Olen elämässäni oppinut oikein kantapään kautta, että monet asiat, ideat ja omat mielipiteet pitää pitää ihan vain omana tietonaan. Miksi näin?

Koska, jos et edusta massaa, sitä omilla aivoilla ajattelematonta väestöä, joka liikkuu sinne minne muutkin, vaikka hyppää kaivoon, jos niin tekevät muut. Niin, sinut tuomitaan. Ei ole väliä millainen asiasi on, se vain on poikkeava, erilainen ja siis tuomitsemisen arvoinen. 

Myöhemmin joku saattaa alkaakin ajatella ja huomata että juuri se esittämäsi idea onkin oikein hyödyllinen ja hyvä ja alkaakin toteuttaa sitä visiota sitten omanaan ja alkuperäinen asian esittäjä jää varjoon ja nuolemaan näppejään. Kukaan ei vahingossakaan halua muistaa, että juuri sinä olit sen alkuperäisen asian esittänyt. 

Itselleni kävi tänään juuri niin. Mietin hieman ääneen ja toinen ihminen otti ideani omakseen ja lähti innolla toteuttamaan sitä. No, onneksi en ota nokkiini, koska se idea toteutuessaan on taasen kaikkien parhaaksi työmaalla ja minulle on ihan sama, kuka asian toteuttaa tai esittää omanaan. Tiedostan itsekin, että olen hyvä ideoimaan ja huono toteuttamaan. 

Olisin rikas ihminen, jos olisin saanut korvauksen jokaisesta ideastani, jonka joku muu on ottanut itselleen. 

Hymy, se ei onneksi maksa mitään ja antaa osapuolille paljon. Opettelen edelleen hymyilemään, se ei oikein tiedostamatta luonnistu, koska en koe itseäni vapautuneeksi ja samanarvoikseksi toisten kanssa työmaalla. Koen jatkuvaa epämääräistä tunnetta siitä, että minua arvioidaan, mitataan päästä varpaisiin, ikäänkuin olisin noussut katuojasta luksushotelliin. 

Kuin olisin jokin kakkosluokan kansalainen. Yksi ihminen on nyt jatkuvasti ottanut aiheekseen keskustella tai yrittää keskustella kanssani aiheesta varastaminen, niinpä niin. Sillalailla hienovaraisesti vihjaillut aiheesta. Itse olen vasta aina jälkikäteen alkanut miettiä, työmatkalla vasta tajunnut ne vihjailut. Sitten saan sen reaktion, että mitä helvettiä? 

Tällä ja edellisellä viikolla lähestulkoon jokainen pieni tuokio, jonka olemme joutuneet olemaan kahden, on mennyt siihen, että tuo ihminen alkaa puhua aiheesta pienin vihjein. Vihjailkoon vaan, onhan se tietysti ikävää kuunnella mutta olen päättänyt olla noteeraamatta mitenkään ja tuumaankin aina vaan, että niinkö? 

Esimerkkejä en viitsi nyt lähteä kirjoittelemaan mutta todella törkeitäkin juttuja olen jo saanut kuulla, melkein kuin syytöksiä ja todella loukkaavat. 

Kyllä pidän todellakin huolen siitä, että kuka ikinä minusta levittelee perättömiä valheita, ja saan tietää nimet, vien asiat poliisin tutkittavaksi, kunnianloukkausten takia. Nyt ymmärrän, mitä sekin oikein tarkoittaa. Aiemmin en ole edes asiaan törmännyt, vaan nyt on asia tullut todeksi omalle kohdalle. Ja kykenen jo nyt myös toteennäyttämään sen, että nämä puheet ovat vaikeuttaneet ja evänneet minulta useita työpaikkoja, vakituisia sellaisia. Vain puheet ja juorut, joita joku ilkeä ihminen on omasta päästään keksinyt vain pilatakseen minun elämäni. 

Tämä asia on itselleni todella vaikea, en ole ennen osannut edes ajatella tällaisia vaihtoehtoja, että ihmisten outo käytös minua kohtaan johtuukin perättömistä valheista. Se, että koen niinkuin koen ollessani missä tahansa työyhteisössä. Hemmettiin tällainen pieni sisäänpäin lämpiävä paikkakunta ihmisineen, jotka ovat tietävinään toinen toistensa asiat paremmin kuin omat taskunsa. 

Tämä on vaikeaa kestää, vaikka tiedänkin kaikkien juorujen olevan valhetta. Ne muut eivät sitä tiedä ja kun kerran saa leiman otsikkoon, ei se siitä mihinkään katoa. Se on kurjaa se. Helvetillistä oikeastaan. 

Voisin olla katkera, mutta se ei auta mitään. Se ei korjaa mitään. Voisin tietysti itse kysyä suoraan ihmisiltä, miksi he kohtelevat minua kuten kohtelevat, mutta en osaa avata suutani ja sanoa asioita oikein tai sillä tavalla hienovaraisesti ja rakentavasti. 

En voi kuin toivoa, että joskus totuus tulee kaikinpuolin esiin ja puheenaiheeksi. Ja onneksi pystyn omassa työssäni unohtamaan nämä mietteet. Mietin sitten näitä itsekseni. Yritän ymmärtää ja nähdä asioita myös niiden toisten näkökulmasta, yritän miettiä, millainen itse olisin vastaavassa tilanteessa jne. 

Ansaitsematon epäluottamus nyt kuitenkin tuntuu epäreilulta. Varsinkin, kun kyseessä on vielä ihmiset, joita en edes tunne ja heidänkään ei pitäisi minua tuntea. Ihmettelin jo silloin, kun hain paikkaa ja olin toimittamassa papereita työmaalle, pomo kyyläsi hyvin tarkkaan ja kommentoi niitä sillälailla omituisesti. Tuli jo silloin tunne, että ihankuin minulla olisi jonkun toisen ihmisen paperit käsissäni, ja jo silloin hän sanoi, että saan työpaikan vastaan vain siksi, ettei ole ketään muuta halukasta ja tuttua ihmistä osapäiväiseen työhön. Hän myös kohteli minua hyvin alentavasti ja sama meno on jatkunut ensimmäisestä työpäivästä lähtien. Yritin selittää sitä pomon kohtelua vanhanaikaisuudella ja luonteella, mutta tässä valossa tarkasteltuna siinä oli jo tuo epäluottamus kylvettynä. Miksi ja miten? 

Kokiessani epäluottamusta minusta tulee entistäkin arempi, entistäkin hiljaisempi ja varovaisempi. Huomaamaton ja näkymätön. En haluakaan olla siinä missä olen vaan minulle tulee tunne, että minun on pakko luovuttaa. Tiedän sen itsestäni ja itseni kautta, että jos toinen ihminen osoittautuu epäluotettavaksi, sitä luottamusta on enää vaikea saavuttaa. 

Kuitenkin, en ole koskaan ollut epäluotettava, en työssäni tai vapaa-ajalla. Luottamus ja rehellisyys ovat kodissani niitä perusarvoja, joiden  perään kuulutan jatkuvasti. Mutta, vaikka kuinka pohdin ja pähkäilen itsekseni ja vakuuttelen itselleni näitä juttuja, se ei muuta toisten ennakkokäsityksiä minusta. Siitä en pääse yli enkä ympäri. En voi kun elää sen tietoisuuden kanssa ja toivoa parasta. 

possu.jpg