Räjähdellen luovun, en jaksa enää yrittää pitää itseäni "onnellisena" ja hyvinvoivana.

Totuus on, että olen yksin. Niin helvetin yksin ja se sattuu minuun. En jaksa tätä samaa tyhjää elämääni,

voin fyysisesti pahoin. Minua suorastaan oksettaa ajatus omasta itsestäni ja tästä elämästä.

Vastoinkäymiset jatkuvat, ylimääräistä rahanmenoa tulee jokaiselle päivälle, niin tuli tänäkin aamuna.

Vihani elämää kohtaan jatkaa nousuaan, en jaksa estellä sitä. Voi miten vihaan elämääni, elämää yleensä. Vihaan ihmisiä, koska en sopeudu heidän maailmaansa. En sopeudu yrityksistäni huolimatta. Olen kyllästynyt yrittämään, pettymään, olen kyllästynyt toivomaan. En jaksa pitää kipinää yllä, sammukoon.

Itkettää, mutten pysty edes itkemään. En pysty puhumaan, en sanomaan.

En jaksa välittää, miksi edes välittäisin. Olenhan arvoton, mitäänsanomaton paskaläjä, jolle elämä yhtäkuin virhe.

Minun ei olisi koskaan pitänyt syntyä, minusta tuntuu kuin voisin kirota sen päivän, kun synnyin tänne.

Ajatttelen, kuinka koko elämäni on ollut yhtä vastoinkäymistä, yhdestä kun jotenkin selviää, toinen jo odottaa tuloaan. Siinä vastoinkäymisten välissä ei edes ehdi hengähtää, kun jo pitää avata sateenvarjo seuraavan paskaryöpyn edessä.

Olen yrittänyt pitää elämään mielenkiintoa, olen yrittänyt, olen tehnyt kaiken voitavani ja se ei riitä. Nyt olen voimaton.

Ilmeisesti olen yksin tehnyt kaiken jotenkin väärin, olen yrittänyt väärällä tavalla. Ihan kuten koko elämäni on väärin, olen koko ihminen ihan väärä.

En osaa edes pitää itseäni onnellisena, muista puhumattakaan. Luon ympärilleni kaikkea negatiivista, vaikken tahtoisi. Aiheutan tahattomasti toisille pahaa mieltä pelkällä olemassa-olollani. Olen kuin paha piru, kuin kirottu.

Levitän ympärilleni onnettomuuksia, vihaa, pahaa mieltä ja huonoa onnea. Ja kun yksi asia menee pieleen, voin olla varma että niin menee jatkossakin kaikki pieleen. Niin on ollut koko elämäni.

Yhtä pieleen mennyttä elämää. En jaksa aivopestä itseäni enää sillä, että elämälläni olisi jokin tarkoitus. Ei ole. En jaksa enää uskotella itselleni, että kaikilla negatiivisilla asioilla olisi tarkoitus. En jaksa, en halua.

En jaksa ajatella, että tulevaisuuteni jatkuu tällaisena. En kestä ajatusta.

Piinaava yksinäisyys on nyt vihdoin lannistanut minut. Ei minua kiinnosta enää mikään.

En jaksa päivästä toiseen herätä paskamaiseen päivään, samanlaisena toistuvaan ja pettymyksiä täynnä olevaan päivään.

Homehdun persiilleni tähän asuntoon. Olen aina vaan sisällä. Vihaan kotitöitä, niitä ainoita tekemisiä, joita minulla enää on jäljellä. Samat astiat, samat pyykit, sama paska lattioilla, samat tavarat aina vaan. Samat roskat roskiksessa.

Ei minulla ole voimia, ei haluja enää poistua kodistani. En halua yrittää viihdyttää itseäni enää millään, se vain siirtää yksinäisyyden kokemuksen aina kauemmaksi ja peittää sen alleen. Vie ajatukset pois.

Ei elämä ole millään lailla elämisen arvoista, olen sen tiennyt lapsesta asti. Ihan on kenenkään muuta turha väittää.

En halua väkisin yrittää etsiä hyviä asioita elämästäni, kun niitä ei ole montaa ja nekin hyvät asiat olen miljoona kertaa huomannut, todennut. Jokainen päivä. Niissäkin hyvissä asioissa on se kääntöpuolensa, jos sen haluaa nähdä. On se negatiivinen puolensa, jota en halua edes ajatella.

On paljon omasta asenteesta kiinni, voin itse valita ajatukseni. Mutta, en jaksa enää. Olen voimaton kaiken edessä, kaiken suhteen. Itseni suhteen.

Kärsin, yksinkertaisesti kärsin tätä elämää, kuin rangaistuksena jostakin ja nyt se alkaa purra, tehota. Elämän kiirastuli polttaa ja nyt se tuntuu. En toivo tällaista kenellekään.

Nämä ajatukset, tunteet, olotilat ovat jotakin, mitä en voi edes sanoin kuvata. En yksinkertaisesti voi tehdä mitään, ainoa mihin pystyn on mennä makuulleen sänkyyn ja sekin ärsyttää. Soimaan itse itseäni siitä, etten pysty parempaan suoritukseen. Pitäisi tehdä sitä ja tätä, olla sitä ja tätä. Olla sellainen ja tällainen.

Niin ja sitten olen mielessäni hylkiö, en kelpaa edes jätesäkiksi. En ole olemassa.

Minua ei nahdä, ei kuulla. Minusta on otettu ja raastettu kaikki se, mitä toiset voivat ottaa ja vielä vähän enemmänkin.

Olen alistunut, ottakaa viimeisetkin rippeet, kunnes ei ole mitään. Tosin ei taida olla enää mitään otettavaa. En jaksa, ei ole annettavaa.

Paitsi oma suunnaton vihani, se on suuri. Rakkaus on pelkkä tyhjä sana, joka ei todella merkitse mitään vihan edessä.

Olen tyhjä, mutta viha kasvaa kasvamistaan. Se paisuu kuin pullataikina ja enää en jaksa pelätä edes sitä.

Olen itse huolissani, koska en osaa kanavoida vihaani mitenkään. Paitsi tekemiseen, kotitöihin. Muuta keinoa vihanpurkuun minulla ei ole ja en halua tehdä kotitöitä, olen niihin niin kyllästänyt. Päivästä toiseen sitä samaa.

Olen nyt avannut itsessäni tunteiden pandoran lippaan ja syvä viha nousee hitaasti, mutta varmasti. Voisin jopa käyttää ilmaisua syvä, pyhä viha. Sen kanssa on nyt opeteltava tulemaan toimeen, koska tiedän, ettei sitä poiskaan saa.

Aina voin sulloa sen takaisin lippaaseen mutta se ei katoa koskaan. Mutta, en jaksa enää istua sen lippaan päälläkään painona, ettei vain lippaan kansi aukea. Oma haluni olisi tehdä muutakin kuin vartioida paikoillani omia tunteitani.

Ja nyt olen siirtynyt sivuun, olen avannut lippaan. Tunnen, mutta olen pettynyt itseeni. Siellä olikin ne samat, vanhat jo unohdetut tunteet, joiden olemassa-olon halusin unohtaa ja kieltää.

Nyt ne ovat läsnä, vierellä ja en tiedä mitä niiden kanssa pitäisi tehdä, miten niitä pitäisi kohdella? Yritän kestää niitä, se vie energiaa suunnattomat määrät. Sen vuoksi koen voimattomuutta. Ne kulkevat ylitseni, imevät itseensä energiani ja kehoni väsyy.

Tiedän, että tämä vaihe menee ohi, sen verran jaksan uskoa. Tiedän senkin, että minun pitää hyväksyä kaikki ne tunteet ja niiden olemassa-olo ja vielä oppia elämään niiden kanssa yhdessä, minun pitää antaa tunteille tilaa jaa saada ne kaikki tasapainoon keskenään ja tasapainoon itseni kanssa. Minun on opeteltava.

Yksin ja ilman apua. Se tekee tästäkin entistä raskaamman jo pelkkänä ajatuksena. Mutta, enköhän opi, vaikka sitten yksikseni. Raskasta se on ilman apua ja tukea, ilman aikaisempaa kokemusta, ilman vertaista.

IMG_9257.jpg