Miten voikin tökkiä jo pelkkä ajatus viikkosiivouksesta?

Siitä olen perin kiitollinen, että nyt kun olen ollut kotosalla, täällä ei asu se joku, joka tekee kodin likaiseksi hetkessä. Toisinsanoen siivoustaso pysyy jokseenkin siedettävänä ja minun ei tarvitse olla ihan jokainen päivä imuri kourassa. Taas riittää siivouksen ylläpitoon pelkkä viikottainen perussiivous.

Sitä kun on koko ikänsä huolehtinut omista sotkuista, lapsena jo aloitettu myös toisten sotkujen (äidin koti) siivoaminen, niin nyt todellakin tuntuu, että siivouskiintiöni alkaa olla ylitsepursuavan täysi. En jaksaisi enää millään ja tunnen kuinka jokainen aloittaminen on aina vaan entiskäkin hankalampaa. Vaihtiin kun sitten pääsen, aloittamisen kanssa mennyt aika huvittaa itseäni ja ihmettelen, miten olikaan taas niin vaikeaa.

Niin on nytkin. Aloittaminen on vaikeaa, eilen jo meinasin alkaa siivoukset ja pääsin jo ajatuksen tasolle tuon aloittamisen kanssa, siihen se sitten jäikin. En ymmärrä, miten on niin vaikea saada itsensä motivoitua asiaan, kun se on tehtävä joka tapauksessa. Niillä viikoilla, kun lapset eivät ole kanssani, voin luistaa perusteellisesta puunaamisesta, koska kotiin ei ilmesty samoin ylimääräistä sotkua. Tosin nykyisin lapset ovat jo niin isoja, että he tätä nykyä opettelevat ottamaan vastuun omista sotkuistaan ja yleisen järjestyksen ylläpitämisestä.

Tuonkin asian meidän lapset oppivat vasta hieman jälkikäteen, koska ennen eroa ja erityisesti eron jälkeen elämämme oli suoraan sanottuna niin kaaoksessa, että pääsin itsekin helpommalla, kun vain itse tein siivousten eteen tarvittavan. Siivouskasvatus jämähti sinne aikaan ennen ns. ongelmia ja oikeastaan vasta parina edellisenä vuotena on aikaa ja energiaa sekä minulla ja lapsilla keskittyä myös siihen puoleen. Muut asiat ovat olleet tärkeämpiä, kuten opettaa ja opetella toisten ja omien asioiden henkilökohtaista kunnioitusta, rajoja sekä sopeutua täysin uuteen elämäntilanteeseen, johon oman haasteensa ovat tuoneet murkkuikäiset tenavat ominen juttuineen.

Onneksi asiat tuntuvat olevan nyt perheen puolesta tasapainossa. Ja vasta nyt voin itsekin keskittyä oikeasti itseeni, siis aina silloin kun en joudu siirtämään omia juttujani lasten hyvinvoinnin tieltä.

Koen tämän siivousasian nyt itselleni jotenkin kiusalliseksi, koska tunnen jonkinlaista häpeää tästä kyllästymisestä koko hommaan. Vuosien varrella olen yrittänyt motivoida itseäni toimivilla välineillä, järjestämällä kaiken ihan helppoa ja vaivatonta siivousta ajatellen, niin ettei se olisi ainakaan ympäristön puolesta hankala siivota. Olen pitänyt huolen siivousvälineistä ja kaikke muuta elämää helpottamaan.

Nyt kuitenkin olen kyllääntynyt. Tiedättehän sen tunteen, kun olet istunut intensiivisellä luennolla koko päivän kirjoittaen muistiinpanoja ja viimein sormi ei enää kestä kynän kosketusta ja on pakko lopettaa tai ainakin etsiä se laastari siihen sormeen. Nyt olen samanlaisessa tilanteessa siivouksen kanssa.

Lapset opettelevat kukin edelleen omien juttujensa siivousta, huolehtimista omistaan, joten en jotenkin voi vaatia siihen vielä lisaksi yhteisiä koko kodin perussiivousvuoroja tai sen sellaista. Tai siis vaadin, mutta jokainen huolehtii vain omansa.

Imurointi, lattioiden pesu, pölyt ja saniteettitilat. Ei voi olla näin vaikeaa aloittaa. Ensin astianpesukoneen tyhjennys, täyttö ja keittiön tasot ja tuolien pinnat. Siitä sitten imuroimaan, ja vain yhteiset tilat ja oma makkari. Miten ihmeessä voin motivoida itseni. Jaksamisestakaan ei ole nyt kiinni, olen energiaa täynnä, ja siltikin en pääse liikkeelle.

On kai se turvauduttava siihen vanhaan kikkaan, joka joskus toimi, eli kirjoitettava lapulle asiat, jotka on tänään saatava tehtyä. No, koneellinen pyykkiä on odottamassa ripustettavaksi ja pari koneellista odottaa viikkausta.

Voisin tietysti olla itselleni hieman armollisempi, olla vaatimatta liikaa ja liian puhdasta. Mutta, minkäs itselleni voin, tavoittelen täydellisyyttä, vaikka vähempikin tosiaan riittäisi. En halua edes aloittaa, jos tiedän jo etukäteen, että lopputulos ei ole täydellinen. Minuun on niin iskostettu se ajatus, että se mikä aloitetaan ja tehdään, tehdään sitten kunnolla, hyvin ja huolellisesti, muu ei käy, ei kelpaa. Ja pitää sitten olla tekemättä, jos ei voi kunnolla jotakin asiaa tehdä, puolihuolimattomia suorituksia ei suvaita. Vähän sinnepäin tehtynä ei kelpaa. Ja jos ei viitsi ajatuksen kanssa paneutua hommaan, pitää jattää tekemättä ja tekee vasta sitten kun on ajatus mukana.

Tuo on se oravanpyörä, josta on ollut iloa elämässä ja usein myös haittaa. Jokainen aloitus on vaikeaa tuon vuoksi. Käyn jatkuvaa keskustelua siitä, viitsinkö aloittaa vai en, jaksanko aloittaa vai en. Toisinsanoen, jaksanko jokainen kerta saada aikaan täydellisen lopputuloksen. Koska jos hommaan ryhtyy, on jälkikin oltava sitten hyvää. Ja saadakseen taas hyvän jäljen, hyvän lopputuloksen, se vaatii taaseen paneutumista ja keskittymistä ihan toisella tavalla kuin vaikka autolla ajo tai kaupassa käynti. Jokainen "suoritus" on ainutlaatuinen, hyvin intensiivinen ja vaatii täydellisen keskittymisen, ajatuksen pysymisen asiassa, mitä tekee.

Siivous ei ole ihan yksinkertainen asia kuitenkaan. Ehkäpä tuo keksittymisen puuttuminen tällä hetkellä vaikeuttaa? Kun en oikein pysty keskittymään mihinkään, paitsi tähän kirjoittamiseen, nopeaan ruuanlaittoon ja työstämään omaa sisintäni, kaikessa rauhassa, omassa tahdissa.

Kahta asiaa kun en itse ainakaan kykene tekemään hyvin. En pysty keksittymään useampaan asiaan kerralla. Ja tällä hetkellä en oikein pääse eroon itsestäni. Selvästikin työstän juuri nyt jotakin isoa ja tärkeää tuolla jossain mielen sopukoissa?

Ellen sitten opettele pääsemään eroon tuosta opitusta vaatimuksesta saada aikaan täydellinen lopputulos? Tai jos oppisin siivoamaan samoin kuin ajan autoa tai teen muita juttuja ja voin samalla keskittyä muuhunkin? Ihan kuten on käynyt vaikkapa ruuanlaitossa ja pyykeissä. Toimin ikäänkuin automaatti-ohjauksella, miettimättä sen kummemmin ja lopputulos on hyvä.

Ja niin tietysti, ennen olen aina tarttunut siivoukseen ollessani vihainen. Olen purkanut tunteeni siivoukseen ja nyt kun en ole vihainen, en kiukkuinen, en oikein osaa tarttua toimeen. Siivoukseen pakenin myös avioliitossa, välttyäkseni enemmältä, pidin itseni työntouhussa ollakseni ajattelematta elämääni, itseäni.

Nyt nämä kaikki alitajuiset motiivit ovat poissa. Ja ihan vielä en osaa ajatella, että pelkkä hyvinvoinnin lisääntyminen voisi olla se ainoa motiivi siivoukseen. Koska en ole aikaisemman elämäni aikana koskaan ajatellut asioita hyvinvoinnin lisääntymisen kannalta.

Siivous on ollut vain välttämätön pakko, joka pitää hoitaa piti siitä tai ei. Ja tuota samaa viestiä olen välittänyt myös lapsille. Elämässä on paljon asioita, joita joutuu tekemään, piti itse siitä tai ei pitänyt. Velvollisuudet on hoidettava.

kivetmuoks.jpg