Milloin minusta tällainen, positiiviseen ajatteluun kykenevä? Ennen tosi synkätkin asiat heitin melkoisella mustalla huumorilla? Saan olla melkoisen onnekas, tänäänkin.

Hyvin nukutun yön jälkeen maailmani on taasen hiukan parempi paikka olla ja elää. Eiliset mietteeni tuntuvat taasen kovin kaukaa haetuilta jutuilta, vaikka ne olivatkin juuri eilen minulle osa todellisuutta.

Tänään tilanne voi jo olla toinen? Kuten jokainen aamu on uusi mahdollisuus. Eilisellä ei ole merkitystä, huomisesta en voi tietää, joten vaihtoehdoksi jää todellakin vain tämä hetki. Ja tämä hetki on hyvä hetki.

Vielä ei ole tajuntaani kiivennyt armoton maailma, saan mutustella ihan rauhassa tätä hetkeä, elää tässä omassa pienessä kupalassani ja olla onnellinen. Kukaan ei ole vielä ehtinyt lyttäämään ja mittailemaan minun onneani, ei värittämään sitä harmaaksi. Juuri nyt maailmani on sateenkaarien väriloistoa, hyvää mieltä. Todellakin uusi aamu, uusi päivä.

Kun jokaisen päiväni aloitan puhtaalta pöydältä, koko päivä on kuin uusi seikkailu. Sellainen olen ja sellaisena olen kokenut itseni jo vuosia. Yön aikana häviää eilinen, siihen ei ole tarvetta enää jäädä murehtimaan.

Tässä hetkessä kaikki on vielä hyvin. Illalla voi olla asiat jo toisinpäin. Se riippuu niin taasen päivän kokemuksista, minun subjektiivisesta ja henkilökohtaisesta kokemuksesta. Siitä, kuinka onnistun tulkitsemaan tai olemaan tulkitsematta toisia ihmisiä, jotka hekin elävät siinä omassa kokemusmaailmassaan.

Onko päiväni onnistunut silloin, kun kokemusmaailmamme toisen ihmisen kanssa kohtaa? Vaiko niin, että päiväni muuttuu huonoksi, jos tapaan ihmisiä ja meidän kuplamme eivät kohtaakaan?

Saatan vaikuttaa ihmisenä kovin epäkohteliaalta, koska olen unohtanut täysin sosiaalisen kanssakäymisen säännöt. Tiedostan tämän asian mutta tiedostaminen ei vielä korjaa omaa toimintaani. Päinvastoin, menen lukkoon entistäkin tiiviimmin ja koen lievää pakokauhun omaista paniikkia ja yritän liueta paikalta mahdollisimman nopeasti.

Yleensä olen vain oma itseni, miettimättä mitään sen kummemmin. Vastaan kysyttäessä, itse en oikein osaa aloittaa keskustelua. Olen yrittänyt, mutta koen olevani jotenkin mielenkiinnoton, siis niin, ettei toinen osapuoli lähde mukaan hyväntahtoiseen jutusteluun. Koen, että sama juttu jonkun toisen suusta olisi ollut paljon hedelmällisempi keskustelun avaaja. Olen sen itse nähnyt. Olen seurannut sivusta.

Koen, että jos minä puhun vaikkapa säästä, siitä kuinka ilma on vaikka lauhtunut nopeasti aamuisesta, saan vain olankohautuksen ja epäuskoisen ilmeen takaisin. Mutta, sitten huomaan tämän toisen ja erään muun keskustelevan sujuvasti tästä samasta aiheesta, kun ovat ensin käyneet tarkistamassa ulkolämpötilan. Ihan kuin sanaani ei uskottaisi.

Tuollainen kohtelu tuntuu kurjalta, varsinkin kun sitä harrastavat aikuiset ihmiset. Olen joskus miettinyt sitäkin, olenkohan turhan herkkänahkainen ihminen itse? Niin, että otan kaiken itseeni? Sen tiedän, että joskus olen ollut ja olen syyllistänyt itseni niistäkin asioista, joiden kanssa minulla ei ole ollut osaa eikä arpaa. Mutta, että vieläkö sitä teen?

Kerran eräässä toisessa työpaikassa kysyin ihan suoraan toiselta työtoverilta kaikkien muiden kuullen, että "miksi sinä noin teit, että menit ja teit minun työni tyhjäksi"? Hän vain käveli ohitseni, siis ensin pysähtyi ja oli alkavinaan puhumaan kanssani ja kun ystävällisesti kysyin, hän lähtikin tilanteesta kannat kopisten pois.

Nämä ovat olleet itselleni kovin hämmentäviä tilanteita, olen miettinyt mitä ihmettä teen tai sanon väärin, että ansaitsen tulla sivuutetuksi toisten taholta. Tämänkaltaiset kokemukset saavat itseni tuntemaan todella tyhmältä ja jokainen vastaava kohtaaminen vahvistaa minun käsitystäni itsestäni, siitä etten ole ihmisenä minkään arvoinen.

Mitätöintiähän se sellainen on. Lyttyyn lyömistä. Henkistä väkivaltaa. Ja sehän onnistuu naispuoleisilta varsin hyvin. Sama meno jatkuu, mikä on alkanut jo alaluokilta. Kilpailu kiristyy, kuka osaa taitavammin pelata ihmissuhdepeliä? Kuka voittaa ja kuka häviää? Tätä peliä en ole koskaan ymmärtänyt, enkä ole myöskään osallistunut siihen.

Jos mielestäni jokainen ihminen ansaitsee tasa-arvoisen kohtelun, siihen väliin ei jää mitään poikkeuksia. Olen itse lapsesta asti oppinut kohtelemaan muita ihmisiä tasa-arvoisesti ja reilusti. Mutta, valitettavan usein olen sitten itse ollut se kiusaamisen kohde, syystä tai toisesta.

Meni vuosia, enkä edes ymmärtänyt olevani kiusattu työyhteisössä. Hyvä niin, koska olisin poistunut takavasemmalle jo aiemmin. Lapsuudessani olin koulussa kiusattu, olen tajunnut senkin vasta aikuisena. Häpesin pitkään omaa kokemustani siitä, että muutuin itse kiusaajaksi, mietin teininä sitäkin vaihetta pitkään ymmärtämättä itseäni. Tänään sen ymmärrän, kiusatusta minusta tuli hetkeksi itsekin kiusaaja. Kohtelin toisia, kuten he olivat minua kohdelleet vuosia. Sanoin ja tein samoja asioita heille, kuin mitä olin itse kokenut heidän taholtaan.

Mutta se riitti. Kaiken jälkeen minusta tuli entistäkin epävarmempi, ujompi, hauraampi ja hiljaisempi. Olinkin onnistunut rakentamaan muurin itseni ympärille, muurin jonka ylitystä ei kukaan voinut edes harkita. Tänään tuo muuri on poissa.

Ihmisten edessä olen minä, ihan omana itsenäni. Paljaana ja hauraana. Uskon, että se näkyy ja kuuluu minusta. Ihan kuten aikoinaan ensimmäisen luokan alkaessa, olin silloinkin ilman "suojaa", hauras pieni ihminen. Se on yksi syy, ihmisen on vaikea vastustaa kiusausta, kokeilla kepillä toista ja tökkiä hieman.

Yritän niin kovin ymmärtää ihmisiä ja heidän ajatteluaan, heidän kokemustaan maailmasta. Vielä en ole kovin hyvin onnistunut. Olen jokainen kerta aina yhtä hämmästynyt ja ihmeissäni. Tänään tiedän, etten voi enää itseni kautta yrittää ymmärtää, koska oma maailmani eroaa täysin heidän maailmastaan.

Joudun ilmeisesti jotenkin muuten opiskelemaan ihmisyyttä, ei ihmisyyden ihanteita tai tavoitteita, vaan sitä raadollista ja eläimellistä pikku ihmistä haluineen ja vietteineen ja kaikkineen ominaisuuksineen. Jokaisesta ihmisestä löytyy se pikku tyranni ja pikkupikkuhitler, tietynlainen itsekkyys, joka ei anna armoa toisille ihmisille. Minä, minun ja sitten vasta muut.

Onkohan olemassa mitään kirjaa aiheesta tavallinen nainen, ja tavallisen naisen ajattelu, perusteet? Oppisin hieman sitä naisen ajattelun logiikkaa, sitä mikä tekee ihmisestä sen pikkumaisen ja kiusaavan olion, sen, joka mieluummin syyttää muita kuin näkisi ne omat virheensä?

t%C3%A4hti.jpg