Kaikki hyvin. Vaikka ihan hetkittäin huomaan pienen pienen paniikinomaisen ahdistuksen nousevan pintaan. Annan sille luvan tulla, istahdan hetkeksi alas tai menen pötköttelemään sängylle. Kovin korkealle se ei enää nouse, koska olen oppinut yhden tärkeän asian.

Kaikki on hyvin!

Juuri siinä hetkessä todellakin kaikki asiat ovat hyvin. Yksi kerrallaan käyn mielessäni läpi jokaisen, ihan pienenkin asian, mikä on juuri sillä hetkellä hyvin ja totean, ettei paniikille ja tai ahdistukselle ole aihetta.

Miesystäväni on ollut tässä suurena apuna. Alkuun hän luetteli ja muistutti minua asioista, jotka tiesin myös itse, mutta niillä ei ollut merkitystä silloin. Nyt olen oppinut itse tekemään tämän ja yllättäen aiemmin merkityksettömille asioille on tullut suuri merkitys. Niille ihan tavallisille arjen asioille, joita olen pitänyt itsestäänselvyytenä.

Kun olen itkenyt omaa köyhyyttäni, olen oppinut sen suhteuttamaan jotenkin suurempaan mittaluokkaan ja sen myötä saatan kokea jopa syyllisyyttä siitä, että minulla ja perheelläni on oikeasti luksusoltavat verrattain niihin miljooniin ja taas miljooniin maailman ihmisiin, joilla ei ole käytännössä katsoen mitään. En ole kokenut kylmyyttä, en nälkää, en todellista kurjuutta tai hätää. Yksi joulu on pieni kakankikkare verrattain siihen hätään ja kärsimyksen määrään maailmalla. Lapset ovat saaneet aina sen minkä ovat todelliseen tarpeeseensa tarvinneetkin. Niin minäkin. Kiitos kaikesta siitä.

Kun olen ollut huolissani jaksamisestani, jokin aina muistuttaa, ettei aina pidäkään jaksaa, vaan on muistettava myös se oma lepo. Ja muistutan itseäni terveellisestä syömisestä ja hyvistä elintavoista muutoinkin. Kaikki on omaa valintaa. On osattava olla armollinen myös itselleen, eikä väen väkisin raataa niska limassa, kun voi ottaa hieman löysemminkin. Silloin, kun siihen on oikeasti mahdollisuus. On sitten niitäkin aikoja, kun on oikeasti pakerrettava itsestään kaikki irti.

Olen paljon ehtinyt ajatella omaa hyvinvointia, mitä se juuri minulle tarkoittaa? Se on edelleen sitä sopusointua niin ympäristön kanssa kuin itsenikin kanssa. Olen opetellut huomioimaan niitä hetkiä, jolloin tämä tasapaino jostain syystä järkkyy ja menen ns. epätasapainoon. Nyt se on helppoa huomata, kun tiedän miltä tasapaino itseni kanssa tuntuu. Aiemmin se ei ole edes ollut mahdollista, koska olen ollut hyvin epätasapainossa. Tasapaino tai sopusointu on itselleni tila, jossa koen positiivisuutta siitäkin huolimatta, että ympärillä olisi jotakin negatiivista. Se ei ole pelkkä asenne, tai tapa ajatella positiivisesti. Se vain on ja olen hirmuisen iloinen kokiessani sopusointua ja tasapainoa itsessäni. 

Moni ennen itselleni kovin merkityksellinen asia on muuttunut merkityksettömäksi ja huomaan, kuinka ne ovat osaltaan pitäneet minua epätasapainossa ja poissa sopusoinnusta. Ikäänkuin olisin ollut takertuneena kärpäspaperiin ja kovin pyristellyt siitä irti pääsemättä kuitenkaan. Samalla kuitenkin ymmärrän, että kaikki ne asiat ovaat auttaneet minua elämässäni eteenpäin, niitä olen tarvinnut kiivetessäni ylös mäen päälle. Kaikki ne periaatteet, mielipiteet, tavat ja tottumukset ovat nyt jokseenkin historiaa ja tänään koen jokseenkin myös turhiksi ja elämää rajoittaviksi. Mutta ilman niitä en olisi nyt tässä. Se kaikki on ollut osa omaa tietäni tällä elämäksikin kutsutulla ajanjaksolla. 

Moni asia on tullut opituksi vain kantapään kautta, kohtaamalla omia silmästä silmään niitä omia pelkoja, olen joutunut ylittämään paljon suuria kynnyskysymyksiä, monesti olen ollut tilanteessa, jossa olen joutunut pyörtämään omat periaatteeni, vain koska yhteinen on niin vaatinut. Se kaikki on ollut tarpeen ja olen oppinut paljon.

Tärkein asia on ehkäpä ymmärrys, joka on jotain ihan uskomatonta. Ymmärryksen myötä tuomitseminen on jäänyt pois sekä eräänlainen hallinnan tarve, siis sellainen järjetön tarve pitää langoista tiukasti kiinni itse ja ohjailla omaa sekä toisten elämää. nyt ymmärrän, miten itsekästä se on ollut ja vaikka kuinka motiivina olisikin ollut toisten auttaminen, se on loppujen lopuksi vain aiheuttanut enemmän haittaa.

Olen oppinut sen, että tosiaankin ensin pitää osata auttaa itse itseään, ennenkuin voi menestyksekkäästi auttaa toisia. Niin se vain menee. Ihan ensin pitää saattaa itsensä hyvinvoivaksi kokonaisuudeksi, ennenkuin voi saada aikaan hyvinvointia omassa perheessä tai ympäristössään.

Olen ymmärtänyt jokaisen ihmisen olevan todellakin ihan omanlaisensa. Se mikä on jollekin hyvää ei ole välttämättä toiselle. Kukaan toinen ei voi sanoa kenenkään toisen ihmisen puolesta, mikä on parasta tai hyvää juuri kyseiselle ihmisille. Toki meilläkin on ne yleisesti hyväksytyt normit ja raamit, joiden sisällä on pysyttävä täyttääkseen ns. normaaliuden kriteerit, jotta yhteiskuntamme ylipäänsä toimii. Ääripäät ja näiden "rajoitteiden" ulkopuolelle jäävien osuus on kuitenkin kovin pieni ja sinnekin tarvittaisiin jonkinlaista ymmärrystä myös siitä, että ihmisen pitää opetella auttamaan itse itseänsä, vähän kerrallaan ja siirtää sitä vastuuta ihmisille itselleen sen mukaan, miten hyvin autettava kykenee vastuuta omasta hyvinvoinnistaan kantamaan.

Ihminen saattaa jäädä erilaisiin rooleihin ikäänkuin vangiksi, joskus ihan tahtomattaan ja silloin vastuu sen ihmisen omasta elämästä myös kapenee. Yleisin rooli, missä ihminen saattaa velloa vuosikausia pääsemättä elämässään eteenpäin on uhrin rooli. Uhrin rooli antaa tilaa toipumiseen muiden ihmisten taholta mutta siitäkin roolistaan pitää joskus irrottautua. Huomaan itsekin usein, miten uhrin rooli jää päälle joillekin ihmisille ja se pysäyttää ihmisen kasvun ihmisenä. Ja hyvin usein myös hyvää tarkoittavat, vilpittömät auttajat pitävät yllä tätä roolia, estäen uhrin roolin riisumisen. Samalla kun tuo uhrin rooli jää päälle pitkiksi ajoiksi, myöskin ihmisen elämänhallinta alkaa rakoilla, koska nämä hyvää tarkoittavat auttajat alkavat kantaa vastuuta uhrin puolesta. Myöhemmin uhri alkaa elää siinä uskossa, että hän on ikuisesti uhri, hän ei koskaan kykene tekemään asioita normaalisti ja hän on itse jotenkin epänormaali. Uhrin rooli alkaa määrittämään ihmisen koko elämää ja aina on hyvä syy sitten sille, miksi uhri ei voi jostain syystä kantaa itselleen kuuluvaa vastuuta omasta elämästä ja omista olotiloista. Tunnistan itsellänikin olleen jossakin historiassa tuota uhrin roolia.

Seuraava onkin sitten selviytyjän rooli, joka ei myöskään saisi jäädä ikäänkuin päälle. Siitäkin roolista olisi hyvä osata irroittautua jossakin vaiheessa, kun se ei enää palvele tarkoitustaan. Joskus selviytyminen jää päälle, ja elämästä voi muodostua yhtä selviytymistä. Silloin ihminen hakeutuu ikäänkuin selviytymistä vaativiin tilanteisiin omassa tai muiden elämässä, kriisistä kriisiin ja selviytyy niistä aina voittajana. Siinäkin ihminen väsyy ja ikävä selviytymisen kierre elämässä jatkuu. Ihminen ollessaan selviytyjän roolissa, alkaa hallinnoida automaattisesti toisia ihmisiä, hän tietää parhaiten, miten asioita ja tilanteita pitää hoitaa, jotta lopputulos olisi selviytyjän kannalta kaikkein edullisin. Selviytyjän roolissa ihminen tietää, mikä johtaa mihinkin lopputulokseen välittämättä kuitenkaan siitä, että joskus toiset ihmiset tarvitsevat myös niitä negatiivisia kokemuksia ja lopputulemaltaan vähemmän mairittelevia kokemuksia kasvaakseen ihmisenä itse.

Koen ,että olen itse päässyt pois myös tuosta selviytyjän roolista. Ymmärrän, että kaikki mikä ihmisille tapahtuu, tapahtuu tarkoituksella. Aina on jokin syy, miksi ihmistä herätellään elämään. Herätellään kantamaan omaa vastuuta omasta itsestä ja sitten myös myöhemmin toisista.

Ihmisen roolit uhrina ja selviytyjänä on kuin kaksi vastakkaista ääripäätä, joiden kokemisen jälkeen löytyy se tasapaino ja tapa elää, nähdä ja kokea elämää. Ymmärrys syntyy usein omien kokemusten kautta, kantapään kautta. Itselleni näin on käynyt, olen jääräpää ja en usko, ennenkuin koen tai näen itse.

Ihminen ottaa tai hänet sijoitetaan muiden toimesta useinkin johonkin rooliin, joka sitten alkaa määrittämään ja syömään vastuuta pois ihmiseltä itseltään. Pitää muistaa, että hyvä auttaja tekee itsestään tarpeettoman ja pyrkii koko ajan siihen tavoitteeseen, että ihminen jota autetaan, alkaa askel kerrallaan ottamaan ja kantamaan vastuuta itse itsestään.

Ymmärrän nyt, kuinka hyvää itselleni tämä yksinäisyys ja ilman tukiverkkoja eläminen onkaan tehnyt. Jos minulla olisi ollut ihmisiä ympärilläni, olisin hyvinkin varmasti vielä uhrin roolissa, en olisi päässyt siitä leimasta koskaan irti. Tai olisin voinut jämähtää selviytyjän rooliin, joka on taas ihan toinen ääripää mutta riippuvainen jokatapauksessa muista ihmisistä. Olen tietoisesti opetellut seisomaan täysin omilla jaloillani tilanteessa kuin tilanteessa ja tänään pystyn luottamaan siihen, että myös osaan pysyä pystyssä ilman muita ihmisiä. Olen opetellut kovalla työllä, vuosia auttamaan itse itseäni ihan kirjaimellisestikin ja siinä sivussa myös omaa perhettäni. 

Tänään en tiedä, olenko jo tosiaan paljas, oma itseni kaikessa haavoittuvuudessani.

On ihan turha lähteä siivoamaan koko maapalloa, jos oma pesä on sotkuinen ja likainen. Kaikki lähtee ensin omasta itsestä ja sen hyvinvoinnista, tasapainoisesta sopusoinnusta. Kun ensin oppinut kantamaan oman vastuun omista teoista, omista ajatuksista, omista kokemuksista jne. Sitten voi alkaa vähän kerrallaan laajentamaan apuaan, ensin omaan lähipiiriin ja auttaa ihmisiä auttamaan itseään ja kantamaan heille itselleen kuuluvaa vastuuta omasta elämästä.

Hyvin usein auttajat kuitenkin tekevät itsestään korvaamattoman, ja se on väärin se. Koskaan ei autettavan pidä tulla riippuvaiseksi auttajastaan. Vanhemmuudenkin tehtävä on pienestä vauvasta asti irrottautua lapsesta, niin että lapsi eräänä päivänä pärjää omillaan ilman, että vanhempien tarvitse enää kantaa vastuuta ja huolehtia. Vastuu omasta elämästä ja siihen kuuluvista asioista siirtyy asia kerrallaan lapselle, nuorelle, aikuiselle itselleen.

IMG_9257.jpg