Aika muutoksen, sisuksissani tiedän asioiden muuttuvan. Jotenkin, johonkin suuntaan.

Alan elämään, vihdoinkin se on mahdollista.

Pienen pieniä ideoita kumpuilee aina sillointällöin, kirjoitan niitä sitten itselleni ylös, talteen.

Ideat ovat hyviä, mutta toteuttaminen on itselleni varmaankin se haaste. Selkärangassani kummittelee edelleen ajatus ideoiden toteuttamisvaiheen epäonnistuminen. Kuten niin monesti on ennenkin käynyt. Tai, joku muu ehtii toteuttamaan ideani ennen minua ja jätän asiat sikseen.

Tänään hämärästi aavistan syyn, miksi olen epäonnistunut aiemmin. Minulta on puuttunut ja puuttuu edelleenkin se tietynlainen intohimo asioiden toteuttamiseen. Mekaanisesti voi asioita tehdä ja saada jopa valmiiksi asti, mutta siihen se sitten jääkin.

En ymmärrä, miksi pelkään itsessäni tuota intohimoksi tuntemaani tunnetta, josko se edes tunne on. Minulla oli se joskus ja mitä sitten tapahtui? Miksi olen onnistunut latistamaan sen? Mitä oikein tapahtui, ja milloin?

Hävisikö se kaiken muun kanssa, kun intohimoinen suhtautuminen asiaan kuin asiaan aiheutti suuttumista ja närää. Kateutta ja luuloja. Hävisikö se silloin, kun minusta pala kerrallaan tuli näkymätön, huomaamaton seinäkoriste, pölyttyen nurkkaan ja joka otettiin esiin vain harvoin?

Muistan aikoinani, kuinka ymmärsin, ettei minulla ollut mahdollisuusia toteuttaa itseäni millään lailla, hautasin toiveeni, ajatukseni, ideani. Hylkäsin ne tietäessäni, etten koskaan pystyisi mitään toteuttamaan, en ainakaan yksin tai ilman toisten tukea.

Tänään tilanne on toinen. Mutta edelleen jokin pitää kiinni vanhoista ajatusmallaista, kangistuneista kaavoista, joihin olen ikäänkuin alistunut. Tänään mikään ei estäisi minua alkamasta toteuttaa omia pienenpieniä ideoitani, paitsi minä itse.

En tiedä, kuinka kannustaa itse itseään toimimaan ja edes kokeilemaan ideoitani? Jokin edelleen lannistaen sanoo, ettei kannata edes yrittää, epäonnistun kuitenkin. Ja oma kokemus tukee tuota ajatusta. Olenhan epäonnistunut jokainen kerta, joten miksi enää altistaa itseään yhä uusiin pettymyksiin?

Ja kuten lähes kaikessa tekemisessä, yksin on kovin epämukavaa tehdä oikeastaan yhtään mitään.

Mutta, jos sittenkin? Olen lähes puoli vuotta kypsytellyt yhtä ideaani, jonka toteuttaminen jäi puolitiehen jo pelkän taloudellisen tilanteen vuoksi. Olisi ollut kovin itsekästä saattaa aloitettu asia loppuun pelkästään minun itsekkään idean tähden, vaikka olisi toisetkin sitten lopputuloksesta ilahtuneet.

Mietin usein, mikä minua sitten viimekädessä estää aloittamasta ja kokeilemasta omia ideoitani? Olenko laiska? Pelkäänkö kenties jotakin? Sitä, että minut jälleen mitätöidään ja tekemiseni laimataan humpuukiksi.

Laiskakin olen, aloittaminen on aina ihan kamalaa, oli kyseessä sitten kuinka yksinkertainen tai vaikea asia tahansa.

Ja sitten se, kun minulla ei ole selkeää kuvaa lopputuloksesta. Se, miten ja millainen on lopputulos kaikessa tekemisessä on yleensä aina ollut itselleni hyvä motivaationlähde ja silloin myös aloittamisen vaikeus on jäänyt pois.

Yleisimmin oma motivaationi katoaa juuri sillä hetkellä, kun tiedän, että tekemiseni on jollain lailla turhaa, joudun tekemään samaa asiaa jatkuvasti. Tosin, elämä on sellaista. Mutta, sitten kun vastapainona ei ole mitään odotettavaa, ei saavutettavaa laskee motivaatio kuin lehmän häntä.

Toiset käyvät töissä päästäkseen ulkomaille pari kertaa vuodessa lomailemaan. Minä käyn töissä vain saadakseni peruselämänlaskut maksettua ja ostaakseni jotakin suuhunpantavaa. Vaikka käynkin töissä, se ei riitä siltikään siihen, että itse hyötyisin palkastani jotenkin. Se vie pidemmän päälle motivaation edes tehdä töitä, kun ei itse hyödy siitä millään lailla. Palkka tulee ja menee samantien laskujen muodossa. Ja taas lasketaan centtejä, mihin ruokaan raha riittää.

Tahtoisin joskus lomalle, en ole koskaan ollut lomalla. Toki olen ollut töistä pois, lomalla mutta aina kotona, ellei nyt avioliiton aikaisia lasten vuoksi tehtyjä reissuja lasketa lukuun ja jotka ovat olleet kurjia minun kannaltani, koska reissaaminen useamman lapsen kanssa on kaukana lomasta, sellaisesta joksi itse miellän rentouttavan loman.

Loman jälkeen, oltuaan pois kodista pidempään, sitä arvostaa kotiaan ihan eri tavalla. On mukava tulla kotiin.

Olen sivuuttanut itseni ja omat tarpeeni ihan liian kauan, aina olen laittanut toisten tarpeet ja hyvinvoinnin omani edelle. Tai en ihan aina. Ero oli myös itsekkäästi ajatellen myös oman hyvinvoinnin ja oman edun ajattelua mutta sekin oikeastaan lapsia ja heidän tulevaisuuttaan ajatellen.

En oikein tiedä itsekään juuri nyt, mikä olisi juuri se minun paras. Jos vain voisin ajatella pelkästään itse itseäni?

Tyydyn kaikessa aina siihen vähäisimpään ja pienimpään ja olemattomimpaan vaihtoehtoon. Olen oppinut jo hyvin pienestä jättäytymään taka-alalle, vetäytymään syrjään vaikka mieli olisikin tehnyt olla loisteessa ja auringonpaisteessa.

Jos minulle ei ole suotu, en ole itsekään suonut itselleni mitään iloa tuottavia asioita, vaikka olisi ollut joskus harvoin mahdollisuus, olen kieltäytynyt.

Edelleenkin olen siinä omituisessa uskossa, että minulle suotu onni tai ilo on muilta ihmisiltä pois ja en näin ollen saata "varastaa" sitä heiltä. Edellenkin koen, etten ole ansainnut iloa tai onnea elämääni. Ja jos joskus niin sattuu käymään, koen omituista syyllisyyttä kohdalleni osuneesta onnensirpaleesta. Ja syyllisyyttähän en kestä tunteena, en sitten ollenkaan.

Olen itse itselleni kaikkein pahin jarru, este. Niinkauan kun näin on, enkä salli itselleni mitään hyvää, en voi mitään hyvää odottaakaan elämääni.

Arki on joo hyvää, tasaista. Mutta kun se on aina samaa, aina sitä samaa ja kovin puuduttavaa. Se ilo on revitty jo niin moneen kertaan irti kaikesta, ettei enää ole mitään irtirevittävää. Oli juhla tai ei, samaa arkea jokatapauksessa.

Itsestäni on toki paljon kiinni, miten ja millaisen asenteen otan ja miten suhtaudun. Mutta, aina ei vaan sitäkään jaksa. Ilon irti repiminen joka päivä samoista asioista on puuduttavaa. Olen jokseenkin kyllästynyt, ihan kaikkeen.

Jospa nyt vaan voisin hyväksyä ajatuksen, että ilo ja onni odottavat nurkan takana, odottavat lupaani astua ovesta sisään ja käymään taloksi. Miksi pelkään, koska ne ovat vieraita. Täysin vieraita muukalaisia ja nyt ne odottelevat tuolla, pyytävät päästä asettumaan taloksi ja minä epäröin, koska pelkään ja en voi luottaa.

Jospa sittenkin, jospa kaivan sen viimeisen luottamuksen pisaran ja annan näille asioille mahdollisuuden. Jospa sittenkin kodistani löytyy tilaa vielä muutamille kodittomille tuntemuksille?

IMG_9257.jpg