torstai, 30. maaliskuu 2017

The tapahtuma

Tehtyjä asioita ei voi saada tekemättömiksi. Niin se vain on. Sitä on vaikea hyväksyä saati tarkemmin ajatellen niiden kanssa on vaikea elää, ainakin jos miettii asioita koko ajan. Itselleni on tullut tavaksi unohtaa ja siirtää erinäisten asioiden ajattelua myöhempään, eli käytännössä siihen ei koskaan.

Tänään aloin miettimään mitä jos-leikkiä mielessäni. Mitä jos olisin tiennyt itse tapahtuman jälkiseurauksista? Mitä jos olisin osannutkin kertoa niille harvoille ystäville ja kavereille minun muuttumisesta? Syystä siihen, etten enää osannut pitää yhteyttä, en jaksanut tai muistanut vain koska tapahtuma.

Mitä jos ystävyyssuhteeni olisivatkin säilyneet? Mitä jos en itse olisi katkonut ja polttanut siltoja osaan ystäviä? En olisi koskaan antanut periksi, jos olisin tiennyt tämän, minkä tänään tiedän.

Olisinko eronnut? Vai olisiko ex ymmärtänyt minun persoonallisuuden muutokset tapahtumasta johtuviksi ja opetellut elämään uudelleen kanssani? Kuinka suuri vaikutus tapahtumalla oli eron syynä?

Kaikkea sosiaalisiin suhteisiin liittyvää mietin ja pohdin. Kuinka paljon negatiivisia asioita olisi elämässäni jäänyt pois, jos olisin tunnistanut ja tiennyt tapahtuman vaikutukset itsessäni?

Jokatapauksessa elämä on nyt tässä. Elän tätä elämääni nyt näistä lähtökohdista, vaikka useinkin mieleen juolahtaa yksittäisiä tilanteita, joissa tapahtuman jälkivaikutus ja sen olemassaolon vaikutus olisi helpottanut elämää.

Joudun nyt käsittelemään sitä pohjatonta surua, johonka törmään lähes päivittäin. Yksinäisyys on kovin raskas taakka vieläpä yksin kannettavaksi. En voi olla miettimättä, mitä jos? Vaikka tiedänkin tuonkaltaisten ajatusteni olevan täysin turhia ja ne eivät johda mihinkään hyvään. Päinvastoin, sisälläni nousee viha, viha siitä, etten ole tiennyt ja se on osaltaan avittanut minua tähän elämäntilanteeseen. 

Toisaalta, olen kuitenkin tavoitteessani. Siinä tavoitteessa, johon joskus aikoinani jo ennen tapahtumaa toivoinkin saavuttavani. Miksi sitten nämä tunteet ja ajatukset? Miksi?

Kaikkea minun ei olisi tarvinnut menettää? Ihmiset olisivat ymmärtäneet minua paremmin ja minä olisin voinut ymmärtää sen, etten ymmärrä tapahtuman vuoksi toisia samoin kuin ennen. Minun ei olisi tarvinnut kuulla niitä ihmettelyjä siitä, kuinka minä olin muuttunut, enkä ollenkaan hyvään suuntaan ymmärtämättä edes itse, miten olin muuttunut ja saamatta vastauksia omiin kysymyksiini.

Vuosikausia olen vain tyytynyt hyviin arvauksiin, toiset ovat menneet kovin lähelle ja toiset ovat kovinkin kaukaa haettuja. Itse itselleni olen kuitenkin ollut suuri kysymysmerkki. Olen tullut sokeaksi itse itselleni kaikin tavoin. Se on yksi tapahtuman seuraus.

Harmittaa vietävästi, koska olisin voinut hakea ja saada apua aiemmin, mutta onneksi se ei ole myöhäistä vielä. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että on mennyt vuosia hukkaan, omasta elämästäni.

Onneksi tänään on kaikki kuitenkin hyvin, asiat ovat aina järjestyneet ja olen selviytynyt elämästä jokseenkin hyvin. Menetykset tuntuvat kuitenkin juuri nyt kovin raskailta kestää, koska tiedän, että asiat olisivat voineet mennä toisinkin ja minulla olisi osa ystävistä ympärilläni, minulla olisi suku ja perhe lähellä. Avioliitto olisi varmaankin päättynyt myös muista syistä ennemmin tai myöhemmin mutta ehkäpä toisella tavalla ja syvässä yhteisymmärryksessä?

Tänään ymmärrän miten hukassa ja hakoteilla olen harhaillut. Olen yrittänyt elää niin hyvää elämää kuin suinkin tietämättämäni näistä rajoituksista ja haasteista joita tapahtuma toi tullessaan. Elämääni olisi helpottanut paljon tieto niistä ongelmista, jotka tapahtuman seurauksena tulee. Tieto ja se miten niiden kanssa sitten voi opetella elämään ja kuinka voi toimia rajoituksista huolimatta.

Jos olisin tiennyt, että sosiaalisuuteni ja kyky toimia hyvässä vuorovaikutuksessa toisten kanssa on tapahtuman seurauksena muuttunut, en olisi tässä nyt kirjoittamassa tätä tekstiä. Minulla olisi ollut mahdollisuus opetella ja oppia uusia tapoja toimia vuorovaikutuksessa ja opetella uudelleen minulle sopiva tapa olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Mutta ei. Jäin niin yksin. Yksi ihminen vuorollaan on jäänyt elämästäni pois, syystä tai toisesta. Ja olen nyt niin helvetin yksin. Kärsin siitä ajoittain, juuri silloin kun omat voimavarani riittäisivät sosiaalisuuteen ja ystävyyksien ylläpitoon. Mutta eihän elämässä ole niitä yksipuolisia suhteita, vai onko? Olisko sillset ystäväni ja sukuni ymmärtänyt minua paremmin ja olleet kärsivällisiä suhteeni ja pyrkineet siten jopa auttamaan minua? Siis jos he olisivat tienneet tapahtuman seurauksista?

Miten tästä sitten eteenpäin? Iloisella mielella tietenkin ja pah. Mitä enemmän tätä asiaa ajattelen, sen katkerammaksi päästän itseni. Sen vihaisemmaksi tulen, ja ketä voin syyttää tästä? En oikeastaan ketään.

Kun ei tiedä, ei tiedä. Minä en tiennyt, eikä kukaan muukaan. Vasta nyt tietoisuus on saavuttamassa minua, vasta nyt kun tuntuu, että kaikki on jo menetetty. Vasta nyt, kun koko entinen elämä on heitetty romukoppaan ja olen opetellut elämään tätä nykyistä elämääni ihmetellen ja pohtien aika-ajoin tiettyjä hankaluuksia omassa itsessäni.

Arvaamatonta on tämä elämän taival tosiaan. Katsoessani elämääni taaksepäin, huomaan tiettyjä risteyskohtia, joissa olen saanut mahdollisuuksia lähteä kulkemaan vaihtoehtoisia polkuja pitkin. Toisin sanoen, huomaan kuinka olen itse jokaisessa risteyspisteessä tavallaan valinnut sen, mihin suuntaan olen lähtenyt matkaamaan. Ja olen tässä näin nyt.

Tulossa on varmaankin taas jokin elämän risteyskohta, jossa omat valintani määrittävät sen, missä olen muutamien vuosien päästä. Mitä teen ja mitä ajattelen, missä olen fyysisesti jne.

Kuitenkin, yksi etappi on nyt ohitettu. Suuri tietämättömyys. Asioiden jossittelu ei auta yhtään, pahentaa vain omaa oloa. Ja sisäsyntyisen tapani mukaan yritän etsiä kaikesta ne hyvätkin puolet ja yrittää elää niiden kautta. Ymmärrän olla kiitollinen myös siitä, että tapahtuman aiheuttamat vaikutukset ovat nyt viimeinkin tulleet tietoisuuteeni, vaikkakin useita vuosia myöhässä.

Ymmärrän vihdoinkin päästää irti vanhasta, ymmärrän, etten koskaan tule entiselleni. Minun on ihan turha haikailla enää sen vanhan minäni perään, koska se on todellakin kuollut. Ymmärrän, että edessäni siintää suuri urakka, opettelen tunnistamaan tämän uuden persoonani, uuden minäni sellaisena kuin se tänään on. Ja sitä en pysty yksin tekemään. Tarvitsen siihen apua. Tarvitsen siihen jonkun toisen ihmisen kertomaan, millainen oikein olen, koska en kykene enää näkemään itse itseäni peilistä. Se oma peili särkyi tuolloin tapahtuman yhteydessä ja se ei ole siitä enää korjaantunut.

Tätä tulevaa työtä itseni kanssa hankaloittaakin nyt se, että olen niin yksin. Miesystävästä ei ole peilikseni, ei ainakaan sillä tavoin kuin itse tahtoisin ja nyt kyseenalaistan edellisen lauseeni, koska en tosiasiassa osaa sanoa, toimiiko hän jo minulle ikäänkuin peilinä? En ainakaan tunnista sitä, jos hän jo toimiikin?

Tiedän, että pärjään myös itsekseni. Samoin kun olen tähänkin asti pärjännyt. Tai melkein itsekseni. Miesystävä on jokatapauksessa ollut suuri kulmakivi tässä nykyisessä elämässäni.

Kuitenkin, ajatus siitä, että tällainen nykyisenkaltainen elämänmeno jatkuisi lopunikää samanlaisena, on alkanut ahdistaa minua. Olen nyt jotenkin niin loputtoman kyllästynyt tähän omaan elämääni tällaisenaan. Tätä on nyt jatkunut samanlaisena jo useita vuosia tätäkin ja pieni vaihtelu olisi virkistävää.

Harmikseni huomaan, kuinka olen viettänyt kodissani kaikki edelliset vuodet. Minulla ei ole toista paikkaa, missä käydä piipahtamassa, kylailemässä. Haaveilen aina vaan edes pienestä lomasta, että olisi edes pari yötä poissa kotoa, poissa kotiaskareista. Poissa tästä niin tutusta ja turvallisesta arjesta, jossa ei ole edes hirmuisesti mitään juhlia tai juhlan aiheita.

Niin, kaipaan pientä vaihtelua. Olen sitä kaivannut jo liian pitkään. Ja kaipuuksi se sitten jääkin. On tyydyttävä siihen, mitä saa. Ja elämässä ei kaikkea haluamaansa edes voi saada.

Joten, minun vaihtoehdoksi taitaa jäädä muumioituminen kotiin. Minun on vain päivä toisensa jälkeen hyväksyttävä, että elämä on nyt tällaista ja tällaiseksi se jää. Elämässäni on nyt liian korkea seinä ylitettäväksi. Yksin en pääse tuota muuria ylittämään. Ja tiedän myös sen tosiasian, että olen jäänyt yksin kaikkien näiden asioideni kanssa.

En pääse enään omin voimin elämässäni eteenpäin. se tietoisuus harmittaa nyt. Kun tiedän tarvitsevani apua ja sitä en saa mistään. En ainakaan nyt. Kun tiedän, että tämä elämä tällaisenaan voi jatkua kauan. Kun kaikki pyörii vain tätä samaa rataa.

Tähän mennessä kuitenkin tiedän myös sen, että en oikeastaan kestä muutoksia. Taas yksi ristiriita, joka hajottaa päätäni. En tahtoisi aina elää tylsää arkeani, mutten kuitenkaan kestä pienintäkään muutosta, yllättävää muutosta siihen arkeen.

Tahdon lomalle, tahdon uuden kodin, uuden auton, muutoksia parisuhteeseen, tahdon olla työelämässä ja ennenkaikkea tahdon jaksaa elämää. Toistaiseksi minun on vain tyydyttävä kaikkeen siihen, mitä on nyt ja yritettävä selvitä jokapäiväisistä asioita mahdollisimman kivuttomasti. Tahdon ja en tahdo ihmisiä lähelleni.

Toistaiseksi kuitenkin elämäni jatkuu tätä tapahtumaa mutustellessa, sulatellessa ja sisäistäen ylipäänsä ajatusta sen seurauksista. En voi syyttää ketään, en edes itseäni. Toiset eivät ole tienneet ja minä en ole tiennyt.

 

 

keskiviikko, 29. maaliskuu 2017

Kevätkuumetta?

Delete-nappula on aika ikävässä kohtaa tässä omalla koneella, kirjoitin jälleen pitkän jutun, joka sitten katosi jälleen jonnekin. Ei hyvä, ei sitten ollenkaan.

No, tärkeintä olikin, että sain kasattua ajatuksia, ei niinkään se kirjoitus.

Eilen ja tänään olen siis saanut tuntea, tunteita. Positiivisia sellaisia. Se on niin harvinaista, että se sitten on sitä myös. Mutta, pieni ilo ja onnellisuus tuntuvat hiipivän sydämeen. Se on outoa, jopa minulle.

Kuin syväjäässä olenkin ollut, nyt tuntuu siltä, että kevät sulattaa muutakin kuin luontoa ulkona. Minäkin tunnun sulavan vuosien mittaisesta syväjäästä. Sillä jäässä olen ollut, ikiroudassa.

Tuo sulaminen saa aikaan sen, että tunnen vihdoinkin tunteita. Elämääni tuntuu tulevan tulevaisuus, joka oli pitkään sumun ja harmauden peitossa. Näen vihdoin eteeni, ainakin vähän matkaa ja tunnen valonsäteiden pilkistelevän pilviverhojen rakosista.

Tunnen kuplivaa iloa, mietin, olenko koskaan edes kokenut tällaista? En muista. Olen hämmentynyt kokemastani, mitä tämä on?

Vauvakuumetta? Muistan hyvin hämärästi poteneeni joskus vauvakuumetta, ja tämä ei nyt ihan sitä ole, vaikkei se kovin kaukana siitäkään ole? Elämänkuumetta?

Kuitenkin, jokin muutos on tulossa, liekö sitten se vauva tai jotakin muutakin yhtä mullistavaa ja positiivista? Ei, vauvahaaveet olen haudannut jo muutamia vuosia sitten. Nautin siitä, että se kaikenlainen pikkulapsihelvetti iloineen ja suruineen on ohi. Minusta ei varmaankaan olisi enää pikkuisen äidiksi ainakaan jaksamisen puolesta. Olen jo muutamia vuosia itsekseni harkinnutkin sterilisisaatiota, joka vain tosin tuntuu niin turhalta olemattoman seksielämän puolesta.

Mutta, tämä tunne on nyt niin lähellä tuota muistamaani vauvakuumetta. Se on paras muistijälkeni omituisesta ilosta, jännityksestä ja odotuksen odotuksesta. Tiedosta, että elämä muuttuu jokseenkin positiivisella tavalla.

Pahin on sitten vissiin takanapäin? Siis tämän oman sielunelämäni kannalta? Kuin olisin vapautunut jostakin ikeestä ja olen nyt vapaa lentämään. Kun oikeastaan ensi kerran elämässäni minusta tuntuu siltä, kuin koko elämä olisikin vielä edessä?

Tällaista tunnetta, kevään heräämistä en nyt tähän hätään muista, en muista oikeastaan koskaan kokeneeni, että kaikki on oikeasti vielä mahdollista ja ettei aina tarvitse märehtiä niissä synkeissä syksyn lehdissä tai hautautua pimeyteen.

Elämässäni on aina ollut jokin juttu, joka on jollain lailla varjostanut liiaksi omaa elämää. Vaikka kuinka olisin voinut olla onnellinen ja iloinen, on aina siinä vierellä ollut mukana jokin huoli, jokin kriisi tai joku muu ihminen ongelmineen ja olen joutunut kokemaan syyllisyyttä omasta onnestani.

Tänään sitä syyllisyyttä ei ole, ei ole myöskään niitä ihmisiä, jotka latistaisivat tämän ilon. Koen olevani vapaa kaikista niistä entisistä sidonnaisuuksista, jotka tavallaan pakottivat minut tiettyyn muottiin.

Olen oikeastaan aika iloinen siitäkin, että vihdoinkin olen saamassa otteen itseeni. Minulla tuntuu vihdoin olevan mahdollisuus tutustua omaan itseeni, sellaiseen minään, joka tänään olen ja joksi yksi silmänräpäys minut muutti.

Vasta nyt, kun olen hyväksynyt tapahtuneen ja sen aiheuttamat seuraukset ovat olleet osana arkea, voin alkaa ymmärtämään ja oppimaan itseäni uudelleen. Minun ei enää tarvitse ihmetellä muuttunutta itseäni, vaan voin todellakin lakata pyrkimästä siihen vanhaan minääni, jota ei enää ole olemassakaan. Minun pitää opetella hyväksymään itseni juuri tällaisena kuin olen tänään ja alkaa elämään näiden rajoitusten ja muutoksien mukaan, joita tapahtuma toi mukanaan.

Tieto ei nyt lisääkään tuskaa, vaan auttaa ymmärryksen syntymiseen ja helpottaa.

Kaikki ei ole vielä sittenkään menetetty, mahdollisuuksia on vielä vaikka kuinka paljon. Uuden tietoisuuden varassa on jokseenkin helppoa lähteä viemään omaa elämää eteenpäin. Nyt en koe olevani hukassa, olen löytynyt vihdoinkin. Ja se tuntuu hyvältä, epätietoisuuden jälkeen.

 

Nyt

maanantai, 27. maaliskuu 2017

Hyvää ja huonoa

Mielenkiintoinen huomio, johon törmään aina sillointällöin täällä. Eli mitä surkeammin elämässä menee tai mitä surkeampi on mielentila kirjoittaessa, sitä enemmän on lukijoita. Mutta, kun ottaa positiivisen asenteen ja kirjoittaa siitä ja niistä ajatuksista, elämän hyvistä puolista lukijat katoavat. Lieko se sitä kuuluisaa kateutta, johon itsekin tunnustan sortuvani, erityisesti silloin, kun elämä ottaa pannuun?

Kateudesta ei tosin ole mitään hyötyä, se aiheuttaa vain lisää pahaa mieltä itselleen ja muille. Kateellinen ihminen sanoo ja tekee kaikenlaista ikävää toisille. Sorrun itsekin siihen mutta entiseen erona on se, että nykyisin kykenen sanomaan sen, että olen kateellinen ja minua kiukuttaa suorastaan, ettei itselläni ole välttämättä samaan mahdollisuutta.

Iloitsen jo nyt tulevasta lomasta, kesälomasta joka häämöttää muutaman viikon päästä. Kovin montaa viikkoa en siis enää ole töissä ja sitten alkaa taas epämääräinen loma, joksi tuota tulevaa työttömyyskautta taasen kutsun. Tiedän, että jossakin kohtaa pääsen jälleen töihin, olen luottavaisin mielin sen suhteen.

Olen myös sopeutunut ajatukseen, etten sitä vakipaikkaa tule koskaan saamaan. Mutta kaikilla asioilla on se toinenkin puoli. Kun en ole sidottuna yhteen ja samaan työhön, olen tavallaan enemmän vapaa tekemään muita asioita elämässäni. Minun tekemisiä ei sido yksi ja sama työmaa, vaan todellakin saan tutustella ja vaihdella työpaikkaani. Voin valita usein jopa useammasta vaihtoehdosta itselleni sen parhaimman paikan. Voin ihan rauhassa kuulostella omaa jaksamistani ja tehdä töitä silloin kun niitä sattuu eteen tulemaan.

Toki hieman hirvittää jälleen ajatus niistä loputtomista päivistä ylhäisessä yksinäisyydessäni, kun neljä seinää uhkaa kaatua päälle ja pakopaikkaa omasta kodista ei ole harrastusten tai ystävien muodossa.

Olen vapaa myös siinä mielessä, ettei minua sido asuntolainat, ei enää sukulaiset tai ystävät.  Voisin melkeinpä vain ottaa kimpsut ja kampsut ja lähteä? No, ei ihan vielä kuitenkaan. Lapseni pitävät minut tässä aloillani viellä jonkin vuoden, mutta sen jälkeen olen vapaa kaikista sidonnaisuuksista. Olisikohan ihan hullu ajatus alkaa säästämään rahaa pelkästään siihen hetkeen, kun todellakin olen vapaa lähtemään jonnekin, kauas pois näistä kuvioista?

Kovin itsekästä tuo edellinen. Ensin pitää todellakin säästää yksi lapsi kerrallaan oman elämänsä alkutaipaleelle, jotta heillä jokaisella on perusasiat lähtiessään kotoa omaan kotiinsa. Kodin perustaminen ei ole ihan ilmaista.

Mutta, juuri nyt minua viehättää jälleen suuresti vapaus ja se, että saan ikäänkuin rauhassa tutustua itseeni ja keskittyä tällä uudella tietoisuudella itseeni. Vakituisen työpaikan haveilu ja pettymykset siitä, ettei ole tullut valituksi ovat jokseenkin ajanhukkaa ja aiheuttaa vain turhaa mielipahaa, jolta niin mieluusti säästän itseäni. Pitää osata tässä ja nyt tyytyä vähäisempäänkin. Ja kun nyt tiedossa on paljon tosiasioita, jotka tiedostan itsekin ja joista siis en tiennyt aiemmin hölkäsenpöläystä, en voi kun olla tyytyväinen edes siihen, että saan työskennellä satunnaisesti pätkän silloin tällöin.

Enempää en voisi edes itseltäni vaatiakaan. Riittää, kun teen juuri sen minun parhaani, omien kykyjeni rajoissa, oman jaksamiseni rajoissa.

Mietiskelin tuossa eräänä iltana sellaista mitä jos-ajatusleikkiä. Kuvittelin tilanteen, jossa tekisin näitä samoja hommia osa-aikaisena koko lopun ikääni, samassa työpaikassa. Ja ahdistus siitä tuli. Tajusin, etten juuri tällä hetkellä edes halua sitouttaa itseäni mihinkään yhteen ja samaan työhön, joka saattaisi jatkua jopa eläke-ikään asti. Ihan kamala ajatus jo se, että koko loppuelämäni olisi tällaista, kuin miten tämä arki on nyt muotoutunut töideni mukaan. Ei, se ei sovi minulle ollenkaan.

Huokaisin helpotuksesta eilen, kun oman ajatusleikkini päätteeksi jouduin vilkaisemaan kalenteriin ja laskemaan jäljellä olevat viikot työmaalla. Tämänhetkisessä työssänihän ei ole mitään vikaa, nautin siis suuresti siitä mitä teen alun ongelmien jälkeen. Kuitenkin kaipaan jatkuvaa vaihtelua, hassua ja kovin ristiriitaista sinänsä, koska tiedän kärsiväni myös vaihtelusta ja uuden aloittamisesta, uuden opettelusta ja uusien ihmisten tutustumisesta.

Vapaa kuitenkin houkuttaa nyt kovin. Kärsin sisäisesti jo tästä muotoutuneesta rytmistä, jonka työt aiheuttavat. Siis menen mielelläni töihin jne. Mutta koen oman elämäni kovin hankalaksi ja jotenkin vajaaksi, koska työt. Vapaat eivät tuo kaivattua lepoa, monii tekemätön kotityö aiheuttaa ylimääräistä stressiä ja olen liian kiltti lapsille, en osaa vastuuttaa heitä kotitöistä samaan tapaan, monissa muissa perheissä on tapana. Se vaatii itseltäni myös uutta asennoitumista, ja oikeanlaista "tietoa". Mutta, minulla ei ole sitä vertaista, ei ystävää tai muutakaan kanavaa, jonka kanssa pohtisin ja saisin uutta pontta alkaa vaatia lapsilta enemmän osallisuutta kodin yhteisiin askareisiin.

Vapaalla nykyisellään sitten huilaan paljon, teen niitä kotihommia, koska työpäivinä olen sitten niin väsynyt jo, etten yksinkertaisesti jaksa kuin korkeintaan tehdä sen ruuan ja pyykit. Kaikki muu jää suosiolla sitten niihin vapaapäiviin.

Tiedän myös sen, että sitten tuskailen ja kärsin suuresta yksinäisyydestä, tekemisen suoranaisesta puutteesta. Kun kaipaan myös sitä aikuista ihmistä seuraksi, jakamaan asioita arjessa. Mutta, edelllisessä ei ole mitään uutta, olenhan jo vuosia ollut kovin yksin.

perjantai, 24. maaliskuu 2017

En hehkuta, mutta...

Mutta, taasen käyttöön vapautuu "ylimääräisiä" euroja. Tämän vuoden aikana minulle on tullut useita asioita eteen, joiden vaikutus talouteen on ollut kovin positiivinen. Kaikkea en edes muista, mutta vihdoinkin talouden osalta tunnelin päässä näkyy vähän valoa, ihan pieni pilkahdus.

Veroprosenttini on pienin koskaan työhistoriani aikana. Palkan lakisääteiset maksut ym. ongelmat on nyt selvitetty ja tilin pitäisi nyt juosta normaalisti. Pelkäsin kovin, josko osa-aikaisena työskentely ei olisi kannattavaa omalla kohdallani, mutta iloksi saan huomata, että talous ei romahtanutkaan. Eli työ kannattaa ja ei harmita käydä töissä.

Viimeisin sähkölasku oli 6 euroa pienempi, vaikka jälleen kerran alkoi suututtamaan kolminkertainen laskutus. Itse sähkön kulutus meillä on pientä ja laskun loppusummasta kolminkertainen summa on pelkästään veroja ja siirtoa sekä kuukausimaksuja.

Kiukuttelin joskus vuokraan lisätyn vesimaksun väärää henkilölukua, nyt sekin asia on korjattu vastaamaan todellista keskiarvoa kuukausittain ja sehän tiesi vesimaksun pienentymistä muutamalla kymmenellä eurolla. Eli jälleen kulutukseen jää tuo sama säästö.

Tai no, säästöä ja säästöä. Olen joutunut siirtymään viljattomaan ruokavalioon kokonaan ja gluteenittomat tuotteet ovat kovin hinnakkaita, eli tavallaan plusmiinusnolla.

Sitten on vielä tulossa seuraavan puolen vuoden aikana pari isoa säästöä, koska nyt taloudestani on jäämässä pois kahden asian laskut omasta menneisyydestä. Mutta, vastaavasti sitten lasten harrastukset ja muut menot ovat lisääntyneet eli plusmiinusnolla tilanne tässäkin, mutta ehdottamasti parempi kuin entinen miinusvoittoinen tilanne.

Oma henkilökohtainen tulevaisuuteni määräaikaisen työsuhteen jälkeen on hahmottunut, eli olen vihdoinkin kyennyt märittelemään ne omat raamit itselleni, joiden mukaan sitten työsuhteen päätyttyä lähden elämää tallaamaan. Se tuntuu nyt kovin mukavalta ajatukselta juuri nyt. Eletään sen mukaan todellakin, mihin omat rahkeeni riittävät ja hyväksyn sen, että toistaiseksi tuloni eivät kasva tämän enempää. Vähemmälläkin pärjää ja sillä ajatuksella menen elämässä eteenpäin.

Yksi ristiriita omassa pääkopassa on ratkennut siis, onneksi. Myös useampi kivi on pudonnut harteilta, noin niikuin kuvaannollisesti ja on jälleen hieman helpompi hengittää. Itselleni on myös selvinnyt paljon omasta itsestäni ja se on lisännyt entisestään ymmärrystä suhteessa itseeni. Olen saanut vastauksia moniin mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin ja vihdoinkin monille asioille on löytynyt ihan järkeenkäypä syy. Ja syytä sulatellessa en kaipaakaan elämääni mitään suurta mullistusta, menee hetki jos toinenkin ymmärtää läpikotaisin asiat.

Silloin kun rahaa on ollut käytettävissä paljon, sitä itsekin kuvitteli ja uskotteli itselleen, ettei raha ole merkityksellinen asia omassa elämässä. Kyllä se vain tässä nyky-yhteiskunnassa määrittelee paljon, ilman rahaa ei voi elää ja kyllä se niinkin on, että kun rahaa ei tarvitsisi ajatella, olisi elämä hieman helpompaa. Ja syytön olen siihen, että olen sattunut syntymään tähän maahan. Tiedostan varsin hyvin sen, että olen oikein onnekas lottovoittaja suhteessa niihin miljardeihin ihmisiin ympäri maapallon, joilla ei ole yhtään mitään. Mutta, aika vähän kykenen itse vaikuttamaan maailmanlaajuisiin ongelmiin, en voi viimekädessä kuin yrittää vaikuttaa tähän omaan elämääni, perheeni elämään, tähän omaan ymäristööni. Ja tietysti omiin valintoihini rahan käytössä, joka sitten vaikuttaa epäsuorasti maailman muihin ihmisiin.

Rahan käytöllä on suuret seuraukset. Voin ihan itse päättää ja valita, mihin rahani laitan. Haluanko tukea kansainvälisiä riistoyrityksiä, jotka polkevat ihmisyyttä minkä kerkiävät vai haluanko tukea omaa maatani ja sen omavaraisuutta ja antaa omilla euroillani töitä Suomalaisille ihmisille?

Tänään on kuitenkin kevät, työviikko alkaa olla viimeisiä tunteja vaille valmis ja viikonloppuna saan nukkua pidempään. Huilata, kerätä voimia uuteen viikkoon. Toivon, että tuo keltainen pallo taivaalla saisi minutkin houkuteltua ulos viikonloppuna? Vaikkei neljänseinän sisälläkään ole valittamista, kirja odottelee lukijaansa ja mikäpä sen mukavampaa kuin uppoutua sohvanpohjalle vilttiin käärittynä ja lukea kunnes silmäluomet vaipuvat kiinni.

Niin, juurikin muistin pienen pieniä haaveitani, jotka ovat jääneet toteutumatta. Olen haaveillut kylpylälomasta kaikkine hoitoineen, hierontoineen jne. Olen niin paljon kuunnellut eri ihmisten kertomuksia omista kokemuksistaan, että tahtoisin itsekin kokea jotakin samantyyppistä. Olen koko ikäni haaveillut käveleväni loputtomalla hiekkarannalla etsien kauniita hioutuneita kiviä, pulahtavani suolaiseen meriveteen, makaavani jossakin etelän lämmössä riippumatossa roikkuen. Lapsuudestani muistan elävästi, kuinka haaveilin vuoristoisesta pikkukylästä. Ilmeisesti Sweitsistä tai jostain sieltäpäin. Piirtelin kuvia vuorimaisemista, vaikken ollut koskaan edes nähnyt oikeaa maisemaa missään muodossaan. Muistan, kuinka pienenä rakastin kaikenlaisia pikkulintuja, mitä värikkäämpiä, sen ihanempia. Haaveilin omasta pikkulinnusta, mutta tänään olen sitä mieltä, että vapaana ovat kaikkein parhaimpia.

Lapsuudessa haaveilin myös pitkästä risteilystä jossakin kovin eksoottisessa ja lämpimässä maailmankolkassa, olisiko peräti ollut toiveena jonkinlainen karibianristeily tai vastaava. Samoin haaveilin palmupuusaaresta, illasta ja auringonlaskusta, kun ympäristö värjäytyy vaaleanpunaisesta oranssiin, violetin kautta sitten pimeys laskeutuu yöksi.

Sitä mukaa, kun lapsuuden unelmat ovat vaihtuneet elämän realiteeteiksi, nämäkin pienet lapsen unelmat ja toiveet nähdä maailmaa ovat vaihtuneet omassa elämässä selviytymiseen yhteiskunnan vaatimusten mukaisiksi tavoiksi elää elämää ja toteuttaa normikansalaisen tavallista työmuurahaisen roolia. Ilman haihattelevia unelmia, typeriä toteutumattomia toiveita, joita vain lapsi osaa haaveilla.

 

 

maanantai, 20. maaliskuu 2017

Vuosien jälkeen

Mitä tänään miettisin? Itseäni, kuinkas muutenkaan. Olenhan ollut itselleni kysymysmerkki jo vuosia, sitäkin.

Syy siihenkin saattaa selvitä piakkoin, kuten moneen muuhunkin oman elämäni kummallisuuteen. En olisi koskaan tullut ajatelleeksi tätäkään asiaa, mutta jälleen minusta tuntuu itse "kohtalon" tai jonkin muun laittaneen sormensa peliin. Tämäkin asia on ollut itseltäni pimennossa ja tämänkin asian tietämättömyys on auttanut minua elämässä askeleita eteenpäin.

Vähän kerrallaan olen saanut purtavaksi ja itse koettavaksi asian kuin asian, joka juuri nyt selittyisi vain yhdellä tavalla. Olen saanut aikaa hyväksyä asian, elää sen tuomien haasteiden kanssa täysin tietämättömänä. Olen saanut vuosia aikaa sopeutua, miten parhaaksi olen tainnut. Väliin ihmetellen, joskus selittäen itse itselleni ja joskus muillekin hyviä tekosyitä ja arvailuja. Ja nyt tämäkin vyyhti on selvittämistä vaille, saan vihdoinkin selityksiä itsestäni ja outoudestani, suoranaisesta omituisuudesta verrattuna muihin. Tieto lisää tuskaa, mutta myös helpottaa, en ole yksin enää tämänkään asian kanssa.

Ihminen on todellakin kovin sopeutuvainen. Jopa epänormaalista tulee uusi normaali tarpeeksi pitkään jatkuessaan. Niin on omalle kohdalleni käynyt. Pahimpana koenkin nyt sen, että läheiseni ovat "tienneet" mutta, itse en ole edes ymmärtänyt itsessäni olevan mitään perustavaa laatua olevaa vikaa. Olen toki ihmetellyt, miettinyt ja aina olen kaiken saanut seliteltyä itselleni ja muille jotenkin.

Ilkeä totuus on se, että olen muuttunut. En ole se ihminen, joka joskus olin. Tiedän sen siitä, että joskus minulla on jokin muisto itsestäni ja vertaan sitä nykyiseen minääni. Sanonkin sen sitten miesystävälle, että olin itsekin joskus tuollainen, muistan sen. Tai tein itsekin tuota silloin joskus ja en tiedä miksi en enää, vaikka pidinkin paljon.

Löysin papereitani siivotessa vanhan ja itseasiassa ensimmäisen työnhakupaperin, jossa kuvailin silloista itseäni. Nykyisellään en voi samoin kuvailla minääni. Kaikki on muuttunut minussa päinvastaisiksi, kuten loistava huumorintajuni, jonka lapset ovat perineet. En ymmärrä huumoria enää sitten alkuunsa. Tai se, että olisin nopea oppimaan uutta. Huh, en opi uutta enää sitten millään, edes tuhat toistoa samaa asiaa ei takaa vielä sitä, että asian olisin oppinut.

Tosiaan, ennen olin ujo alkuun, mutta sitten tutustuessani sitten hyvinkin sosiaalinen, eloisa ihminen. Enää en välttämättä sano kohteliaisuuksia enempää suustani ulos. En osaa oma-aloitteisesti aloittaa keskustelua tahi jatkaa sitä sujuvasti. Vuorovaikutukseni on hidasta ja töksähtelevää, kuten kaikki muukin minussa.

Ennen tunnetaitoni olivat loistavat, nykyisin en hahmota ihmisestä tunteita, en erota äänensävyjä, joita minullakaan ei ole enään, minulta puuttuvat lähes täysin ihmisen normaalit tunteet, jos nyt ei epämääräistä ahdistusta tai iloa jostakin konkreettisesta lasketa mukaan.

Muistini on nykyisellään olematon, vaikka ennen olin kävelevä tietosanakirja. Tänään en muista välttämättä eilistä päivää. Ja paljon muuta, jopa sellaista jota en en itse hahmota tai ymmärrä.

Käytökseni olen oppinut hillitsemään, samoin olen oppinut pitämään kieleni kurissa, etten suinpäin  lauo totuuksia. Olen sopeutunut vuosien aikana hitaaseen elämänmenoon, muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Yksi saakelin hetki hetki elämästä ja koko loppuelämä sen vuoksi pilalla, ja kesti vuosia edes tajuta tuo asia. Nyt kun alan pikkuhiljaa ymmärtämään ja hahmottamaan, olen helvetin vihainen sille ja niille ihmisille, joiden syytä tämä asia on. Moni asia olisi toisin tänään. Mutta, pitikö kaiken sitten mennä niin kuin on mennyt? Ilmeisesti.

Tämä uusi vanha asia selittää nyt paljon asioita. Vihdoinkin ymmärrän ja vihdoinkin edes osaan kysymyksiä löytyy selittäviä vastauksia. Toisaalta tämä on aivan käsittämätöntä ja toisaalta taas niin itsestäänselvää, etten edes jaksa yllättyä.

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.