Se iski juuri äsken. Liian monta ratkaisematonta asiaa, liian monta sellaista asiaa, joille en itse mahda mitään.

Liian monta kysymysmerkkiä, joihin en saa vastausta kuin ajan kanssa.

Samalla hetkellä mieleen hiipii vanha pirulainen, se istuu olkapäälle ja alkaa kuiskia vanhoja, ja jo niin tuttuja lauseitaan.

Ja kaikki nuo yhdessä saavat aikaan sen, että mieleeni hiipii ajatus luovuttamisesta. Minusta ei ole tähän tällaiseen, ahdistun ja paniikki iskee.

Nyt onneksi tiedän, että tämä kaikki on ahdistusta, pystyn myöskin erittelemään kaikki ne asiat, jotka sitä aiheuttavat. Pystyn myöskin toteamaan, että ahdistus vaikuttaa toimintakykyyni, juuri siten, että annan periksi tiukan paikan tullen.

Ja paljoa ei tällaisessä ahdistuksessa tarvitse, että tekee mieli antaa periksi. Kuten, että auton kahden tunnin lämmitys näillä pakkasilla ei ole riittävä sulattamaan tiukkaa jäätä ikkunoista. Siinä raapatessani auton ikkunaa puhtaaksi teki mieli antaa periksi. Luovuttaa.

Vanha minäni pyrkii pintaan. Se, joka kertoo, etten ole hyvä, en osaa mitään, minusta ei ole mihinkään jne. Haen ja haen ympäriltäni ikäänkuin varmistuksia omalle pohdinnalleni. Samaan aikaan kuvioihin tulee sitten se osa minua, joka haluaa olla täydellinen, kaiken osaava ja taitava sekä miellyttämään kykenevä. Kovin ristiriitaista ja nyt tuo ristiriita pitäisi jotenkin kyetä ratkomaan, ennen kuin ahdistus nousee liian korkealle ja teen jälleen omasta mielestäni parhaan ratkaisun eli poistun nopeasti takavasemmalle.

Tiedän itsestäni sen, etten ole kovinkaan sosiaalinen. Olen oppinut tämän myös sanomaan ihmisille. En ole sosiaalinen ihminen. Oikeastaan toiset ihmiset ja heidän odotuksensa (joita kukaan ei kerro ääneen) aiheuttavat minussa suurta epätietoisuutta. Kun en tiedä, mitä minulta odotetaan.

Töihin menemisen ahdistus painaa mieltä. Vaikka kuinka yritän järkevästi ajatella, että teen oman työni niin hyvin kuin kykenen ja toiset hoitavat omansa, jokin kuitenkin mättää. Ja se on minussa itsessäni.

Olen loppujen lopuksi kovin epävarma itsestäni, vaikka taas järjellä tiedän sen olevan jokseenkin turhaa epävarmuutta. Kaikessa uudessa on aina mukana tuo epävarmuus, jota minun on vaikea kestää ahdistumatta.

Olen niin monta kertaa elämäni aikana luovuttanut tietoisesti, koska olen ratkaissut ahdistuksen poistumalla takavasemmalle.

Nyt tiedän, että tänään se ei ole mahdollista. Tai on, mutta en halua.

Mietin, olenko oikeasti työkykyinen? Jokin tuntuu olevan pahasti pielessä päässäni. Ikäänkuin en kävisi täydellä teholla? En tiedä miten tästä lähtisi tätä vyyhtiä purkamaan. Aina ei pelkkä persoona tai luonne riitä selittämään kaikkea? Vai riittäisikö sittenkin?

Olen useinkin kokenut työyhteisöissä sellaista tunnetta, että minuun ei luoteta ja minua kyseenalaistetaan. Ennen en edes osannut ajatella sellaista asiaa, joka varmasti vaikuttaa ihmisten käytökseen minua kohtaan työpaikalla, on kylillä kuullut juorut. Pienehköllä paikkakunnalla sellaiset vain kulkevat suusta suuhun ja ihmisten asennoituminen muuttuu nihkeäksi ja epämiellyttäväksi. Tämähän tietysti selittäisi paljon, myös sen, että miksi koen ja tunnen niinkuin koen ja tunnen. Ja miksi aina minusta on ollut parempi lähteä kuin jäädä.

Sitten mietin tosiaankin sitäkin, että minun ammattitaitoni ja osaamiseni olisi jotenkin vajaata. Mutten oikein usko siihen mahdollisuuteen, koska olen työstäni saanut hyvää palautetta ja oma kokemukseni on myös omasta työnteostani ammattitaitoinen.

Kuitenkin, olen ilmeisesti taas tilanteessa, jossa minusta on ehditty juoruilla. Luoja ties mitä? Ehkäpä nämä joskus kantautuvat myös minun korviini, jotta ymmärtäisin paremmin toisia. Nyt kun tiedän, kuka tai ketkä ovat alkujaan minusta juoruilleet, tuntuu jokseenkin epäoikeudenmukaiselta, koska nämä ihmiset osaavat värittää tarinan kuin tarinan mieleisekseen ja juuri niin, että saavat mustamaalattua kenet tahansa ihmisen. Haksahdin itsekin aikoinaan näiden ihmisten tarinoihin ja jopa uskoin niihin, vaikka välillä jouduinkin kysymään, että puhuuko nyt ihan totta, kun joskus kuulosti asiat niin uskomattomilta.

Yritän nyt jotenkin saada tämän ahdistuksen jälleen minimiin. Minun on ihan pakko käydä töissä, kuten kenen tahansa. On tosi ikävää, jos joku uskoo valheisiin ja alkaa käyttäytymään minua kohtaan erilailla kuultuaan näitä juoruiluja. Mutta vaikeaa se on enää, mikäli ihmiset uskovat juoruja.

En saata lähteä arvailemaan näitä juorujen aiheita tai mistä ne ovat peräisin. En voi kuin olla oma itseni ja jos se ei riitä, niin sitten se ei riitä.

Niin, historiassani on todellakin niitä ihmisiä, jotka ovat olleet minulle kateellisia. Toiset ovat sanoneet sen ihan suoraankin ja toisten kostonhimo jostain käsittämättömästä syystä on myös aiheuttanut ilkeää pahansuopaa tarinoiden kertomista. Tiedän ainakin nyt yhden ihmisen, joka on minulle ollut hyvin katkera väliemme rikkoutumisen vuoksi. Olen häneltä pyytänyt jo lapsena anteeksi, useamman kerran, mutta kaikki eivät jaksa kasvaa aikuisiksi ja unohtaa.

Että tällaisia mietteitä sitten tänään. Jatkossa en voi muuta, kuin olla oma itseni, keskittyä tekemään oman osuuteni työssä. Mutta, luulen juorujen nyt vaikuttavan minun "kohteluuni" ja siihen että koen jälleen kerran näitä samoja asioita kuin eräässä toisessakin työpaikassa historian saatossa. Kai se vaan pitää kestää, onneksi työsuhde on vain tiettyyn päivämäärään ja kestän tuon ajanjakson. Jokainen voi sitten itse kukin kohdallaan miettiä, onko niissä juoruissa mitään aihetta.