Tänään on hyvä päivä.

Olen tämän viikon yrittänyt hokea tuota mantraa itselleni. Viikko on jo lopuillaan, kaksi työpaivää jäljellä tästä viikosta.

Jotakin olisi keksittävä, sellaista millä saan toimeentuloni turvattua ilman, että joudun henkisesti kärsimään työyhteisöissä, vailla vakituista työtä.

Mitä? Siinäpä vasta pulma, joka on liian suuri juuri nyt ratkottavaksi.

Inhoan kaikenlaisia työyhteisöjä, koska aina siellä muhii jonkinlainen mätäpesäke, joka odottaa puhkeamista. Sen aina aistii ja mitä taitavammaksi tulen tuossa ihmisten "lukemisessa", voin melkein suoralta kädeltä päätellä, kuka tai ketkä eivät tule toimeen keskenään tai kehen ihmiseen "ongelmat" johdetaan.

Kuitenkin, vaikka inhoankin, joudun silti "alistumaan" ja tekemään työtäni noissa työyhteisöissä, koska tarvitsen rahaa.

Vaikka olenkin kaikki menoni tiputtanut täysin minimiin ja vaikka en itselleni mitään tarvitsisi, lapseni kasvavat ja jokaiseen ikäkauteen kuuluu väkisinkin ne omat kustannuksensa ja lasten ei pidä joutua maksumiehiksi minun arvojen muutoksen myötä.

Olen koko elämäni laittanut omat lapseni tärkeysjärjestyksessä ykköseksi. Ja se sama jatkuu aina vaan. Jätän itseni ja omat ns. tarpeeni viimeiselle sijalle. Aina se ei ole hyväksi, mutta jos joudun valitsemaan kahdesta vaihtoehdosta, joko lapset tai minä niin silloin lapset vievät voiton. Ja yleensä tilanne on se, etten voi saada molempia, lasten hyvinvointi sulkee omani ainakin mitä taloudelliseen tilanteeseen tulee.

Toivoisin joskus löytävän ystävän, ihmisen joka olisi jokseenkin samankaltaisilla arvoilla ja elämänvalinnoilla varustettu kuin olen itsekin. Tiedän sen olevan turha toive, en usko koskaan törmääväni toiseen kaltaiseeni. Saan olla yksin, nyt ja aina.

Viime syksynä olin otettu ja onnellinen uudesta tuttavuudesta. Nyt olen hämilläni, lupauksestaan huolimatta emme ole tavanneet kertaakaan. Ihmettelenkin miksi? Oliko se lupaus vain jonkinsorttista pilaa vaiko vaan huomaamaton, ajattelematon tapa sanoa moi moi. Jälleen kerran ihmettelen tuon ihmisen motiivia. Miksi? Se uusi tuttavuus jäikin sitten vain tuttavuudeksi.

Kävin eilen marketissa. Pahoitin omaa mieltäni jälleen kerran. Olisi niin paljon asioita, joita itsekin tarvitsisin mutta ensisijaisesti lapseni tarvitsevat ja niinpä he saavat ensin. Kiltisti odotan omaa vuoroani ja sitä, että joskus olisi ylimääräistä rahaa. Esimerkiksi niihin alusvaatteisiin. Aina tulee jotakin yllättävää, johon sitten joudun käyttämään sen rahan, jonka olin ajatellut käyttää omiin alusvaatteisiin. Olen nyt kesästä asti toivonut saavani yksien rintsikoiden seuraksi edes ne toiset. Ja pöksyjen reiät senkuin suurenevat. Kuminauhat ovat irti miehustastaan ja valkoisesta on muuttunut ilkeän kelmeän harmaa. Ja vaikka pyykkiä ei muuten olisi, niin joudun pesemään koneellisen pyykkiä ihan vain saadakseni itselleni puhtaat alusvaatteet, kun en omista niin monia, että niitä sitten riittäisi. Pyykin määrä on vähentynyt nyt huomattavasti, sen jälkeen kun lapset ovat saaneet itse opetella omien pyykkiensä pesua. Minun ei tarvitse pestä enää puhdasta pyykkiä, joka on vain kokeiltu ja heitetty kaapista sitten lattialle ja minä olen kerännyt sitten lattialta ne pyykkikoriin.

On paljon asioita, jotka saavat mieleni matalalle. Kuitenkin, en anna niiden lannistaa. Hengitän ja elän edelleen. Jaksan kärsivällisesti odottaa ja odottaa.

Aikoinani olen omaat ratkaisuni tehnyt. Jo silloin tein itselleni selväksi, että riittää kunhan saan laskut maksetuksi, vähän jotakin ruokaa pöytään jne. Vähemmälläkin selviää, aikansa. Vähemmällakin pärjää, hetkellisesti. Muutamia vuosia.

Enää en halua selviytyä, en pärjätä vähemmällä. Tahdon enemmän, tahdon paljon enemmän kuin mitä tällä hetkellä on varaa tai mahdollisuuksia.

Haluan olla vapaa, mutta kuitenkin niin, että minulla mahdollisuus valintojen sijasta saada kaikki se tarpeellinen ja tarpeetonkin. Niin, että minun ei tarvitse enää valita kahdesta, toisen sulkiessa pois toisen, vaan voin hyvällä omallatunnolla ottaa ne molemmat tarvitsemani. Niin, ettei tarvitse olla salaa pahoillaan siitä, että joku lapsista tarvitsi enemmän ja kipämmin niitä samojakin asioita kuin itsekin tarvitsin. Voisin elää niin, ettei minun tarvitsisi olla koko ajan säästämässä johonkin normaaliin asiaan, kuten lapsen ulkovaatteisiin, kenkiin. Vaan voisin käydä tarvittavat ostamassa silloin kun siltä tuntuu tai on tarve. 

Eilen taas marketissa käydessä käteen jäi kahdelle lapselle paidat, yhteensä 8 euroa. Sillä en olisi saanut itselleni mitään ja näillä lapsilla on taasen menossa jokin ihmeellinen kasvupyrähdys, eli vasta syksyllä hankkimani vaatteet ovat jääneet pieneksi ja vaatekaapin sisällöstä ei ole enää käyttäjilleen iloa, koska vaatteet ovat jääneet pieniksi. Kasvupyrähdykset huomaakin aina siitä, että eräänä aamuna sitä joutuu lapsen kanssa sovittamaan ne kaikki vähäiset vaatekappaleet ja toteamaan, että on mentävä vaateostoille mitä pikimmin. Tämä siis pari kertaa vuodessa kerrottuna useammalla lapsella. Isommilla tosin jo yleinen muoti vaikuttaa pukeutumiseen ja he eivät voi olla muodikkaita kuin yleensä syksyisin, kun kouluvaatteet käydään hankkimassa.

Meillä jokainen lapsi saa uutta vaatetta kerran tai kaksi vuodessa. Yleensä sekin uusi on vain heille uutta, koska joudun kirpputorilta hankkimaan joitakin vaatteita, viimeaikoina ei ole edes siihen ollut varaa.

Ärsyynnyn yleensä, jos joku jatkuvalla syötöllä ilmoittaa tehneensä vaatehankintoja perheelleen. Itse poikkean tästäkin joukosta, koska en voi tehdä vaatehankintoja. Vasta sitten, kun on ihan pakko eli housun puntit ovat 10 centtiä liian lyhyet, hihat alkavat muistuttaa enemmän t-paitaa kuin normaalia hihaa. Kun vaate kiristää ja on hankala päälle pukea tai olla kiristävissä vatteissa niin sitten vasta ostan, koska joudun kaiken rahan säästämään etukäteen. Ja niitä säästöjä kun saan aikaan muutamia euroja kuukaudessa.

Olisihan se lapsistakin mukavaa saada vähänväliä mieleisiään päällepantavia mutta ei. Sujuvasti lapset ovat oppineet tyytymään siihen, mitä alerekeistä löytyy ja ei haittaa, vaikka koko olisikin vain sinnepäin. Kunhan hinta on edullinen. Lapseni eivät saa valita niitä uusimpia muotioikkuja, ei sitä mikä olisi omasta mielestään kiva vaan aina siitä valikoimasta, missä on parhaat miinusprosentit eli alennus on -50-70%. Huomaan välillä, miten he katselevat niitä seinillä roikkuvia vaatteita, niitä joita kaikilla muillakin on kouluissa päällä. Elämä on.

Sanon aina, että ehkä sitten joskus. Nyt katsotaan mitä alennuksista löytyy. Ja näen miten lapsi alistuu kohtaloonsa.