Huoh, kohta se on jo ohi. 

Joulu. En oikeastaan enää pidä joulusta tässä nykyisessä muodossaan. 

Osta sitä, tee tätä. Joulu tulee, vaikkei ostaisi yhtään mitään, tai ei tekisi yhtään mitään.

Vuodessa on 365 päivää ja ajatelkaahan, jos se kaikki hyvyys edes näennäisesti jakautuisi noille kaikille 365 päivälle?

Jos jokainen edes ajatuksissaan antaisi lahjansa jollekin vuoden jokaisena päivänä tai jokainen toivoisi maailman rauhaa vuoden jokaiselle päivälle?

Olen useampina vuosina miettinyt syvässä taloudellisessa ahdingossani tuota hyväntekeväisyysjärjestöjen toimintaa ja sitä, miten ihmeessä niihin avustuksiin oikein pääsisi mukaan? Viimeviikolla lapseni kysyivät myös samaa asiaa, kun tv:stä sattui tulemaan jokin mainospätkä köyhien lapsiperheiden auttamisesta. 

Lapseni kysyivät, miksi meitä ei auta kukaan, vaikka minä, äiti olen köyhä. Vastaukseni siitä, ettei kukaan tiedä olemassa-olostamme riitti tyrehdyttämään hyvin alkaneen pohdiskelun lasten keskuudessa. Ja muistutin samalla, että he, siis lapseni eivät ole köyhiä, koska isänsä on rikas. Ja ei ole tarkoituskaan, että rakkaat lapseni saisivat osansa tästä isänsä rikkaudesta luonani. 

Äidin luona eletään kuten köyhät elävät, ja sitten on isänsä asia, miten hän omia rahojaan käyttää. Ei ole minun asiani. Köyhyyteni tosin syventyy entisestään, kun Kelan leikkaukset osuvat minun kaltaiseen talouteen kaikkein kipeimmin. Laskut, joiden määrää on nyt pysynyt vakiona ja kaikessa mahdollisessa ja mahdottomassakin olen oppinut säästämään, niiden summa ei enää valitettavasti pienene tukien pienetessä. 

Köyhän perheenpään pitää ilmeisesti olla jotenkin vajaa päästään, että elämänhallinta alkaa rakoilemaan muutenkin päästäkseen noihin köyhien lapsiperheiden jouluavustusten piiriin ja jos perheessä langat pysyy käsissä noin muuten, ilman mitään ongelmaa, niin ei ole mahdollista saada avustuksiakaan. 

Olen kokenut muutamien viime vuosien aikana olevani väliinputoaja ihan kaikessa, varsinkin näin jouluisin. Nyt olen myös väliinputoja sen suhteen, että esimerkiksi uiminen on ollut rakas koko perheen juttu, jota pääsemme muutaman kerran vuodessa tekemään, silloin kun olen kuukausia onnistunut säästämään yhteen käyntikertaan. Nyt kuulin, että toimeentulotukiasiakkaatkin pääsevät säännöllisesti ja ilmaiseksi uimaan aina niin halutessaan. En voi olla olematta kateellinen. 

Kaikki muut saavat aina kaiken. Minä saan tai lapseni saavat, jos ensin kituutan ja säästän centtejä kuukausien ajan. 

Olen jossakin välitilassa, en pääse toimeentulotukiasiakkaaksi, vaikka haluaisinkin. Köyhyys ei ole syy päästä lastensuojelunasiakkaaksi, sen olen selvittänyt täällä paikkakunnalla. Ja perusteita ei ole muutuinkaan, koska lapsilla on erittin hyvin toimeentuleva isä. 

Ajattelen nyt itsekkäästi. Jos minun ei tarvitsisi niin paljoa kustantaa lasten jokapäiväisiä menoja, joihin isänsä ei halua osallistua, olisi minullakin mahdollisuus edes joskus käyttää rahaa ihan itseeni. Mutta, lasten ja muiden tarpeet ovat aina menneet etusijalle ja tulee aina menemäänkin. 

Sisustusjutut, vaikkakin vain kirpparilta saavat nyt jäädä. Koti on siedettävä. Vaikken ole edennyt omassa makkarissani sängynpäätyä pidemmälle. Edelleen se on kauhistus, jossa en viihdy muutoinkuin pimeässä ja silmät kiinni. 

Harmittaa tänään, koska lapsilla loma ja tekemistä pitäisi keksiä. Uimahalliin pitäisi päästä. Mutta, en ole ajatellut uimahallia, koska nekin rahat on sitten pois jostakin muusta. Ruuasta tai jonkun lapsen äkillisesti hajonneista vaatteista. Meillä kun lapsilla on vain yhdet käytössä olevat vaateparret, ei ole koskaan varaa ostaa lapsille mitään vaihtoon. Yksillä tamineilla kuljetaan, kunnes jää pieneksi tai menee rikki. 

On ollut tuskallista lukea avustusten ilostuttamia perheita ja samalla tulen miettineeksi sitä vaivaa, jonka olen itse nähnyt, koko viimevuoden sen eteen, että kykenen itse maksamaan ja ostamaan lapsilleni edes ne yhdet toivelahjat tietäen, että toiset saavat niitä samoja juttuja tekemättä itse yhtään mitään, valittaen köyhyyttänsä. 

Niin, kyllä minäkin tasaisesti kärsin ja valitan, muttei se valitus mitään auta. Kun en ole olemassa kelleen. Kukaan ei tosiaankaan tiedä, millaisten asioiden kanssa painin päivittäin. Kun teen valintoja tai jätän jonkin asian hankkimatta vain sen vuoksi, että jo tammikuussa alkaa armoton säästäminen kohti seuraavaa joulua, kohti seuraavia suuria rahanmenoja, kuten lasten isoja juhlia. 

Olisihan se omallekin kohdalle mukava yllätys saada ilmaiseksi jotain, edes se jouluruoka mutta ei niin ei. Marraskuusta asti olen ostanut tarvikkeita, vähän kerrallaan pakkaseen ja valmistanut laatikoita. Niin, ettei sitten yhdelle viikolle kasaudu pelkkien jouluruokien kustannukset. Kun, elämä ja nälkä ja laskut jatkuvat vielä joulun ja uudenvuoden yli. 

Jos jotain on tämä köyhän elämä opettanut, niin ihan uudenlaisen tavan ennakoida tulevaa. Se, että ostat jotakin tänään, on poissa tulevaisuuden hankinnasta. En ole enää joutunut kovin usein katumaan ostoksiani, ei tule eteen enää tilannetta, että katuisin jotakin. Kun en osta mitään, on muutama euro säästössä pahan päivän varalle. lapsiin. 

Minä en mitään tarvitse ja vaikka jotain tarvitsenkin, en sitä saa. Se on ollut ja on jokainen päivä sellainen ajatus, joka pitää hyväksyä sellaisena kuin se on. 

Ja sitten koen sen onnistumisen ilon. Pärjäämme, vaikka köyhänäkin. Elämän onni ei koostu siitä, kuinka paljon on euroja syytänyt kauppaan. Vaikka olen vakaasti sitä mieltä, että runsas rahojen määrä helpottaa monin tavoin elämää ja saa elämästä enemmän mielenkiintoista. Olisin varaa matkustella, nähdä maailmaa muutenkin kuin ruudun kautta. Nähdä maailmaa muualtakin, kuin tämän 50 kilometrin säteellä asuinpaikasta. 

Rauhaa raha ei tuo sydämeen. Eikä onnea. Ne on niitä asioita, joita ei saa ihan tuosta noin vaan. Ja kaikesta ulkoisesta kurjuudesta huolimatta, olen onnellinen ja elän pääosin rauhassa, omassa sisäisessä rauhassani ja siihen ei mikään ulkoinen voi vaikuttaa. Siitä on tullut pysyväinen olotila ja se on minulle yksi ilon aihe tässä muutoin niin tylsässä ulkoisessa elämässäni.