Sitähän se oli jo lapsuudessa, korostuen teini-iässä. Tuo epämääräinen tunne jostakin merkillisestä ja ihmeellisestä. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin ymmärrän, että kaikki on ollut vain rakkauden kaipuuta.

Sitä tunnen edelleen, mutta en anna sille tilaa. Tiedän, että mitä ei voi saada, on siitä ajatuksesta luovuttava.

Olenko tosiaankin syntynyt tähän maailmaan vain tunteakseni kaikki negatiiviset asiat nahoissani? Olenko syntynyt tänne vain ollakseni kateellinen, katsellakseni sivusta todistaen toisten onnea, iloa, kaiken aineellisen ja aineettomankin hyvän saamista? Ollakseni itse sivullinen kaikesta. Olenko tosiaankin syntynyt tänne elämään elämäni yksinäisenä, surullisena olentona, ilman ystäviä, ilman sukua. Ilman toista ihmistä?

Onhan minulla lapset, mutta roolini on enemmän antava, en salli lapsilleni omia ongelmiani. Olen äiti, olen vastuullinen aikuinen, jonka tehtävänä on pitää hyvää huolta ja opettaa pärjäämään maailmassa.

On miesystävä, joka tosin ei anna muttei kyllä otakaan mitään. Ikäänkuin hän ei olisi edes todellinen. Eilinen ilta meni taasen siihen, etten osannut keskustella. Hiljenen. Minulla ei ole mitään sanottavaa toiselle. Kuin kaikki olisi tosiaan ohi.

Elämäni surutyö pääsee oikeastaan vasta nyt alkamaan. Koskaan aiemmin en ole surrut, en työkseni. Koskaan aiemmin itselläni ei ole ollut tilaa surulle, olen työntänyt ja lukinnut sen pois elämästäni.

Ja tässä nyt olen ymmärtänyt, kuinka suuri taakka minulla on ollut kannettavani. Minulla on hurja määrä surematonta surua, naamioituneena milloin minkäkin tunteen taakse, puskien läpi vihaisuutena, ahdistuksena.

Eilen koin ehkäpä ensimmäistä kertaa surun niin puhtaana ja kauniina kuin se vain olla. Illalla se sitten jo väsyi ja naamioitui kiukuksi, vihaksi, jota yritin parhaani mukaan sietää, kestää.

Tajusin myös, että muulla perheellä on asiat nyt niin hyvällä tolalla, että vasta nyt voin alkaa työstämään omia asioitani. Tähän asti olen joutunut työntämään omat tunteeni kylmästi syrjään, huolehtien ensisijaisesti kaikisat muista.

Mutta, en taida kyetä tähän urakkaan yksin? Vaikka järjellä tiedän, etten saa tukea, apua, ymmärrystä keneltäkään. Olen yksin, olen unohdettuna kotiini, yksin.

Vaikka annankin itselleni luvan tähän, jotenkin samalla pelkään, etten kestä tätä kaikkea, koko elämäni surua kohdata itsekseni. Samalla mietin, kuinka olen taitava siirtävä omat tunteeni pois kaiken muun tieltä. Samalla olen erkaantunut ja unohtanut itseni.

Minua pelottaa tarkemmin ajatellen, tunteet. Niiden kohtaaminen on jotenkin hyvin vaikeaa, juurikin niiden voimakkuuden vuoksi. Olen itseasiassa pelännyt niitä, koska lapsuuden muistot ja kehollinen tuntemus tunteista on ollut jokseenkin tappava. Tunteeni ovat olleet niin voimakkaita, että olen kokenut niiden tappavan minut. Olen kokenut olevani niiden kourissa kuin kuoleman kielissä, viimeisiä hetkiäni. Ja pienelle minulle se oli erittäin pelottavaa.

Tänään onneksi tiedän, etten kuole tunteisiini. Voin kokea ne, vaikka tuntuukin kuolemalta. Ne menevät ohi, en kuole niihin.

Mutta miksi tunteet? Miksi ihmisen pitää kokea tunteita? Jotenkin minusta tuntuu, ettei tunteista ole mitään hyötyä tänä päivänä. Ihminen ei elä tänään vaistojensa varassa, vaan kylmän järjen avulla on selviydyttävä elämä-nimisestä ajanjaksosta. 

Oma kokemukseni tunteista on vain se, että minulla niitä ei ole koskaan saanut olla. En ole oikein ikinä oppinut edes tuomaan tunteitani esiin. Minulla ei ole opittuja malleja niiden oikea-oppisesta käsittelystä, joten olen oppinut työntämään ne taka-alalle, pois näkyvistä. Ja sitten olen räjähdellyt, ollut vihainen jonkin tekosyyn varjolla, kuin olisin oikeuttanut tunteeni johonkin syyhyn, niin että syyn varjolla minulla olisi oikeus tuntea.

Muistan lapsuudestani sen, kuinka minulle aina sanottiin, ettei minulla ole mitään syytä tuntea niin kuin silloin tunsin. Minun tunteeni toisinsanoen mitätöitiin. Ja sitä samaa olen olen itsekin oppinut itselleni tekemään. Olen mitätöinyt itse omat tunteeni, työntänyt ne syrjään.

Ja siellä ne nyt odottavat. Siinä järjestyksessä kuin ovat tulleetkin. Niitä on paljon ja voimakkaita. Pelkään jo nyt, että muserrun niiden voimasta. Ja niiden tunteiden laatu, se vasta pelottaakin, koska tiedän omasta elämästäni sen, ettei siellä ole mitään hyvää tunnetta.

Olen täynnä negatiivista tunnekuormaa ja ei ole mikään ihme, jos sinne ei enää mahdu mitään, positiivisista tunteista puhumattakaan. Yli on tursunnut jo pitkään.

Saa nähdä miten tässä käy? Tunteiden romukopan siivoaminen ei käy ihan tuosta noin vain. Se ei käy hetkessä ja en edes tiedä kykenenkö yksinäni siihen hommaan. Tosin ei oikein ole vaihto-ehtoja.

Kaiken joudun kestämään todellakin yksin.

IMG_9257.jpg