, että hänen lapsiaanhan ei kirpputorivaatteissa vaateteta. Kerroin tuolloin, että olen kyllä aina pyytänyt rahaa häneltä lasten tarpeisiin saamatta sitä kuitenkaan, kuin kerran kesässä, jolloin olisi pitänyt koko vuoden vaatteet saada usealle lapselle. samalla kerroin myös, kuinka äitini on vaatettanut lapsiamme, kun miehestä ei siihen hommaan ole ollut.  Kenkien kanssa jouduin aina käymään samaa vääntöä lasten isän kanssa. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan, että ne keväällä tai edellisenä syksynä hankitut kengät eivät todellakaan enää mahtuneet lapsen jalkoihin ja samat kengät eivät mene valitettavasti nuoremmalle sisarukselle. Sama siirryttäessä talvikengistä kesäkenkiin ja toisinpäin. Mies ei millään ymmärtänyt, ettei kesäkengissä voi ulkoilla pakkasessa ja loskassa. Tai kevään tullen lapsen jalka suli kuumiin talvikenkiin.

Lasten muiden tarvikkeiden ja lelujen kanssa tilanne oli aivan sama. Kaikki mitä heillä oli, oli sukulaisten hankkimia lahjoiksi. Muutoin lapset eivät saaneet mitään. Koskaan ei mukamas ollut varaa, vaikka kävimme molemmat ajoittain yhtäaikaa töissä ja sitten minulla oli suuri ristiriita sen suhteen, että miehellä oli kyllä varaa itselleen ja omille leluilleen, jotka olivat kuitenkin autotallissa sitten lähinnä koristeina hyllyillä. Samaa ristiriitaa varattomuuden kanssa mies ilmaisi, kun hän ajoittain kehui minulle, kuinka paljon oli mukamas säästössä rahaa. Muistan, miten monesti kysyin, että kun sitä rahaa oli, miksei sitä voinut sitten käyttää? Siitähän se sitten riemu jälleen repesi ja mies aina huusi minut hilajiseksi ja löi lyttyyn, jos ei fyysisesti niin ainakin sanoilla.

Ruuan suhteen mies ei ollut pihi. Rahaa hänellä itsellään riitti kaikenmaailman herkkuihin. Tässäkin koin suurta ristiriitaa, arjen pyöritykseen ja ruokiin sain mieheltä kinuta rahaa. Kotiin tullessa töistään mies ensitöikseen jo ovella haukkui minut, marssi sitten kiukkuisena katsomaan mitä ruokaa olimme lasten kanssa syöneet ja sen jälkeen haukkui ruuan, söi sen sitten kuitenkin iltaan mennessä kaiken pois, niin ettei meille enää jäänyt päivällistä. Samoin metodein hän tyhjensi jääkaapin sisällön lapsille varaamistani jogurteista lähtien. Olin usein siinä tilanteessa, ettei aamuksi ollut enää mitään tarjottavaa aamupalalle, koska mies harrasti myös yöllä syömistä. Oli ihan sama, ostinko  20 jogurttipurkkia, hedelmää tai muuta niin, aina ne katosivat parempiin suihin. Ja kuitenkin mies jaksoi aina arvostella minun ostokset, tekemäni ruuan tai jos joskus jaksoin leipoa lasten kanssa, niin monesti me emme saaneet omista leipomuksista muruakaan, koska mies ehti ensin. Hänellä oli pohjaton vatsa ja ruokahalu. Niin ja sitten kävimme joskus harvoin perheenä kaupassa, tuolloin mies sitten maksoi ostokset ja hänellä sitten oli varaa kalliisiin lihakimpaleisiin, valmisruokiin, eineksiin jne. ja mies tiesi varsin hyvin, ettemme muu perhe voineet erään ainesosan takia syödä niitä. 

Elämäni oli yhtä kaupasa käyntiä ja vain sen vuoksi, että mies söi edestämme kaiken. Kuinka usein lapset pahoittivatkaan mielensä, kun välipalalla, aamupalalla, iltapalalla ei ollutkaan sitä mitä olimme suunnitelleet. Tai kun erehdyin tekemään ruokaa niinkin paljon, että sitä riittäisi seuraavalle päivälle, koska oli meno neuvolaan tai muuta ja ei tarvitsisi kuin lämmittää sitten ruoka. Yllättäen lasten isä olikin sitten syönyt kaiken, yleensä yön aikana. Ja ei muuta kuin lähdet sitten nälkäisten lasten kanssa kauppaan hakemaan jotain nopeasti valmistettavaa ja kun isäntä sitten kotiutuu, hän haukkuu aikaansaannokseni ja minut laiskaksi kun en parempaan pystynyt. Silläkään kertaa. Riita oli aina valmiina, koska yritin hyvin usein puolustua, kertoa ja selittää miksi en kerennyt, en ehtinyt.

Mutta, oli ihan sama mitä tein ja miten. Aina se oli miehen mielestä väärin, huonoa, ala-arvoista paskaa ja kuinka hänen elämänsä olisi niin paljon parempaa ilman minua. Yleensä miehen haukkumisten jälkeen muutin omaa tapaani toimia, tehdä asioista. Sehän ei sitten ollutkaan hyvä asia miehelle, ei, vaikka tein kirjaimellisesti kuten hän käski ja sanoi. Sekään ei ollut oikein, ei hyvin toimittu.

Joskus mies sitten oli taakillaan, hän ei yleensä muistanut näitä hulluksiaan ollenkaan. Jossakin eromme lähistöllä ymmärsin, että oli paljon asioita, joita mies ei vaan yksinkertaisesti muistanut. Olin jo aiemmin kiinnittänyt huomiotani esimerkiksi siihen, ettei hän muistanut ajoittain omien lastensa nimiä, ikiä. Hän laahusti vuoden pari jäljessä ja haukkui minut kun jouduin korjaamaan, että se ja se lapsi onkin jo niin ja niin vanha.

Joskus olin iloinen, silloin kun mies oli ns. normaali. Niitä hetkiä tai kausia oli kuitenkin yhä vähemmän ja vaaka kallistui aina enemmän sinne huonoon kauteen. Niitä alkoi olla useammin ja hyvien kausien kesto lyheni ja huonot kaudet senkuin pidentyivät. Silloin kun hyvä kausi oli menossa, piti ottaa miehestä kaikki irti silleen hyvällä tavalla. Kävimme yhdessä sukuloimassa, kävimme tekemässä pieniä yhteisiä reissuja lähikuntien ja kesällä kauempanakin sijaitseviin kohteisiin, kotona oli rauhaisaa ja lapsetkin uskaltautuivat isänsä lähelle. Elo oli silloin kovin tasapainoista ja lapset uskalsivat tuoda silloin meille kavereitaan, he leikkivät jokseenkin vapautuneesti ja hymy oli kaikkien huulilla. Sitten se aina romahti, en itsekään aina tajunnut, että taas mennään ja lujaa. Hyvä kausi oli saanut jälleen toiveen esiin, toiveen siitä että tällä kertaa tämä kestää ja se oli vain  jotakin avioliittokriisiä, ikäkriisiä jne. Selitin itselleni aina asiat parhain päin, syytin itseäni ja aina vaan lupasin parantaa omaa käytöstäni.

En ymmärtänyt pitkään aikaan, että oma aviomieheni on niin taitava manipuloimaan ja hallitsemaan minua. Kun sitten joskus eräs sukulainen huomasi kodissamme kireähkön ilmapiirin, hän alkoi puhumaan toisten kunnioituksesta. Kuunnellessani tuota ihmistä, mietin, että kyllä minä ainakin kunnioitan miestäni ja kaikkia muitakin. Ongelma olikin juuri siinä, en ymmärtänyt enkä tajunnut silloin, ettei mies kyennyt kunnioittamaan ketään vaan kohteli minua miten halusi. En ymmärtänyt, että myös minua ja lapsia olisi miehen pitänyt kohdella hyvin ja kunnioittaen.

Tuon tapauksen jälkeen suhteet näihin sukulaisiin sitten katkesivat yllättäen. Silloin en ymmärtänyt itse mitä tapahtui, vaan tänään sen ymmärrän. Tuo kyseinen sukulainen kyseenalaisti exmiehen ja sitähän hänen majesteettinsa ei voinut kestää. Tuosta kyseenalaistuksesta ja siis ihmisestä tulikin uhka miehelle, joka piti pitää loitolla meistä.

Saman ilmiön kokivat sittemmin muutkin sukulaiset. Silloin en ymmärtänyt, mikä mieheen oli oikein tullut, kun hän ei enää kutsunut ketään meille, me emme enää vierailleet sukulaisissa, ja lopulta hän kielsi myös minun kaiken yhteydenpidon omiin sukulaisiinsa.

Muistan sen, kuinka ihmeissäni olin. Olen sitä edelleen ja olen niin pahoillani, koska välimme olivat jokseenkin lämpimät. Sama juttu omien sukulaisteni kanssa. Mies otti erokortin heti esiin, jos erehdyin edes mainitsemaan toiveistani matkustaa joko yhdessä tai lasten kanssa minun sukulaisiin. Ja en sitten koskaan matkustanut, en halunnut erota ja vieläpä sellaisesta syystä.

Pieniä muistoja, hetkiä avioliittoni ajoilta. Yksittäisiä tapauksia, joiden tuistuvuus oli jokapaiväistä arkeani yhdessä lasten kanssa. Paljon on vielä sellaisia muistoja, joiden ajattelusta en selviä saati että pystyisin kirjoittamaan. Luulin, että olisin jo selvillä vesillä tämän osan elämääni kanssa, mutta aina tulee eteen jokin asia, joka nostaa näitä muistoja pintaan.

Sen olen nyt kuitenkin päättänyt, että jatkan tuota purkautumistani, onhan tämä ainoa turvallinen kanava purkaa näitä tuntojani, muistojani. Yksittäisiä ja toistuvia entisen elämäni hetkiä.