Koko viikonloppu on mennyt miettiessä ihmisiä. Sitä, millainen ihminen jauhaa toisten asioita ja puhuu seläntakana paskaa ja pahimmillaan keksii ja värittää tarinoihin lisää sävyjä?

Ihminenhän ei puhu vahingossa. Jokaisen sanan, jonka ihminen päästää suustaan, joutuu ensin miettimään. Ensin ajattelemaan mielessään ja sitten päästämään äänensä kuuluville.

Tavara voi tippua vahingossa kädestä mutta sanojaan ihminen ei päästä vahingossa suustaan. Joten ihminen, joka puhuu pahaa toisesta, tekee sen silloin tieten tahtoen.

Mikä on tällaisten ihmisten motiivi? Onko tarkoituksena vahingoittaa toista? Onko tällaisella ihmisellä oma elämä niin kunnossa ja hyvää vai kenties päinvastoin? Kateudestako ne ilkeät seläntakana puhumiset sitten lähtevät? Siitä, että on niin helvetin kateellinen, että pitää alkaa puhumaan ja ruotimaan toisen asioita?

Koko viikonloppuni on oikeastaan pilalla tuon pohtimisen vuoksi. Ja siksi, etten voi ymmärtää. En ole koskaan voinut ymmärtää.

Olisin tosiaan otettu ja kiitollinen, jos joku kerrankin ottaisi puheet kanssani esille. Aloittaisi, että tiedätkö, että sinusta puhutaan tällaista ja tällaista tai että olen kuullut sinusta juoruttavan tällaisista ja tällaista. Mistäköhän nämä ovat peräisin?

Mutta, ei. Mieluummin supatellaan ja katsotaan kieroon. Vältellään. Se tuntuu ikävältä. Ei, se on ikävää ja kovin raskasta kestää. Kyllähän jokainen ihminen tietää toisten käytöksestä, missä mennään. Olisi vain kiva itsekin saada tietää.

Itse olen tässäkin asiassa opetellut siihen, että jos joku ihminen alkaa minulle kertoilemaan juoruja ja puhumaan seläntakana toisesta, kerron etten halua tietää. Sanon, että jos on tarpeen, ko. ihminen osaa kyllä kertoa omista asioistaan ihan itsekin, siis jos haluaa. Sitten olen aina muistuttanut, että juorut ovat juoruja ja parhaassakin tapauksessa juttu on jo lähtenyt elämään omaa elämäänsä ja se alkuperäinen asia on unohtunut tai muuttunut niin paljon ettei sillä kuullulla juorulla ole mitään tekemistä asian kanssa.

Olen itse ollut helppo vihan kohde toisille ihmisille. Muistan myös muutamia kertoja, kuinka lapsuudessani joku aikuinen lohdutti minua sanomalla, että toiset ovat minulle jostin syystä kateellisia. En osannut uskoa asiaa. Tänä päivänä saatan jopa uskoa.

Olenhan itsekin ollut kovin kateellinen toisille heidän saamastaan kaikesta hyvästä, siis sellaisesta hyvästä joka puuttui omasta elämästäni. Kateuteni syntyi puhtaasti siitä, mitä toiset kertoivat omasta elämästään ja niiden puheiden perusteella sain sitten syyn olla kateellinen. Tänään tiedän, että puheet ovat puheita, ne eivät välttämättä ole totta ollenkaan. Kulissien taakse kun harvoin meistä kukaan pääsee kurkistamaan ja näkemään sen ihan oikean todellisuuden.

Olen yrittänyt muistella minääni lapsuudessani, persoonaani ja sitä millainen sitten olin. Olen aina ollut ihmisenä aito, siis sellainen välitön ja rehellinen. Olen aina oikeastaan sanonut asiat suoraan, niinkuin ne on, ilman mitään kommervenkkejä. En ole koskaan osannut kierrellä tai kaarrella asioissa, mitä turhaa kun sanottava on kuitenkin. Olen ollut myös melkoisen avoin ihminen, ainakin mitä omaan itseeni tulee. Enää en ole, koska siitä on ollut vain haittaa. nykyisin menen ihan puihin, jos joku kysyy minusta itsestäni jotain. Ikäänkuin olisin hukannut itseni ja niinhän siinä onkin käynyt. Se minä, joka oli joskus, ei ole enää. Tai on, mutta jossakin karkuteillä pahaa maailmaa piilossa. Voin vain haikeudella muistella ja toivoa saavani itseni takaisin.

Minulla on aina ollut ihan omat mielipiteeni, ne eivät ole useinkaan samanlaisia kuin muiden. Olen lapsesta asti joutunut miettimään kaikenlaisia asioita, niin että minulle on muodostunut paljon ns. periaatteita, joiden mukaan on ollut hyvä elää. Oma moraalini on aina ollut liiankin korkea, olisin monesti päässyt elämässäni paljon helpommalla, jos rima ei olisi hiponut pilviä.

Omaa kateuttani on helpottanut tietoisuus siitä, etteivät asiat toisilla ihmisillä ole välttämättä aina niin loisteliaasti kuin antavat ymmärtää. Olen oppinut muutamilla yksinkertaisilla kysymyksillä "paljastamaan" ihmisen kulissien takaista elämää ja ei se sitten olekaan niin ruusuista, kuin ensin toinen antaa ymmärtää. Silloin olen onnellinen toisen puolesta, että hänellä on elämässään juuri niitä hyviä asioita myös, jotka auttavat jaksamaan sen kulissien takaisen elämän.

Omatuntoni on aina ollut hyvin "tiukka". Jo ihan pienestä pitäen se on ollut kanssani ja kertonut onko jokin tekoni kenties oikein tai väärin. Lapsuudessa en kovin montaa väärintekoa kestänyt, koska omatuntoni soimasi minua jatkuvasti ja niinpä opin melkein kerrasta. Vasta viimeaikoina olen alkanut käsittää, että kaikilla elämäni aikana tavatuilla ihmisillä ei välttämättä olekaan yhtä korkeaa moraalia, yhtä toimivaa omaatuntoa kuin itselläni. Halua tehdä aina oikein tai tehdä asioita niin, että negatiiviset seuraukset on mahdollisimman pieniä.

Luulin pitkään ja en saata vieläkään käsittää sitä, ettei toiset ihmiset olekaan kanssani samankaltaisia. Ajatuksiltaan, teoiltaan, moraaliltaan jne. Asiat, jotka ovat itselleni olleet selviä lapsuudesta asti, eivät olekaan suurimmalle osalle ihmisiä ja se kauhistuttaa minua. Olen itse kuin lammas susien laumassa, hyvin naamioituneena tosin.

Lapsuudessa pidin itseäni tyhmänä ja yksinkertaisena, vaikka todellisuudessa olin jo pelkissä ajatuksissani valovuosia edellä muita. Tämän asian olen käsittänyt vasta ihan viimekuukausia. Ihan viimepäivinä olen saanut usein tuoda oman ihmetykseni esiin, kun joudun miesystävältäni kysymään, että oikeesti, onko asia todellakin näin?. Kun siis itselleni itsestäänselvyydet eivät olekaan suurimman osan itsestäänselvyyksiä. Kun olen kuvitellut, että muutkin ihmiset olisivat kanssani samoilla aallonpituuksilla, vaan niin ei olekaan. Ne asiat, joita olen itse pitänyt itsestäänselvyyksinä ja luullut, että muutkin ihmiset ovat varustettuina samoilla ominaisuuksilla, onkin ollut vain oma harhaluuloni. Ne asiat, joita olen pitänyt itsestäänselvyksinä, omaakin vain muutamia prosentteja koko ihmiskunnasta ja se selittää osaltaan sen, miksi olen kokenut itseni niin erilaiseksi muiden joukossa. Miksi olen ollut kuin punainen omena vihreiden omenoiden puussa.

Olen lapsuudessa ja myöhemminkin yrittänyt kaikin mahdollisin tavoin selittää itselleni kokemaani erilaisuutta. Olen sen onnistunut kieltämään, olen onnistunut ns. näyttelemään ollakseni samankaltainen kuin muutkin. Ja aina se on kuitenkin putkahtanut esiin tavalla tai toisella. Olen hävennyt itseäni, olen piilotellut itseäni rakentamani suojamuurin takana. Olen kaikin mahdollisin tavoin yrittänyt sopeutua vallitsevaan ympäristöön oman hyvinvointini kustannuksella.

Omat lapseni ovat perineet minun "outouteni". He ovat syntymässään saaneet tiettyjä ominaisuuksia, jotka erottavat heidätkin muista. Kun lapset ihmettelevät jotakin asiaa, olen iloinen siitä, että olen itsekin kokenut ne samat ihmetyksen aiheet aikoinani ja pystyn oikesti ymmärtämään sen kokemuksen, minkä lapsi kertoo. Äitinä kykenen luomaan ymmärrystä omiin lapsiini, niin etteivät heidän tarvitse jäädä ihan yksin omien pohdintojensa kanssa.

Eilen lapseni kuunteli minua kauhistuneena, koska myönsin ääneen sen, että teen nykyistä työtäni vain ja ainostaan rahan vuoksi. Mikään muu ei minua työssäni kiinnosta. En halua kehittyä, en kouluttautua siihen työhön enempää vaan se perustyö, jota teen, saa riittää. Kaiken mieluummin tekisin työkseni ihan jotain muuta, mutta tähän "hätään" en ole keksinyt vielä, miten voisin oman elantoni tienata hieman mielekkäämin. Osa-aikaisena palkka ei tosin päätä huimaa ja loppukuusta olen viisaampi, kannattiko ottaa vastaan tämä pesti vai joudunko kenties taloudelliseen ahdinkoon? Toivon mukaan en joudu ja saan nauttia itsekin omasta palkastani edes vähän.

Niin sitä ihminen, minäkin muutun. Juuri nyt olen siis nuoruuteni toiveduunissa vain huomatakseni sen, etten pidäkään siitä työnään niin paljon, että voisin kuvitella tekeväni samaa koko loppuikäni. Niin paljon olen muuttunut vuosikymmenien aikana, tai oikeammin olen antanut sen oman sisimmän itseni tulla esiin ihan vähän kerrallaan huomatakseni, kuinka olenkaan erilainen, kuin suurin osa muista ihmisistä. Olen itsekin ihmeissäni kaikista niistä erilaisista asioista, siis niistä, joita olen pitänyt hyvään ihmisyyteen kuuluvina perusominaisuuksina. Olen niin kauan kuin muistan joutunut ikäänkuin häpeämään itseäni ja ajatuksiani. Vähän kerrallaan olen alkanut ymmärtämään, ettei ole mitään hävettävää. Olen ollut ja tulen aina olemaan erilainen, hyvällä tavalla tosin.

t%C3%A4hti.jpg