Menihän se tämä päivä ostoksilla. Kirpparilla ja paikallisen halpiskaupan alusvaateosastolla.

Kirppareilla on tapahtunut tason lasku. Jokaisen kirpparipöydän anti oli suorastaan ala-arvoista roskaa. Siis sellaista tavaraa ja vaatetta (lue rytkyä) jota ei edes enää uffin laatikkoon kehtaa työntää. Kiinnitin huomioita myös niihin tyyppeihin, jotka käyvät kirppareilla valikoimassa ne parhaat ja myyät sitten suuremmalla hinnalla ostamansa tavarat eteenpäin, joko netissä tai omalla kirpparipöydällä. Se oli jännää huomata nämä ihmiset, jotka haalivat tavaraa kaksin käsin suuriin kärryihinsä hymy huulilla. Kuvottavaa minusta tuollainen jälleenmyynti mutta, jokainen tekee niinkuin lystää.

Olen kierrellyt paljon paikkakuntamme kirpputoreilla ja olen kiinnittänyt usein huomiota siihen, että sama tavara on todellakin myynnissä jo toisaalla seuraavana päivänä. Uusi tarralappu on liimattu edellisen päälle hieman korkeammalla hinnalla vain.  Edes uffin latikot eivät jää koskemattomisksi, sieltä pahimmat kirpputrokarit käyvät hakemassa rahankiilto silmissä toisten jätteitä. Sen vuoksi en itse enää täytä noita uffin laatikoita, paitsi niillä vaatteilla, joiden jälleenmyyntiarvo on todellakin se 0 euroa. Tosin, tänään esimerkiksi lasten vaatteet olivat todella sen näköisiä, kuin ne olisi olleet käytössä jo kymmenillä, ei mitään järkeä ostaa roskaa kalliilla hinnalla.

Olin suorastaan pettynyt tämänpäiväiseen, vaikka löytöjäkin tein. Makuuhuoneen verhot löytyivät, täysin uudet ja vielä pesemättömät, alle kympillä. Myös työkäyttöön löysin itselleni uuden paidan, eurolla.

Kotiin päästessä olin iloinen myös niistä uusista alusvaatteista. Tuskailin ja etsin. Olisihan se ollut niin mukavaa ostaa niitä kertakäyttöisiä alusvaatteita, jotka kestävät sen yhden tai maksimissaan kaksi pesukertaa ja sen jälkeen niiden metalliosat häipyvät koneen runkoihin, värit haalistuvat, toppaukset muuttuvat muhkuraisiksi jne.

Kaiken tuskailun jälkeen löytyi sitten niitä, toppaamattomia ja kaarituettomia jokseenkin siedettävän näköisiä liivejä. Yhtä asiaa en vain osannut ottaa huomioon. Sitä, että edellisisten liivien ostokerrasta on siis liian monta vuotta aikaa, sitä aikaa kun olin vielä huomattavasti laihempi ja siis kuppikokokin pienempi. Kotiin päästyäni iloisesti aloin sovittamaan ja mikä pettymys olikaan nähdä itsensä liian pienissä rintaliiveissä. Ei, ei ja ei. Kaupassa kävi mielessä, että jos sittenkin ottaisin sen suuremman kuppikoon, mutta sitten jotenkin ajattelin, että liian suurta, eihän minulla ole koskaan mitään rintoja ollut, joten miksi ne olisivat suurentuneet. Väärässä olin tällä kertaa ja harmitus oli suuri. Rahat menivät hukkaan, koska aleprosenttitavaroista ei ole palautusoikeutta, ei vaihto-oikeutta.

Eli olen taasen jatkossa ilman uusia alusvaatteita oman tyhmyyteni takia. Joudun taas odottamaan ja säästämään. Laihtuminen niihin omiin tuttuihin mittoihin tuntuu nyt kovin kaukaiselta ajatukselta, useimmiten tunnen vain kuinka olen tursuava valas, vaikken raskaana edes ole.

Jos jotain hyvää niin myös pahaa. Hyvää siinä, että tulipahan tasen konkreettinen todistus siitä, että olen edelleen liian lihava, ylipainoinen ja asiaan olisi edelleen kiinnitettävä huomiota. Hyvin alkanut liikkuminen jäi taasen, koska töiden jälkeen olen ollut väsynyt, enemmän kuin väsynyt. Ja sitten kuitenkin pitää syödä, koska nälkä.

Ravinnon laatuun olen yrittänyt kiinnittää huomiota, vaikka se onkin hieman mahdotonta silloin kun miesystävä käy kaupassa, kun itselläni ei ole rahaa, joten on oltava tyytyväinen siihen, mitä sieltä sitten tuo. En hirmuisesti kehtaa valittaa ja kun toinen aina kysyy soittaen vielä, mitähän kotoa mahtaa uupua.

Mutta, väsyttävä päivä kaikenkaikkiaan. Jokainen putiikki oli kuin tupaten täyteen ahdettu ihmisiä, jokaisella oli juuri ne omat halunsa, lapset kiukkusivat ja äitien hermot kiristyivät. alkoholistipariskuntakin oli lähtenyt kirpparille tappelemaan, kun vaimo halusi jotakin niin kovasti, että laittoi oikein kiroillen miestä hiljaiseksi. On ilmeisesti se statuskeräily ehtinyt jo tuonnekin piiriin, ja mielessäni kuvittelin tietyn asuinalueen kerrostalon kirjahyllyyn ko. esineen, joka sitten olisi se kaikkein rakkain ja arvokkain esine, mitä nainen voisi sitten näytellä juoppoystävilleen pienessä sievässä. Hieman tuli sääli myös, koska niin selkeästi kuulin äänestä ja olemuksesta näki tämän pariskunnan alennustilan ja alkoholin suurkulutuksen jättämät jäljet. Rasvainen tukka ja huonosti laitettu meikki sekä sellainen luihu olemus tupakanhajuisten vaatteiden kera ei ollut mitenkään epänormaali näky paikkakunnalla, itselleni kylläkin. Ihmettelenkin nyt, miten olen onnistunut kaikki nämä vuodet ikäänkuin välttämään näiden ihmisten kohtaamisen lähietäisyydeltä? Ymmärsin myös, että olisin itsekin voinut olla samanlainen, mikäli en olisi saanut ns. kunnon ihmisen mallia ja aivopesua työntekemisen tärkeydestä, oman elämänhallinnan kaikinpuolisesta osaamisesta jne.

Toisessa kaupassa oli sitten sellainen äiti lapsiensa kanssa, jonka elämänhallinta oli myös ilmeisen hakusessaan. Jo kauas lemusi pissa, joka tuli n. neljä,-viisivuotiaasta lapsesta hänen keikkuessaan rattaissa. Äiti oli kaukana, lapsi siis keikkui niissä rattaissa ja huuteli äidilleen, joka taas huusi kaukaa lapselleen odottamaan jne. Äidin ääni oli jotenkin sellainen hyvin matala, tupakankatkuinen ja alkoholin pirstoma, ulkonäkö myös oli jokseenkin silmiinpistävä. Raju musta meikki, tukka neonväreissä ja tosiaan vaatetukseen ei oltu kiinnitetty mitään huomiota. Kuin olisi kadulta suoraan tullut sinne myös menossa. Muutaman lauseen kuulin ja kielenkäyttö oli mielestäni karkeaa, jotenkin sivistymätöntä. Sellaista näkyä en myöskään ole nähnyt sitten oman lapsuuteni. Toivoin mielessäni, että lapsi saisi mahdollisuuden elämässään, hän on syytön syntymäänsä ja ajattelin heidän olevan jo sosiaalipalvelujen piirissä, toivoin heidän olevan. Tuosta lapsesta tuli jotenkin mieleen oma lapsuuteni ja mietin, oliko meidän perheemme nähty ulkopuolisen silmin samoin, kuin itse näin tänään tuon perheen? Kun se jokin puuttuu vanhemmuudesta ja en nyt tarkoita pelkästään rahaa. Vaan varmaankin sitä kaikinpuoleista päihteettömyyttä ja elämänhallintaa yleisesti.

Omasta kokemuksesta tiedän, että köyhyys ei ole rikos tämän päivän suomessa, mutta jos sen köyhyyden yksi syy on olematon elämänhallinta ja päihteet, on se mielestäni sitten rikos ainakin lapsia kohtaan. Sain jälleen kauppareissun aikana paljon kiitollisuuden aiheita omassa elämässäni. Sain kerrankin muistutuksen siitä, mistä itse olen lähtöisin, ja kuinka sen elämäntyylin ei tarvitse periytyä automaationa. Siitä olen yhteiskunnalle kiitollinen, että omalla kohdallani ja myös sisarusteni kohdalla se sukupolvien kierre on saatu katkaistua ja me olemme oppineet oikeanlaisen elämänhallinnan, työssäkäynti on arvo itsessään sekä se, että olemme itse omalla työllämme saavuttaneet sen, mitä meillä kullakin on.

Olen siitä kiitollinen, etten ole jäänyt junnaamaan paikoilleni, en syytä yhteiskuntaa omista virheistäni. En ole jäänyt teini-ikäisen kapinointiin, olen kasvanut ihmiseksi vain siitä syystä, että sain myös toisenlaisen mallin elämään. Sain toisenlaisia vaatimuksia, minulta vaadittiin asioita, niitä ihan normaaleja, joita ei koskaan olisi välttämättä tullut osaksi elämääni, ellei yhteiskunta olisi puuttunut lapsuuden perheeni ongelmiin. Osaan kantaa oman vastuuni, niin itsestäni kuin muista, työ on yksi itseisarvo, joka mahdollistaa paljon asioita. Tällaisen ajattelun jälkeen ymmärrän, kuinka suuri onkaan se kuilu, joka on kasvanut minun ja vanhempieni välille.

Näitä on vaikea kirjoittaa sanoiksi ja kovin harva edes ymmärtää, mistä ajatukseni oikein juontaa. Omaa kiitollisuuttani en oikein kuvata tästä näkökulmasta. Hyvin harvoin olen oikeastaan edes näitä tällaisia ajatellut, koska olen halunnut sivuuttaa koko aiheen ihan tietoisesti. Tänään sitten tuli vastaan sellainen perhe, joka muistutti minua asiasta. Siitä, miten olen kivunnut kokoajan ylöspäin, ihan omin voimin. Ja en voi kun hämmästellä ja olla kiitollinen.

m%C3%B6rk%C3%B6.jpg