Voihan, sanonko mikä.

Pitkään olikin elämä ihan siedettävää ja nopeasti se tuuli sitten kääntyy, kun on kääntyäkseen.

Ne arjen pienet mutta niin raskaat vastoinkäymiset alkoivat jälleen.

Minä ja minun tunteeni, hah. Niin, olinko sittenkään valmistautunut tähän ryöppyyn? Hä?

Kuvittelin ja luulin, että tiedossa olisi ollut mukavia, ennenkokemattomia ja rakastettavia, ihania tunteita. Mutta, ei niin ei.

Kaikki se sama vanha kakka ryöppyää taas yli ja pahasti. Se, minkä luulin jo kadonneen itsestäni, tulikin takaisin oikein voimalla. Kun annoin itselleni luvan tunteisiin, en ajatellut oikeasti hetkeäkään, että samantien avautuisi se likainen sanko, jonka olemassaolon ehdin jo unohtaa.

Niin, minullakin on lupa tuntea mutta miten? Niin, miten?

Koen syyllisyyttä jälleen, omasta tunteiden ilmaisusta. En osaa, en taida. En sitten ollenkaan. Parempi vaan olla tuntematta mitään, kun ei minusta ole niiden tunteideni tulkitsijaksi.

Pitkä on pinnani ja se olisi voinut venyä vielä niin pitkään, loputtomiin. Mutta, typeränä sitten menin ja aanoin itselleni luvan. Ei olisi pitänyt. Siitä ei ole kuin haittaa, niin minulle kuin muillekin.

Joten on parempi alkaa taasen olemaan tuntematta yhtään mitään. Katsotaan asiaa sitten vuosikymmenen päästä. Niin on parempi kaikille, myös itselleni.

Kaikki elämän epämääräinen kakka lentää silmille taasen yhdellä ja samalla kertaa, yksi asia toinen toisensa lomaan.

Ja siinä se, kun yksin yritän pysyä järjissäni tämän kaiken keskellä. Minulla ei ole ketään ihmistä, kenen kanssa voisin tätäkin elämääni jakaa. Miesystävä on ihan lapatossu, jos voin rumasti sanoa. En saa tukea häneltä, kuuntelen vain hänen kuorsamistaan ja se saa minut ärsyyntymään lisää.

Sitten oma ajatukseni, etten juuri nyt jaksaisi elämän takapakkeja, en sitten yhtään.

Mikä mättää? Mikä on se ongelma?

No raha ja sen puute tietenkin. Pelkään kovin, että kamelin selkä alkaa olla liian kuormitettu, se taittuu ja katkeaa.

Lapset, he tarvitsevat sitä ja tätä. Joulu on tulossa. Jollain pitäisi syödäkin.

Tässä kuussa laskujen jälkeen jää käteen 160 euroa ruokiin, hygieniaan ym. taloustavaroihin. Sillä pitäisi siis elättää perhe seuraavat neljä viikkoa. Tai lapset ruokkia sen kaksi viikkoa kuukaudesta.

Samaan aikaan olo nöyryytetty, koska te-keskus ja sen byrokratia lyövät jo lyttyyn lyötyä. Pitää hakea työpaikkaa, jonka tuntipalkka on 9e. Työpaikka sijaitsee 50 kilometrin päässä, eli minulta kuluisi kaksi tuntia ansaitusta palkasta pelkästään päivittäisiin työmatkoihin, ehkei riittäisi edes 100 kilometriin 20 eurolla bensiiniä.  Kaiken huipuksi työ on osa-aikaista eli joutuisin joka tapauksessa kärvistelemään työttömänä työnhakijana ja olemaan käytettävissä saadakseni laskuni maksettua.

No, aina voi kokeilla. Sitä en kiellä. Oma ammattitaitoni ei ihan kuitenkaan vastaa työnantajan vaatimuksiin, joten en saata uskoa, että voisin edes paikkaa saada. Kuitenkin, ajatus taloudellisen tilanteen kurjistumisesta ei houkuta sitten pätkän vertaa. Ei se byrokratia, mikä siitä osa-aikaisuudesta seuraa.

Kaiken tämän rumban lisäksi täälläpäin valtiollinen posti kulkee hitaasti. Viimetingassa perjantainpostissa oli yhteydenottopyyntö te-keskukseen ja tänään sitten jostain helvetillisestä syystä te-keskuksen sivuissa oli ongelmia, joten jouduin soittamaan. Yllätys, jonotus on maksullista ja jouduin jonottamaan pitkän aikaa. Taas rokotetaan vähistäkin rahoista. Onneksi asia selvisi sitten viimein puhelimitse. Kuitenkin ehdin koko viikonlopun murehtia mitä jos-ajatuksia ja olla huolissani asiasta, jolle minä en voi mitään, eli hitaasta postinjakelusta.

Lapset ovat pyydelleet sitä ja tätä, ihan tosin tarpeisiinsa. Mutta, kun minulla ei ole yksinkertaisesti rahaa. Kun pitäisi syödäkin ja ostaa niitä pesuaineita, siteitä jne. Ja koko ajan takaraivossa kilkuttelee joulu ja lahjat.

Rahattomuus ajaa minut hulluden partaalle. Samaan aikaan tiedostan lasten tarpeet ja sen, etten itse pysty niitä tyydyttämään. Isänsä pystyisi mutta hän on juuri ostanut uuden auton ja hänellä ei ole rahaa lapsiin ja heidän tarpeisiinsa. Olen ollut niin vihainen itselleni koko viikonlopun.

Tähän asti olen yrittänyt parhaani mukaan säästää, tehdä kaiken lasten parhaaksi ja olen onnistunutkin siinä jokseenkin. Niin, ettei heillä ole ollut nähtävästi hätää ja kurjuutta. Rahalla saa ja hevoisella päässee.

Nyt alkaa itselläni olla myös todellisia tarpeita. Minulla on reikäisiä sukkia enemmän kuin ehjiä. Ehjät sukat olen lahjoittanut lapsille, koska he vievät kaikki sukkansa isälleen ja sieltä ne eivät palaudu koskaan. Ostan sukkia, viidet parit kerralla ja koskaan en näe niitä sukkia lasteni jalassa. Ne eivät ehdi edes pyykkiin asti, kun katoavat. Joskus saattaa joku pariton uusi sukka löytyä pyykkikorista.

Tarvitsisin itselleni alusvaatteita. Mutta lapset myös. He kasvavat ja tyttölapset tarvitsevat nykyisellään myös rintaliivit. Minulla on yhdet rintaliivit. Alushousuissa on reikiä, ne on kulahtaneita yli kymmenen vuotta vanhoja. Jotenkin ne muutamia vuosia sitten ostamani parit uudet aluspöksyt on kadonneet jonnekin. Olisko lapset ottaneet käyttöönsä ja vieneet isälleen? Illalla meinasi itku tulla, kun viikkailin pyykkejä, oikein jo inhotti koskea niihin ikivanhoihin reikäalushousuihin.

Minulla ei ole edelleenkään ulkotakkia. Tai on. Se kesätakki, jossa ei ole kuin yksi ohut kangaskerros. Kaulaliinan kanssa se jopa näyttää ihan talviselta. Pipoa ei ole, eikä hanskoja. Omani annoin yhdelle lapselle, joka onnistunut hävittämään ne ostamani uudet. Yksi lapsista on vienyt kaikki ulkoilukäsineet isälleen luottaen siihen, että minulla on jokin ihme varasto, josta aina löytyy uudet. Kun ei ole, ei ole koskaan ollutkaan. Jokainen kerta pukiessani ulkotamineita päälleni, koen ihmisyyteni vajoavan jonnekin. Häpeän itseäni katsoessani peilistä.

Häpeää ei helpota se, että ulkomuotoni on räjähtämispisteessä. Tukkaani ei ole leikattu nyt noin neljään vuoteen. Latvat ovat jo niin hamppuisia, ettei mikään hoitoaine enää auta, joudun repimään ja raastamaan latvat selviksi. Tyttölapset varastavat meikkini. Lähinnä kasvovoiteet ja värivoiteet. Miksi, koska heiltä loppuu ja minulla ei ole varaa joka kuukausi ostaa heille uusia. Isänsä ei suostu ostamaan, muttei myöskään anna lapsille viikkorahaa.

Koen itseni todella nuhjakkeeksi. Pelkkä olemukseni saa minut itseni voimaan pahoin. Minulla ei ole mahdollisuuksia edes tehdä itselleni mitään. Ja nyt varsinkaan, kun joulu tulee ja lapset jo esittävät toiveitaan. Ahdistun.

Viikonloppuna räjähdin sitten kunnolla, suutuin ja heitin oman puhelimeni lattialle, sillä seurauksella että se meni rikki. Huusin lapsilleni. Jatkuvat pyynnöt saivat pinnani katkeamaan. Jatkuvat halut ostaa sitä ja tätä. Saada enemmän, saada parempaa. Omat huoleni kaikista asioista takaraivossa, omat pettymykseni parisuhteessa ja siinä, ettei asioita toinen tahdo keskustella, oma tietoisuus omien huolien yksinäisyydestä, siitä etten saa purettua itseäni kenellekään ja se jatkuva raastava yksinoleminen. 

Kun heidän pitää olla kiitollisia edes siitä, että saavat ruokansa pöytään. Että heillä on kaksi rakastavaa vanhempaa, elossa. Että heillä on toinen toisensa ja eläimensä. Kaikilla ei ole edes niitä asioita.

Heidän pitää olla kiitollisia siitä, että me molemmat vanhemmat, vaikkakin eri kodeissa, teemme kumpikin parhaamme lasten hyvinvoinnin eteen, että lapset ovat tärkein asia molempien elämässä.

Mutta, köyhän on tyydyttävä köyhän elämään. Sitä en lapsille sanonut. Sanoin, että minäkin tarvitsisin joskus itselleni jotain, ilman että he "vievät" sen sitten itselleen, kuten tähän mennessä on niin tapahtunut. Joko siksi, ettei ole ollutkan varaa ostaa lapselle omaa vaan olen antanut tai sitten joku on ominut minun/jonkun toisen perheenjäsenen oman itselleen omin luvin.

Sitten vielä suuttumukseni syitä voin etsiä lasten jatkuvasta toinen toistensa kiusaamisesta, nälvimisestä, asioihin puuttumisesta jne. En siedä niitä asioita enää yhtään, en ainoataan ylimielistä ja halventavaa ilmettä, elettä. En tahallaan loukkaamista, en tahallaan ärsyttämistä ja sitä tuntui jokainen harrastavan kuin kokeillakseen minun ja toistensa rajoja. 

Olen yrittänyt ja onnistunutkin siinä, että tämä koti, minun luona on se paikka, jossa ketään ei kohdella huonosti. Ketään jäsentä ei nosteta jalustalle, vaan jokainen on ihan samanarvoinen. Tämä koti on turvallinen, niin, että jokaisella on hyvä olla ja kenenkään ei tarvitse pelätä. Kaikilla muilla, paitsi itselläni. Olen jälleen ajanut itseni tähän, olen sivuuttanut loistavasti itseni, jälleen kerran. Aina ja joka tilantessa lasteni ja miesystävän tarpeet menevät edelleni.

Sitten minä itse räjähdän. Aiheutan itse turvattomuuden kotiini. Kun en osaa ajoissa ennakoida, kun lapset ilmoittavat viittä minuuttia vaille lähtöä tarpeistaan, puutteistaan. Kun olen itse edellisenä päivänä varmistanut, että mitään ei puutu, kaikki tarpeellinen on seuraavaa päivää varten.

Kun olen yksin. Yksin vastuussa lasten hyvinvoinnista. Kaikin puolin. Olen vastuussa myös heidän ollessaan isällään. Se asia ei ole muuttunut mihinkään.

Milloin on minun vuoroni? Milloin joku huolehtisi minusta, edes vähän? Milloin saisin kokea olevani edes ihminen? En osaa olla itsekäs, en osaa pitää huolta itsestäni, yksin. Tai osaan, mutten enää jaksa kaikista muista huolehtimisen jälkeen.

Olen koko viikonlopun soimannut itseäni, parjannut itseäni. Hävennyt itseäni. Samaan aikaan kannustan lapsia, tuen lapsia, olen heille äiti parhaani mukaan. Ja itse kaipaisin edes joskus huolenpitoa.

Sitä että joku tukisi minua, kannustaisi minua. Sitä samaa mitä itsekin teen. Mutta, ei elämässä se mene niin, että tee toiselle se, minkä tahtoisit itsellesi tehtävän. Ei se toimi. Ei ainakaan kohdallani ja pahaksi onnekseni olen aina ollut ihan luonnostani liian kiltti, liian avulias. Liikaa olen aina ajatellut muita, unohtaen oman itseni.

Nyt olen jälleen väsynyt. Henkisesti niin väsynyt jaksamaan elämää. Kun aina jään paitsi, paitsioon. Aina minut sivuutetaan, oli asia mikä hyvänsä. Miesystäväkin pitää telkkaria tärkeämpänä kuin minua, hän ei näe minua, katsoo mieluummin telkkaria. Ja jos nyt lapset saavat tv aikaa, miesystävä menee sänkyyn. Vaikka voisi olla kanssani, mutta hän valitsee ohjelman netistä, kuuntelee radiota mieluummin kuin olisi kanssani.

Joskus mietin, miten suku on minut unohtanut. Olen menettänyt heidät, ihmiset, joita en koskaan kuvitellut menettäväni. Mutta, kyllä vain. Hain etäisyyttä, hain normaalia ihmissuhdetta ja looputuloksena olen sitten yksin.

Sama juttu ystävien kanssa. Tai "ystävien" oikeammin.

Olen nyt pitkään ollut sietokykyni rajoilla, kaiken suhteen. Uutta kriisiä en elämääni halua, vain tasapainoa kaiken suhteen. Onko se liikaa vaadittu? Onko tasapaino elämässä liikaa vaadittu, niin että myös minulla itselläni olisi hyvä olla?

Juuri nyt en voi sanoa voivani mitenkään hyvin. Olen ahdistunut. Olen niin kurkkuani myöten täynnä rahattomuutta, sitä että kaikki vuosien työ, minkä tein perheen ja kodin eteen valui kuin hiekka ex-miehen ämpäriin, joka edelleen jatkaa minun lypsämistä kaikin kuviteltavin keinoin.

Ja, minun käteni ovat sidotut. Päässäni soi edelleen se "jos et tee niinkuin sanon"...edelleen valta ja hallinta elämästäni on ex-miehen käsissä.

Näennäisesti olen vapaa mutten ole kuitenkaan. Hän edelleen hallitsee minua taloudellisesti, lasten kautta. Hän tietää sen, että minä viimekädessä sitten pakosta kustannan lasten tarpeet ja hän voi nautiskella elämästään. Minä maksan. Minä hoidan ja huolehdin. Ja kun jokin unohtuu onkin hyvä sitten taas kerran syyllistää minut äitinä, vanhempana.

Sitten kun jokin onnistuu lasten elämässä, hän on sen kaiken yksin aikaansaanut, vaikkei olisikaan. m%C3%B6rk%C3%B6.jpg