Nyt on hyvä aloittaa tyhjältä pöydältä, uudelleen.

Mistäpä alkaisin? Vaikka siitä

surusta, jonka annoin luvan tulla. Ja tulihan se, puhtaana, kauniina suruna.

Olen sitä tunnustellut koko päivän.

Nyt suruuni ei liity muita tunteita, ei syyllisyyttä suuntaan eikä toiseen. Ei vihaa.

Vain puhdas suru ja asioiden hyväksyminen sellaisena kuin ne on. On aika irroittaa, päästää irti kaikesta vanhasta ja niin menin poistamaan lähes 400 kirjoitettua tekstiä. Niiden aika on oli, meni.

Mistäpä suru sitten nousi pintaan? Sen ajatuksen mukana, joka sanoi minulle, etten tiedä mitä tarkoittaa rakkaus.

Suru nousi juuri sillä hetkellä, kun ymmärsin, etten tule koskaan kokemaan sitä, että olisin rakastettu ja hyväksytty tällaisena. En ole koskaan kokenut sitä,miltä tuntuu olla rakastettuna.

Ja niinpä päätinkin luopua myös tuosta toiveesta, tuosta ajatuksesta. Suru tuli siihen kohtaan, laastariksi paikkaamaan avoimen haavan.

Annan itselleni luvan surra. Suren sitä puutetta, mitä en ole koskaan kokenut, ja mitä en tule koskaan kokemaan. Rakkautta.

Luovun ja ymmärrän, ettei se ole osani. Suren sitä aikani.

t%C3%A4hti.jpg

Suren luopuessani rakkauden ajatuksesta, se on todellakin jotain, mitä en voi kokea. En voi koskaan rakastaa, minua ei ole koskaan rakastettu.