Odotan sitä aikaa, kun voin hyvällä omalla tunnolla antaa piut paut koko joululle. Se aika alkaa sitten, kun jokainen lapsista on omillaan ja viettävät sitä myös omillaan. Toivon, etteivät lapseni enää jatkaisi osaltaan tätä nykypäivän kulutusjuhlaperinnettä omissa tulevaisuuden perheissään.

Minusta ei tule joulun vihaaja, ei. Joulusta on kadonnut vain merkitys. Jotenkin minusta tuntuu, että se mikä on ollut saavutettavissa, on saavutettu. Kuin olisin kasvanut joulun yli?

Tänään yksittäinen tai joulun ollessa kyseessä kaksittainen pyhäpäivä ei oikeastaan merkitse yhtään mitään. Samoin voisin viettää pyhää jokaisena päivänä. Ja samoin oikeastaan vietänkin. Sisälläni tuntuu olevan joulu jokainen päivä. 

Joulun yksittäinen rauha ja levollisuus, se pieni hetki on tosiaankin tullut osakseni vuoden jokaiseen päivään. Sydämen rauha. Toivoisin sitä samaa useimmille ihmisille, mutta se on pitkä ja raskaskin taival, ymmärrän sen nyt.

Mielenrauha on myös melkoisen mielenkiintoinen ilmiö. Olen jo pitkään joutunut olemaan tilanteessa, jossa pää ja mieli lepää tyhjyydessä. Muistan aikaa vuosia sitten, jolloin ajatukset, mieli poukkoilivat ristiin rastiin ja en koskaan voinut edes kuvitella, että tällainen mielen tyhjyys olisi edes mahdollista. Tänään olen siinä tilassa 24 tuntia vuorokaudesta.

Olen onnellinen, mutta se on erilaista onnea, kuin mitä olen koskaan ennen edes kyennyt kuvittelemaan.

Se on paras lahja, mitä olen koskaan saanut. Tämä rauha. En pysty sitä paremmin kuvailemaan. Eikä tarvitsekaan.

Oikeastaan millään ulkoisella tai juuri nyt edes sisäisellä ei ole merkitystä. Kaikki vain on.

Oikeastaan olen hyvin väsynyt, todella väsynyt ja sitä väsymystä ei mikään määrä unta tai rentoutumista voi palauttaa. Tällä hetkellä ymmärrän oikein hyvin vanhoja ihmisiä, jotka jo toivovat voivansa jättää tämän maallisen vaelluksensa.

Samaan aikaan koen pientä, kutkuttavaa jännityksen kaltaista tunnetta ajatellessani kaikkia niitä mahdollisuuksia, joita tulevaisuus voi tuoda tullessaan. Koko tulevaisuus on edessä, hyvänä ja jokseenkin positiivisena kokemuksena.

Sikäli yhtään tunnen itseäni, sitä perusminää, jätän aina parhaat palat viimeiseksi. Niin on varmaankin tämän elämän suhteen oleva. Saa nähdä, kuten yleensä sanon.

Tyhjä minä. Ja kuitenkin täynnä kaikkea.

Tällä hetkellä elämästäni puuttuu kiintopiste, ei ole sitä mihin suunnistaisin. Suuret tavoitteet olen jo onnistuneesti saavuttanut, ylittänyt ne ja jo luopunutkin niistä. En ole ehtinyt miettiä uusia tavoitteita, ei ole eteen tullut niitä porkkanoita, joiden perään lähtisin juoksemaan. Ei tosin ole ollut keppiäkään, joka potkisi eteenpäin.

Nyt on jäljellä vain oma tahto. Oma tietoisuus, jota en osaa vielä käyttää. Kaikesta huolimatta juuri nyt koen, että olen edelleenkin itse itselleni suuri tuntematon ja se on se polku, jota kohden lähden kulkemaan. Kaikki aiemmat ovat olleet vain sipulin kuoria, pintaa. Ydin on jossakin, samaa sipulia, tiivistyneemmässä muodossa.

Kaikkeen ruokaan kuuluu se sipuli, sen käsittely tosin itkettää, ellei osaa oikein pilkkoa. Sipuli muuttuu kuitenkin kokatessa herkulliseksi lisäksi ja sillä on myös terveyttä ylläpitävä vaikutus.

Ruokaan, kuten elämäänkin tarvitaan kuitenkin muutakin kuin käsitelty sipuli. Sipulikin on vain yksi raaka-aine, josta pelkästään ei saa hyvää ruokaa.

IMG_9257.jpg

 

Se, että hahmottaa kokonaisuuden ja oman osuutensa siinä, kuten sipulin keitoksessa on vasta alku. Tullakseen hyväksi keittäjäksi, on ensin opittava perusteet ja tunnettava osat ja kokeilujen kautta sitten oppii yhdistelemään eri raaka-aineista loistavia kokonaisuuksia.