Olen ikäänkuin tuuliajolla, ollut jo muutamia vuosia. Siitä asti kun uskalsin päästää irti elämästä.

Uskoisin onnistuvani, saavani kaiken sen, minkä pyytäisin, vaan en uskalla. En oikein edes osaa.

Minua rangaistiin aikoinaan pyytämisestä ja käskettiin olemaan tyytyväinen siihen vähään, mitä oli. Käytännössä siis ei ollut oikeastaan mitään.

Aamulla taasen jostain heräsi ajatus uudesta kodista, keskellä luontoa. Selailin vuokra-asuntoja ja onhan niitä, yksiötä ja kaksiota paljonkin. Mutta ei isoja perhe-asuntoja. Ei ainakaan tästä läheltä, niin että lapset pääsevät omatoimisesti kouluihinsa.

Jokin tässä ympäristössä mättää, en oikein osaa sanoa sitä, mikä. se on vaan se tunne, että tästä pitää muuttaa pois niinpian kuin mahdollista. Tämän "kodin" pitikin olla vain väliaikainen. Mutta, eihän näitä isooja asuntoja ihan jokaisessa kulmassa ole tarjolla. Joten, taasen sanon itselleni, unohda koko juttu. Ole tyytyväinen tähän ja yritän sietää. Yritän sietää vielä kun en enää siedä. En pidä tästä asunnosta, en vaikka kuinka yrittäisin sisustaa sen mukavaksi.

Asun siis kodissa, jota en ole valinnut, muutin tähän käyännön saneleman pienen pakon vuoksi, siksi että tämä oli ensimmäinen sopiva vuokrakoti minulle ja lapsille. Oli kiire muuttaa, tyhjin käsin. Sitä tyhjyyttä olen nyt saanut täyttää ja kuitenkaan tämä ei ole koti.

En tiedä itsekään, missä on kotini? Ehkäpä se joskus tulee vastaan tai sitten ei. Turhaa valitusta jälleen.

Olo on kaikin puolin tyhjä. Takki tyhjä. Ikäänkuin olisin kaiken antanut itsestäni, kaiken sen mitä kykenen saamatta tilalle yhtään mitään. Juuri nyt tuntuu, että olen olemassa vain muita varten mutta minua varten ei ole ketään.

Koen oloni, olin sitten missä tahansa niin ulkopuoliseksi. En pääse sisään en ulos.

Voimat, erityisesti fyysiset on ihan loppu. Enkä tiedä, kuinka palautua tästä, kuinka säästää voimia, kun lepokaan ei auta palauttamaan tätä surkeaa voimattomuutta koko kehossa. Pitkään sainkin nauttia jokseenkin hyvästä kehollisesta olosta, muutamia kuukausia ja nyt on voimat täysin loppu.

Tämä vaikuttaa heti mieleeni, kun ei vaan kroppa jaksa, se ei liiku perässä, ei. Ja yrittäminen aiheuttaa lisää mielenpahoitusta. Ja kun olisi jaksettava, on raahauduttava töihin ja kun pääsen sieltä, olen ihan kuollut. Kaadun sänkyyn ja yritän nukkua, että jaksan herätä taas seuraavana aamuna.

Kun kotonakin pitäisi tehdä yhtä ja toista. Ja kroppa huutaa hiljaista huutoaan. Kun kaikki energiavarastot on kulutettu, se viimeinenkin pieni pisara tiristetty soluista ulos. Kuin olisin juossut monta tuntia putkeen lepäämättä välillä.

Sellaista on elämäni tänään. Huomenna tilanne voi jo olla toinen, tai sitten kuukauden päästä. Tai sitten tämä voimattomuus jää olemaan seurakseni ja en koe enää jaksavia päiviä. Kuka tietää?

Olen alkanut miettimään, mitä jos en jonain aamuna pääsekään omin voimin ylös sängystä? Niin tuskaa ja vaikeaa se on ollut nytkin nousta ylös. Kun aamusta menee kehon ja lihasten heräämiseen useampi tunti ja silti olo on kuin olisi jyrän alle jääneellä. Kuin en olisi yöllä edes levännyt.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Jatkan näitä eilisiä pohdintojani, itsekseni. Juuri nyt olisi jälleen niin mukavata istahtaa pöydän ääreen, höyryävän kupin kera ja turista toisen ihmisen kanssa ihan vain niitä näitä. Saada tästä minun arjestani pieni irtiotto.

Mutta, ikävä kyllä se totuus on se, että olen niin yksin. Minulla ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin jutella, ei ole ystävää, ei kaveria. Joten hyväksyn tilanteen ja kirjoitan. Istun yksin ja pohdin yksin, äänettömästi. 

Nyt kun olen pääsääntoisesti jo vuosia ollut yksin, koen, etten enää osaa edes sitä alkeellista vuorovaikutusta. Puhtaasti työhön liittyvät jotenkuten kykenen kommunikoimaan ja siihen se oma osani jääkin. Oikeastaan en edes jaksa muuta. '

Työstä pääsenkin siiheen, että koen itseni tällä hetkellä kovin epävarmaksi. Tiedän ja ymmärrän sen että jokainen sanoo ja tekee asioita erilailla, omalla persoonallaan. Huomaan itseni jokseenkin kylmäksi ja kovettuneeksi. Samalla minun pitäisi saada suuni auki, vaikkapa vaan kysyäkseni jotakin ja en vain saa kysyttyä. Odotan sopivaa tilaisuutta ja sitä ei koskaan sitten tule. 

Epävarmuus tulee siitä, että olen työmaalla vain pari tuntia, en pysty kunnolla hahmottamaan omaa työtäni, en sitä mikä oikein oma roolini on. Ja kun tilanne on uusi myös työyhteisössä, hekään eivät oikein tiedä, eivät osaa sanoa. Joskus tunnen itseni vain ylimääräiseksi.  Myös minun perehdyttäminen on unohtunut, en löydä, en tiedä missä on työvälineet, ja kun kysyn saan vastauksena jotakin epämääräistä. Ja varsinkin nyt kun maineeni on mustattuna, en edes lähde omatoimisesti onkimaan ja etsimään. Roolini on hieman hakusessaan. 

Viikko kerrallaan elän ja voin vaan toivoa, että jaksan saamatta "hepulia". Iän myötä oma liiankin pitkä lehmänhermoni on lyhentynyt. Epävarmuus menee ohi, viimeistään sitten kun työsarka loppuu. Minusta niin tuntuu, etten oikein pärjää tai jotakin. Onko se jokin sitten minussa ja vaadin itseltäni täydellisyyttä, kuten omiin tapoihini kuuluu? Vaikka kuinka tiedostan, etten minäkään ole täydellinen ja minäkin teen virheitä, niin silti en taida kestää ajatusta, että työyhteisön muut työntekijät eivät viitsisi mainita minulle asioita. Koen, että paljon oletetaan asioita, sellaisia, joista en välttämättä edes ole tietoinen. Osaan olla itselleni armollinen, mutta osaako muut sitten olla? 

On tiettyjä työpaikkoja, joissa osa-aikaisen hommat eivät vaan toimi ja tämä taitaa nyt olla yksi niistä. Ei ainakaan tällä tavalla, miten minä nyt olent öissä. Mutta, se ei ole minun murheeni tosiaankaan. Hoidan sen oman tonttini niin hyvin kuin kykenen ja se siitä. Työajat kun eivät ole minun vastuullani, vaan ne on "pomon" päätettävissä ne ja hän on itse näin nähnyt parhaaksi. Tapoihini ei ole vielä tähän mennessä kuulunut arvostelu tai kyseenalaistaminen. Voin ainoastaan pohtia asioita ja miettiä niitä plussia ja miinuksia asiasta kuin asiasta. Tosin joskus muistan tämän pohdintani johtaneen siihenkin, että joku on joskus kokenut minun kyseenalaistaneen, vaikkei se asia niin ollut. Asioista pitää pystyä keskustelemaan ja jokaisella saa olla oma mielipiteensä, mutta eriävistäkin mielipiteistä huolimatta pitää pystyä sitoutumaan niihin sovittuihin asioihin tai päätettyihin asioihin. 

Voi miten hankalaa elämä voikaan olla, kun on sosiaalisesti tyhmä. Kun en ymmärrä, miten tai miksi ihminen olettaa asioita kysymättä, kun tekee omia päätelmiä jne. Alan vasta itsekin hahmottamaan sitä, en ole koskaan ollut toisten kanssa samanlainen. Minun kokemusmaailmani on hieman erilainen, kuin suurimmalla osalla ihmisiä. Minuun ei välttämättä päde ne yleiset tottumukset, yleiset luulot, tavat ja ajatukset kuin muilla. 

Tätä onkin hirveän vaikea kirjoittaa, koska tajuan vasta pikkuhiljaa itsekin näitä asioita. Tajuan myös sen, että olen itkekin ollut siinä luulossa, että toiset ihmiset ovat kanssani samankaltaisia olemisessaan, ajattelussaan jne. Mutta niinhän se asia ei ole. Oma ajatuksenjuoksu on toisenlaista. Se kulkee hieman eri reittejä, lopputuloskin voi olla jokseenkin poikkeva, ja siitä tulee itsellnikin tuttu omituisuuden kokemus ja kun en muodosta esim.  mielipiteitäni yleisen mielipiteen mukaisesti, vaan omat mielipiteeni ovat omiani, niin että olen ne itse muodostanut tai päätellyt jne. 

Mutta silti, vaikka työssäni joudunkin tekemään asioita oman vakaumukseni vastaisesti, se ei siltikään heikennä tekemääni työtä, ei sen laatua. Koska ymmärrän, että niin on parhaaksi. Työ työnään ja oma elämä omanaan. 

Heidän parhaansa ei ole välttämättä se oma paras, mutta kunnioittaa pitää ja toimia sen heidän parhaan mukaan. 

Itsellni onkin haaste nyt opetella elämään myös menneessä ja tulevassa, koska niin muutkin tekevät. Pelkkä tässä ja nyt hetki ja siinä eläminen ei sovi työyhteisöön tai omaan työnkuvaani. 

possu.jpg