tiistai, 20. helmikuu 2018

vääryyksiä jo vuosien ajan

Laskut maksettu. Vielä pitää vuokraraha saada riivittyä jotenkin kokoon, summasta uupuu aina se kolmisensataa, jonka nykyisin joudun lasten tililtä viemään. Ruokaan ei ole raha riittänyt enää ollenkaan sen jälkeen kun muutin, miesystävä ostaa sen, vaikkei tarvitsisi hänen huolehtia kuin omista menoistaan. Ei ole reilua, että miesystävä elättää minun lapsiani, ruokkii heidät, kun en itse siihen kykene taloudellisesti. Samoin on hankkinut suuren osan lasten tarvitsemista jutuista, maksanut aina ainakin osan. Mielestäni on väärin, ettei lasten isä kykene huolehtimaan omista lapsistaan, vaan ns. vieraan miehen tämä täytyy tehdä. Se on lasten isän kannalta katsottuna oikeasti todella noloa, ettei lasten oma isä kykene haluttomuuttaan huolehtimaan omista lapsista. Lasten isän kohdalla kyse ei ole rahattomuudesta, saahan hän lapsista oman osansa myös kelasta ja se summa on useampia satasia kuussa, ja luulisi, että jo pelkästään sillä summalla hänen lapsensa, jokainen saisivat sen, mitä tarvitsisivat. Minä olen eron jälkeen joutunut jakamaan jokaiselle lapselle sen pienehkön summan, josta olen jokaiselle pyrkinyt hankkimaan sen mitä ovat tarvinneet. Myös siis heille, jotka virallisesti asuvat isänsä kirjoilla.  Ristiriitaista tässä on se, että jos jokainen lapsista olisi virallisesti kirjoilla luonani,heiltä ei puuttuisi yhtään mitään, he saisivat kaiken sen, minkä he tarvitsisivat ilman mitään kädenvääntöä tai veetuilua ja syyllistämistä. Ilman pihtaamista, ilman kyseenalaistamista. Minulla on kaksi ristiriitaista päätöstä, joissa toisessa isä on ns. varaton huolehtimaan lapsiensa elatuksesta ja on oikeuttu 0-sopimukseen. Toisessa päätöksessä nuori ei saa opintotukea samaisen isän korkeiden tulojen vuoksi. Sitten viimeksi minulta lastenvalvoja sai laskelman, jonka mukaan minun kuuluu maksaa lasten isälle lisää elatusmaksua pelkästä työttömyyskorvauksesta. Lapset siis vuoroviikoin molempien luona, kustannukset molemmilla on täysin saman. Isällä on moninkertaiset tulot minuun nähden ja saa 0-sopimuksia tuosta noin vaan, työssäkäyvä ihminen, joka osaa vedellä viranomaisia oikeista nappuluista, ihan kuten ketä tahansa läheistäänkin onnistuu käyttämään mielensä mukaisesti. Olen ymmälläni, olen vihainen, koska lasten tarpeet, heidän jokapäiväinen elämänsä riippuu ja roikkuu haluttoman isän harteilla. Minulla olisi haluja, vaan ei taloudellista kykyä ostaa edes ruokaa. Samasta syystä en voi lasten tarpeiden nojalla hakea lasten tarpeisiin toimeentulotukea, en mitään avustuksia, koska isällään on liian korkeat tulot ja hänellä siis myös elatusvelvollisuus, jota hän ei kuitenkaan tee, minun kiusaksi. Ihan kuin minä jotenkin hyötyisin lasten jutuista? Mutta niin lasten isä luulee, että minä hyödyn joten ja kin jotenkin hänen rahoistaan, jos hän lapsille jotakin hankkisi. Ja jos hän ei hanki ja minä saan riivittyä rahat kokoon, hän hyötyy ja tekee selvää säästöä, kun hänen ei ole jälleen tarvinnut huolehtia. Tämä tilanne on niin väärin lapsia kohtaan kuin olla ja voi.

ja mistäpä muustakaan raha on pois, kuin ruuasta. Hemmetti soikoon, kun tulenkin niin vihaiseksi miettiessäni kaikkea sitä vääryyttä, jota lapset joutuvat sietämään ja kestämään vain sen vuoksi, että heillä onkin tuollainen itara ja ahne isä, joka minulla maksattaa tai siis vieraalla miehellä maksattaa omien lastensa elämää.

maanantai, 19. helmikuu 2018

ystävänpäivä ilman ystävää

Viikolla oli ystävänpäivä. Kaupallisessa tarkoituksessa kehitetty ostaosta-päivä. Meno on siirtynyt kouluissakin pelkästä korttien paskartelusta ostaosta-tapahtumaan. Tuntui kurjalta antaa lapsille rahaa mukaan kouluun, jotta voivat osallistua tuohon rahakerjuuseen ystävänpäivän varjolla.

Muistan aikanaan omasta lapsuudestani, kuinka ahkerasti tein kortit kaikille luokan tytöille, ne kerättiin yhteen pussiin, jaettiin sitten siten, että luokan suosituimmat tyttö,-ja poikaoppilaat saivat toimia postinjakajina ja tunnin aluksi sitten kävi kova kuhina jaon ollessa käynnissä. Useana vuonna kortin jakavat ohittivat minut, en saanut yhtään korttia. Sitten minulta kyseltiin, kuinka monta korttia sain ja sitten vielä kovaan ääneen ihmeteltiin, ettenkö muka saanut yhtään korttia. Minua nolotti aina ja opin vuosien kuluessa pelkäämäänkin koko ystävänpäivää. Silti muistin aina tehdä kaikille kortit, jokavuosi. 

En ole myöhemminkään osannut juhlistaa ystävänpäivää mitenkään. Olen aina tuntenut kiukkua ja vihaakin, koska minulla ei ole ollut ystävää. Joskus aikanaan yritin muistaa joitakin, mutta sain aina huomata, ettei kukaan muista minua. Niinpä lopetin koko päivän huomioimisen ja tällä viikolla onnistuin kuittaamaan koko päivän pelkällä olankohautuksella.

Onhan se mukavaa ja ihanaa, jos ihmisellä on ympärillä ystäviä, niin arkena kuin juhlassa ja niin huonoina päivinä kuin niinä hyvinäkin. Itse olen jotenkin onnistunut hyväksymään oman elämäni yksinäisyyden, sen ettei minulla ole ketään ystävää kodin ulkopuolella. Olen oppinut pärjäämään kaikessa yksin. Vielä en henno sanoa, että olisin itse itseni paras ystävä, mutta osaan jo olla itseni kanssa erinomaisesti ja se on jo paljon se.

Kaikki eivät ole samanlaisia sosiaalisuuteen taipuvia jokapaikan höyliä, en ahdistu enää edes ajatuksesta, että minun pitäisi olla tekemisissä muidenkin kanssa, kuin perheenjäsenten. En enää toivo edes löytäväni ystävää, sen olen haudannut jo aikoja sitten.

Ihmisten keskuudessa juorut liikkuvat, pahat puheet muista ihmisistä vellovat. En tahdo olla tekemisissä sellaisen kanssa. En tahdo olla päivittelemässä ja ihmettelemässä toisten ihmisten tekemisiä, saati sanomisia. En tahdo itse olla myöskään kaiken edellisen kohteena. Riittää, kun elän omaa elämääni ja muut tekevät samoin. Keskittyvät omiin ongelmiinsa, omiin murheisiinsa ja juttuihinsa ensin ja sitten kun oma pesä on kunnossa, voi alkaa pohtia toisten asioita.

Oikeastaan minulla ei edes riittäisi omat voimavarat minkäänlaatuisen ystävyyssuhteen ylläpitoon. Ja joitakin kaverisuhteita on jäänyt sen vuoksi, koska en ole itse jaksanut olla aktiivinen ja pitää omalta osaltani huolta suhteista.

Ystävyys on mielestäni ennenkaikkea jakamista, jaetaan asioita yhdessä. Se on vastavuoroista antamista ja saamista. Ystävyyteen liittyy hyväksyminen, toisen ihmisen hyväksyminen sellaisena kuin on. Ilman omia toiveita toisen muuttumisesta, ilman omia vaatimuksia toiseen liittyen.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

torstai, 15. helmikuu 2018

purnaamista epäreiluudesta

Jotta nyt ei ihan taas liian helpolla elämässä päästä, niin sairastuu yksi, kaksi unohtaa aamulla koulujuttuja kotiin, bensiini on muutoinkin vähissä ja ylimääräinen edestakaisin ajelu ei auta yhtään tilannetta, saati se, että tiedossa on jo muutenkin edestakaisin ajelua pitkin päivää. Niin, kun olisi sitä, ei tämänkään aamuinen olisi ollut kuin pelkkä yksittäinen unohdus lapsilta, mutta kun nuo unohdukset maksavat minulle rahaa.

Eilen kasasin lasten säästöt ja kävin hankkimassa ne hiihtimet, isänsä kieltäytyi ostamasta lapsille, vedoten ettei ole rahaa. Viiden tonnin kuukausituloilla plus kelan maksamat avustukset siihen päälle. Minulla ko sitten on rahaa, tuloina vain kelan avustukset, jotka eivät päätä huimaa.

Edellisistä vuosista oppineena isän käytöksen ennakoiden olen avannut lapsille säästötilin, minne laitan rahaa, kuin suinkin vain kykenen, jotta edes minä saan hankittua lapsille perusasiat, kun isä ei ole halukas tai kykenevä, kun on niin köyhä, ettei ole varaa..Isän elinkustannukset ovat piirun verran pienemmät kuin omani tätä nykyä, mutta tulot moninkertaiset. Ja kuitenkin, ihmettelen miten minä saan kasaan vuodessa säästöön lapsille 150 euroa, joka nyt tulikin tarpeeseen.

Edellinen ristiriita isän tulojen ja minun tulejen kanssa on ajaa minut hulluuden partaalle, koska vain lapset kärsivät siitä, etteivät saa isänsä luona edes perusasioita, ellen minä sitten jotakin hommaa. Eli, minä edelleen kustannan pienistä rahoistani kaikkien lasten elämän ja se tarkoittaa automaattisesti sitä, että kaikkea en todellakaan voi kustantaa. Omat tarpeeni ovat jo nyt niin pienet, ja aina vaan siirtyy kaikki ne omat pienet haaveet tuonnemmaksi, sitten joskus. Kävelen vuosia vanhoilla kengillä, edelleen. Työtakista on tullut käyttövaate omaan arkeen, siistiä vaatetusta ei ole enään, kuten ei ole mitään muutakaan. Kaikki, siis ihan kaikki menee lasten tarpeisiin ja ei edes riitä. Joskus tiukassa paikassa harmittaa, kun pitäisi olla siisti ja huoliteltu ja ennenkaikkea ns. katu-uskottava vaikkapa työhaastatteluun. Vaan harmaa hiirulainen, nukkaantunut ja rähjäinen ei hirmuisesti ketään vakuuta. Kun ei ole varaa itselleni hankkia edes meikkejä.

Lastenvalvoja on monesti vuosien aikana kerrannut isälle, mitä kaikkea ns. lähivanhemman pitää automaattisesti huolehtia, myös minun kotiini lasten mukaan, vaan eipähän tuo toimi, paitsi niinpäin, että lapset vievät tästä kodista tarvitsemansa ja sanovat, ettei isä hommaa. Suuttuu vain, jos lapset pyytävät. Ja minä suutun sitten siitä, että ne asiat, jotka olen tähän kotiin hommannut lapsille, menevät isälle ja eivät palaudu enää meille takaisin ja joudun uudemman kerran samat asiat ostamaan, mikäli on varaa ja yleensä ei ole, sitten joutuvat olemaan ilman, ellei isä lahjoita takaisin. Koska isä pimitää kaiken omassa kodissaan, ei anna lasten tuoda takaisin mitään tännepäin. Uskon, että lapset yrittävät vaihtopäivänä ottaa mukaansa, mutta isä kieltää ottamasta mitään mukaan ja se on väärin lapsia kohtaan ja myös minua kohtaan väärin, koska isällä olisi kyllä varaa, muttei kykyä tai tahtoa hankkia lapsille tarvittavia asioita myös sinne omaan kotiinsa.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

On todella epäreilua, olen niin kurkkuani myöden täynnä myös tätä edelleen jatkuvaa taloudellista väkivaltaa ja vallan käyttöä ja kontrollointia. Vaikka olemme eronneet, silti isä onnistuu edelleen saamaan kaiken hyödyn lapsista ja lasten kärsiessä, minä kärsin ja koen toivottomuutta, kun en kykene millään tavoin vaikuttamaan lasten kautta tapahtuvaan kiusantekoon. Joudun säännöllisesti kuuntelemaan isänsä vittuilua tekstiviestien välityksellä, joudun edelleen vetämään rajani, olemaan lähtemättä mukaan keskusteluihin. En voi edes pyytää lapsille isältä mitään, seurauksena on vain minun arvostelua ja aliarvioimista ja lyttyyn lyömistä ja haukkumista minun kyvyttömyydestä ihmisenä yhtään mihinkään.

Ero toi fyysisen rauhan. Kaikkinainen uhka on jatkuvaa edelleen. kaikki se, mistä kuvittelin pääseväni eroon ollessani avioliitossa, on edelleen läsnä. Edelleen koen kauhunsekaisia tunteita, lasten puolesta. Edelleen kuvittelen sekoavani juuri siihen paikkaan, kun isänsä vetää naruista ja minä sätkin hänen mielensä mukaisesti. Edelleen joudun miettimään, olenko minä sekopää, olenko hullu vai missä oikein mättää.

Raha-asiat on vain yksi pienen pieni asia tässä viidakossa, suossa, jossa joudun rämpimään. Lasten isä jatkuvasti kyseenalaistaa minut äitinä, ihmisenä ja vaikka tiedän, että ihan syyttä, silti se satuttaa. Jatkuvasti joudun arvioimaan itseäni, miettimään itseäni. Koko ajan vanhat haavat repii auki, joka viikko on tulee vähintäänkin yksi "tilanne", jossa isä saa mahdollisuuden vittuiluun. Se, ettei hän vastaa esimerkiksi siihen, hoitaako hän jonkin lapsiin liittyvän asian omalla viikollaan, on todella ilkeää. Lapset kysyvät minulta, minä sitten kysyn isältä ja isä ei vastaa. Sitten lapsi päättää itse, että kysyy itse isältään asiaa, johon isä sitten vastaa lapselle, kun kuitenkin kyseessä on asiat, jotka on aikusten vastuulla ja aikuisten hoidettavissa. isä siis kävelee minun yli edelleen, hallitsee tilanteita niin, ettei kerro minulle, ei vastaa jos kysyn. Ja asia pitäisi kuitenkin hoitaa samointein, siis päätös esimerkiksi jostakin osallistumisista olisi tiedettävä etukäteen ja lapsikin tahtoisi itse tietää pääseekö vai ei. Mutta, isä siis laittaa lapsen hoitamaan aikuisten välisiä asioita ja yrittää tietoja pimittämällä tehdä kiusaa. Ja kukapa jälleen kärsii, lapsi itse. Kun on epätietoinen itseään koskevissa asioissa, minä sanon, etten voi tehdä päätöstä, koska asia tapahtuu isäviikolla ja näin ollen isän olisi asia hoidettava. Sitten, joudun isältä asiaa kysymään ja isä ei vastaa mitään. Kysyn, hoitaako hän lapseen liittyvän asian ja jättää minut epätietoisuuden valtaan. Juurikin en voi tietää, onko isä hoitanut asiaa vaiko ei. Ja jos hän ei ole hoitanut asiaa, isä syyttää minua laiskaksi ja huolimattomaksi ko. ihmisille, kertoo etten osaa huolehtia asioista. Sitten jos hän onkin hoitanut asian, hän ei kerro minulle ja kun asia on hyvin tärkeä, joudun varmistamaan, onko isä huolehtinut ja sitten saan tietää, että isä on huolehtinut asian ja minua nolottaa, koska teen itseni tyhmäksi muiden silmissä, varmistaessani lasten asioita ja isä nauttii tyytyväisenä, kun minä teen itsestäni tyhmää. Ja sitten, jos isä on huolehtinut, hän omasta mielestään huolehtii aina kaikki lasten asiat, koska minusta ei siihen ole, olen kykenemätön huolehtimaan jne.

Eli kaikki on aina minun syytäni, minun vikaani. Jollain lailla isä onnistuu kääntämään koirankin kissaksi niin halutessaan ja saamaan näyttämään asiat sellaisilta, kuin hän haluaa. Elämä on hänelle peli, jossa hän on aina voittaja, kaikki muut ihmiset ovat ympärillä vastustajia ja vihollisia, jotka on tehtävä tyhjäksi yksi kerrallaan.

Olen niin väsynyt tuohon peliin, siihen että kaikki kääntyy aina minun viaksi, syyksi ja isä ottaa kunnian niistäkin asioista, joiden kanssa hänellä ei ole osaa eikä arpaa. Hän kykenee valehtelemaan itselleen eduksi kaikki asiat. Hän haukkuu ja arvostelee ja antaa ymmärtää ihmisten esimerkiksi sen, että minä olen kaiken syypää, minun vikaa on kaikki ja hän on niin hyvä ja arvostettu ja erinomainen isä, vaikka sikakin on parempi ihminen kuin hän.

Ja vaikka minä kärsin, niin lapset kärsivät kaikkein eniten. Järjetön isä aiheuttaa paljon vahinkoa lapsilleen, henkisesti ja sekin on minun syytäni, minä olen hänen mielestään tasapainoton ja hullu akka, joka teen lapsetkin hulluiksi.

Aikanaan isä kielsi minua käyttämästä lapsia edes lääkärissä. Ja paljon olisi jo tuolloin ollut apua lapsille. Isä kielsi lapsia saamasta apua eron jälkeen ja ilmoitti, ettei hänen kanssaan ollut mitään ongelmia, ongelmat olivat ja johtuivat ainoastaan minun pääkopastani. Minä olin kuulemma sekaisin ja minut olisi pitänyt viedä hoitoon ja sitä samaa hän kertoi jatkuvasti lapsille. Isä kertoi lapsille minun olevan hullu, joka pitäisi sulkea laitokseen. Kuka vanhempi oikeasti kertoo tuollaista omille pienilleen? Olen kuitenkin koko ajan tiennyt, mitä isä minusta puhuu lapsille, olen omilla viikoillani kuitenkin näyttänyt toteen vain sen, että olen ihan tavallinen äiti, siinä missä muutkin normaalit ihmiset ja lapset ovat omin silmin nähneet ja tunteneet, ja kyselleet mielenterveyden alaisista asioista varmistuakseen isänsä puheiden olevan vain luulopuhetta, toiveajattelua ja minun nähdäkseni ennenkaikkea manipulointia, sitä että lapset olisivat alkaneet pelätä minua ja lopettaneet käymästä omilla viikoillaan luonani. Isä yritti aikanaan kaikin keinoin vieraannuttaa minut lapsista, heti eron jälkeen olikin todella raskasta ja kamalaa itselleni ne tilanteet lasten kanssa, joissa lapset alkoivat ikäänkuin varmistella minun pääni terveyttä.

Tänä päivänäkin oma tavoitteeni on edetä kohti normaalia, kaikessa ja hyvin olen siinä onnistunut. Alkuun, vuosien kiusanteon ja julmuuksien jälkeen itsellänikin oli normaalius hiukan hukassa, oli vaikeaa erottaa missä menee omat rajat, saati kunnioittaa toisen rajoja. nyt olen iloinen siitä, että pienimmilläkin alkaa olla tieto siitä, mikä on oikeaa ja normaalia ja mikä taasen väärin ja epänormaalia. Olen tehnyt itseni kanssa valtavan työn, samoin lapset itse ja minä lasten kanssa ja vaikka edelleenkin joudun jokainen viikko aloittamaan alusta lasten kanssa, se on jo helpompaa ja olemme koko perhe menneet hurjasti eteenpäin ns. kehityksessä kohti normaalia.

Itse alan vähitellen saamaan nimiä asioille, joita avioliitossa tapahtui, ymmärrän kaiken sen vääryyden jota olen joutunut kokemaan, todistamaan ja johon lapsetkin tahtomattaan joutuivat. Toivoin ja edelleen toivon, että isä olisi muuttunut, että kaikki syy olisi todella ollut minussa ja minun vastenmielisyydessä, että vika oliskin ollut vain minussa, että isä käyttäytyi huonosti minua ja lapsia kohtaan. Että isä olis vihannut minua niin paljon, että ero olisi ollut helpotus ja hän olisikin ollut muuttunut mies. Vaan eipä se niin ollut, päinvastoin. Pahemmaksi ja julmemmaksi ja kierommaksi ja entistä suunnitellummaksi on muuttunut vuosien varrella. Ei mitään pyhää, ei mitään häpyä, ei väliä, vaikka oma lapsi joutuu todistamaan oman isänsä hulluutta ja sairautta. Vaikka oma lapsi joutuu olemaan vihan ja kaikken julmuuden ja asiattomuuden kohteena.

Alan itse, vasta vuosien jälkeen uskaltamaan sanoa asioita, sitä mukaa kun tosiaan ymmärrän itse, mitä tapahtui. erosta on aikaa jo melkoisen kauan, ja vasta ihan viime kuukausina olen alkanut saada etäisyyttä silloiseen elämääni ja kykenen ahdistumatta muistelemaan vaikeitakin jokapäiväisiä tilanteita ja miehen tapoja kohdella minua kuin märkää rättiä, tosin sitäkin hän kohteli paremmin kuin minua.

 

tiistai, 13. helmikuu 2018

Haluan elämääni hyvää onnea vaihteeksi

Toivon iloa ja onnea, hersyvää huumoria, terveyttä, energiaa ja rahaa kaikille perheenjäsenilleni!

Kaipaan pilke silmäkulmassa touhuamista, energisyyttä ja sitä elämän iloa, joka on silloin tällöin käynyt vierailulla perheessäämme.

Juuri nyt on paljon stressiä, ahdistustakin. Jossakin seinän takana lymyää se mörkö, peikko luoden varjoaan perheen ylle ja siitä tahdon eroon. Haluan, että asiat lähtevät rullaamaan oikein, hyvin ja niinkuin niiden pitääkin mennä. Haluan, että vihdoinkin negatiivinen kuorma menisi pois ja tilalle tulisi kevyttä ja positiivista elämää mahdollisimman pitkäksi aikaa, vaikka lopuksi elämää. Elämän raskasta taakkaa on jo kannettu ihan tarpeeksi, liian kauan. Nyt saa riittää niin minun osalta kuin muidenkin perheenjäsenten.

Toivon sen lottovoiton kilahtavan tilille, mielellään useamman miljuunan. Raha ei tee onnea, ei tee onnelliseksi, mutta kyllä se helpottaa elämää paljon. Jos olisi rahaa, edes muutama satanen ylimääräistä kuukausittain, voisin käydä ruokaa ostamassa, voisin olla paljon enemmän äitini apuna, voisin hankkia lapsille ne normaalit varusteet edes sinne kouluun, voisin yllättää joskus jopa itse itseni ja käydä kampaajalla. En ole yli kymmeneen vuoteen käynyt, itse leikkaan tukkani, silloin kun se on latvuksista liian hamppuinen ja harja ei enää mene läpi.

Voisin käydä lasten kanssa viikottain uimassa, vanhimmatkin lapset saisivat mieleisensä harrastuksen, voisimme käydä elokuvissa, teattereissa, tapahtumissa ja kesäisin vähän käuempanakin. Lapset saisivat tekemistä kotiin, voisivat tavata kavereitaan enemmän, tehdä asioita kavereiden kanssa. Voisin ostaa joskus jäätelöä ja kermavaahtoa tuoreiden mansikoiden kanssa.

Voisin palkata joskus siivoojan kotiin, voisin vaihtaa auton edullisempaan, voisin asua sellaisessa kodissa, joka ei ole kuin läävä, kuten nykyinen. En pidä tästä kodista yhtään, koska tämä on vaan niin kamala kaiken kaikkiaan. Alkeellinen, jos niin voisin sanoa. Ei vastaa ollenkaan tämän ajan asumisvaatimuksia, mutta minkäs teen. Vaihdan aina vaan pienempään ja pienempään tulojen pienentyessä.

Voisin maksaa laskuni ja senkin jälkeen jäisi rahaa muuhun kulutukseen. Voisin huolehtia omasta ulkonäöstäni, voisin lapseni vaatettaa kuten muutkin ikätoverinsa, voisin ostaa lapsille sen, mitä he tarvitsevat, mukisematta ja ilman ankaraa säästökuuria. Ylipäänsä voisin olla lasteni kanssa ja viettää aikaa muuallakin, kuin aina kotona. Kun jo pelkkä bensa maksaa liikaa, joudun aina miettimään ajot hyvin tarkkaan.

Ennenkaikkea olisi varaa hoitaa itse itseni terveeksi. Nyt ei ole, minulla ei ole varaa enää yhteenkään käyntiin terveydenhuollossa. Koko talous menee miinukselle, kuten myös lasten käynnit terveydenhuollossa.

Voisin varmistaa lasteni lasteni oppimista kotona, jos olisi varaa hankkia tietsikka, jossa olisi asianmukaiset ohjelmat, nettiyhteys jne. Olisi varaa hankkia rikkimenneiden laitteiden ja puhelinten tilalle uudet. Vaan nyt ei ole varaa.

Olisin todella iloinen, jos minun ei tarvitsisi sanoa eioota lapsille. Tai laittaa heitä valitsemaan edullisen säästöruuan ja jonkin haluamisen kanssa. Nyt, jos joku lapsista tarvitsee vaikka uudet housut, joudun sanomaan, että seuraavat viikot on sitten tiedossa halpaa ruokaa, koska kaikkeen ei riitä rahat. Se saa oman mielen matalaksi.

Elämä olisi paljon helpompaa, jos olisi rahaa käyttöön. Ihminen, joka on aina tottunut saamaan kaikki perustarpeista lähtien, ei ymmärrä millaisten asioiden kanssa köyhä joutuu painimaan. Miten on halventavaa ja noloa sanoa lapselle, että sori, ensin pitää äidin säästää ja se tarkoittaa sitä, että myös te lapset joudutte säästötalkoisiin. Kun säästetään, niin autolla ei ajeta metriäkään ylimääräistä, ollaan kotona. Kaupasta ei osteta kuin välttämätön, perusruoka. Turha pyydellä mitään kallista, kuten lasagnea tai salaatteja ruualle. Eilen jouduin kieltämään lapsilta leivänpäältä juuston, kun olin laittanut ruokaan juustokuorrutteen. Se, mikä kuluu toisaalla, on pois toisaalta. Molempiin vaihtoehtoihin kun ei ole varaa.

Säästö syntyy hyvin pienistä asioista. Itse säästän shamppoota ja vettä käymällä suihkussa harvemmin, jos ei ole pakko poistua kotoa, en myöskään peseydy. Sama hammastahnan kanssa nykyisin. Jos ei ole pakko lähteä, en myöskään pese hampaita. Ihan turhaa kulutusta.

Kun auton joutuu käynnistämään, niin samalle suunnalle ja samalle kerralle on mahdutettava kaikki menot. Edestakaisin ei ole varaa ajella turhaan. Monesti joudun sanomaan lapsille, että en voi viedä, koska olen päivän ajot jo ajanut, on pakko päästä vielä sillä tankkauksella muuallekin ja jos lähden viemään lasta, en sitten itse pääse menoille tai kauppaan seuraavana päivänä.

Elämä on hankalaa rahanpuutteen vuoksi. Miesystävä ei hirmuisesti tuo helpotusta asiaan,vaikka onkin poissa nykyisin aamusta iltaan. Hyvä niin, sillä en kestä häntäkään enää. Se, ettei toinen tunnu välittävän minusta, saa minut kovin kyyniseksi häntä kohtaan. En osaa välittää itsekään, en enää. Aikani yritin ja yritykseksi jäi. Kaipa suhteemme on käytännöllinen. Hänellä on puhtaat pyykit ja ruoka kotona, sekä puhdas peti missä kuorsata. Taksi kyyti toimii niinkauan, kunhan hän muistaa tankata omat matkansa. Siinäpä se sitten suhde, kaikessa yksitoikkoisuudessaan. Välillämme ei ole enää lämpöä, ei yhteistä missään määrin. En enää katso häntä edes silmiin. Häntä ei kiinnosta ja on vain ajan kysymys, milloin pyydän häntä pakkaamaan tavaransa. Jos ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Parisuhde on muutakin, kuin kuorsaamista. Paljoa en ole vaatinut, hyvin vähään olen ollut tyytyväinen, mutta nyt ei ole sitä vähääkään enää jäljellä, niin miksi vielä katselen tätä onnetonta ja pystyyn kuivunutta olematonta suhdetta?

 

 

tiistai, 13. helmikuu 2018

mitä ihmettä?

Tili tyhjä, takki tyhjä.

Vesilaskussa maksoin kuukauden osuuden edellisen asukkaan vedenkäyttöä sekä tietysti muutossa aiheutui paljon ylimääräisiä kustannuksia pelkkään siivoukseen, myrkkyä meni paljon, samoin vettä. Onneksi nyt vesimaksu on juuri sen, minkä käytämme, mittarin mukaan ja näköjään edellisessä kodissa maksoin tuplat vesimaksua kuukausittain.

Autovero, joka sekin on liian korkea tuloihini nähden, samoin vakuutukset. Mutta, minkä teen, kun autoonkin varattu raha hupeni yllärilaskuun ja lasten harrastusasioihin ja perustalvivälineisiin. Edelleen ne hemmetin sukset uupuvat, viimevuonna hommasin ihan turhaan kalliit ja huonot käytetyt sukset, joita ei sitten koulussa tarvittukaan ja nyt ne on vain varastossakin pölyyntymässä. Perheemme ei hiihdä vapaa-ajalla ja on niin kallista hommata se suksipaketti vain sitä varten, että koulussa tarvitsevat, jos tarvitsevat.

Eilen ymmärsin, miten köyhyys jälleen eriarvoistaa lapsia koulumaailmassa. Lapsellani ei ole tietokonetta, ja nyt olivat saaneet tehtäväksi ainekirjoituksen koneella. Asianmukaisella ohjelmalla. No, ei ole konetta, ei ohjelmaa mitä on oppinut koulussa käyttämään. Miesystäväni koneella ja ilmaisella ohjella sai kirjoitettua aineensa, sitten ongelmaksi muodostuikin tehtävän lähettäminen. Minä en osaa ja en edes halua opetella sähköpostijuttuja. Meillä tarvitaan erittäin harvoin tulostinta ja värejähän ei ole. Onneksi lapsi sai edes tulosteen aikaan, mietti vain sitä, että kelpaakohan se nyt opettajalle?

Mietin itseäni, vihaan kaikenlaisia nettijuttuja, en käytä sähköpostia ja olen jämähtänyt tietoteknisessä osaamisessa 90-luvulle. En edes halua opetella uutta, koska tiedän miten hankalaa elämäni on jo nyt näiden laitteiden kanssa. Mikään ei toimi, kuten pitäisi, netti takkuaa ja tökkii ja yleensä koneet kaatuvat. Minulle itselleni riittää se, että osaan pankissa maksaa laskut ja ladata koneelle kuvat, jotka olen ensin puhelimella ottanut ja sitten lähetän niitä yksitellen kelaan, todistaakseni milloin mitäkin omaa toimintaani. Sekin käy ihan työstä, kun otat vastaan esimerkiksi kahden päivän keikan ja siitä seuraa sitten armoton odottelu ja paperisota. Ensin ilmoitat tietysti kelaan saaneesi pätkätyön. Sitten arvot päivämäärän, milloin verkkopankissa näkyy maksettu palkka. Sitten odottelet tilipäivää, ja kopioit verkkopalkkatositteen ja lähetät sen kelaan. Myös työsopimus pitää muistaa sekä pitää erikseen vielä pyytää työtodistus ja lähettää sekin kelaan. Jokaisesta pitää ottaa kuva erikseen, pitää todistaa jotenkin olleensa työssä. Siitä hyvästä sitten seuraa,  että työttömyyskorvauspäätöstä joutuu odottelemaan viikkoja. Niin itsellenikin kävi ennen joulua ja viimein uskoin, ettei tosiaan kannata ottaa vastaan mitään pientä pätkää, kun se aiheuttaa katkoksia maksuissa, siis siinä ainoassa säännöllisessä tulossa, joka ei tosin edes vuokran maksuun, ja sekin pitää maksaa ajallaan. Vuokran jälkeen minulle jää 400 ja siitä pitää vielä maksaa säännölliset muut laskut, kuten vesi,-puhelin,-sähkö ja vakuutukset.

Ja nyt sitten vielä kaiken päälle lasten lääkärimaksut ja omianikin. Sekä lääkkeet. Raha ei vain ei riitä. Lasten isä ei suostu maksamaan omaa puolikastaan lasten kuluista. Tällä hetkellä olen maksanut lasten kuluista kaiken. Isä on tuumannut ilkeästi, että hyvä kun minäkin saan lapsille jotain hommattua. Ja edelleen tilanne on se, että isä tienaa keskivertoa palkansaajaa enemmän, hänen tulonsa ovat nelinkertaiset minuun nähden ja hän on olevinaan varaton. Yhteiskuntaakin, viranomaisia hän pystyy pyörittämään mielensä mukaan ja kun hän ei halua, hänen ei tarvitse. Reiluudesta viis, kunhan hänen ei tarvitse maksaa ja kunhan hän saa kaikki etuudet jne.

Yhteistyö isän kanssa lähestulkoon mahdotonta. Se on niin moneen otteeseen jo todettu. Aina vaan jaksaa yrittää kiusata minua lasten tarpeiden kautta. Ja kukaan muu ei kärsi, kuin lapset itse siitä, että isä on haluton esimerkiksi käyttämään rahaa lapsiinsa. Sama kaikkien muidenkin asioiden kanssa. Toinen juttu tietojen pimittäminen ja sitten syyllistys etten ole kykenevä hoitamaan lasten asioita. On vaikeaa hoitaa, jos ei tiedä mitä ja missä ja milloin. Tai sitten ilmoitetaan viimetipassa, niin ettei esimerkiksi enää ehdi ja kerkeä. Varsinkin, kun osalla lapsia tiedotteet koulussa kulkee paperisena versiona, ajoissa tulee laput ja liput, mutta toiseen kotiin ja sitten onkin minulle yllätys kun tapahtuma tai tärkeä päivämäärä onkin minun viikolla ja en ole ollut ollenkaan tietoinen asiasta. Itse laitan aina viestin, kun lapsi tuo koulusta lapun, joka osuukin isäviikolle. Siis huolehdin, että isä on tietoinen hänen viikoillaan tapahtuvista muutoksista jne ja laitan vielä alkuperäisen, jos mahdollista lapsen reppuun ja pyydän sitten näyttämään sen isälle. Tätä samaa ei tapahdu toistepäin, ei minullepäin.

Lapset, jotka nyt asuvat kokonaan luonani, isä on unohtanut täysin. Ei soita, ei kysele kuulumisia. Lapset yrittävät aina silloin tällöin käydä, mutta kokevat pettymyksen ja saavat ahdistusta. Isä ei arvosta heitä, he saavat tuta olevansa pohjasakkaa, ihan kuten itsekin. Kylmää vettä niskaan ja potkut persiille, noin kuvaannollisesti. Vuosia kannustin näitä lapsia ja isänsä suhdetta toisiinsa, tuloksetta. Isää ei voi muuttaa, hän tarvitsee elämässään syntipukin, pahaan oloonsa sylkykupin, jona lapsi toisensa jälkeen on joutunut olemaan.

Teinkö väärin pakottaessani lapset isälleen, kokemaan kurjaa kohtelua ja mitätöintiä ja kaikkea muuta? En, vaikka seuraukset ovatkin nyt nähtävillä ja kovin ikävinä juttuina lapset joutuvat käymään läpi vaikeat asiat ja kadotettua itseluottamusta ja omanarvontuntoa on vaikea saada takaisin. Luopuminen toisesta vanhemmastaan on kovin surullista katseltavaa, erityisesti, kun lapset itse tiedostavat, mistä heidän paha olonsa juontaa juurensa. Mutta, en voi edes sitä sanoa, lapsille, että tiedän todellakin miltä heistä tuntuu, kun silmät avautuvat näkemään totuuden. Itsellani siihen meni liian pitkä aika, kymmenen vuotta ennenkuin ymmärsin, etten se minä syyllinen ollutkaan toisen päänsisäiseen sairauteen. Kannoin sitä taakkaa kuitenkin, syyllistin itse itseäni ja tein aina paremmin ja parhaani, jotta kelpaisin toiselle ja eihän mikään koskaan riittänyt kuitenkaan. Aina löytyi vika, syy minusta.

Olen yrittänyt välttää kaikin keinoin isän kodin ja äidin kodin vastakkainasettelua. Siltikin lapset itse näkevät erot kahden kodin arvoissa, ilmapiirissä ja nyt kun vuosia on takana, alan itse väsyä valehteluun isänsä hyvyydestä, joka on siellä jossakin, ja jota ei vaan osaa ilmaista. Alan väsyä yhteistyön tuloksettomuuteen ja siihen, että edelleen isä jaksaa mollata, haukkua ja syyllistää minut milloin mistäkin.

Alan väsyä niihin ristiriitoihin, joissa itsekin tavallaan joudun valehtelemaan, että kaikki on hyvin olematta hyvin kuitenkaan. Olen väsynyt pitämään kiinni isän kulisseista, jotka ovat elintärkeät lasten isälle. Lapset itse tietävät nykyisin, mikä on totuus, he monesti huokaavat, ettei isä hoida, ei välitä heistä. Itse en voi kuin sanoa, että teen parhaani, kaikkeni lasteni hyvinvoinnin eteen ja monesti minusta on eronkin jälkeen tuntunut, että isä on yksi este lastenhyvinnoille, kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille.

 

 

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.