Tein sen jälleen.

Lohdutan itseäni ja olen oikeastaan melkoisen ylpeä taasen omasta ennakoinnistani tämänkin joulun suhteen. Niin, olen säästänyt koko vuoden näitä muutamia päiviä varten. Tänään maksoin viimeiset laskut, joita tasaiseen tahtiin tipahtelee postilootaan ja totesin, että tilille jäi 100e, jolla pitää nyt hankkia loput joulun ja uudenvuoden ruuat. Ja elää vielä reilu viikko siihen päälle, ennekuin tulee rahaa tilille. Huonomminkin voisi olla, ja tilillä ei olisi jäljellä yhtään rahaa.

Olen priorisoinut lahjan saajien joukon vain omiin lapsiini. Ja en voisi olla tyytyväisempi. No, lasten isälle tein paketin, tosin hieman lapsia ajatellen senkin. Isä saa tänävuonna omat joulukarkkinsa, ettei tarvitse lasten karkkeja napostella, kuten on edellisinä vuosina tehnyt ja saanut aikaan lasten keskuudessa turhaa syyttelyä ja riitaa siitä, kuka on mennyt syömään kenenkin herkut. Meillä kun ei ostella karkkia joka kuukausi. Vain jouluksi ja syntymäpäiville.

Niin, myönnän olevani hieman katkera siitä, etten vielä tänäkään vuonna päässyt siitä salaisuudesta selville, miten pääsisi mukaan niihin köyhien joulu avustuksiin? Tosin, omassa elämänhallinnassani ei ole vikaa, kykenen säästämään pitkin vuotta suuria menojaeria ennakoiden, vaikka pienistä tuloista sen teenkin. Olen rikollinen, koska säästän siitä perusturvasta, ennakoin elämän suuria menoeriä lähinnä lapsille. Muuta kun elämässäni ei ole. 

Piruuttani voisin ensivuodeksi säästää rahaa myös lahjoitettavaksi. Niin totaalisen kyrsiintynyt olen, että voisin todellakin alkaa pitämään pientä kirjekuorirahastoa olohuoneen kaapissa ja kerätä siihen ensivuodelle avustuksen jollekin perheelle?

Huokaisen aattona, kiikutan lapset isälleen viettämään joulua, kuten joka toinen vuosi on ollut sopimuksissa. Se on toiminut hyvin ja lapset tietävät kokevansa samanlaisen mukavan joulun vuoroin molempien vanhempien luona. Ainoa haittapuoli on vaan aina vakuutella lapsille, etten minä tai isänsä ole surullisia jäädessämme yksin jouluksi, kumpikin vuorollaan, jokatoinen joulu.

Olemme osaltamme valmistautuneet jouluun mekin. Tänä vuonna ilman kiirettä, ilman stressiä. Ilman kenenkään ylisuuria odotuksia, myös omiani. Olen nauttinut joulun odotuksesta lasten kanssa, rauhassa. Keskittyen heihin 100%.

Piparitaikinasta riitti kahteen taloon, ja pipareihin, jotka tosin hävisivät parempiin suihin,i mutta niinhän ne aina. Taloja on sitten mukava murustella makeanhimon iskiessä lasten ollessa isällään. Paketoin talot kauniiseen pakettiin ja isällään on nyt tuplaten taloja syötäväksi, hyvä niin. Olemme paistaneet joulutorttuja ja aterioineet kynttilänvalossa, muita jouluvaloja en tänä vuonna laittanutkaan. Olemme koko joulukuun ulkoilleet, jopa minä olen saanut ruhoni ylös, ulos ja lenkille. Tosin siitä syystä, että eräs lapsista on alkanut pahaenteisesti kasvaa muutoinkin, kuin pituutta juurikin osaksi vähäisen liikunnan vuoksi, mutta olen itse saanut lapsestani syyn liikkua ja lähteä liikuttamaan lapsia.

Olemme aterioineet pikkujouluaterian, laatikkoineen ja kinkkuineen kaikkineen. Osa lapsista on tehnyt koristeita, kopioineet tonttuja ja tehneet pieniä asetelmia. Elo on ollut kaikinpuolin rauhaisaa ja tasapainoista. Lapsukaiset eivät ole tapelleet, eivät kinunnneet mitään, eivät ole vaatineet tai pyytäneet mitään. Ennenkaikkea eivät ole tapelleet keskenään tekemisen puuttuessa tai jännitystään, odottaessaan sitä suurta lahjapäivää.

Lapsista huolimatta koti on pysynyt siistinä, jokainen on myös oppinut pitämään omat "huoneensa" jokseenkin siisteinä ja pelkkä kehoitus riittää tätä nykyä siivousten aloittamiseen. Tänään elämä on todellakin tasapainoista ja vaikka meillä asuukin niitä teinixejä, hekin ovat pinnistelleet yhteisen tasapainon eteen, olemalla omia mukavia itsejään suurimman osan aikaa ja jopa yrittäneet ajatella toisia perheenjäseniä. 

Olen jo muutamia jouluja viettänyt ilman lapsia, ensimmäinen joulu oli todellakin kauhein ja samalla opettavaisin. Tänä jouluna jo odotan sitä, että aattona voimme miesystävän kanssa olla kahden. Se, joudunko taas pettymään toiseen, on taasen oma lukunsa mutta en jaksa välittää siitä. Toisesta huolimatta olen päättänyt tänä jouluna nauttia uudenlaisesta rauhasta, tunnelmasta ja tunnustella sydämessäni kaikkea.

Lahjat olen paketoinut, jokaiselle tasavertaisesti. Jokainen saa ainakin yhden toiveen toteutetuksi ja se saa riittää. Olen jo sanonut lapsille, että sitten jos haluaa joatain oikein kovin, pitää itse alkaa tehdä töitä halauamisensa asioiden eteen ja säästää sitä rahaa. Enää ei heidän toiveiden toteuttaminen ole itselleni mahdollista kuin manulle illallinen. Riittää, että maksan viikkorahat. Lapset voivat säästää omista viikkorahoistaan itse ja se taitaakin olla koko poppoolle ensivuoden iso asia opittavaksi. Tiedän, että jokaisella lapsella on niitä minun kannaltani täysin mahdottomia toiveita, joita en pysty itse toteuttamaan köyhyyteni vuoksi ja sen vuoksi saavat opetella säästämään sen minkä haluavat. Tuen toki heitä kaikin tavoin ja yritän antaa hyviä vinkkejä sekä tietysti sitten se viikkoraha.

Tänä jouluna olen ollut erityisen kiitollinen jokaisen lapsen koulumenestyksestä. Jokainen heistä on tehnyt aiempaa enemmän töitä oppiakseen, he ovat kantaneet oman osuutensa vastuusta, joka koulunkäyntiin liittyy ja jokaisen opiskelumotivaatio on ollut noususuhdanteessa, juurikin niiden positiivisten tulosten myötä ja viimeistään nyt, kun saivat todistuksensa.

Me vanhemmat saamme olla iloisia lapsistamme. Elämä selkenee entisestään ja taas on tullut todistettua, että erosta toipumiseen menee monta monituista vuotta, ennenkuin aikuiset ja lapset sopeutuvat uudelleen elämään. Tämä on vaatinut hurjasti töitä, hurjasti uskoa ja toivoa ja ennenkaikkea tahtoa pitää kiinni sopimuksista, pitää kiinni siitä rytmistä ja opetella lasten yhteinen vanhemmuus uudelleen. Hyväksyen toinen toisensa. Tänään voin jokseenkin ymmärtää, mitä kasvatuskumppanuus tarkoittaa. Se on yhteistyötä kahden aikuisen välillä, niin että kummallakin on oma elämänsä ja se tila huolehtia lapsista yhteisten raamien puitteissa ollen kuitenkin tasavertaisina äitinä ja isänä. Niin, että lasten hyvinvointi on molemmilla tavoitteena ja molemmat tiedämme, mikä on juuri meidän lapsille se hyvinvointi.

Oikeastaan olen jo saanut lahjani, parhaan sellaisen. Olen saanut hyvinvoivat lapset, luottavaiset lapset. Olen vähän kerrallaan saamassa omaa elämääni takaisin. Olen sopeutunut ja niin näyttää lastenkin osalta käyneen.

Elämänhallinta on mutkikas juttu, varsinkin jos sitä ei ole. Mutta olen onnellinen, koska tänään ja juuri nyt ymmärrän, että minä pärjään. Minä olen itse ohjaksissa oman elämänhallintani kanssa. Kannan itselleni kuuluvan vastuun, kuten pitääkin. En syytä muita, en langeta vastuuta omista asioistani kenenkään niskaan, vaan otan itselleni kuuluvan vastuun omasta elämästäni itselleni.

En syytä, pyrin olemaan tuomitsematta. Kaikkea ei minun tarvitse ymmärtää ja olen itselleni armollinen. Tähän hetkeen päästäkseni minun on pitänyt kulkea vuosikymmenien kivinen tie ja tiedän, ettei tuo tie tähän pääty. Matka jatkuu ja miten onkin taas toinen juttu.

Kiitos, kiitos, kiitos!

IMG_9257.jpg