Oma työpaikkapohdintani jatkuu edelleen. Tällä viikolla olen saanut kokea sellaista kovin omituista tunnetta ollessani työmaalla.

Koen jotenkin kummallisena sen, että ikäänkuin olisin syyllinen johonkin. Ikäänkuin minuun ei luotettaisi. Se on todella häiritsevää ja kovin kiusallista. Mielestäni olen aina pyrkinyt olemaan ja tekemään työni niin hyvin kuin pystyn, kulloistenkin ohjeiden ja tapojen mukaisesti, olen sopeuttanut oman toimintani vallitseviin toimintatapoihin. Aiemmin olen myös yrittänyt päästä sisälle niihin sosiaalisiin kiemuroihin työpaikalla, siis positiivisessa mielessä.

Silloin kun aloitin uudessa työpaikassa, päätin etten enää lähde yrittämäänkään sellaista. Teen oman osuuteni ja se siitä. Päätin, etten edes yritä tutustua työyhteisön muihin jäseniin muutoin kuin työn vaatimissa rajoissa, jätän kaikki henkilökohtaisuudet omalta kohdaltani pois.

Sekö sitten antaa minusta jotenkin epäluotettavan kuvan? Kun en ole suunapäänä kertoilemassa itsestäni ja elämästäni tuikituntemattomille ihmisille, joita yhdistää vain sama työpaikka ja samanlainen työnkuva?

En tiedä, kuvittelenko vain ja olenko aiemmissakin työpaikoissa kuvitellut. Mutta, minusta nyt tuntuu, että tekemisiäni tarkkaillaan, liikkeitäni vahditaan silmä tarkkana ja ikäänkuin etsimällä etsittäisiin minusta ja työni hoitamisesta jotakin sanomisen aihetta.

Koen että olen väärä valinta heidänkin työpaikkaansa, kuin olisivat toivoneet toisenlaista ihmistä työkaverikseen. Mutta, sama tunne on vallannut minut jokaisessa työyhteisössä ja loppujen lopuksi se on alkanut vaikuttaa motivaatiooni tehdä työtä.

Tässä työpaikassani perehdytys tehtävien tekoon ei onnistunut. Kyselin alkuun ja vastaus oli aina jokaiseen kysymykseen, että se nyt vähän riippuu ja lause jäi aina kesken. En siis ole saanut minkäänlaista perehdytystä nykyiseen toimenkuvaani.

Eihän sitä nyt kannata perehdyttää talon tavoille sijaista, joka toimii niin lyhyen ajan, ei. Enkä ole huudellut perehdytyksen perään. Olen aikani yrittänyt kysellä saamatta kunnollisia vastauksia ja teen kuten parhaaksi näen, kunnes ohjeistetaan tekemään toisin. Olenhan vain määrä-aikainen.

Muutama ihminen, jotka eivät ole suoranaisesti kanssani tekemisissä on kysynyt kivasti, että olenko tietoinen joistakin asioista ja käytänteistä. Silloin on helppo sanoa, etten ole, voitko kertoa.

Tässä työpaikassani työnkuvani on täysin erilainen aikaisempiin verrattuna ja olen sen mielestäni tuonut esiin ja kertonut myöskin oman työhistoriani lyhykäisyydessään. Kuitenkin tärkeämpää olisi ilmeisesti minullakin taito juoruilla ihmisistä ja heidän asioistaan. Vaan kun en juoruile, en puhu ihmisistä saatika heidän asioistaan. En osaa sitä. Työpaikalla olen työntekemistä varten, en ollakseni osa juoruilukerhoa.

Juoruiluissa ei ole mitään pahaa, ei niinkauan kuin se ei vahingoita ketään, tai kenenkään maine ei ole mustattuna. Silloin kun on tarkoitus vaikka auttaa toisia ihmisiä. Mutta, jos kuulteni puhutaan muiden ihmisten asioista tai vaan vihjaillaan jostakin käsittämättömistä asioista, en voi ymmärtää. Kuten en ole koskaan voinut ymmärtää.

Olenkin miettinyt viimeviikkoina, puhutaanko minusta juoruja ja jos puhutaan niin millaisia? Olisi tosiaankin mielenkiintoista saada tietää, koska oletan tällä hetkellä, että jotakin minusta liikkuu, koska ihmiset työpaikalla kohtelevat ja ovat kohdelleet minua kovin erikoisesti ja siitä voisi myös syntyä myös tuo kokemani syyllisyydentunne ja tunne siitä, että minua pidetään epäluotettavana ihmisenä.

Tietysti minussa voi olla edelleenkin sitä samaa jäljellä, mihin olen lapsesta asti kasvanut eli syyllistän itse itseäni toisten ihmisten asioista ja tahtomattani syyllistyn toisten kokemien epäkohtien edessä. Kun en osaa automaattisesti erottaa sitä ja niitä asioita, mitkä lähtevät minusta itsestäni ja mitkä ovat toisista ihmisistä lähtöisin. Kun olen aina oppinut ajattelemaan asioita niin, että kaikki on minun vikaani tai minun syytäni, vaikkei minulla olisi asioihin mitään osaa tai arpaa.

En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä oppiakseni erottamaan näitä asioita toisistaan? Työmaalla kun kuitenkin kaikki vaikuttaa kaikkeen. Selkeä perehdytys ja työtehtävien selkeä jako olisivat itselleni kovin tervetulleita asioita. Joskus tuntuu, kuin olisinkin vain ylimääräinen ihminen, vaikka tiedän sen olevan turha luulo.

Toisaalta minulle on annettu tilaa toimia, koska osaan hommani. Rutiinit eivät ole tuttuja, mutta työ itsessään on turhankin sitä samaa, mitä aina omassa ammatissani. Ja työmaalla olen tosiaan tottunut siihen, että sisälle astuessa aivot vedetään narikkaan ja tehdään niinkuin on aina tehty, poikkeamisia kaavasta ei hyvällä ole koskaan katsottu.

Olen kaivannut pientä palautetta omasta toiminnasta, ainakin nyt alkuun ja pientä ohjausta. Tiedä sitten, olettavatko muut, että minulla on juuri tästä kyseisestä työstä paljon kokemusta? Kuitenkin hakiessani paikkaa, olen vähäisen kokemukseni myös tuonut esiin.

Jo ensimmäisinä työpäivinä minulta varmistettiin huhuja itsestäni, jotka jouduin tyrmäämään valheellisina tietoina. En tiedä kuka on kuullut väärin tai kuka on ymmärtänyt väärin mutta täysin paikkaansapitämättömiä juttuja oli jo ennen saapumistani ko. työpaikkaan lähtenyt leviämään. Onneksi ne jutut olivat jokseenkin harmittomia, mutta silti hieman harmitti, koska olin ihan äimänkäkenä niistäkin juoruista. Sain ne onneksi oiottua ja sanottuakin suoraan, että kummallisia juttuja on lähtenyt liikkeelle, mistä lie?

Ihmiset osaavat tosiaankin vetää muutamista lauseenparsista omia johtopäätöksiään, uskoen ne sitten totena. Toinen vaihtoehto on sitten, etteivät ihmiset kuuntele ollenkaan sitä, mitä heille kertoo ja he ovat kuuntelevinaan ja sitten mieleen jää muutama hassu sana ja niiden perusteella sitten kehitellään oma, mieleinen tarina, jota lähdetään kertomaan muille.

Inhoan itsessäni tätä ominaisuutta, joka ei ymmärrä muiden ihmisten keskeneräisyyttä. Itsekin olen kovin vajaa sen suhteen, etten osaa olla kovin sosiaalinen ja avoin ihminen. En enää. Olen niin monesti kokenut sen, kuinka olen rehellinen ja vilpittömän avoin ja sitten koen sen suuren epäluottamuksen, kun saan kokea toisten taholta olevani valehtelija tai jotakin muuta. Kun minun elämääni on alettu jollain lailla kyseenalaistamaan. Voi olla, että omat kokemukseni tuostakin asiasta on vain minun luuloani, minun omaa virheellistä tulkintaani ollessani epätietoinen siitä, miten ihmisten kanssa tullaan toimeen ja miten sosiaalisesti hommat hoidetaan. Täydellinen en ole minäkään.

Tänään tiedän, että omaa persoonaani juuri nyt selittäisi muille ihmisille paljon se, että kertoisin omasta historiastani jotakin. Kertoisin edes sen, että avioliiton aikana mieheni eristi minut kotiin lasten kanssa vuosiksi ja sen, ettei minulla saanut olla omia ystäviä eikä omaa elämää. Etten ole edes päässyt harjoittelemaan ihmissuhteiden ylläpitoa tai vaalimaan niitä. Ainoa "aikuinen" ihmissuhteeni oli vuosia mieheni, joka siis veteli naruista ja tein mitä hän käski tai olin tekemättä. Opin jopa olemaan yskimättä, koska mies ei voinut sietää minua keuhkokuumeisena eräänä talvena ja olen joutunut opettelemaan jopa yskimään uudelleen.

No, mutta edelleen hoidan oman työni kuten tähänkin asti, parhaani mukaan ja juuri sillä osaamisella, joka minulla tähän asti hankittuna ja toivon kehittyväni edelleen työssäni.

Yritän muistaa, että olen vain ja ainostaan syyllinen omista asioistani, en voi hamuta ja syyllistää itseäni toisten ihmisten ongelmista ja epäkohdista. Kun itse tiedän toimivani reilusti ja avoimesti omassa työssäni, sen pitäisi riittää?

Ja mitä mahdollisiin minuun kohdistuviin juoruihin tulee, niin en voi muuta kuin toivoa, että nekin tulisi joskus omiin korviini, niin että voisin itsekin punnita, onko niissä mitään perää vai ei? Siihen asti en voi muuta kuin tehdä oman työni niin hyvin kuin mahdollista ja antaa ihmisten itsensä tehdä minusta omat päätelmänsä ja punnita sitten oman kokemuksensa kautta, onko mahdollisissa juoruissa perää vai ei?

possu.jpg