Piti elää tässäkin asiassa näin vanhaksi, ennenkuin ymmärsin jutun juonen.

Menestyvien ihmisten menestykseen tarvitaan muita ihmisiä. Paljon muita ihmisiä.

Menestyvän ihmisen takana, edessä, sivuilla, päällä, alla kaikkialla on niitä ihmisiä, jotka uskovat henkeen ja vereen tuon ko. ihmisen menestykseen.

Yksin ihminen ei voi menestyä, ei oikeastaan millään elämänalueella.

Nämä muut ihmiset todellakin saavat aikaan sen yhden menestyksen. Omalla henkilökohtaisella toiminnallaan, he uskovat, he luottavat ja lujittavat ja pönkittävät eteenpäin, jopa silloin kun ko. ihmisen oma luottamus ja usko horjuu.

Toiset ihmiset puskevat eteenpäin, työntävät ja tarvittaessa jopa kantavat silloin kun tarve niin vaatii.

Keitä nämä muut ihmiset sitten ovat? Oma perhe, suku ja ystävät. Työtoverit, tuttavat, tutuntutut jne. Yhteistyökumppanit.

He ovat niitä ihmisiä, joihin voi luottaa ja turvautua niin ilossa kuin surussakin tietäen, etteivät he hylkää?

Yksinäisen ihmisen on siis turha haaveilla mistään menestyksestä, koska kukaan ei ole vierellä uskomassa, ei kannustamassa ja pönkittämässä eteenpäin.

Yksin ihminen jaksaa uskoa itse itseensä jonkin aikaa, jaksaa kulkea kohti menestystä hetken. Mutta se on ihan turhaa rimpuilua, koska kukaan muu ei usko häneen, ei välttämättä edes tiedä hänen pyrkimyksistään kohti menestystä.

Menestymistä en määrittele sen tarkemmin, jokaiselle lukijalle tulee menestymisestä se oma mielikuva, joka on oikein hyvä tähän tekstiin.

Jotenka, ennenkuin voi edes olettaa tai edes haaveilla menestyksestä, on haalittava kokoon ne ihmiset, jotka sinuun uskovat, jotka luottavat sinun menestymiseen.

Menestyminen on siis puhtaasti uskon asia. Kaikki muu tulee sitten sen rinnalla tai hieman sen jälkeen.

Yksinäinen ihminen ei voi menestyä, koska hänellä ei ole ketään uskomassa hänen menestymiseensä. Se ei vielä riitä menestymiseen, että on edes perhe rinnalla uskomassa ja kannustamassa. Tarvitaan paljon enemmän ihmisiä, uskomaan asiaansa.

Mietin itseäni, en koskaan menestynyt juurikin sen vuoksi, ettei minulla ollut riittävän suurta määrää ihmismassaa uskomaan juuri minuun. Päinvastoin, kukaan ei koskaan edes uskonut menestykseeni. Jopa oma äitini, sisarukseni pyörittelivät päitänsä ja tuumasivat, että yksinäni saan yrittää. Ystäviä minulla ei tuolloin enää edes ollut ja omat lapseni olivat niin pieniä, etteivät he ymmärtäneet, hekään eivät siis uskoneet minuun. Päinvastoin, heistä oli jossakin vaiheessa kovin noloa ja he häpesivät minun yritystäni.

Joten, oli helppoa lopettaa. Juuri siinä vaiheessa, kun oma uskoni itseeni katosi. En ymmärrä edes, miten ikinä uskoin itseeni niin paljon, että uskalsin yrittää? Taisi olla näin jälkikäteen ajatellen jokin tilapäinen mielenhäiriö kyseessä tai oma vakaa päätös. Ompahan sekin sitten kokeiltu, kun istuskelen vanhana kiikkustuolissa. En ainakaan pääse katumaan, etten yrittänyt.

Oikeampi päätös olikin mielestäni lopettaa yrittäminen juuri siinä kohden, kun oma uskoni omaan toimintaani loppui. Kukaan ei ollut pahoillaan, vain minä itse. Pidin siitä, mitä tein. Mutta se ei riitä menestykseen. Pelkkä oma intohimo ei vielä riitä, jos ympärillä ei ole sitä ihmislaumaa, joka sinuun uskoo ja kannustaa eteenpäin. Minulla sitä ei ollut.

Olen ollut eräällä tapaa hukassa sen jälkeen, kun oma usko itseen hävisi. Enkä usko sitä enää löytyvän, koskaan. Ikinä, mistään.

Eräänä iltana tosiaan aloin pohtia tuota menestymistä ja ymmärsin tuon, että se todellakin vaatii niitä muita ihmisiä. Yksinään ei voi menestyä. Ei, vaikka kuinka haluaisi ja tahtoisi. Muut ihmiset ovat avainasemessa sen suhteen.

Voit olla kuinka hyvä, taitava, osaava jne. tahansa, mutta jos kukaan ei usko sinuun ihmisenä, et ole saavuttanut mitään.

Ja myöhemmin et usko enää itse itseesikään, koska muutkaan eivät usko. Niin tuo menestymisen vain menee.

Toisten ihmisten avulla ja heidän ansioistaan voit menestyä. Se on se ainoa tapa. Yksin et ole mitään. Paitsi menestyjän vastakohta. Luuseri.

possu.jpg