Loppuviikko töissä on sujunut jokseenkin hyvin. Vähän on harmittanut, mutta ei voi mitään. Leima otsikossa ja sillä siisti. Mutta, yleensä en ole kovin kostonhimoinen, vaan tällaisen asian ollessa kyseessä, en voi olla ajattelematta sitä pirullista hetkeä, kun saan kasvojeni eteen sen tai ne ihmiset, jotka ovat minusta perättömiä valheita menneet kertomaan.

Ihan sama minulle kuka, miten ja miksi mutta tekijä/tekijät kyllä saavat tuntea nahoissaan tekemisensä. Sen verran olen saanut tuta itse noiden valheiden vaikutuksia, ettei minulla edes riitä sanat kuvaamaan sitä tunnetta ja oloa.

Saatan äityä käyttämään ihan omia pieniä käsiäni, suutani en edes vaivaudu avaamaan. Ja voin luvata, että tekniikka on ainakin hallussa. Joten, valmistautukaa vaan sinä/te valheenpuhujat kohtaamaan minut ja minun vihani, hillityn ja sivistyneen raivoni!

Ja kun perättömien juttujen lähde paljastuu, lupaan viedä asian myös viralliselle taholle ja osoitan toteen sen, kuinka olen oikeasti joutunut niiden valheellisten juttujen vuoksi kärsimään, erityisesti työelämässä.

Ei ole mukavaa todellakaan elää sen tietoisuuden kanssa, että maineeni ihmisenä on mustamaalattu. Se on jotakin, jonka pitäisi olla ns. pyhää ja koskematonta, ellei ihminen sitten itse ole oikeasti tehnyt jotakin pahaa ja/tai rikollista.

Toisaalta, kun itse tiedän totuuden, se riittää minulle. Mutta riittääkö minun totuus muille, varsinkin kun ihminen on sellainen, ettei osaa suoraan kysyä, vaan pohtii asioita mieluummin seläntakana paskaa puhuen ja luulotellen ja uskoen jonkun toisen kertomuksia.

Onneksi minulla ei ole koskaan ollut kuin pari ns. ystävää, joten kykenen helpostikin arvailemaan itse, kuka on puheiden takana. Tarvitsen vain enää ne vedenpitävät "todisteet". Ja niitähän en tähän hätään kykene saamaan, koska minulla ei ole sitä ystäväpiiriä, ei mitään sosiaalista verkostoa. Mutta, kuten tähänkin asti, totuus on aina selvinnyt minulle, ennemmin tai myöhemmin ja minulla on aikaa odotella.

Koko elämäni aikana lähelläni on ollut vain alle kaksikymmentä sellaista ihmistä, joita nyt kavereiksi voisi sanoa ja joiden kanssa tiet on erkaantuneet syystä tahi toisesta. Ja suurin osa niistä on tosiaan ajalta teinivuodet, jolloin siis olimme lapsia ja elämää vasta opettelemassa.

Osa silloisista minut tunteneista ikätovereista varmaankin kauhulla katseli minun elämäninhoani, jota yritin kaikin keinoin lievittää. Mutta, minustakin lopulta ja oikeastaan hyvin aikaisessa vaiheessa kasvoi vastuuntuntoinen nuori ihminen. Toisin sanoen kokeilin ja opin elämästä kaikenlaista. Mutta, hurja lapsuus tai varhainen nuoruus ei tehnyt minusta varasta, ei valehtelijaa. Minusta ei tullut katujen kasvattia, vaikka niin kovin sinne pyrinkin lievittämään omaa pahaa oloani. Järki tuli kuitenkin minunkin päähäni, kokemukseni ovat kasvattaneet minusta vahvan ja elämässä pärjäävän ihmisen. Se, että oikeastaan kukaan näistä ihmisistä ei ole tullut näkemään elämääni tuon hurjan vaiheen jälkeen on varmasti jättänyt paljon luuloja ja olettamuksia niiden ihmisten mieliin, jotka siis sivusta seurasivat elämääni jokseenkin epäuskoisina ja kauhistellen ja ennenkaikkea halveksien.

Opintojen alkaessa olin jo sitten jokseenkin kypsä siihen "katuelämään" ja keskityin rakentamaan omaa tulevaisuuttani, omia haaveitani, jotka toteutinkin jo alle kaksivitosena. Silloin minulla oli jo kaikki, mitä tavan Suomalainen elämältään haluaa. Oli lapset, työt, avioliitto, autot, omakotitalo ja kesälomat. Kunnon oravanpyörä kulisseineen siis. Saattoihan se tietysti aiheuttaa ihmetystä niiden ihmisten mielissä, jotka olivat kuulleet tai nähneet jotakin minun pahoinvoinnistani yläkoululaisena ja jotka ovat vasta viimevuosina havahtuneet ja alkaneet kaipailemaan niitä lapsia ja säännöllistä peruspertin elämää. Niillä, joilla se teini-elämä sitten venähtikin hieman pidemmäksi ja joiden mieliin oli istutettu ajatus siitä, että "sitten kun"- on se ja se ja sitten vielä se on turvallista alkaa perustamaan perhettä ja vakiintumaan jne.

Kyllä edelliset ajatukset olen tunnistanut itsessänikin äitinä, kun lapseni ovat kertoilleet joistakin tietämistään ikätovereista, joiden elämän lähtökohdat eivät ole olleet niin hyvät kuin omillani ja kuinka sitten juuri samat ikätoverinsa ovat tuoneet omaa pahaa oloaan esiin mitä uskomattomammin keinoin. Sitten osa ihailee rohkeutta, osa halveksii, osa on täysin ymmärtämättömiä ja tietämättömiä elämän nurjasta puolesta ja osa on itten niitä, jotka suureen ääneen laittavat sanaa kiertämään. Tänä päivänä vain kanava on eri ja somemaailmassa on kaikenlaisia ja harhaanjohtaviakin julkaisuja, kun tieten tahtoen halutaan antaa tietynlainen kuva itsestä, vaikka todellisuus olisikin ihan muuta.

Hieman sekava teksti, koska kaikki asiat vaikuttavat kaikkeen. On monia syitä, myös itseaiheutettuja, joista voin kiittää varhaisen teini-iän kohelluksia. Kuitenkaan niiden ei pitäisi myöskään vaikuttaa enää aikuisena, ei tässä iässä. Ellei sitten ole joku tai joitakin ihmisiä, jotka edelleen kertovat ikivanhoja juttuja, joiden luulevat olevan totta tai jotain sinnepäin. Kun eivät ole koskaan olleetkaan yläkoulun jälkeen kanssani missään tekemisissä, kun eivät ole koskaan edes tulleet vastaan missään saati, että olisivat edes kutsuneet niihin luokkakokouksiin.

Kun eivät ymmärtäneet ja eivät varmaan tänäpäivänä ymmärrä sitä, että kiusatustakin voi tulla kiusaaja, kun tarpeeksi kasvaa ja vahvistuu, että voi pistää kampoihin niille kiusaajille.

Syitä tällekin asialle on monia. Mutta, toivoisin todellakin, etteivät huhut tai kuulopuheet tai edes toisenkäden tieto määrittäisi suoraan ketään ihmistä. Vaan jokainen määrittelisi ihmisen ihan itse, perustaen määritelmänsä omiin kokemuksiinsa ko. ihmisestä.

Harmittaa, koska uskon, että minustakin kerrotut huhupuheet ovat määrittäneet minut ihmisenä toisten silmissä ja näinollen en ole koskaan edes saanut kunnollista tilaisuutta tutustua kehenkään. Uskoisin, että tässä on se syy myös, miksi kovin mukavasti alkaneet orastavat ihmissuhteet ovatkin päättyneet kuin seinään, yhtäkkiä ja usein ilman mitään selitystä. Kun toinen onkin saanut kuulla niitä juoruja minusta, täysin vääriä ja valheellisia, aikojen kuluessa paisuneita ja liioiteltuja, väriteltyjä. Ymmärrän, kyllä minäkin ottaisin takapakkia, mikäli joku tyyppi kertoisi minulle vieraasta ihmisestä kamalia tarinoita. En osaisi välttämättä kyseenalaistaa kertojan motiivia, en osaisi ajatella, että niistäkin jutuista voi olla aikaa vaikka kaksi vuosikymmentä tai enemmänkin.

Olen aina ollut ylpeäkin siitä, ettei minulla ole luurankoja kaapissani. Voin olla elämästäni rehellinen ja olen aina ollutkin.

Nyt kun olen päässyt jyvälle juoruista ja valheellisista jutuista, en tiedä miten minun enää pitää elämään suhtautua. Kun jotakin legendaa kerrotaan tarpeeksi usein ja useiden vuosien ajan, siitähän muuttuu ajan saatossa yleinen totuus.

En haluaisi uskoa, mutta oikeastaan nyt ymmärrän lähes vieraiden ihmisten käytöksen muuttuneen minua kohtaan, heidän kuultuan kakkapuheita minusta. Se jos mikä on kurjaa, mutta niin ymmärrettävää.

possu.jpg