Kysyn itse itseltäni, kun harvemmin kuulen sitä keneltäkään toiselta.

Niin, hyvää kuuluu.. "ai, kuinka niin hyvää?"

Juuri nyt kaapit ovat täynnä kuivamuonaa, mikä tarkoittaa sitä, että emme ole kuolemassa seuraavaan pariin kuukauteen nälkään. On tarveaineet piparitaikinaan, lapset pääsevät leipomaan ja herkuttelemaan. Tein juuri riisipuuron, joka on tämän päivän ateria kiisselillä ja leivällä ja samasta puurosta valmistuu myöskin porkkanalaatikot joulunpyhiksi pakkaseen vartomaan paistamista. Laatikkoa tulee runsaasti, joten osan annan lahjaksi, kuten kaikkina edellisinäkin vuosina.

Lanttulaatikot on myös tehtynä ja odottelevat paistoa aattona. Kinkusta neuvottelemme, kuusta ei tule tänä jouluna.

Sain myös hakemani työpaikan, tosin osa-aikaisena ja määräaikaisena, mutta työ kuin työ. Aina se kotona olemisen ja täydellisen yksinäisyyden voittaa. Ompahan joku paikka mihin lähteä ja siitä saa vielä palkkaakin.

Kauhistelen omaa joulubudjettia, vähempikin riittäisi varmasti mutta, joulu on ainoa aika, jolloin voin kiittää ihmisiä konkreettisesti koko vuodesta, jolloin voin kiittää heitä siitä, että he ovat olemassa, elämässä mukana. Montaa heitä ei ole, mutta sitäkin tärkeämpinä saavat myös jonkin muiston minusta sydämiinsä lahjan muodossa. Tänään, jos voisin päättää, niin me emme juhlisi joulua enää lahjojen muodossa. Itse olen kuitenkin ollut kasvattamassa lapsia lahjajouluun, joten en voi valittaa. Voin vain toivoa, että lapset itse jonain päivänä laillani oppisivat pois materialistisesta joulun sanomasta kääntyen kohti sydäntään. Vaikka he tietävät sen, tuntevat laillani joulun "taian", silti heille tärkeintä on vielä lahjat.

Suurin osa lasten lahjoista on jo hankittuna, mietittynä. Paketointirumbaa harrastan sitten öisin, rapistelen ja toivon jouluiloa koko sydämestäni kääriessäni paketteja. Mietin, ostaisinko sisaruksieni lapsille jotain pientä, tai miesystävälle. Mutta, miksi turhaan ainakaan miesystävälle, En saanut häneltä viimevuonna mitään, en ole itse saanut lahjan lahjaa useampana vuonna ja se on tuntunut pahalta. Kukaan ei muista minua edes jouluna. Joulukukankin ostan itse itselleni. Mutta, ei aikuisten tarvitse lahjoja saadakaan, niin itse sen ajattelen. Lahjat ja joulu kokonaisuudessaan onkin vain lasten juhla. Itse jo skippaisin mielelläni koko juhlan, ainakin mitä aineelliseen ostosmaniaan tulee.

Sisaruksista kukaan ei ole pitänyt yhteyttä minuun, olemme nähneet hyvin pikaisesti mummolassa ja aina minulle tulee se sama ikävä tunne, joka kertoo minulle, etten ole toivottu tai haluttu vieras heidän elämäänsä. En ymmärrä sitä, miksi erityisesti naiset antavat minulle päin naamaa ystävällisen ja kohteliaan puolen itsestään ja sitten kuitenkin he unohtavat olemassaoloni. Kuten yhden sisarukseni perheessä. Olen jokainen kerta lupautunut tarpeenvaatiessa hoitamaan jälkikasvuaan ja sitten kuitenkin en kelpaa. Huudellaan mieluummin somessa tutun tuttuja hoito-avuksi kuin turvauduttaisiin apuuni. Koen sen loukkaavan mutta ymmärrän, ettei minuun luoteta. Onhan äitini ja toiset sisarukset pitäneet maineeni "hyvänä" arvostellen minua ja elämääni. En itsekään luottaisi omia lapsiani ihmisen hoitoon, joka on jatkuvan arvostelun kohteena milloin minkäkin luulotellun asian suhteen. En minäkään viitsisi edes kysyä ihmiseltä suoraan pitääkö asiat kutinsa vaan katselisin halveksivaksi ja miettisin omassa päässäni, että on kyllä kamala ihminen ja hymyilisin suloista, vaivaantunutta hymyä naaman edessä ja kokisin oloni jokseenkin pelottavaksi sellaisen ihmisen edessä. Varsinkin, jos olisin sisaruksen puoliso, enkä tuntisi entuudestaan ihmistä, enkä viitsisi tutustua sen lähemmin, koska muut ovat kertoneet siitä, kuinka kamala ihminen oikeasti on.

Tavan vuoksi en rahojani tuhlaa, en kuten joskus aikoinaan piti hankkia lahjat ihan jokaiselle, maksoi mitä maksoi. Tänään en osta muille kuin omille perheeni jäsenille. Niille, joiden kanssa elän elämääni. Minulla ei ole varaa enää moiseen ja ei ole oikeastaan mitään syytäkään. Pelkkä sukulaisuus ei ole enää riittävä peruste lahjomiselle. Ja pelkkä sukulaisuus ilman kanssakäymistä ei ole riittävä syy kiitokselle.

Jokainen, kuten itsekin voin miettiä peilin edessä sitä, miksi jää ilman lahjoja. Itse en ole kiitoksen, en lahjan arvoinen ihminen.

Toki sisarusten lapset ansaitsisivat lahjansa, mutta heillä on kaikkea, mitä rahalla saa. Koen tyhjäksi ostaa lisää vielä lisää sellaisille, jotka jo muutenkin saavat enemmän kuin muut ikäisensä. Vaikeaksi asian tekee myös se, etten tunne ollenkaan näitä lapsia, en tiedä mistä he pitäisivät jne. Lahjallani ei olisi mitään tunnearvoa, se olisi vain pakettiin kääritty tavara, ilman sen kummempaa ajatusta ja se kovin kylmää touhua sellainen. On ehkäpä parempi, etten tuhlaa rahojani heihin.

Entäpä miesystävä, en osaa ostaa hänelle mitään. En osaa antaa hänelle mitään. En varsinkaan nyt, kun olen korviani myöten täynnä häntä ja sitä tosiasiaa, ettei meillä ole parisuhdetta. Suhteemme on edelleen kuin jokin sisarussuhde tai kaverisuhde parhaimmillaan. Emme kohtaa millään tasolla ja se surettaa ja kiukuttaa minua. Koen usein, että hän sivuuttaa minut ja keskittyy mieluummin viihteeseen ja edelleen odottaa minun tekevän samoin. Miesystävä ei näe ongelmaa suhteessamme vaan on oikein tyytyväinen omaan oloonsa ja ei voi ymmärtää minun pyyntöjä tulla kohdatuksi parisuhteessa. Yritän itse tyytyä tilanteeseen, vaikka järki sanoo toista. En oikeasti voi arvostaa ihmistä, joka mieluummin keskittyy kaikkeen muuhun, kuin parisuhteen ylläpitämiseen tai meidän tapauksessa parisuhteen elvyttämiseen. Näennäisesti kaikki on hyvin. Mutta, itse en ole tyytyväinen ja olen sitä sanonut miehelle usein. Hän vaihtaa puheenaihetta, sivuuttaa sen mitä sanon ja palaa takaisin tv:n äärelle. Ikäänkuin hän ei ymmärtäisi. Ja aina hän vaan jaksaa sanoa olevansa tyytyväinen, hänellä on kaikki hyvin. Yhtenä päivänä sanoin, että tilanne alkaa jo muistuttamaan minun entistä avioliittoa hänen käytöksensä osalta. Jääkappi ja lihominen ja itsensä viihdyttäminen sekä ylenmääräinen poissa-olo kodista ovat jo liian tuttua huttua minulle.

Mutta, ettei nyt ihan valitukseksi mene, niin iloani lisää valtavasti lasten menestys kouluissansa. Jokainen heistä pärjää hyvin ja jokainen heistä ymmärtää koulunkäynnin tärkeyden. Ajatuksissani olen ollut kiitollinen ihan jokaiselle opettajalle, he tekevät työtään. Aina ei ole kyse pelkästään oppilaasta, jos koulu ei suju. Joskus opettaja voi olla täysin kykenemätön tehtäväänsä ja siitäkin on nyt edellisten vuosien aikana tullut kokemusta ja sitten jo pelkästään se lapsen ilo, kun vihdoinkin oppiminen lähtee käyntiin. Tätä iloa olen saanut olla todistamassa pitkin syksyä. Vika ei aina ole välttämättä kodissa, jossa on aina yritetty tukea lasta opinnoissa kaikesta muusta elämästä huolimatta ja tulokset on olleet huonoja.

Elämä tuntuu juuri nyt kovin tasapainoiselta, joulusta huolimatta. En osaa enää stressata, olen oppinut todellakin elämään hetkessä. Olen oppinut arvostamaan jokaista yksittäistä hetkeä sellaisenaan kuin se on, ja vieläpä joskus nauttimaankin niistä hetkistä. Toivon, että tasapaino säilyy, pysyy ja se löytyy kaikista ja kaikesta elämästä jatkossakin.

IMG_9257.jpg

Ps. Jännitän lasteni koulun joulujuhlia, joissa taasen on edelliseen elämääni kuuluvia ihmisiä, jotka eivät tiedä morjestaako minua vai eivät. Juttusille eivät enää ole tulleet, mitä lie pelkäävät. Tartuntaa, sitä että oma eroni tarttuu heihinkin ja he eroavat? Itse istun yksin, en näe isojen ihmisten takaa lasten esityksiä, kuuntelen itkeviä vauvoja, hermostuneita pikkulapsia, joita vanhemmat yrittävät saada olemaan "kunnolla" ja häiritsevät itse enemmän kuin nämä lapset. Mussutan tarjoilut nopeasti, häveten sitä että olen yksin. Yritän hymyillä ja kohdata tuttuja, jotenkin vain tunnen, miten kukaan ei halua huomata minua. Näen, miten joku tuttu huomaa minut, ja välttää katsekontaktin, siirtyy tungoksessa toisten taakse, ilmaisten selvästi ettei halua tulla huomatuksi minun taholtani. Olenhan epäonnistunut avioliitossa, olenhan eronnut nainen. Ja sellaisten kanssa ei perusperheelliset halua olla tekemisissä, ikäänkuin ero tarttuisi ja ikäänkuin eronnut olisi jotenkin saastaa ja hylkiöitä. Pakenen nopeasti paikalta, en mene luokkiin. Odotan autossa lasten saapumiseen asti. Koen epämääräistä häpeää ja ahdistusta. Illalla olen vihainen, itselleni. Yöllä häpeän itseäni ja omaa eroani. Sitä, etten onnistunut aviolitossa. Koen yhä uudelleen ilkeät katseet, säälivät katseet, arvostelevat katseet selkäpiissäni. Haen itkusta lohtua ja herään aamulla uuteen päivään. Yritän unohtaa häpeän, joka illalla oli niin musertava ja kaikenkattava.