En ole oikein koskaan pohtinut tosissani asioita, joista pidän. Jokohan alkaisi olla miettiä sitäkin puolta.

Tosin, en ole koskaan miettinyt edes sitä, mistä en pidä.

Pidän kosketuksesta, tykkään myös koskettaa. Kosketuksia on monenlaisia. Vilpitön ele, kosketus, halaus hetkessä on paras. Toisin kuin sellainen, joka jo itsessään kertoo, että koskettajalla on mielessä vain yksi ajatus. Eli en pidä ns. seksuaalisesta kosketuksesta juurikaan.

Sitten on sellainen ärsyttävä vaativa kosketus, josta hermostun. En tiedä miksi. Myöskin kaikenlainen hankaava, painava kosketus on inhottavaa kuten myös repivä ja riistävä kosketus.

Kihelmöivä kosketus on ihan uutta, sellainen joka aikaansaa säkenöintiä koko kehossa, kulkee läpi koko ihmisen. Luulen, että sellainen kosketus on täynnä tunnetta, latautunutta energiaa. Uskoisin, että sellainen vaatii molemmilta osapuolilta tietynlaisen olotilan, rentoutuneen ja turvallisen.

Pidän keskusteluista, pienistä ja suurista. Sellaisista, joissa on hieman haastetta ja jotka koskettavat tunnetasolla jotenkin, keskusteluista, jotka tulevat suoraan sydämestä.

En niinkään pidä siitä, että keskustelukumppani tokaisee asiaan kuin asiaan, että jaaha, tai aijaa.

Pidän siitä, että ollessani itse rehellinen ja avoin, myös minulle ollaan rehellsiä ja avoimia. Kuuntelen mielelläni ja nykyisin en ole ihan suinpäin omasta mielestäni "neuvomassa" ja "auttamassa". Saatan jopa vaikuttaa itsekkäältä, koska ainoa mistä osaan puhua, on omat ajatukseni ja oma elämäni.

Pidän yksinkertaisuudesta, kauneudesta, tasapainosta ympäristössäni. Pyrin siihen, että teen esimerkiksi kodissani asioita, jotka tukevat kaikkea edellämainittua. Voin oikeastaan huonosti ympäristössä, mikä on kaaoksessa jollain tapaa. Tai sama juttu ihmisten kanssa. Olen viimeaikoina oppinut kiinnittämään huomioni ihmisiin ja tilanteisiin, jotka suistavat minut epätasapainoon. Vielä en tiedä, kuinka oppisin pysymään omassa sisäisessä rauhantilassani myös ympäristön kaoottisuudessa tai ihmisten kovin negatiivisten energioiden ulottumattomissa.

Muistelen lapsuuttani ja ympäröivää kauneutta, jonka näin. Rakastin sateenkaaren värejä, näin niitä ympäristössäni paljon ja joskus kerroin äidilleni näkemistäni väreistä luonnossa, ihmisissä ja äitini pyysi, etten kertoisi kellekään siitä mitä näin. Hän pyysi minua unohtamaan kaiken sen. Ja unohdinkin.

Jossakin vaiheessa lapsuuttani elämästäni oli tullut harmaata, synkkää ja hyvin väritöntä ja laimeaa. Ikäänkuin ympäristö olisi haalistunut ja menettänyt kaikki värinsä.

Joskus, ihan viimeaikoina olen saanut yksittäisiä pieniä, kauniita hetkiä ja silloin olen muistanut tuota lapsuuden kaunista väriskaalaa, jonka läpi näin kaiken. Olen hieman harmissani, että se on mennyttä.

Pidän totuudesta, joka selviää aina jossakin vaiheessa. Jos tiedän, että joku on vaikkapa valehdellut minulle, voin luottaa siihen, että ajan kanssa asia selviää. Valhe paljastuu, oli asia mikä tahansa. Nykyisellään tiedän, etteivät asiat ole suinkaan aina välttämättä juuri sitä, mitä niiden halutaan olevan tai miltä niiden halutaan näyttävän. Esiripun takana on toinen, alkuperäinen totuus kaikessa loistossaan tai loistamattomuudessaan.

Ennen pidin ulkoilusta, liikunnasta. Tänään en juurikaan pidä edes ajatuksesta lähteä ulos liikkumaan. Edes pieni kävelylenkki ei houkuttele. Syytä en tiedä, miksi asia noin radikaalisti muuttunut muutamassa vuodessa. Ennen pidin myös materiasta, tänään en. Uskoisin, että monelle materialistille tekisi hyvää menettää kerralla koko omaisuutensa, kuten itselleni kävi eron myötä.

Olen perustanut omaa kotia nyt useamman vuoden uudelleen aikuisiällä ja helppoa se ei ole ollut hyvin tiukassa taloudellisessa tilanteessani. Ihan kaikki on pitänyt hankkia uudelleen. Ja edelleenkin huomaan, miten minussakin asuu se pieni säästäväinen ihminen, joka yrittää joskus saada täysin turhaa roinaa säästettyä. Onneksi olen oppinut luopumaan tavarasta. Kaikkea saa tänä päivänä uutena niin helposti. On ihan turha säilytellä tavaroita vain sen vuoksi, että jos joskus tarvitsee. Jos joskus tulee tilanne eteen, että jotakin tarvitsee, sen voi käydä sitten jostakin hankkimassa. Mutta ihan turhaan kaikkea "rojua" ihminen säilöö kotinsa uumeniin. Riittää, kun on ne perusasiat, joilla elämä sujuu ja se siitä. Tätä nykyä en säilö edes kausivaatteita, koska lapset kasvavat ja se minkä olen säilönyt, ei ole ollut kelleen enää sopiva seuraavana kautena, joten pois vaan heti kun ilmat sallivat.

Olen edelleen materialisti siinä mielessä, että pidän esimerkiksi sisustuksesta. Kuitenkin yllätän itseni aina sillä ajatuksella, etten itkisi perään, mikäli menettäisin kaiken uudelleen. Kaikki kun on kuitenkin korvattavissa. En osaa enää muodostaa tunnesidettä tavaroihin. En liitä omia muistojani yhteenkään tavaraan, vaan muistot ja tunteet olen oppinut tallettamaan jonnekin sydänalaan. Luotan siihen, että muistan sen, mikä on tarpeen ja muu asia saa mennä joutilaana pois.

Pidän vapaudesta. Niin fyysisestä kuin henkisestäkin.  En pidä siitä, että elämääni rajoitettaisiin mitenkään. Olen opetellut tekemään valintoja, joista kannan vastuun itse. Pidän ajatuksesta, että voin itse valita esimerkiksi omat ajatukseni, sen miten suhtaudun ympärilläni oleviin asioihin tai ihmisiin. Pidän siitä, että voin itse seistä omien sanojeni takana, omana itsenäni. Siitä en niinkään pidä, että joku vääristelee sanomisiani, ymmärtää jotenkin väärin ja alkaa luulemaan sanomisteni perusteella osaamatta kysyä tarkentavia tietoja. En myöskään pidä siitä, että joku olettaa asioita, menee asioiden edelle tai vetää täysin vääriä johtopäätöksiä osaamatta kysyä sen tarkemmin.

Pidän luonnosta ja siitä ajatuksesta, että maailmassa olisi joskus tasapaino, rauha ja rakkaus. Pidän siitä ajatuksesta myös, että ihminenkin palaisi joskus luonnon helmoihin, kunnioittaen puhdasta luontoa, joka itsessään tarjoaa kaiken sen, mitä elämiseen tarvitaan. En pidä ajatuksesta, että ihminen taistelisi luontoa vastaan, siinä ei ole mitään järkeä. Ei luonto voi olla ihmisen vihollinen, päinvastoin.

Pidän myös ajatuksesta, että jonain päivänä ihmiset osaisivat toimia toinen toistensa kanssa tasaveroisesti, niin ettei kukaan ole toista parempi tai huonompi. Niin, että ihminen kunnioittaa toista ihmisenä. Meissä kaikissa sykkii kuitenkin sama sydän...Pidän ajatuksesta, että ihmiset olisivat joskus tasapainoissa keskenään.

Niin, en pidä epätasapainosta missään asiassa ja olen aina jokseenkin yrittänyt luoda tietämättäni tasapainoa ympärilleni. Harmonia ja tasapaino ihmissuhteissa, pyrkien kohti hyvää ja oikeudenmukaisuutta.

Pidän siitä, että tunnen jonkun välittävän minusta, samoin kuin itse välitän toisesta. Sitä olen kokenut erittäin harvoin elämäni aikana. Useimmiten koen sen, kuinka joku ei pidä minusta, ei välitä minusta tai aatoksistani.

En pidä siitä tunteesta, kun joku ihminen sanoitta ilmaisee minulle olevani jotenkin huono ja alempiarvoisempi suhteessa häneen tai muihin. Voi tietysti olla, että tässä kohden olen aina tulkinnut virheellisesti toisen ihmisen, en voi olla varma kuin siitä mitä minulle sitten aina jälkeenpäin kerrotaan kyseisten ihmisten ajatuksista suhteessa minuun/perheeseeni.

Miten kohtelen itse itseäni antaa vinkkejä siitä, kuinka toiset kohtelevat minua. Jos arvostan itse itseäni, myös toiset tekevät niin. Tämä on itselläni vielä oppimatta. Minulla on paljon sokeita pisteitä, ja arvostan aina kovin sitä, jos joku uskaltautuu sanomaan minulle suoraan näistä asioista, joita en itse näe.

Olen oikeastaan aina luottanut sokeasti ihmisiin, aikuisiin erityisesti. En ole nähnyt maailman pahuutta, ihmisen jokapäiväistä pahuutta ollenkaan. Epäluottamukseni onkin herännyt vasta äskettäin.

IMG_9257.jpg