Yhtenä päivänä, yhtenä hetkenä kaikki muuttuu. Sellaista on elämä.

Ja kun jokin muuttuu, joudun jälleen kerran työntämään omat tunteeni, ajatukseni, toiveeni, haaveeni, kaiken syrjään.

siirryn jälleen jonkinlaiseen selviytymismoodiin, että jaksan läpi päivän.

Oma tuska, omat ongelmat saavat taas sijaa sitten joskus.

Niinkuin aina.

Koskaan ei ole tilaa minulle, minulle itselleni.

Aina on vain kaikki muut, kaikkien muiden ongelmat, asiat.

Kohti tasapainoa, niin että heilahti taas. Hyvä niin sanoo järkeni.

Jokin minussa sanoo, etten jaksa, en enää mutta sitten jostain nousee se äitileijona, joka murisee ottamaan taas vastuun, kantamaan vastuun. Sille ei sanota ei.

Se on se moodi, joka alkaa automaattisesti toimimaan, selkeästi, järkevästi, johdonmukaisesti. Yksi asia kerrallaan.

Omat jutut ehtii sitten myöhemminkin, tämä on akuutti ja juuri nyt tärkeysjärjestyksessä ykkönen.

Kun kyseeseen tulee lasten hyvinvointi, on jaksettava. Siinä on se äitiyden taakka.

Äitiyteni taakkaa kannan yksin. Ilman tukiverkostoja.

Tässä kohden huomaan halveksivani omaa äitiäni, hän ei koskaan kyennyt olemaan äiti minulle. Tässä kohtaan tulen surulliseksi, koska en voi tukeutua sukuun, en ystäviin. Minulla ei ole äitini mallia toimia ja hoitaa yhtään asiaa, en ole tiennyt miten mikäkin juttu kohdataan, miten suhtaudun mihinkin, minulla ei ole ketään, keneltä voisin kysyä oliko asia sisaruksilla niintai näin tai itselläni ja miten äiti olisi toiminut. On ollut ihan hirveää opetella itse, erehtyen ja oppien.

Tänään koen täysin kirjaimellisesti sen, miten yksin ihminen voikaan olla. Ja silloin äitiyden taakka tuntuu entistäkin raskaammalta kantaa.

Toki tiedän jaksavani. Pieni pala kakkua, ei sen kummempaa. Elämää ja mahdollisuus rakentaa hyvinvointia lisää.

Saan olla tyytyväinen itsestäni ja siitä huomiosta, että olen oppinut. Olen vihdoinkin oppinut olemaan Äiti isolla kirjaimella. Olen oppinut suuren läksyn, sen miten asioista selvitään kaikin puolin rakentavasti, itse. Yksin.

Olen oppinut kuuntelemaan, olemaan tuomitsematta, olemaan huutamatta ja ennenkaikkea suhteuttamaan asioiden mittasuhteita niin, ettei kärpäsestä tule härkästä omassa pienessä mielessäni. Osaan olla menemättä asioiden edelle ja pysyä vain faktoissa.

Vaikka auto hajosi, vaikka ei ole rahaa korjauksiin, vaikka joulu tulee ja lapset kasvaa, olen taasen moodissa, jossa mikään ei hetkauta. Huomaan sen jälleen, se on kuin jokin selviytymiskeino. Se tila, jossa olen lapsesta asti ollut ja vain selviytynyt hengissä hetkestä toiseen. Kuin teini, ajatus on "ihan sama", hälläväliä, kunhan lapsilla on kaikki hyvin.

Mutta kuinka kauan? Milloin on minun aikani? Milloin on vuoroni olla huolehdittavana? Milloin edessäni olisi ihminen, joka oikeasti katsoisi silmiin ja jakaisi kanssani elämäni, huoleni, iloni, suruni, onneni? Kysyisi, miten voin? Odottaen vastausta, jaksaen kuunnella, olla tukena.

Sitä päivää tuskin koskaan tulee. Olen maailman yksinäisin ja arvottomin ihminen. En ole tärkeä kenellekään, en ole kenenkään muistamisen arvoinen. En ole olemassa kelleen. Paitsi tietysti, jos jätän laskuni maksamatta.

Lasten kautta olen äiti. Muuta en ole. Ja yksinäinen äitiys on joskus hyvin raskasta, juuri sen vuoksi, ettei ole ketään jakamassa näkemyksiä, ajatuksia. Vain minä, yksin.

Kun puhelimeni hajosi, sieltä hävisi myös kaikki numerot. Uusi alku. Saa nähdä, milloin joku tarvitsee jotakin minusta, minulta, en usko tosin, että kukaan enää soittaa. Puhelimeni on ollut hyvin hiljainen jo vuosia. Nekin numerot, joita oli, liittyi jotenkin kaikkeen muuhun kuin ystävyyksiin. Ystävien numeroita puhelimessani ei ole ollut enää vuosiin.

Kuvitelkaa, miltä se oikeasti tuntuu herätä jokainen aamu samanlaiseen yksinäiseen päivään. Kun ei ole mitään tekemistä, ei ole mitään suunnitelmia. Kun jokainen päivä vaihtuu huomaamatta iltaan ja onkin jo aika käydä nukkumaan.

Kun ei jaksa enää välittää edes pukeutua, sitä haahuilee sisällä neljän seinän sisällä pimeydessä sähköä säästelleen ihan koko päivän. Kun viikossa pari kertaa raahaudut ruokakauppaan tai poistut kodistasi sen verran, että kuljetat toisen jonnekin ja palaat jälleen tyhjään, hiljaiseen kotiin. Yksin, yksinäiseen kotiin.

Kun ainoa ääni, minkä kuulet hetkestä toiseen on seinäkellon nakutus. Kun kuuntelet sitä samaa viikkotolkulla. Kuukausia, vuosia.

Kun hitaasti ja varmasti homehdut kotiisi. Juurrut sisälle. Kun ei ole koskaan mitään uutta, ei mitään mielenkiintoista. Päivät menevät samaa rataa. Ja ainoa seura on oma itsesi ja omat ajatukset. Niin on ollut kohdallani jo vuosia.

Aika kuluu, huomaamatta, nopeasti. Tekemättä mitään, yhtään mitään.

Kun elämä on täysin pysähdyksissä. Vaikka hetken jaksaa yrittää, tehdä muka niitä kiinnostavia juttuja, yksinäisyys tekemisessä latistaa intoni hyvin nopeasti. En jaksa itsekseni.

Yritän kuitenkin. Jokainen päivä. Elän ja hengitän, mutta elossa en ole.

Minulla ei ole mitään odotettavaa, yhtenäkään päivänä. Vain se on varmaa, että jos jokin voi mennä pieleen, niin se myös menee. Ja näissäkin hetkissä olen yksin. Täysin yksin.

Joskus havahdun huomaamaan jonkin asian, mietin että olisi mukavaa, jos itsekin pääsisi joskus, jos itsekin voisi tehdä, jos minullekin joskus ja sitten vajoan jälleen. Tiedän, ei ole mahdollista kohdallani.

Olen yksin, köyhääkin köyhempi. Asiat eivät muutu miksikään, ei vaikka kuinka yritän pitää itseni pinnalla, yritän nähdä asioista---kodistani ja lapsistani kaiken hyvän ja hyväksyä kaiken muunkin sellaisena kuin on. Yritän kertoa itselleni itselleni, että minun pitää olla tästäkin tyytyväinen, kaikilla ei ole välttämättä edes tätä, mitä minulla on.

Syyllistän itse itseni omista murheistani. Kukaan toinen ei ole palauttamassa minua maanpinnalle, ei ole kertomassa minulle, että asiat järjestyvät. Että ovat tukenani.

Olen itse itseni tuki, itse kerron itselleni näitä asioita ja yritän jokainen hetki olla vaipumatta epätoivon syövereihin. Yritän olla kuuntelematta sitä, joka kuiskii korvaani olevani surkea, epäonnistunut ihmisenä. Sitä, joka vakuuttaa minulle, että maailma olisi paljon parempi paikka ilman minua, enhän ole nytkään kenellekään olemassa.

Kuuntelen kuin keskeltä näiden kahden kiivasta sananvaihtoa, kun toinen sanoo, että olen minäkin tärkeä, joku rakastaa minua, ehkä. Ehkä joskus on aika huilahtaa, olla rakastettavana.

Kahden vaiheilla, kumpikin voi olla väärässä ja kumpikin oikeassa. Joten, tasapaino myös siellä suunnalla, minä itse valitsen, kuuntelenko kumpaakaan? Tiedän, että molemmat voivat valehdella, jospa totuus onkin jotain muuta?

m%C3%B6rk%C3%B6.jpg