Jahuu, olen saavuttanut yhden ehkä elämäni tärkeimmän asian ainakin mitä lapsien suhteen tulee. Muutamia vuosia sitten kuvittelin olevani hyvä äiti, niin juuri, kuvittelin. Olin jämähtänyt myös äitiydessäni paikoilleen, tosin monista eri syistä johtuen en itse pysynyt lasten kasvun perässä vaan minuakin vietiin ikäänkuin pässiä narussa.

Mitä se sitten käytännössä tarkoitti? Sitä, että taistelin jatkuvasti ja lapset taistelivat keskenään vallasta ja hallinnasta. Eron myötä viimeinenkin pisara omasta vanhemman auktoriteetistä oli katoamassa. Se tuntuu olevan melkoisen yleistä eroperheissä, että jommankumman tai molempien vanhempien auktoriteetti hämärtyy ainakin joksikin aikaa lasten mielissä. Siihen, miksi niin käy on on olemassa monia syitä ja niin oli meilläkin ne meidän perheen omat syyt. Lapsilla oli opittu malli siitä, kuinka äidin asemaa perheessä horjutetaan, jotta saadaan oma tahto läpi, asiassa kuin asiassa. Samaa tekniikkaa lapset ovat yrittäneet myös käyttää toinen toisiinsa sen normaalin sisarusten välisen kommunikoinnin lisäksi.

Eron aikoihin minulla itselläni oli jo niin pahasti häiriintynyt kaikki se normaali ja sitä kohden olemme tietoisesti kulkeneet. Heti eron jälkeen perheneuvolasta sain paljon hyviä näkökulmia, joiden kautta pääsin pohtimaan omaa äitiyttäni muustakin näkökulmasta kuin omastani ja se auttoi minua näkemään esimerkiksi juuri tuon lasten vallan käytön suhteessa minuun.

Eron jälkeen apset olivat jokainen oppineet hallitsemaan minua hyvin taitavasti ja onneksi tuohon asiaan heräsin itsekin ja ymmärsin, ettei niin voi jatkua. Pompin kuin aropupu äitinä lasten toiveiden ja heidän vaatimuksiensa viidakossa.

Pikkuhiljaa olen ottanut oman auktoriteettini äitinä, vanhempana takaisin. Eilen koin äitiydessäni onnistumisen iloa jälleen. Teini, joka on kaikkein kovimmin tätä hallintaa harrastanut hyvinkin taitavasti, ei päässyt enää niskan päälle. Olen itse oppinut paljon ja tänään olen lapsille vanhempi, äiti ja auktoriteetti. Ns. valta on minulla, se mikä vanhempana ja äitinä minulle kuuluukin. Lapsi ei enää sanele, voi toki yrittää mutta vastuu ja kaikki muu on minulla, kuten kuuluukin olla ja lapsi harjoittelee nyt niitä asioita itse, joita pitääkin.

Olen niin onnellinen siitä, että tavoite kohti normaaliutta alkaa olla saavutettu. Työtä kaikki tämä on vaatinut hurjasti, niin paljon yhteentörmäyksiä, mutta nyt kaikki se tehty työ näkyy ja kuuluu. Lapsella on ne rajat, jotka lapselle kuuluu ja jokainen lapsi on oppinut hippusen myös sitä kuuluisaa toisen ihmisen kunnioittamista, jota siis ei ollut enää vuosiin avioliitossa. M yös minulla on ne omat rajani, kunnioitus niitä ja minua itseäni kohtaan näkyi ja samaa olen oppinut välittämään myös lapsille.

Tästä on hyvä jatkaa, iloissani huomasin oman kehittymiseni eilen, tilanne teinin kanssa oli tyypillinen hänelle. Hän ei päässyt hajoamaan tilanteeseen, kuten en minäkään. Tätä iloa on vaikea kuvata, sitä vuorovaikutuksen kehittymistä on vaikea kuvata tai luottamusta, joka syntyy jokaisen haasteellisen tilanteen jälkeen yhä uudelleen. Uskon, että lapsi koki onnistumisen ilon itsestään, hän joka on ollut kaikkein haastavin lapsi perheessämme ja joskus onnistunut myös hallitsemaan perhettä omilla keinoillaan ja se toi hänelle erittäin turvattoman olon, joka taasen lisäsi lapsen pahaa oloa. Nyt tuo kierre on kovalla työllä saatu katkaistua, oikeastaan siihen on kulunut useampi vuosi. Ja lapsen olotila on tasapainoinen. Myös lapsi itse on joutunut tekemään itsensä kanssa valtavasti työtä, en pelkästään minä. Mutta, kaikki on ollut vaivan arvoista.

Eroaminen ja sopeutuminen eron jälkeiseen elämään ei todellakaan käy ihan kädenkäänteessä. Mutta nyt voin olla vihdoinkin myös vain äiti lapsille, nauttia elämästä, arjesta yhdessä heidän kanssaan, ilman että jokainessa hetkessä olisi kyse valtataistelusta tai siitä, kuka tekee ja mitä tekee. Alamme olla jokainen omalle paikallamme tasavertaisina ihmisinä, kunnioittaen toinen toistamme.

Paljon on vielä keskenkeneräistä, mutta nyt tuntuu, että se on sitten hienosäätöä. Täydellistä lasta tai vanhempaa ei ole olemassakaan, vaikka sitä kohti voikin tavoitella. Tavoitteeni siitä, että jokaisella perheenjäsenellä on oikeus voida hyvin perheessä on alkanut toimia näkyvästi. Tänään meillä on enemmän hyvinvointia, kuin pahoinvointia ja olen kiitollinen siitä, että kova työ on tuottanut tulosta ja näkyy niin hyvin minussa ja lapsissa ja uskoisin myös, että sama jatkuu lasten ollessa isällään. Usein saan huomata ilokseni myös lasten isän kasvun isänä ja vanhempana. Olen lasten puolesta niin iloinen, että heillä on isänsä, joka kaikesta huolimatta tekee juuri sen oman parhaansa lasten ja itsensä eteen. 

IMG_9257.jpg