torstai, 25. toukokuu 2017

Möröt saapuivat

Löysin itsestäni melkoisen turhamaisen puolen. Mietin, mistä ihmeestä se on peräisin ja miksi juuri nyt?

Katselin tai oikeammin kuuntelin sivusilmällä erästä ohjelmaa, ulkonäöstä ja aloin pohtia omaa menneisyyttäni ja omaa ikääntymistäni, paremminkin rupsahtamista. Asia on aina sillointällöin käynyt mielessäni ja olen jättänyt pohtimisen hamaan tulevaisuuteen, koska en ole halunnut kuitenkaan miettiä sen enempää omaa ulkonäköäni. Olen ollut jokseenkin tyytyväinen siihen, mitä olen ollut.

Ja nyt se sitten tulee, kriisi. Peilistä katsoo vanha nainen, vaikka ikä ei riitä vielä vanhan määritelmään. Muistin mietteeni vuosien takaa, ajalta jolloin olin imettänyt kaikki lapseni ja eräänä iltana suihkussa rinnassani tunsin patin, kasvaimen. Samoin tein olin valmis luopumaan rinnoistani, ne olivat tehtävänsä jo tehneet, sen luonnollisen. En kokenut tarvitsevani niitä enää mihinkään. Olihan naiseuteni kadonnut  haukkuihin raskauksien ja väsymyksen myötä, ja kroppani ei ollut enää viehättävä. Ja ainoa identiteetti oli tuolloin olla äiti, ja äitihän ei rintojaan enää tarvi imetyksen jälkeen. Onneksi kasvain osoittautui hyvänlaatuiseksi "rasva"patiksi, joka oli suurehko, mutta sille ei tarvinnut tehdä mitään, ellei vaivaisi mitenkään. Olin kuitenkin mielessäni ehtinyt jo varautua syöpään ja rintojen poistoon ja hyväksyä koko asian. Enhän siis tehnyt rinnoillani mitään, eikä niistä siis ollut kellekään enää mitään hyötyä. Silloinen mieheni puristeli ja ihaili tosiaan minun tietämättäni toisten naisten rintoja.

Joskus leikittelin ajatuksella, mitä jos minullakin olisi naisen rinnat. Ei roikkuvia pusseja, kuten tänään ja tuolloin pohtiessani rintojen poistomahdollisuutta. Varsinaisia rintoja ainakaan kokonsa puolesta minulla ei koskaan ole ollutkaan, paitsi tosiaan imettäessä, odottaessa lapsia. Muistan sen tunteen, vieläkin. Kun oli liiveihin jotakin täytettä.

Jokusen vuoden olen käyttänyt topattuja liivejä, mutta sekin on huijaamista. Mutta naisten vaatteet istuvat paremmin, paidat ja mekot, eivätkä roiku ikävästi täytteen puuttuessa. Nykyisin inhoan koko kehoani. Pullataikina mahaa, kaikkia raskausarpia, huonoa ihoa jne.

Mietin, olisinko yhtään onnellisempi tai itsevarmempi jos kehoni olisi toisenlainen? En tiedä. Laihtuessani huomaan, miten iho ei palaudu samoin kuin nuorempana. Raskausarvet tulevat uudelleen näkyviin vaaleina läiskinä, olivatkin vain piilossa venyneen ihon muodossa. Sitä mukaa, kun paino tippuu, myös rinnat häviävät.

Joskus vastustin kiivaasti keinotekoisia täytteitä silikonien muodossa rintoihin. Entinen mieheni olisi maksanut minulle rintojen korjausleikkauksen, mutta kiivaan sanasodan jälkeen ja samoihin aikoihin löytyneen patin ansioista päätin luopua rinnoistani kokonaan, mikäli joutuisin leikkaukseen. Tuolloin olin vakaasti sitä mieltä, että ihmisen pitää tyytyä siihen, millainen luonnostaan on ja sitä luonnollisuutta ei pidä ronkkia millään muotoa. Tänään olen toista mieltä. Koska tänään ainakin minun oma luonnollisuus on jo suorastaan rumaa, ellei oksettavan näköistä. Ja se aiheuttaa suurta häpeää minulle itselleni. Ymmärrän, ettei miesystäväni halua olla kanssani petipuuhissa ulkomuotoni vuoksi, en ole kaunista katseltavaa.

Raskausarvista en pääse koskaan eroon, ne ovat aina iholla todistamassa. Kaikki muukin kulkee mukanani, todistaen vuosien vierimistä eteenpäin. Järjellä tiedän kaiken olevan luonnollista, mutta kuka tahtoo olla ruma tänä päivänä, kun se ulkomuoto ja näkö on loppujen lopuksi niin ratkaiseva tekijä monissa asioissa.

Yhtenä päivänä katselin erästä pariskuntaa ja en voinut olla miettimättä sitä, kuinka paljon kuukausittain katselemani nainen käyttääkään pitääkseen sen ulkonäön, jonka näin. Mietin, kuinka paljon kuukaudessa hänellä menee rahaa fitnes-harrastukseen, syömisiin, välineisiin, vaatteisiin ja ennenkaikkea ihon hoitoon. Meikit, kynnet, hiukset, ripset, huulet jne. Jokainen edellinen vaatii oman tekijänsä, ammattilaisen laittamaan jokainen yksityiskohta kuntoon ja kaikenmaailman huollot siihen päälle. Sitten mietin itseäni. Minulla ei mene centtiäkään kuukausikaupalla ulkonäkööni, tulen ulkonäöllisesti todella halvaksi. Jos joskus, pari kertaa vuodessa ostan halvan hiusvärin, se on siinä ja töihin on minun pakko peittää kasvoni värivirheet värivoiteella. Muutoin ulkönäköni ei maksa.

Olen köyhä, minulla ei ole varaa laittaa itseeni rahaa. Edes hammashoitoon ei varani riitä ja en hymyile, koska se on ruman näköistä, koska hampaani ovat myös vanhentuneet. Olen siirtynyt ikäänkuin syrjään, astunut takavasemmalle. Koen, että aikani on todellakin ohitse. Tämä tunne ei ole mukava tunne. Luopumista kaikesta siitä, mikä on tämän paivän normaalia naiselle. Nuorekkaalle naiselle iästä huolimatta.

Olen tahtomattani myös selibaatissa, sekään ei tunnu kivalta ja entisestään saa aikaan itseinhoa. Se tunne, kun vierellä on mies, joka ei ymmärrä, että minusta olisi mukava kokea olla nainen. Tai ehkä pikemminkin opetella olemaan nainen. Hyppasin tyttöydestä suoraan äidiksi. Se naisena oleminen jäi kokonaan välistä. Ja nyt en voi kokea sitäkään. Minun on vain hyväksyttävä se, että seuraavaksi minua odottaa mummoutuminen, vaikken kovin mielelläni haluaisi ihan vielä mummoutua seniiliksi höppänäksi.

Tämä on yllättävän kipeä aihe itselleni pohtia. Pohtia taas ihan yksin. Tänäänkin tarvitsisin ystävän, joka ehkä saisi minulle luotua toisenlaistakin näkemystä, kuin tämä omani pelkästään. Huokaan, suljen koneen ja menen maate. Aamulla on työpäivä ja on jaksettava siellä. Tänään menikin kaikki energia äitini luona, tänään, kun olin ajatellut siivota kodin ja levätä. Mutta, taas viimeaikoina mikään ei ole mennyt, niinkuin olin ajatellut tai niinkuin on pitänyt.

Iloitsemani taloudellinen säästö valui sormien välistä liian suureen yllätyslaskuun ja toinen mokoma on vielä edessä. Tämän siitä saa, kun luottaa ihmisiin sokeasti. Kun luottaa siihen, mitä luvataan ja toimitaan ohjeiden mukaisesti ja sitten yllättäen vedetään matto jalkojen alta. Onnekseni en ollut ehtinyt iloita lapsille mahdollisesta lomasta, joka nyt jää pois noiden laskujen vuoksi.

Koen tulleeni huiputetuksi, mutta en jaksa lähteä hakemaan oikeutta. Helpommalla pääsen maksaessani laskut ja asia on sitten sillä selvä. Tiedänpähän jatkossa, en mihin en ainakaan rahojani jatkossa edes vahingossa erehdy "sijoittamaan". Ja tiedänpähän sen, miten tässä maassa sitä oikeutta jaellaan mielivaltaisesti niille, jotka sitä eivät edes tarvitse ja otetaan niiltä, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemessa.

Ei pidä koskaan olla iloinen, ei saa koskaan iloita mistään asiasta. Sillä jos iloitset, se otetaan sinulta pois. se on taas todistettu monen asian kohdalla. Tuo yläkerran tyyppi taitaa itse olla jonkinsortin sadisti, ei itse kestä pienen ihmisen iloa ja onnea ja tuhoaa kaiken yhdellä sormien napsautuksella.

Pitääkin tarkoin jatkossa miettiä, kuka onkaan oikeasti se "hyvä" tyyppi ja kuka taasen uskottelee olevansa tuolla yläilmoissa?

Oma mieleni on ollut koetuksella koko kuukauden. Jo selvinneet asiat ovatkin heittäneet häränpyllyä, kaikki taas sellaista, johon en voi itse vaikuttaa millään lailla ja silti pitää kestää. Purra hammasta yhteen ja hymyillä. Vaikka ei olisi yhtään hymyn aihetta ja sitten itseni tuntien mieli alkaa vaipua synkkyyteen. Niistä pienistä, ikävistä pettymyksistä, joita en jaksa sitten enää yhtään. Kun koko elämäni on ollut yhtä pettymystä, lapsuudesta asti. Sitä vain miettii yhä usemmin, ettei tämä elämä ole minua varten, en jaksa koko aikaa olla kärsimässä. Mietin, kuinka olisi vaan helpompaa kuolla pois, kuin jaksaa kitua tätä elämää. Kaikki se positiivisuus oli vain jotakin huijausta, joka kesti sen hetken. Kuin satu tuhkimosta.

Joo, olen väsynyt. Fyysisesti. Yöunet ovat olleet vajaita ja sitten vielä raskasta fyysistä "työtä" raskaan työn päälle. Sekä sitten tietysti se ostoskeskuskäynti, joka aina saa minut masentuneeksi. Ymmärrän kyllä, mitä ihmiset tuijottavat. He tuijottavat köyhyyttä ja sekin saa oman mieleni masentuneeksi. Häpeää on taas raskas kantaa ja itsestäni en todellakaan pääse eroon ja ristiriitaa syventää vielä se, etten edes kykene tekemään itselleni mitään, en omalle ulkonäölleni. Köyhällä ei ole varaa moiseen, ei edes perusnaisellisuuteen tai edes uusiin vaatteisiin.

m%C3%B6rk%C3%B6.jpg

 

sunnuntai, 21. toukokuu 2017

Rentoutumista ja arkisia asioita

Voihan päänsärky, kestänyt jo muutaman päivän ja en tiedä liittyykö flunssaan, allergiaan vaiko peräti molempiin. Tuumasin, että ehdin sairastaa sitten myöhemmin, sitten kun työt päättyvät. Koulut päättyvät ja vähän myöhemmin myös työni. Sitten on aikaa levolle ja sairauksille. Ei nyt. Kuukausi menee niin nopeaan.

Olen todella iloinen, että olen saanut olla taasen pitkän pätkän töissä. Oma pelkoni osoittautui todellakin turhaksi taloudellisen tilanteen suhteen. Tosin, olenhan oppinut selviämään niin pienillä tuloilla, että nykyisellään en edes itse ymmärrä, miten olen onnistunut elättämään perheeni.

Olen iloinen kokemuksistani työssäni. Olen oppinut paljon, ennenkaikkea itsestäni. Olen saanut huomata oman elämänkouluni kantaneen jonkinmoista hedelmää ja huomaan kasvaneeni aikuisemmaksi. Huomaan saaneeni sitä tiettyä näkemystä elämästä, joka kantaa omassa työssäni pitkälle. Kaikki asiat eivät ole joko/tai, ihmiset ovat todellakin erilaisia, kukin juuri siinä omassa elämässään eläen elämäänsä tavallaan. Ymmärrys. Tätä on vaikea kuvailla sanoin.

Vähän kerrassaan alan huomata, että työ voi myös antaa jotain itselle, ihan oikeasti eikä vaan sanahelinänä. Työ itsessään opettaa paljon ja ennenkaikkea ihminen on ihminen, jokainen omalla tavallaan. Tämä on se minun uusin huomioni.

Kun olen saanut olla omasta tahdostani ikäänkuin sivussa kaikista sosiaalista kuvioista, olen opetellut huomioimaan ihmisiä toisella tavoin, olen opetellut kiinnittämään huomiota ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, jokaisen omanlaiseen tapaan kommunikoida ja olla kommunikoimatta. Olen oppinut lukemaan jopa niitä sanomattomia lauseita, jotka jäävät vain ajatuksen tasolle, mutta ne kuitenkin ne näkyvät. Olen oppinut olemaan välittämättä puheista seläntakana, ymmärtäen niidenkin olevan olevan vain kunkin mielipiteitä, eriäviä vastalauseita suhteessa siihen, miten arvostelija itse asian tekee/näkee/kokee.

Minulle riittää se tieto, että itse teen parhaani ja kun se riittää minulle, on sen riitettävä muillekin. Koen tekemässäni työssä sisäistä rauhaa, ja se välittyy minusta. Huomaan nopeasti, mikäli olen menossa "pois raiteiltani" ja osaan tasapainottaa itseni uudelleen. Vaikka työpäivä onkin raskas, se ei ole kestämätön, minulle ei tule enää paniikkia tai ajatusta poistua tilanteesta mahdollisimman pian, kuten muistelen joskus käyneen. En myöskään ahdistu tai ota kantaakseni muiden asioita, ongelmia kuten tein joskus ennen. Osaan erottaa oman itseni muista. Ja minullehan tuo ei ole ollut itsestään selvää ennen.

Olen iloinen siitä, että olen jaksanut kotona kotihommat ja vähän vielä ylimääräistäkin. Omalla pihalla olen touhunnut edellisiä vuosia enemmän. Ja nauttinut siitä ,että olen voinut upottaa sormeni multaan, istuttaa, kaivaa rikkaruohoja ensimmäistä kertaa elämäni aikana siis kitkeä ihan kunnolla ja vaikka kroppa huutaakin hoosiannaa, mieli on virkeämpi.

Huomaan saaneeni paljon aikaan, tekemättä kuitenkaan oikeastaan yhtään mitään. Siis ennen vanhaan stressasin itseni uuvuksiin kaikesta mahdollisesta ja mahdottomastakin. Enää en yksinkertaisesti jaksa, on paljon mukavampaa olla miettimättä. Mikään asia elämässäni ei ole niin akuutti, että pitäisi hetinmiten olla tekemässä ja touhuamassa. Jos en jotakin ehdi tai jaksa, niin myöhemmin ehtii, sikäli muistan enää.

Käytännössä, eli juurikin työelämässä huomaan voimakkaimmin eläväni tässä ja nyt-hetkessä. Se aiheuttaa toisinaan ihmetystä työtovereissa. Kotona tähän on jo totuttu vaikka edelleen tietyt asiat pitää edelleenkin ennakoida, kuten kellonperässä olevat menemiset harrastuksiin, mutta muuten elämä on vapaata.

piirrosaurinko.jpg

Kesä ja kärpäset saapuivat meillekin, jokaiseen päivään on tullut jokin positiivinen juttu ja minun historialla se on itsessään jo ihme.

Alan myös huomata itsessäni syitä siihen, miksi esimerkiksi olen fyysisesti väsynyt yön jäljiltä. Vuosikausia kroppani on ollut jännittyneessä tilassa. Sellaisessa jännässä valmiustilassa, kuin valmiina pakenemaan tai jotain. Ja kaikkeenhan ihminen tottuu ja uudesta epänormaalista tulee jossain vaiheessa pitkään jatkuessaan uusi normaali. Niin minullekin on käynyt ja nyt on aika alkaa löytämään ensinnäkin keino vapauttaa kehon lihakset kokoaikaisesta jännitystilasta. Sama jännitystila jatkuu myös nukkuessa, en siis rentoudu yön aikana ollenkaan ja se itsessään väsyttää.

Niin, viime kirjoituksestani on jo aikaa ja paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen. Kävin tervehtimässä äiteetä, oikeastaan pariin kertaan. Molemmat reissut olivat positiivinen yllätys ja en itse hajonnut jälkeenpäin, en ollut huolesta soikeana, sekä mikä parasta, raja on löytynyt myös suhteessa äitiini, hän ei kävele ylitseni ja olin huomaavinani hänessä pienen pienen narsismin poikasen, joka on salakavalasti piiloutunut kaikkien muiden ongelmien ja hänen huoliensa alle. Osasin tätä odottaakin, mutten osannut arvata, että se näkyy noin selkeästi ja puhtaana. Hän on jäänyt jollakin tasolla kehityksessään sellaiselle lapsenomaiselle tasolle ihan kyllä ymmärrettävistä syistä ja hänkin on vain pyrkinyt selviytymään omassa elämässään ja omassa pahassa olossaan ja ennenkaikkea omassa syyllisyydessään kokemuksessaan.

Pieni toivonkipinä leimahti viikolla reissusta lasten kera jonnekin päin suomea. Saa nyt nähdä, mihin suuntaan taloudellinen tilanteeni kehittyy lähiviikkoina, ja hyvänä pitäisi pysyä, näillä näkymin. Peukut pystyyn. Edelleen haaveilen sinne pohjoiseen osaan suomea, edes sinne. Etelään aurinkorannoille, jonnekin turistirysään en edes jaksa uskoa, vaikka ehkä jonain päivänä sitten. Automatkaan läpi euroopan liittyy omasta mielestäni liikaa huomioitavia asioita, ihan jo pelkkiä käytännön asioita, ja en oikein jaksa uskoa, että jaksaisin kaikkia byrokraattisia asioita huomioida, joten mieluusti unohdan automatkan etelän lämpöön.

Olen miettinyt paljon unelmien ja toiveiden merkitystä omassa elämässäni. Olen huomannut, etten osaa unelmoida, en kykene kuvittelemaan asioita mielessäni. En tiedä mitä on tapahtunut, koska ennen minulla on ollut hyvin elävä mielikuvitusmaailma ja nyt en kykene muodostamaan mielessäni edes yksinkertaisinta kuvaa. Tämä liittyy varmaankin läheisesti kokemaani elämääni tässä ja nyt. Päähäni on ihan tyhjä, joudun pinnistelemään saadakseni edes yhden ajatuksen aikaan. Tämä kirjoittaminen on minulle keino myös ikäänkuin ajatella, tuoda ulos edes jotakin itsestäni?

Tänä aamuna koen levänneeni koko yön. Keho tuntuu melkoisen rennolta. Illallinen jalkakylpy kuumassa saunassa ja makea siideri taisivat tehdä tehtävänsä, koska nyt oloni on hyvä. Ymmärrän, mitä tarkoittaa rentoutuminen. Hymähdän itsekseni, koska en ole tuotakaan aiemmin tajunnut, siis ymmärtänyt, mitä tarkoittaa rentoutuminen. En siis ole itse aiemmin kokenut rentoutumista samassa mittakaavassa,kuin eilen. Rumasti sanottuna olen ollut "paskajäykkänä" koko elämäni, siis ihan oikeasti, koko elämäni. Ei mikään ihme, että koskee, särkee päätä, lihakset on jumissa jne.

 

 

perjantai, 12. toukokuu 2017

Painonhallintaa ja muuta elämää

Keskiviikkona 10.5.2017

Tämän kesän tavoitteisiin itselleni voisin lisätä kampaajakäynnin. Olen käynyt kampaajalla viimeksi 4 vuotta sitten. Tukka lähti, koska annoin kampaajalle vapaat kädet. Alkuun olin lopputulokseen tyytyväinen, olo olikin kevyt muutaman kuukauden ja sen jälkeen aloin kaivata omaa vanhaa hamppua takaisin ja nyt vasta hiusten kasvettua omaan pituuteensa olo tuntuu kotoisalta, minulta.

Omat lapsoseni eivät ole vielä koskaan käyneet oikealla kampaajalla, olen itse opetellut leikkaamaan ja nykyisin voinen jo sanoa olevani ihan kohtuuhyvä siinä hommassa. Myös lasten olisi vihdoin ja viimein aika päästä parturiin/kampaajalle. Kaiken maailman kissanristiäiset tulevat kalliiksi, mutta olen onnistunut palkastani vähän laittamaan säästöön tämän kesän juhlallisuuksiin. Lapset kun kasvavat, ei edellisvuoden juhlavaatteet enää mahdu, valitettavasti. Ja ikää kun tulee, niin varsinkin naispuoleiset immeiset omaavat jo oman tyylinsä, miesten puvuista ja juhlatamineista puhumattakaan.

Lahjat, matkat ja kaikki muu maksavat myös. Mutta, kerrankin olo ei ole epätoivoinen. Selviän näistäkin velvollisuuksista. Liekö sillä jotakin osuutta asiaan, että olen itsepintaisesti kirjannut ylös kaikki menot ja tulot ja nipistänyt tosiaan niistä herkuista, joista ihan huomaamattakin on kertynyt lovi ruokabudjettiin?

Kävin tänään pitkästä aikaa puntarilla. Viimeksi tosiaan kävin syksyllä ja lukema näytti hirvittävät 74 kg. Tänään lukema oli peräti 65 kg ja vielä on siis melkoisen reilusti ylipainoa. Mutta suunta on oikea, samoin se tuntuu hyvältä, kun en ole hirmuisesti joutunut päätäni vaivaamaan tuon painon kanssa, se on vain tippunut ihan itsekseen ja hyvä niin, pelkällä sokeri,-ja herkkulakolla koskien siis koko perhettä.

Hidasta tuo painon tippuminen on, mutta yhtä hitaasti tai nopeasti sen pitääkin tippua, kuin se on aikoinaan tullutkin. Muutoin muutos ei ole pysyvä. Tajusin, että meillekin oli ihan varkain eksynyt sellainen huono tapa tehdä pizzoja ja tilailla noutoruokaa melko säännöllisesti (kerran kuukaudessa) ja nyt se on siis loppunut, paluu vanhaan, yksinkertaiseen ravintoon on sujunut mallikkaasti, vaatii vain kyvyn osata sanoa tiukasti ei kaikille mieliteoille ja helpolle vaihtoehdolle.

Olen yrittänyt lapsillekin paasata sitä, kuinka esimerkiksi yksi hamppariateria vastaa kokoneisen yhden päivän tarvetta energialtaan. Siis 2000kcl. Ja kasvavan lapsen, joka liikkuu silleen normaalisti, "vähän", energian tarve ei ole noinkaan suuri, sillä tuo 2000kcl on hitosti liikkuvan aikuisen energiantarve.

Eli jos syöt yhden hamppariaterian, et saa sinä päivänä syödä enää mitään. Siis et mitään muuta, vain vettä. Ja jokainen tietää, kuinka käy, kun on suuren suureen nälkäänsä päätynyt vetämään tuollaisen aterian. Parin tunnin päästä on jo hirmuisen suuri nälkä uudelleen. Ja sitten kun syöt vähän lisää, elimistö saa ihan liikaa energiaa, joka sitten varastoituu rasvana kehoon. Totuus on myös, että yhden hamppariaterian kuluttamiseen menee yli viikko, siis jos liikkuu "vähän" , kuten lapsilla on tapana tehdä tänä päivänä. Kun ruutuaika tuppaa viemään jonkun minuutin elämästä ja kouluissakin vielä suurin osa tunneista vain istutaan pulpetin edessä ja ainoa sallittu liikkuva osa käsi, joka liikuttaa kynää.

Osaltaan painoni tippumiseen on vaikuttanut se, että suolistoni on alkanut parantua. Luulen, että kun ravinto ei ole imeytynyt kunnolla, jos ollenkaan, olenkin kärsinyt käänteisestä aliravitsemuksesta, joka johtaa siis näennäiseen lihomiseen kehon ollessa koko ajan nälkiintymisvaarassa ja näin ollen toiminut sille luontaisella tavalla, eli varastoinut rasvaa aina kun sitä on kehoon tullut. Niinhän eläimilläkin on, kesän aikana he lihottavat itsensä pitkää talven paastoa varten.

Olo on ihan vähän parempi ja se johtuu myös tuosta paremmasta ravintoaineiden imeytymisestä suoliston alkaessa voida paremmin. Huomaan myös, miten vitamiinit ja kivennäiset imeytyvät paremmin, eli niillä on jokseenkin toivottu vaikutus. Ymmärrän nyt, miksi esimerkiksi päänsärkyyn otetut särkylääkkeet eivät ole tehonneet, koska kaikki on tullut ulos imeytymättä, koska suoliston nukka on ollut rikki. Syynä itselläni on on ollut tuo kotimaisten viljojen sietämättömyys ja vasta viimekuukausina olen alkanut asiasta saada niin pahat jälkiseuraukset, että minun on ollut ihan pakko lopettaa viljojen popsiminen kokonaan. Ja meidän taloudellisesti köyhä ruokavalio koostuu hyvin pitkälle viljoista, ihan huomaamatta ja kaikessa on jossakin muodossa viljoja. Huomaamatta myös sokerit ovat pesiytyneet salakavalasti jokaiseen tuotteeseen ja saa olla kaupassa erityisen tarkkana siitä, mitä sieltä ostaa.

Huomasin itse taannoin, kuinka se minulle vanha ja hyväksikoettu ruokavalio ei olekaan enää hyvä minulle. Aikoinaan kun lapset olivat pieniä, työ raskasta ja elämä oli kovin hektistä, "rasvainen", siis maitorasvainen ruoka oli hyvästä ja paino ei tippunut jatkuvasti. Olen sieltä pikkulapsiajoista asti elänyt samoin syömisten suhteen ja nyt alkaa päivittäminen vähemmän rasvaiseen elämään, koska elämäni ei ole enää niin hektistä kuin ennenvanhaan. Myös kahvin juontia olen vähentänyt rutkasti, siinäkin on se oma kahvirasva ja liika on liikaa siinäkin. Mietinkin, olisiko liian runsas kanvinjuonti osaltaan syynä ylimääräiseen väsymykseen, koska olen ollut koko tämän kevään pirteämpi, ja huomaan myös, että niinä päivinä, kun en juo runsaasti kahvia, jaksan koko päivän paremmin.

Kaipailisin myös kokea, edes kerran elämässä käynnin kosmetologilla, hierojalla, jalkahoidossa jne. En ole koskaan käynyt missään tuollaisissa hemmotteluhoidoissa. Kuten en ole koskaan ollut missään lomallakaan. Koskaan ei ole joko mahdollisuutta tai rahaa ja kukaan ei ole ikinä viitsinyt edes lahjaksi tuollaisia minulle antaa.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

perjantai 12.5.2017

On se niin kiva saada koko perheelle aterimet äitienpäivälahjaksi, kuten tässä taannoin sain. Odotukset olivat suuret nähdessäni paketin äitienpäivän aamuna ja hienoinen pettymys valtasi mielen avatessani paketin, koska olisin ne samat aterimet ostanut kuitenkin, itse ja koko perhettä ajatellen. Mikään ei ole niin kamalaa, kuin saada lahjaksi jotain sellaista, mikä on tarkoitettukin kaikkien käyttöön, arkeen. Ajattelematta, kiireessä haalittu "lahja" on kaikkein kamalinta, esitä siinä sitten iloista ja onnellista, kun olet odottanut jotain yllätystä, jotain henkilökohtaista ja ajatuksella mietittyä asiaa.

No, tänä vuonna en todellakaan halua yhtään mitään äitienpäiväksi, olen saanut pettyä jokaiseen miesystävän lahjaan, jonka hän on minulle todellakin kiireessä hutiloinut. Kerran hän hankki minulle syntymäpäivälahjaksi sähköisen nitojan ja kuvitteli minun olevan onnesta soikeana. Se kun olisi pitänyt ostaa ihan muutenkin, ja olisin sen taas itse käynyt hankkimassa mutta, miehet on ajattelemattomia ja turhankin käytännöllisiä näissä asioissa.

Olen usein sanonut ihan suoraankin, mitä toivoisin, mitä olisi kiva saada jne. Mutta ei, ei ymmärrystä ja niinpä sitten olenkin kieltänyt miestä enää antamasta yhtään pettymystä minulle. Jos ei sen vertaa jaksa miettiä ja halua olla yllätyksellinen, ei tarvitse väen väkisin. Kamalampaa on oikeasti pettyä lahjaan kuin on ilman. Ja itse olen mieluusti ilman, koska toisen ajattelemattomuus aiheuttaa enemmän mielipahaa ja sitä en halua.

Minulle on tosin vaikea mitään ostaa, sen ymmärrän. Kykenen asettautumaan miehen asemaan ja ymmärrän oikein hyvin. Kaikki mikä liittyy vaikkapa sisustukseen, on minun vain minun intuitioni varassa, miesystävä ei todennäköisesti uskalla puuttua millään lailla siihen, mikä näkyy ulospäin.

Miesystävä ei tiedä tai ei halua ymmärtää, että minäkin olen vain nainen, naisellisine tarpeineni, joskus jopa turhamaisine tarpeineni. Tämä asia tai tarpeet eivät ole kylläkään näkyneet arjessani tai hänelle, koska en ole voinut toteuttaa näitä tarpeitani, koska ei ole sitä rahaa. En meikkaa, en käytä hajusteita, en osta uusia vaatteita, en kenkiä. En käytä koruja, en laittaudu koskaan. En käytä hienoja alusvaatteita, ne parikymmentä vuotta vanhat reikäiset ja kulahtaneet äitiysrintaliivit kelpaavat vielä, en käytä mitään kosmetiikkaa, en rasvoja, en edes ajale karvojani, paitsi kesäisin, kun vaatteet keventyvät tai käymme lasten uimahallissa. Uimapukukin on mallia x , vanha äitiysuikkari. En lakkaa kynsiäni, en käytä mitään hiusjuttuja. Tai käyttäisin jos ja kun olisi varaa. Ongelma näissäkin on se, että minulla luonnostaan hyvin kallis tyylitaju, kallis maku ja ihan kaikkea en voi edes käyttää allergisoitumisen vuoksi.

Joten ,mitä miehelle jää? Lahjakortit? Mutta, ei hän osaa sellaisia miettiä, hän ei ehdi, koska omat työnsä vievät liikaa vuorokaudesta tunteja. Jopa minä jään kakkoseksi hänen töilleen ja hän ei sitä ymmärrä, ei näe ongelmaa missään, ja siltikin vielä kotonakin jaksaa kaivaa tietokoneen esiin ja tekee sen, mitä kotona pystyy ja puhelin soi hänellä taukoamatta ja viestit piippailevat.

Jossakin tosiaan mättää, ja pahasti. Olen itse edelleen hyvin sinisilmäinen idiootti, en ymmärrä miksi siedän miehen taholta tuollaista kohtelua minua kohtaan, ajattelematonta ja joskus jopa inhottavaakin, kun työ menee kaiken edelle. Olen miettinyt myös sitä vaihtoehtoa, ettei kaikki aika ja kaikki puhelimessa vietetty aika menisikään pelkkään työhön, vaan johonkin muuhun, koska rahassa nuo tehdyt tunnit eivät näy mitenkään, yhtä peeaa tuo ihminen on aina, oli töitä paljon tai vähän. Mietin, että olen ollut tällaisessa vastaavassa tilanteessa joskus ennenkin, exän kanssa ja pettämiseksi kaikki ylityö sitten paljastuikin.

Olen miettinyt, olen kokenut sen, ettei tämä nykyinen miesystävä välitä minusta ollenkaan. Hän ei koskaan, siis ei koskaan näytä tai kerro minulle omaa välittämistään. Ymmärrän kyllä, etten ole hänen elämänsä rakkaus, en sitten missään määrin. Sen hän menetti itsekin aikoinaan. Tänään en vain pysty käsittämään, kun kirjoitan tätä ylhäisessä yksinäisyydessäni, miksi hän on kanssani?

Olen mielessäni käynyt monia eri vaihtoehtoja, keksimättä mitään järkevää syytä. Voisimme ihan hyvin pelkästään tapailla, sillä parisuhde ei koostu pelkästään siitä, että nukutaan yhdessä. Siis vain nukutaan. Ja illat hän sitten itse kuorsaa. Sekään ei ole muuttunut mihinkään. Hän ei hirmuisesti saa minussa aikaan iloa, vain pettymystä toisensa perään, jokainen päivä.

Noh, tänään olen onnistunut kuitenkin olemaan iloinen. Työpäivä ja oikeastaan koko työviikko on mukava. Hymy tarttuu ja on kiva huomata itsekin hymyilevänsä kilpaa auringon kanssa. Edes teinikiukku ei saanut päivääni piloille, vaikka yritys olikin kova teinin taholta. On ollut ilo nähdä jokaisen lapsen hymyilevän kotona. Tänään heilläkin on ollut iloinen päivä.

Olen tai koen olevani jokseenkin ehjä ja se on paljon, minulle. Olen kuullut jostakin sanottavan, että kaikenlainen kehitys loppuu tyytyväisyyteen, joten aina kun yksi asia tai tavoite on saavutettu, olisi hyvä miettiä jo seuraavaa asiaa, jossa on parantamisen varaa tai kokonaan uusia tavoitteita elämäänsä. Itse olen kuitenkin siinä tilanteessa, etten oikein osaa tavoitella mitään, en enää tohdi keksiä uusia parannuksia elämääni tai olooni, olen juuri nyt tyytyväinen. Ja olen oppinut oppinut olemaan hyvin vähään tyytyväinen. Oikeastaan en edes tiedä, mitä mahdollisuuksia olisi asteikon positiivisella puolella? Kaikki tämä on jo kyllin hyvää nytkin, joten mietin, miten ihmeessä voisi olla vielä parempaa?

piirrosaurinko.jpg

 

 

 

 

 

 

perjantai, 5. toukokuu 2017

watut ihmisistä

Olen aina ollut se ihminen, jolta on poimittu parhaimmat ideat, esimerkit ihmisten elämään. Miettiessäni vanhoja juttuja, yrittäen samalla ymmärtää näitä ihmisiä, joiden kanssa aikoinani olin enemmän tai vähemmän tekemisissä.

Jo lapsena se alkoi. Saatoin kertoa kaverille omista haaveistani, siitä miten olisi joskus ihanaa saada vaikkapa jokin lelu ja seuraavana päivänä tuo samainen kaveri oli jo käynyt sen hakemassa. Minä tyydyin haaveiluun, koska perheelläni ei ollut tapana toteuttaa lasten toiveita. Leluja minulla oli jokseenkin paljon, ihmettelen näin jälkeenpäin sitä, mutta ne eivät olleet samanlaisia kuin toisilla lapsilla. Heillä oli hienot nuket, nukkekodit, legoja, kaikkea sellaista vielä tänäpäivänäkin luksusleluihin luokiteltavaa. Itselläni oli joitakin juttuja, hiekkalelut, nuket ja muovinen kahviastiasto ja pikkuautoja sekä puisia leluja, kuten palikat. Ei mitään hienoja, sellaisia kuin muilla. En tosin osannut olla kovin kateellinen, koska olin omiinikin ihan tyytyväinen, aina siihen asti, kun nuo toiset kaverit sitten aina saivat ne asiat, joista itse haaveilin.

Olen koko ikäni oikeastaan kärsinyt toisten matkimisesta. Muistan ensimmäisen luokan piirustuskilpailun, johon yritin epätoivoisesti muistella erästä eläintä. Vieressäni istunut tyttö sitten piirsi samanlaisen ja paremman ilmeisesti, koska se sitten voitti sen kilpailun.

Vaatteiden ja ulkonäön kanssa on aina ollut sama juttu, Olen monien asioiden suhteen ollut aina kovin omaperäinen, johtuen varmaankin köyhästä taustastani ja siitä, että olen yrittänyt pärjätä aina sillä mitä on, eikä ensimmäisenä ole mieleeni tullut etsiä edes asioita valmiina. Teininä muistan hakeneeni sitä jotakin omaa, en kokenut kuuluvani toisten joukkoon millään tavoin, siis siihen perusnormilaumaan, vaikken sitä silloin tällä tavoin edes ajatellut. Tein vain sen mukaan, miten minusta tuntui kivalta ja näytti hyvältä. Ja lopulta myös miltä minusta tuntui, välittyi hyvin koko ulkoisesta olemuksestani.

Muistan kuinka koin valtavaa ärsyyntymistä siitä, kun joku alkoi matkia minua, tehdä samoin ja yleensä sitten rahalla sai ja hevoisella pääsi eli lopputulos oli paljon tyylitellympi, kauniinpi ja parempi kuin se, minkä olin itse tehnyt ja nähnyt kovin vaivaa jonkin asian eteen. Joskus joitain asioita sai kalliilla kaupasta suoraan ostettuna ja sitten nämä muut ihailivat tätä matkijaa. Minua ei siis harmittanut se, että minua ei huomattu vaan se, että toiset kyllä huomasivat jonkun muun kaverin päällä ne samat jutut ja minua korkeintaan katsottiin kieroon aina jonkin uuden jutun kanssa.

Muistan miten en periaatteesta kuunnellut edes samaa musiikkia kuin toiset, en kyllä edes pitänyt sellaisesta musiikista mutta silti, sitten jonkin ajan perästä nämä samat tyypit olivat kuitenkin ihan innoissaan ja itse taas periaatteesta jätin sitten omat mielenkiintoni, koska se oli inhottavaa, kun toiset ikäänkuin omivat niitä minun juttujani ja matkivat.

Mutta siis itse asiaan, kaikkein kamalinta oli aina, siis ihan jäädä kolmanneksi pyöräksi. Niin, että aina kaksi alkoivat hengaamaan keskenään ja minä jäin yksin. Jo teini-ikään mennessä olin oppinut, että jos minulla on joku kaveri, ja toinenkin ja he tutustuvat keskenään, jään yksin. Ja niinhän siinä aina kävi. Sama juttu sitten myös nuorena aikuisena työyhteisössä. Jos ehdinkin tutustumaan toiseen ihmiseen niin, että myös vapaa-ajalla saatoin tavata, tuli joku työtoveri siihen ikäänkuin väliin ja minä jäin pois kuvioista ja useamman kuin kerran olin sitten todistamassa ystävyyden taikaa ihan silmieni edessä. Sama juttu leikkikentällä, perhekerhoissa, muutamien muiden tuttujen osalta. Koen olleeni välikappaleena yhdistämässä ihmisiä toisiinsa jääden itse pois kuvioista.

Nykyisin olen jo oppinut, etten edes halua tutustua uusiin ihmisiin. Niin monet tutustumani ihmiset ovat alkaneet ystävystyä minun kauttani ja jokainen taka-alalle jättäminen on aina tuntunut yhtä pahalta.

Olen kuvitellut näihin päiviin asti, että ihminen muuttuu lapsesta aikuiseksi. Siis niin, että ne lapsen kotkotukset ja ikävät ajattelemattomat temput jäisivät pois ihmissuhteista, niin että tilalle olisi astunut toisen kunnioitus, toisen arvostus ja ymmärrys ja hyväksyntä. Se, että mun äiti on parempi kuin sun-jutut olisi jääneet pois tai se esittäminen päin naamaa kivaa ja sitten heti tilaisuuden tullen haukutaan ja juorutaan pystyyn. Tai se kamala arvostelu asiasta kuin asiasta.

Ja vihoviimeisenä tuo matkiminen.

Mutta, eihän se ole mihinkään jäänyt. Edelleen matkitaan jopa sitä, mitä lasten kanssa teen tai vaikkapa ihan hiustyyliä, kampauksia. Ja minä en seuraa todellakaan viimeisintä muotia sitten missään asiassa, vaan aina olen tehnyt ja teen vain sen, mikä hyvältä näyttää tai tuntuu.

Ihan kuin ihmisillä ei olisi omia aivoja ollenkaan. Ihan kuin vetäisin perässäni näkymätöntä määrää muita, jotka odottavat kuin kuuta nousevaa, milloin tulee taas jokin uusi juttu, jonka voivat kopioida. Uusi idea jota lähteä toteuttamaan.

Paras esimerkki varmaankin oli se, kun aikoinani suunnittelin ääneen silloisen ystävän kuullen omia opintojani ja työntekoa jossain määrin kotona, ja eipä mennyt vuottakaan, kun tämä samainen ihminen opiskeli, suunnitteli ja myöhemmin toteutti omalla kohdallaan näitä minun aatoksia perässäni srvostellen samalla kuitenkin minun ratkaisuja ja toimenpiteitä oman elämäni suhteen.

Moni ihminen menneisyydessäni on nenäänsä nyrpistellen ikäänkuin tuomiten kuunnellut ja katsellut minun juttujani, ja sitten heti perään onkin ollut itse toteuttamassa samaa. ei ollut väliä, oliko kyseessä lasten harrastukset, omat sisustusjutut, jokin tietty merkki, ruokavalio tai ihan mikä tahansa. Ja siis, asiassahan ei olisi mitään ihmeellistä, mutta kun aina, jokaikisissä asioissa on matkittu, on käännetty kelkka vasta sitten, kun jostakin asiasta onkin tullut trendikästä ja se huutaa otsikoissa.

Pahinta oli taannoin huomata, että joku ihminen on yrittänyt matkia ihan kaikkea elämästäni, jopa vienyt asian niin pitkälle, että on hankkinut samat kaverit itselleen, kuin mitä itselläni oli ennenkuin ymmärsin vaieta kaikista ja esimerkiksi piilottaa sosiaalisen median kaverilistat.

Olen jokseenkin ihmeissäni ihmisistä. Siitä, että minua kohtaan aina oltu naamat vastakkain niin mukavaa ja kivaa ja sitten tuomittu, haukuttu seläntakana ja vähän myöhemmin haksahdettu itse samaan vieden asian vielä astetta paremmaksi.

Vielä aikuisiällä olen ollut todistamassa sitä, että olen kertoillut suunnitelmista aikoinaan vaikkapa hankkia lemmikki joskus tulevaisuudessa ja johan on tullut kiire toisille hankkimaan samaa lajia, tai olen kertonut silloisista suunnitelmista pihan suhteen ja johan on toisetkin alkaneet tekemällä tekemään samoja juttuja. Olen monesti jäänyt suu auki ollessani kaverin kanssa, että ai, sähän tuon toteutitkin, no kiva, enhän mä nyt sitten itse viitsi alkaa samanlaista tekemäänkään, kun kehtaa matkia, vaikka idea ja suunnitelmani oli omani.

Olen josskin eron jälkeen katkonut kaikki tällaiset ihmissuhteet, kaiken yhteydenpidon näihin ihmisiin, koska en vain aina jaksanut hämmästyä negatiivisesti tavatessani heitä. Silloin en myöskään täjunnut tätä matkimista ollenkaan, toisten mielikuvituksettomuutta.

Olinhan itse siinä luulossa, että ihmiset kasvavat aikuisiksi ja se sellainen lapsellinen käytös jää pois aikuisten välissä ystävyyksissä. Mutta eihän ihmiset kasva, sama lastentarhameno jatkuu vanhuuteen asti. Yritetään olla parempia kuin toiset, hienompia ja osaavampia.

Olen ollut peilin edessä niin monesti, monien eri asoiden kanssa ja uskoisin päässeeni yli jopa itselleni tavaksi tulleesta epämääräisestä tunteesta muiden ihmisten vuoksi. Olen itse aina ollut ihminen ihmiselle, en ole koskaan osannut edes juoruilla toisten ihmisten elämistä tai asioista vain juoruilun ja seläntakana puhumisen vuoksi. Olen saattanut kysyttäessä kertoa jonkun toisen pinnalliset kuulumiset, en sen enempää ja usein olen olen myös kysyjää kehoittanut ottamaan itse yhteyttä, juurikin sen vuoksi, etten pidä toisten asioiden puhumisesta muille.

Olen aina itse ollut reilu ja rehellinen toisille ihmisille. Olen ollut jokseenkin avoin kaiken suhteen. Olen luottanut ihmisiin. Ja nyt tiedän sen tosiasian, ettei minulle ole ole oltu rehellisiä, ei reiluja. Minulle ei ole ole oltu avoimia. Itse olen aina arvostanut ihmisiä pelkästään jo ihmisyyden vuoksi, olen ollut välittämättä pahasta ja yrittänyt nähdä kaikissa asioissa ne valoisatkin puolet sekä olen yrittänyt ymmärtää ihmistä asiassa kuin asiassa. Ja se tuntuu ja on aina tuntunut hirmuisen pahalta, kun minua kohtaan ei ole oltu samanlaisia. Vaikka olen koko ikäni pitänyt ohjeenani sitä, että kohtelee muita, kuten haluaisin itseäni kohdeltavan. Se ei vaan pidä käytännössä paikkaansa. Sinua pidetään hulluna, jos käännät sen ensimmäisenkin posken lyötäväksi.

Huomaan olevani pettynyt ihmisiin ihan yleensäkin. Huomaan, miten oikeudenmukaisuus ei toimi kuin yhteen suuntaan, minusta poispäin. Pitkään uskottelin itselleni, että olen ollut väin väärässä seurassa, ympärilläni oli vain niitä "huonoja" ihmisiä. Mutta, tänään voin todeta, ettei ole kuin huonoja ja pahatapaisia ihmisiä, jotka osaavat oman edun vuoksi näytellä kilttiä ja hyvää ystävää.

Tiedostan, että minun edes ihan turha alkaa haikailla ystävyyksien perään, koska kaikki ihmiset loppujen lopuksi ovat samanlaisia ilkimyksiä .

En enää halua missään tilanteessa se kolmas pyörä, ylimääräinen. En se, jolle saa tehdä mitä huvittaa ja miten huvittaa. Minun ei ole pakko suostua sellaiseen. Ei enää.

Todellakin, on parempi yksin kuin huonossa seurassa.

Viimeiset ainakin viisi vuotta olen elänyt ikäänkuin piilossa maailmalta. Piilossa ja erakoituneena omassa kodissani. Kyllästyin niin totaalisesti ihmisen pahuuteen, ihmisen keskeneräisyyteen monissa asioissa. En kestänyt enempää, en myöskään ymmärtänyt ja en vieläkään ymmärrä, miksi minua kohdeltu toisten taholta, kuten on kohdeltu.

Tiedän, että osa kokemistani on ihan puhtaasti omaa asenne-ongelmaani, sitä lapsenomaista suhtautumista ympäröivään maailmaan. Se on se minun todennäköinen sokea pisteeni, asia, jota muiden ihmisten on helppo käyttää hyväkseen ollessaan kanssani tekemisissä. Minä näen jotenkin sitten vain matkimisena ja koen sen ikävästi, vaikka voisin ihan yhtä hyvin olla tyytyväinen ja ylpeä siitä, että toisillekin kelpaavat minun ideani ja aatokseni. Ongelmahan onkin aina ollut siinä, etten ole itse ikinä ehtinyt toteuttaa yhtäkään omaa järkevää ideaani itse. Aina on joku muu ehtinyt ensin.

Joten, jos on jokin hyvä aatos, sitä ei missään nimessä pidä jakaa toisille, jos jotakin teet, teet sen ensin vain itsellesi ja itsesi kanssa. Sen jälkeen muut voivat kopioida ideaa mielin määrin.

Pettymykseni ihmisiin ei kuitenkaan mene pois. Se, että olen joskus sokeasti luottanut muihin on tuonut vain suuria pettymyksiä lisää muiden taholta. Se, että olen uskonut hyvään ihmisyyteen on karissut pois, ihan omien kokemusteni kautta. Kohdallani ei ole vielä tullut sitä hyvää ihmistä.

Olen tavannut vain itsekkäitä, oman edun tavoittelijoita niin vapaalla kuin työssäkin. Ongelmien ilmaantuessa piiloudutaan jonnekin, kadotaan näkyvistä, poistutaan maisemista ja jätetään toinen täysin ulapalle, yksin selviämään miten parhaaiten taitaa ja ideat ollaan sitten kuitenkin edelleen valmiita noukkimaan.

 

 

 

 

perjantai, 5. toukokuu 2017

Eteenpäin

Miten elämäni jatkuu taas tästä eteenpäin?

Asioilla on tapansa järjestyä, sen jo tiedänkin. Tiedän myös, ettei mitään kamalaa ole tapahtunut, ei mitään mitä en tietäisi jo itsekin. Ilmeisesti haen nyt uutta tapaa suhtautua ihmisiin, asioihin ja elämään yleensä.

Kun en taistele vastaan tuntemuksiani, ne häviävät yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Jäljelle jää vain tietoisuus asioiden olemassa-olosta. Siitä, että tietyt asiat vain ovat tapahtuneet, en olisi voinut itse tehdä mitään.

Pystynkö työntämään totuuden pois tietoisuudestani? Pystynkö elämään kaiken sen tiedon kanssa, joka varjosti elämääni jo ennen eroa, vuosia ja taas vuosia? Pakkohan se on, se on mennyttä nyt. Niillä asioilla ei pitäisi olla merkitystä tähän hetkeen, ei tähän päivään.

Miksi sitten palaan ajoittain märehtimään mennyttä? Miksi joskus huomaan miettiväni, mitä jos- leikkiä? Kun tiedän, ettei miettiminen muuta mitään. Olen rakentanut ihan omaa elämääni, omannäköistä, ihan yksin ja yhdessä lasten kanssa.

Tänään tiedän, ettei ihmisiin ole luottaminen. Vain itseesi voi luottaa, ei kehenkään muuhun. Pitää olla varuillaan muiden kanssa, oma kokemus on opettanut, että paska valuu sormien välistä kiitoksena luottamisesta.

Suren toki sitä, että olen menettänyt ihmissuhteeni, vain sen vuoksi, että ihmiset ovat paljastuneet, näyttäneet sen todellisen motiivin olla kanssani yhteyksissä. Ja minä hölmö kuvittelin jokaisen olevan ystävä.

Ihmisten väliset verkostot ovat kovin kiintoisia, tällä pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat kaikki, jos ei muuten, niin ainakin jonkun tutun kautta.

Elämä itsessään huolehtii asioiden oikeudenmukaisuudesta, minun ei tarvitse sitä tehdä. Toivoisin voivani kuulla joitakin tarinoita niistä särkyneistä unelmista, toiveista joiden esteenä minä ja lapseni olemme olleet. Toivoisin voivani kuulla niitä yksittäisiä koston motiiveja, joiden kohteena olen tietämättäni ollut.

Toivoisin myös, että kaikki ne ihmiset saisivat osaltaan tietää sen, millaisen helvetin läpi minä ja lapseni olemme joutuneet kulkemaan. He voisivat maistaa edes pienen palasen sitä savunmakuista kitkerää eloa, jota elimme. Lapseni ovat syyttömiä ja kuitenkin he ovat joutuneet kaiken kokemaan omissa nahoissaan, itsestäni puhumattakaan.

Olen törmännyt vihaisiin, kateudesta vihreisiin ja kostonhimoisiin ihmisiin. Onko nämä ihmiset nyt onnellisia elämässään, kun ovat saaneet toimia, kuten ovat toimineet?

Mutta, miten taas eteenpäin? Tosiasiat alkavat olla tiedossa, yksityiskohtiin ei ole edes tarvetta. En halua tietää, ei kuulu minulle, enää. Ei ole merkitystä, ei väliä.

Minulla on oma historiani, itse tiedän oman elämäni ja sen vaiheet. Toiset ovat tienneet sen mitä ovat omin silmin nähneet ja mitä olen itse kertonut elämästäni. Kyllähän se on saattanut aiheuttaa hieman hämmennystä ja ihmetystä, varsinkin jos ovat luulleet jotakin muuta tai heille on uskoteltu muuta. Mutta, se on mennyttä.

Minä elin omaa elämääni, syytön olen ollut exmiehen tekemisiin, valheisiin. Tänään tuo mies todennäköisesti jatkaa samaa kuin teki jo avioliittomme aikana, naisten iskemistä, jännityksen hakemista ja uuden ihastuksen tuomaa suloa. Se on myös hänen asiansa ja se ei ole minun elämääni.

Joten, miksi en nyt pääse eteenpäin ajatusteni kanssa? Olen nyt jämähtänyt tähän, pyöritän samaa uudelleen ja uudelleen? Mikä on jäänyt huomaamatta?

Sekö, etten tiedä mitä pitäisi sanoa kaikille niille ihmisille, jotka olivat elämässäni jossakin roolissa ja jotka tiesivät totuuden mieheni elämästä minua paremmin? Vai sekö minua nyt jumiuttaa, koska en tiedä todellakaan sitä, miten minun pitää suhtautua niihin tuttuihin, jotka olivat suhteessa miehen kanssa?

On jokseenkin ilkeää, kun tiedän jo monta vanhaa minullekin tuttua ja suoranaisesti entistä ystävää, joilla oli suhde lasteni isän kanssa, ollen osaltaan rikkomassa liittoa.

On myös kovin ilkeä tunne, kun tietää, että kaikki muut ovat tienneet, minä en. Ja kukaan ei ole kertonut minulle. Kukaan ei uskaltanut kertoa.

Jos jonkun naisen on ollut tarkoitus kostaa minulle jotakin pelehtimällä lasten isän kanssa, se yritys epäonnistui. Ainoat kärsijät ovat olleet viattomat lapset.

Itse voin menetykset kääntää voitoksi, sain täysin uuden ja puhtaan elämän, jolta ponnistaa. Sain uuden mahdollisuuden aloittaa koko elämä alusta. Kaikki eivät sitä välttämättä saa, vaan kirvistelevät painien itsensä kanssa. Mutta, lapseni ovat jatkaneet elämäänsä jakautuen kahteen maailmaan. Tosin, ovat lapsetkin saaneet kaksi paremmin voivaa vanhempaa, tasapainoisen elämän, jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä pitäen lapsia tärkeimpänä asiana elämässään.

Mietin, millaista näiden entisten tuttujen elämä on nyt? Ne, jotka jahtasivat exmiestäni, jäivät rannalle nekin ruikuttamaan, moniko oli täysin varma itsestään miehen suhteen, moniko hankkiutui raskaaksi kuvitellen miehen jäävän sillä tavoin elämäänsä? Kuinka moni yllättyi kuullessaan miehen olevankin naimisissa, yhä edelleen, vaikka mies olikin valehdellut muuta?

Tässä taannoin eräs vanha tuttu ilmestyi elämään, häntä kovin kiinnosti eroni vuosiluvut, milloin on mitäkin tapahtunut, kuin varmistaakseen juorujen ym. kuulopuheiden todellisuutta. Tuo ihminen oli menneisyydessä yksi linkki exän salaiseen elämään, jossa minulla tai lapsilla ei ollut sijaa. Koskahan tuo ihminen on tajunnut, että hänellä on kaksi ystävää, jotka puhuvat molemmat hänelle samasta miehestä? Kuinka hämmentynyt tuo ihminen on ollutkaan saatuaan tietää?

Entäpä pienellä paikkakunnalla sitten kaikki muut ihmiset? Minut on leimattu valehtelijaksi, koska kukaan ei ole voinut uskoa korviaan, vaikka olen vain elänyt omaa elämääni ja ollut siihen aikaan vieläpä varsin tyytyväinen. Ex on elänyt jonkinlaista kaksoiselämää, ihan omaa sellaista joidenkin toisten ihmisten kanssa.

Minä elin omaa elämääni, luotin ja uskoin exään. En koskaan osannut edes epäillä ja jos joskus asia kävikin mielessä, mies keksi jotakin, jotta saisin muuta ajateltavaa ja unohtaisin moiset epäilyt. Naisia kuitenkin riitti, jokaiselle sormelle, kuten exällä oli tapansa sanoa uhkaillessaan minua kaikenmaailman mielikuvilla.

Mutta, mennyt on mennyttä. Ihmisten mielissä mielikuvat elävät, häviävät. Koko hieno paletti on poissa. Jokainen osapuoli on jatkanut elämäänsä, miten on parhaiten osannut. Lapset kasvavat ja aikuistuvat. Peli on ohi, johon en itse ehtinyt mukaan ollenkaan. Päättyi ennenkuin ehdin itse tajuta, mistä on kyse.

Sillä ei ole merkitystä, ei enää. Mietinkin sitä, miten ihmeessä kykenen suhtautumaan näihin ihmisiin oikealla tavalla, kun mieli tekisi sanoa, että minä tiedän totuuden. Ja en sano kuitenkaan. Vihjailen, kuten hekin aikoinaan minulle. Kerron olevani juuri nyt onnellinen, kaikesta elämän tuomasta paskasta huolimatta. Hymyilen ja jään seuraamaan toisen leuan asentoa, kun loksahtaa suu auki ja hampaita purren kirskahtaa kiinni ja toinen poistuu sanaakaan sanomatta paikalta, nopeasti. Näin on jo muutaman kerran käynytkin, tilanne oli outo minulle. Ihmiset paljastavat itse itsensä, kun siihen antaa mahdollisuuden ja tietää, mistä naruista vedellä?

Mutta, edelleen elämäni jatkuu, samoin kuin eilen, samoin kuin viime viikolla, viime vuonna. Menneellä ei ole merkitystä. Vain sillä on merkitys, etten ole vielä luovuttanut etsimistä, elämäni tarkoituksen pohtimista. Kärsimistä en jaksa enää, en myöskään jatkuvaa epäonnea tai muutakaan negatiivista.

On jo vihdoin minun aika kaikkeen positiivisen. Ilman ketään kateellista ja ilkeää ihmistä perässäni lytäten ja arvostellen seläntakana minua tai elämääni. Sen vuoksi ja juuri tuosta syystä olen yksin, ilman ystävää.

En tarvitse muita ihmisiä pönkittämään omaa itseäni. En tarvitse muita heidän ongelmineen ja murheineen, vielä vähemmän iloineen. Kokemus on osoittanut minulle, ettei todellisia ystäviä ole olemassa. On vain perässä hiihtäjiä, oman egon pönkittäjiä, matkijoita, juoruämmiä, jotka eivät osaa elää omaa elämäänsä ollenkaan.

piirrosaurinko.jpg

 

 

 

 

 

 

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.