Kun olen ahdistunut, kaikista niistä asioista, joille en itse kertakaikkiaan voi yhtään mitään, huomaan tekeväni pakoa omaan maailmaani. Pakenen sinne jonnekin pohtimaan kaikkea muuta, tyhjänpäiväistä ja turhaa.

Voisin toki ottaa härkää sarvista ja katsoa silmästä silmään ahdistavia asioita, mutta miksi kiusata itseä?

Reagoin tiettyihin asioihin edelleenkin tunteella, silloin ei järkevästä ajattelusta tule mitään. En voi kuin sulkea ahdistavat asiat pois mielestä, jäädä odottelemaan ja kuulostelemaan jatkoa.

Nyt kuitenkin huomaan, etten voi paeta kovin pitkäksi aikaa omiin maailmoihin. Se ei tunnu sekään kovin hyvältä, koska huomaan itsekin, miten en ole läsnä tässä ja nyt. Se ei tunnu mukavalta enää itsestänikään. Asialle on tehtävä jotakin, minun on opittava sietämään ja hyväksymään keskeneräisiä asioita ahdistumatta. Tai siis löydettävä tapa, jolla pääsen ahdistuksestani eroon.

Ennen purin ahdistusta pakenemalla siivoukseen, tekemiseen josta oli hyötyä. Samoin siivosin, jos olin vihainen tai kiukkuinen. Nykyisin on mietittävä omaa fyysistä rasitusta myös, koska liiallinen rasitus vie minut sitten useiksi päiviksi sängyn pohjalle huilaamaan.

Se, että olen toivonut tasapainoa elämän jokaisella osa-alueella, näyttää nyt kovin toive-ajattelulta. Olen toivonut myös positiivisia asioita vaihteeksi elämään. Sekin toive näyttää kovin utopialta tällä hetkellä.

Ja tiedän kokemuksesta, että jos jatkan tämän kaltaista pohdintaa vielä eteenpäin, onnistun masentamaan itseni ihan omilla aatoksillani.

Kun elämä on syvältä, se on sitä myös. Ei auta kuin uskoa, että asioilla on tapansa järjestyä. Kaikella on tarkoituksensa ja niin eespäin.

Tein pientä budjettia alkuvuodelle, talouteni näyttäisi pysyvän samana ja saatan ehkä vihdoinkin käydä vaatekaupassa ostamassa itselleni puuttuvat vermeet? Tosin, jotenkin tuntuu, ettei ilman yllätyksiä tämäkään asia onnistu ja jotakin yllättävää ilmenee ja budjetti kaatuu alkutekijöihinsä.

Vaihteeksi toivoisin itselleni kaikkea sitä onnea ja hyvyyttä. Toivoisin jo niin kovin, että joskus olisi oma vuoro onnistua ja menestyä elämässä.

Mietin, miten niin näennäiseltä ja pieniltä kuuostavat asiat saavat minut pois tolaltani. Mutta, kiusa se on pienikin kiusa kohdentuen minuun.

Loppujen lopuksi, vaikka pohdinkin masentavia juttuja, niitä joille en itse mahda mitään, mutta vaikuttavat elämääni, kaikki on kuitenkin hyvin. Tässä ja nyt kaikki on hyvin ja toivon mukaan niin jatkuu, niin pitkälle kuin pitääkin.

Asia kerrallaan ratkeaa parhain päin, niin haluan toivoa, uskoa.

Lähden tekemään jotakin, ihan sama mitä. Kunhan teen jotakin. Niin se pää pysyy kasassa, en mieti turhia, en liikoja, en mene asioiden edelle, luulotellen ja arvuutellen. Opetteleman luulottelemaan ja arvailemaan jotakin hyvää, jotakin positiivista.

possu.jpg