Olen jälleen tähtäimessä.

Monesti mietin, kuinka joku ihan oikeasti jaksaa vuodesta toiseen, sitten muistan. Se joku ei ole ihan terve päästään.Ei todellakaan. Kuitenkin näiden temppujen kohteena oleminen on raskasta, ja kun tuo toinen ei ymmärrä, että vain lapset kärsivät hänen toimistaan.

Minun mustamaalaamiseni muiden ihmisten silmissä on taasen hänen päätavoitteensa, hänen tarkoituksensa on tälläkin kertaa todistaa olevani huono äiti. Suorastaan sekopää-äiti.

Nyt on taasen oltava varpaisillaan, pitkäänhän hänellä menikin hyvin ja minä sain olla jokseenkin rauhassa ja elää omaa elämääni. Nyt se alkoi jälleen.

Haukkumista, kyseenalaistamista, kiusantekoa ja nyt selvää valehtelua myös tarkoituksenaan hankaloittaa minun elämääni. Herää kysymys, kuka on tällä kertaa kyseenalaistanut lasten isyyden? Mikä ihme nämä kohtaukset hänellä oikein laukaisee. Jokainen kerta kerta, kun vihdoin ja viimein näyttää kuukausien aikana, että hän on päässyt yli kiusantekovaiheen se paska alkaa uudelleen.

Nyt olen kahdessa päivässä ihan täysi muka yhteistyötä lasten isän kanssa. Sairaan mielen ymmärrän, mutten sitä, että miksi helvetissä pitää lasten asioita käyttää minun kiusaamiseen. Kun loppujen lopuksi asioista valehtelusta kärsii vain lapset ja sitten tietysti minä itse.

Ymmärrän, että kyseessä on silloin tällöin sairastuva mieli, jolloin lasten isä on tekemisissään, sanomisissaan ihan holtiton ja joskus olen pelännnyt, että on vaaraksi itselleen tai muille. Nyt ollaan taaseen menossa siihen suuntaan ja alan itse totaalisen kyllästynyt tähän tilanteeseen.

Lupaa hoitaa lapsen asian. Hän hoitaa sen ja minulle valehtee kirkkain silmin, ettei ole asiaa hoitanut. Minä sitten teen itseni toisten silmissä hölmöksi, koska olen siinä uskossa, että isä jättänyt asian hoitamatta ja alan selvitellä asiaa. Varmistän isältä asiaa uudemman kerran ja edelleen sanoo, että minun pitää asia hoitaa. Sitten kuulen, että isä on jo asian hoitanut, kuten alun perin olimmekin sopineet. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun isä saa kiksit vastaavanlaisesta minun kiusaamisesta ja minä annan hölmön kuvan itsestäni ja isä kihertelee leukaansa.

Hän edelleen vetelee naruista ja minä sätkin sen mukaan, mitä liikkeitä hän ikinä keksiikin. Miksi tästä ei tule ikinä loppua?

Valvoin viime yön miettien jälleen tätä kuviota, joka jokainen kerta toistuu samanlaisena. Viimevuonna toisen lapsen asioissa jouduin viimein sanomaan, että hoitakoon itse lapsen asiat, koska oli jälleen pitänyt minut epätietoisuudessa.

Hän vuosien varrella pimittänyt esimerkiksi lasten hammaslääkäriaikoja, jotka ovat osuneet minun viikoille ja sitten suureen ääneen valittanut kaikille, etten minä hoida lasten asioita. Vaikea hoitaa, jos en tiedä.

Sama juttu edelleen, mikä on ollut kamalaa lasten puolesta korostuu taasen näinä päivinä, kun isä on arvaamaton. Lapset eivät saa soittaa tai vastata puhelimiinsa, mikäli soitan. Isä kieltää lasten yhteydenpidon minuun heidän ollessaan isäviikollaan ja lapset aina sanovat samaa. Tajusin, että isä edelleen harrastaa sitä surullisen kuuluisaa vieraannuttamista kaikin mahdollisin keinoin ja lapset kärsivät tästä.

Olen yrittänyt olla ymmärtäväinen isää kohtaa, olen joustanut, olen antanut periksi.Olen tahtonut olla reilu isälle erosta huolimatta.  Ja nyt ymmärrän, että kaikki on ollut jokseenkin virheellistä. Lapset kärsivät joka tapauksessa, teki niin tai näin, aina väärinpäin.

Lasten isän suoranainen hulluus ja luulosairaus kiteytyy oikestaan järin hyvin seuraavaan tapahtumaan. Lapsi menettää tavaransa, koska ei ole osannut käyttää sitä oikein. Ok, sovimme yhdessä isän kanssa, että korvaan tavaran omallani vastaavalla, mutta yksinkertaisemmalla. Lapella menee rikki isäviikolla kyseinen esine ja isä hommaa edelleen käytetyn vastaavan. Sitten minun viikolla lapsen tavaralle tapahtuu vahinko ja esine on käyttökelvoton. Isä alkaa syyllistämään minua, että minä kostan. Siis mitä helvettiä, minä kostan? Kenelle ja miksi? Mutta, kun päässä on vikaa, siinä on vikaa ja on ihan turha yrittää miettiäkään, mistä moiset ajatukset isän päähän tulevat. Sairaassa mielessä asioita voi näköjään yhdistellä ihan miten sattuu.

Nyt vain pelottaa, minulla parinkymmenen vuoden kokemus tuon ihmisen mielenlaadusta ja nyt ollaan taas lähellä sitä kriittistä pistettä. Hänellä on jälleen mielessä vain yksi asia, saada minut ns. pois pelistä, kuten on asian niin monesti minulle ilmaissut ihan suoraan ennen eroa ja eron jälkeen.

Keinot hänellä on aina olleet hyvin suunnitelmallisia ja nerokkaasti toteutettuja. Olen aina vasta jälkikäteen ymmärtänyt kunkin isän kolttosen merkityksen. Mutta, enää en jaksaisi olla ja elää varpaillani. En jaksaisi enää katsoa, kun lapset taasen tuovat viestiä isänsä luota, ettei kaikki ole hyvin.

Olen tukenut isän ja lasten suhteita. Mutta, kun se sama ei toimi toisinpäin. Isälle lapset ovat vain keino edelleen hallita minua ja käyttää heitä aseena. Se on väärin.

Jokaisessa asiassa suhteessa lapsiin olen mennyt isää puolitiehen vastaan. Samaa ei voi sanoa isästä. Olen edelleenkin vain pönkittänyt isän suoranaista harhaluuoa omasta erinomaisesta isyydetä, vaikka totuus onkin useimmiten jotain ihan muuta, ainakin mitä lasten kertomuksiin on uskominen. Se tuntuu niin kurjalta kuulla lasten suusta viikko toisensa jälkeen, kuinka isä ei välitä heistä ja heidän asioistaan. Kaikki asiat tuntuvat kääntyvän minua päin, niin että teki niintainäin, aina väärinpäin. Itse en osaa sitä peliä, jota isä pelaa vastoin tahtoani kanssani. Hän ei koskaan ole kertonut pelin sääntöjä minulle, ellei voitoksi sitten lasketa sitä, että minä häviän lopullisesti hänen elämästään, kuten hän on senkin monesti sanonut, kylmän rauhallisesti todennut, että hän on voittaja ja minä häviäjä. Ja hän pitää itse huolen, että minä häviän tämän pelin.

Mutta, se oli jo eron ensi metreillä tiedossa, että lapset saavat ihan itse tehdä omat päätelmänsä omista vanhemmistaan, meistä molemmista.

Harmittaa nyt ihan vietävästi, että kuppi on nurin isällään taasen. Tätä en olisi toivonut, mutta tasaiseen tahtiin näitä on nähty vuosien varrella ja silloin ja nyt en voi kun toivoa, että tilanne laukeaisi ja elo jälleen tasaantuisi, koska lapset. 

Ja koska minä. Mitä enemmän osaan yhdistää isän tekosia ja tekemättä jättämisiä, sitä enemmän osaan myös pelätä jo ihan lastenkin puolesta. Minulla on omakohtaisia kokemuksia siitä, mihin kaikkeen tuo mies kykenee, säälimättä ja kylmän laskelmoivasti. Sorrun näinä hetkinä usein ajattelemaan sitä, miten ihminen voi, kykenee ja ylipäänsä edes keksii kaikkea sellaista, mitä itsekin olen kokenut. Aina en minäkään jaksa ymmärtää, että mielisairas on mielisairas ja siitä ei pääse yli eikä ympäri.

kivetmuoks.jpg