Tässäpä sitä taasen ollaan. Lapsilla ei ole talviurheilu-välineitä.

Opettaja laittaa viestiä, että jos ei osallistu luisteluun ja hiihtoon, joutuu huomioimaan sen lapsen liikunnan arvosanoissa.

Harmi, että lapseni kärsii minun köyhyydestäni ja siitä, että isänsä ei voi ostaa ko. välineitä joko kiusallaan tai sitten pihiyttään.

Niin, itse olen tosiaankin niin köyhä, etten voi edes kuvitella ostavani suksipakettia tai luistimia. Ja käytettyinä niitä ei täältä päin löydä sitten mistään. En ole myöskään kirppareilla tavannut kuin toisiinsa sopimattomattomia monoja ja siteitä ja kerran yritin ostaa käytetyn setin, jossa sitten ei ollutkaan yhteensopivia siteitä ja monoja ja jommankumman vaihtaminen olisi tullut yhtä kalliiksi kuin uusien ostaminen, joten....

Aiemmin ei vaadittu talviurheiluvälineitä erikseen ostamaan ja lapsi sai sitten tehdä jotain korvaavaa, mikäli ei omistanut välineitä. Pari vuotta sitten ostin lapsille uudet luistimet ja mitä kävikään. Lapsi hävitti omat luistimensa, toisen mukulan luistin meni rikki niin, ettei voinut enää luistella ja varaa uusiin ei ole ollut toistamiseen. Isänsä ei välitä, vaikka kuinka tietää minun hankkineen edelliset ja olisi hänen vuoronsa. Kiusa se on pienikin.

Ja oikeastaan on ihan turhaa rahanhukkaa hankkia vain koulun liikuntatunnin ajaksi kalliit välineet, kun ei ole kuitenkaan edes varma, pääseekö lapset hiihtämään tai luistelemaan. Talvet kun on mitä on. Ja kun hiihtoa on yksi kuukausi, se tarkoittaa käytännössä neljä kertaa vuodessa. Eri asia olisi, jos me muutoinkin hiihtäisimme, ja varmasti kävisimmekin, jos minulla olisi omat hiihtimet. Vaan kun ei ole. Olen niistäkin saanut vain haaveilla. Vain, koska olen köyhä!

On kurjaa tosiaan, että lapset kärsivät vanhempiensa eri syistä johtuvista taloudellisista asioista. Kyllä olen itsekin tiennyt, että talvi tulee ja hiihtoon ja luisteluun on mahdollisuus koulun puolelta. Kuitenkin minulle on tärkeämpää saada hankituksi lapsille kengät ja talvitakit, pipot ja rukkaset.

Kun en kaikkeen kuitenkaan kykene säästämään, ja tässä kohtaa en edes näe lapsilleni tarpeelliseksi hiihtoa. Luistelua kylläkin, mutta ne luistimet. Kun lapsi on itse hävittänyt omat luistimensa, vahingossa tai tahallaan, oma periaatteeni ei kestä ollenkaan sitä, että tilalle ostetaan automaattisesti uudet. Ei se niin mene.

Ja, kun ei ole niitä sukulaisiakaan, joilta olisi saanut vanhoja suksia, edes lainaksi, ei ole tuttuja. Niin tällaisina hetkinä sitä on aika yksin. Ja tosiaan sosiaalitoimeen minulla ei ole asiaa mennä mankumaan rahaa suksiin, koska isä. Isän tulot ovat edelleen korkeat ja isällä on lapsiinsa nähden myös taloudellinen velvollisuutensa, jonka kuitenkin isä käyttää tuliterään autoonsa, erilaisiin matkoihinsa ja omiin harrastuksiinsa.

Lasten sanoja lainatakseni, isä ei välitä lapsistaan yhtään ja minä äiti sentään yritän tehdä kaikkeni, jotta heillä on hyvä olla kaikin puolin.

Isänsä ei välitä lasten fyysisistä tarpeista, muttei myöskään henkisestä hyvinvoinnista. Ajatelkaahan, miltä minusta mahtaa tuntua vielä vuosienkin jälkeen kuulla lasten sanovan suoraan, ettei isä välitä. Kun pyydän perusteluja, ja yritän kertoa lapsille, että kyllä isä välittää, vaikkei sitä näytäkään.

Kun itse en voi pitää omilla viikoillani herkkupäiviä, koska isällään on herkkupäivät jokainen päivä. Iltapalkasi syövät jokainen ilta ranskiksia, tikkuperunoita, kananuggetteja, hampurilaisia, pitsoja, lihapiirakoita jne yhtä terveellistä. Karkkia isä tuo kotiin omaksi ilokseen ja myös lasten, samoin limpsaa tekevät sodastreamillä ja aivot kiittävät makeutusaineista, lapset ihmettelevät kun päähän ja vatsaan koskee ja väsyttää.

Minä olen sitten kurja ja inhottava, koska minun viikoilla korkeintaan tehdään kotikutoinen pitsa, kerran pari puoleenvuoteen. Ei puhettakaan mistään edellämainituista. Koska, nitriitti nakkien ja makkaroiden mukana on pahasta. Limpparit vie hampaat, nuggetit ym. lihottavat ja sisältävät niin törkeän paljon kaikenmaailman epäterveellisyyksiä, että.

Sama rahojen kanssa. Olemme isän kanssa sopineet pitkälti yli vuosi sitten, että lapset saavat viikkorahaa. Isä ei edelleenkään anna viikkorahaa lapsille. Isommilla on paljon ns. omia rahareikiään, kuten vaikka käyminen kaakaolla kavereiden kanssa. Nykypäivän sosialisuuteen ja kavereiden kanssa oleiluun kuluu näköjään rahaa myös lapsilla. Ei sekään ole kivaa lapsista aina pummata kaverilta tai sitten katsoa vierestä kun toiset ostavat ja toisilla on omaa rahaa käytettävissä. Pidemmän päälle se aiheuttaa kaikenlaista epämukavaa eristäytymistä, jos ei koskaan lapsi kehtaa lähteä mukaan, kun ei halua katsella vierestä toisen syömistä jne.

Itse pidän kiinni sovituista asioista ja sitten ollaankin ajoittain siinä tilanteessa, kun omat rahat ei riitäkään. Ei, vaikka kuinka olisin varautunut ja kuinka säästänyt. Näillä minun säästöillä kun ei vielä ostella niitä luistimia tai suksipakettia muutamia epävarmoja hiihto,- ja luistelutunteja varten. Kaikkea kun en voi minä yksin taloudellisesti huolehtia. 

Jos olisin täysin yksinhuoltaja, lapsilla olisi kaikki ne asiat, mitä kulloinkin tarvitsee. Nyt kun lasten asioista huolehtii kaksi ihmistä, lopputulos on se, että lapset saavat sen, mihin vain minun rahat riittävät ja se ei ole paljoa se. Jokatapuksessa teen parhaani ja ainahan se ei riitä kuitenkaan.

Isänsä ei ymmärrä sitä, että hänellä on minuun verrattuna yli viisinkertaiset tulot. Perusmenot tiedän, koska olen itse asunut siinä huushollissa ja maksanut ne laskut. Ne ovat pienemmät kuin mitä nyt minä maksan asuessani tässä. Mutta, kaikkea ei voi tosiaankaan saada. Tosin isänsä voi ja saa. Minun elämäni kustannuksella, kuten sanojensa mukaisesti on pitänyt siitäkin huolen, että minä kärsin jos hän niin haluaa ja halutessaan hän tekee elämästäni helvettiä, unohtaen kuitenkin sen, että lapset kärsivät hänen ikuisesta kostoretkestään ja taistelustaan minua vastaan, kuten asian ilmaisee aina ajoittain. 

Olen lasteni puolesta pahoillani. Isä saa jatkossakin leikkiä tuota hyväisä-leikkiään, joka osaa näytellä kulisseissa taitavasti rooliaan, ja jonka minäkin opin niin hyvin, etten ymmärtänyt lähteä ajoissa. Tai ymmärsinhän, mutta taitavasti onnistui vakuuttamaan ja houkuttelemaan minut vielä uudelleen takaisin. Hän kun tietää, mistä naruista vedellä, että saa minut toimimaan ja tekemään kuten haluaa. Vieläkin, vaikka tästä olenkin pyrkistellyt irti. Mahdotontahan se silloin on, kun isä alkaa viimeisenä keinonaan käyttämään lapsia aseenaan, silloin minunkin on tehtävä ja toimitta ja tyydyttävä siihen, mitä isä tahtoo kulloinkin.

Ja edelleen minun harteillani on suojella lapsia isänsä mielivallalta, vain koska lapsilla oikeus omaan isään, joka siis joskus onnistuukin roolissaan hyvin, silloin kun hänen päänsä on kunnossa, kun kaikki sujuu. Ja sen isän todella tahtoisinkin lapsilleni. Mutta meidän tarinassa on kolikolla se kääntöpuolensa, jota ei sovi koskaan unohtaa. Se kolikon mustempi puoli pitää aina pitää mielessä.

Ja se on se ongelma. Kun näennäisesti isä onnistuu pitämään kulissit kunnossa. Lapset eivät uskalla kritisoida, ei keskustella isänsä kanssa, vaikka aina kannustankin heitä puhumaan myös isälleen. Vastaus lapsilta, ihan keltä tahansa on aina se, ettei isää kiinnosta, ei isä välitä vaikka he kuinka yrittävätkin. Oli se asia mikä tahansa. Ja kun totuus on se, etten minä voi ratkoa lasten kokemia epäkohtia isänsä luona. En voi kuin tehdä parhaani omassa kodissani ja vain toivoa, että lapset tulisivat kuulluiksi ja nähdyiksi myös isällään. Ettei lapset väsyisi yrittämiseen, ja ettei heidän tarvitsi pelätä isäänsä ja hänen reaktioitaan. Mutta, tiedän, isän reaktiot ovat joskus arvaamattomia, täysin yliampuvia ja hulluja kun sille päälle sattuu. Täysin ennakoimattomia ragekohtauksia. Ymmärrän lapsia, koska olenhan itsekin asunut tuon ihmisen kanssa niin monia vuosia.

Minun piti kirjoittaa ihan muusta mutta tulipahan nyt kevettyä jälleen omaa sisintä. Sitä  tai tätä omaa kokemusta ainaisesta ristiriidasta, jota itsekin koen silloin, kun lasten isällä ei ole päässään kaikki kunnossa. Silloin ja tällöin, kun isällään alkaa luulottelu viedä voiton todellisuudesta, kun minusta yhtääkkiä tulee se kaiken pahan ruumiillistuma isän silmissä, kun minä olen uhka jollain käsittämättömällä tavalla hänelle. Tänään onneksi jo hiukan kykenen hahmottamaan tuota kuviota, sen verran on vuosia ja erillisyyttä takana, että osaan jo hiukan hahmottaa tuon nimettömän sairauden esiinmarssia. Kun isän toinen persoona alkaa ottaa valtaa ja hän muuttuu täysin päinvastaiseksi.

Joskus parisuhdeterapiassa aikoinaan kuvasinkin, että siinä miehessä vuorottelevat ikäänkuin elokuvan Jekyll&Hide. Ja tänä päivänä en vieläkään aina ymmärrä mistä on kyse, saati silloin kun vielä elimme yhdessä. Nykyisin lapsemme opettelevat tulemaan toimeen isänsä, osaavat jo lukea isäänsä melkoisen hyvin ja tietävät milloin on aika viettää omissa huoneissa, poissa silmistä. He ovat jo hyvin oppineet, milloin voi kysyä varovaisesti jotakin asiaa ja milloin on parempi pysyä kokonaaan poissa talosta.