sunnuntai, 20. elokuu 2017

Suomen leijona

Saatan historian valossa ymmärtää viimeaikaisen ikävän tapahtuman Turussa. Ei tarvitse kovin pitkälle historiaan mennä, edellinen islamisaatio euroopassa tapahtui samalla lailla kuin tänä päivänä ympäri eurooppaa. 

Jos et toimi, kuten halutaan, käännytetään väkisin pelolla. Nykypäivänä sitten murhataan päivänvalossa ja peloitellaan ihmiset. 

Historia toistaa itseään, näköjään. 

Toinen mahdollinen syy ikäville tapahtumille on kosto. Länsi eli tässä tapauksessa uuäsaa on vuosikymmeniä pitänyt otteessaan ns. kolmansia maita aiheuttaen kaaosta hallinnoidessaan lähestulkoon koko maailmaa siinä sivussa. Kansakuntia on alistettu luonnonrikkauksien vuoksi, alkuperäiskansoilta on viety oikeudet oman maansa ja sen rikkauksien hallintaan. Vastarintaa ovat yrittäneet sillä seurauksella, että suurinosa länsimaista on syyllistynyt sotatoimiin näillä alueilla. Ymmärrän koston, koska sielläkin on viattomia tapettu. 

Suomea ollaan myös viemässä väkisin tuon maailman herruuden alle. Maamme ryöstetään ihan meidän silmiemme edessä ja kukaan ei näytä olevan huolissaan siitä. Yksityistäminen tarkoittaa sitä, että esimerkiksi ulkomaiset monikansalliset yritykset ostavat käytännössä Suomen, pala kerrallaan. 

Maahanmuutto ja sen tarkoitus on osaltaan on juurikin aiheuttaa kansalaisten huomion siirtämistä toisaalle, pois niistä tärkeistä päätöksistä, joiden avulla Suomen laillinen ryöstö tehdään. Mahanmuuton avulla yritetään myös jakaa kansalaisia eri ryhmiin, vihamielisiin toisiinsa nähden. Puolesta ja vastaan. Kansakuntamme yhtenäiset rivit hajotetaan hyvin huomaamattomalla tavalla.

Miten tällaiseen sitten pitää suhtautua? Entisaikaan vihollinen kesytettiin pitämällä oikein hyvää huolta valloittajastaan, onnistuuko sama tänäänkin? Ensin vain pitää tunnistaa, kuka on tuo kaiken taustalla häärivä porukka, joka käsiään hykerrellen odottaa iskemistä, kuin sika limppuun. 

Onko vihollinen nyt näennäinen islamisaatio? vai onko se seurausta historiasta vai onko vihollinen loppujen lopuksi se lännen "ystävä", joka odottaa malttamattomana päästä muka rauhaa turvaamaan Suomen maaperälle ja iskemän lopullisen niitin itsenäisyydellemme, jonka isovanhempamme ja edelliset sukupulvet niin vaivoin saivat rakennettua? 

Valitettavasti Suomi on tällä hetkellä yksi niistä harvoista maista, jotka ovat onnistuneet säilyttämään oikean suhteen kaikkiin maailman valtioihin. Suomi on ollut täysin puolueeton ja sitä toivoisin itse myös jatkossa. Suomi on ollut rauhan ja hyvinvoinnin tyyssija, siitä on osaltaan pitänyt huolen maamme historian poliitikot, viimeaikaiset poliitikot ovat joko tietämättään tai sitten tieten tahtoen olleet myymässä Suomea tuolle lännen "ystävälle" niin eu:n muodossa kuin muutoinkin. 

Kehen voi enää luottaa? Jokaiselta suunnalta on vastassa jotakin ja Suomi on aina ollut tilanteessa, jossa kumarrat toisaalle ja pyllistät toisaalle. Sama jännite on havaittavissa edelleenkin ja siksi olisikin niin tärkeää alkaa miettimään jokaisen omalta kohdaltaan miten säilyttää se sama kansakunnan, Suomen kansalaisten yhtenäisyys tässä maailmanlaajuisessa murroksessa, joka on meneillään parhaillaan. 

Suomalaiset voisivat olla samankaltainen omanlaisensa voittamaton yhteiskunta, kuin piirrossatukertomus Asterix ja kumppanit. 

Huomaamatta kansamme on ajautumassa moniin eri leireihin ja sehän tietää suuren mittakaavan mukaan jonkinlaista sisällissotaa tulevaisuudessa. Tuohon yhtälöön jos vielä otetaan se länsimainen eli uuäsaalainen tapa ujuttautua salakavalasti näitä ryhmittymiä ryhmittymien sisälle ja tukemaan niitä esimerkiksi taloudellisesti on sekasorto ja kaaos valtava. 

Silloin, jos ihminen on puolueeton ja rauhan ja oikean hyvinvoinnin ollessa merkittävässä asemassa, ei pitäisi tuollaisia ryhmittymiä päästä edes syntymään. Kotouttaminen on kaiken perusta, kuten sekin, että me suomalaisina emme alistu maahantulijoiden tahtoon, vaan he vieraina kunnioittavat itse saamaansa uutta kulttuuria ja kanssa-asujia ja sopeutuvat yhteikuntaamme ilman, että meidän tarvitsee muuttaa omaa kulttuuriamme heidän vuokseen. Emme mekään Suomalaisina ole menneet maahanmuuttajina vieraisiin valtioihin ja vaatineet heiltä heidän omien tapojensa sulauttamista omiimme. 

Maassa maan tavalla on ikivanha käytösohje, joka pätee jokaiseen matkailijaan mutta myös maahanmuuttajiin. Suomessa on (oli) kaikki lait ja säädökset olemassa turvaamaan kaikenlainen oikeudenmukaisuus jokaiselle ihmiselle, ihmisarvo on ollut yksi peruste lainsäätäjillä jo ammoisista ajoista lähtien. Valitettavasti tänä päivänä on muutettu paljon lakeja ja säännöksiä heikompaan suuntaan ajatellen yksittäistä kansalaista ja hänen oikeusturvaansa. 

Koko kevään jatkunut uutisointi on käynyt korviini, kun jokainen uudistettu ns. laki on ollut ristiriidassa tai suorastaan laiton Suomen perustuslain kanssa ja perustuslaissa on jokaisen kansalaisen oikeus ja turva, ainakin tähän asti on ollut. Ja nyt sekin on murentumassa. Monikaan ei tänä päivänä jaksa ajatella moisia asioita, ns. politiikka ei kiinnosta. Mutta itsekin olen ymmärtänyt vasta ihan viimevuosina kuinka tärkeää tuo yhteiskunnallinen vaikuttaminen onkaan. Kyseessä on kuitenkin kokonainen maa/valtio sekä sen lähes kuusi miljoonaa kansalaista, joiden hyvinvoinnista ja oikeuksista pitää huolta. 

Jos päätöksiä tekevät sellaiset ihmiset, jotka eivät välitä yksittäisistä ihmisistä, ihmisryhmistä puhumattakaan, voi kysyä, mistä he sitten välittävät? He välittävät sitoumuksistaan ja niiden kiinni pitämisestä, he ovat ns. tilivelvollisia muille tahoille kuin Suomen kansa. He ovat sidoksissa toisaalle, suuren meren tuolle puolen avittaakseen niitä ,jotka ovat väkivalloin ottaneet haltuunsa suuren osan kansakuntia ja valtioita niiden luonnonrikkauksien takia. 

Vihaan ei pidä vastata vihalla, totuus on tuleva ilmi. Sitä ennen olisi pysyttävä kovin maltillisena, muttei kuitenkaan niin, ettei tekisi mitään puolustaakseen Suomalaisten oikeutta ja turvaa, joka on kirjattu jo aikoja sitten Suomen perustuslakiin. 

En tiedä ,onko vielä liian myöhäistä, mutta Itse toivoisin kovin, että Suomi eroaisi eu:sta, ottaisi ohjat takaisin omiin käsiinsä ja pitäisi pintansa valloituksilta, vieraiden maiden valloituksilta, joiksi suuret yrityskaupat myös luetaan. Miten on käynyt kaikkien niiden työllistäjien kanssa, kun Suomalaiset on ostettu ulos omista työpaikoistaan, kun yhä suurempi  ulkomainen yritys on sulautunut toinen toisiinsa, muodostaen jättiläisiä, joiden kaikki rahaliikenne ohjautuu pois Suomesta ja sen kansalaisilta. 

Me voimme yhä tehdä jotakin, ennenkuin on liian myöhäistä? Ainakin voimme vielä päättää, ketä jatkossa äänestämme? Onko järkeävää äänestää puoluetta vai yksittäistä ihmistä? Entäpä, miten voimme sitten luottaa ihmiseen, joka saanut suuren luottamuksen kansalta ja päässyt sitä edustamaan? Ja voiko kukaan olla varma siitä, ettei aivopesua ja lahjontaa ja uhkailua ja kiristystä tapahdu poliitiikan saralla? 

lauantai, 19. elokuu 2017

ööö, tota noin

Saankohan koskaan kokea sellaista elämän "nousujohdetta" tai mikä se nyt sitten onkaan?

Tosiaan, jokainen päivä on lähestulkoon samanlainen. Herään, juon kahvia, selaan somen ja uutisotsikot, teen kotityöt ja joskus harvoin poistun kotoani lähinnä kuskaamaan jälkikasvua tai käyn kaupassa ja samalla reissulla joskus äidilläni. Siinä on päiväni, viikkoni, kuukauteni ja vuoteni.

Olen niin lopen kyllästynyt tähän omaan elooni, yritän olla ajattelematta ja jos asiaa tuumin pienessä mielelessäni, yritän ajatella positiivisesti. Kuten, on ihanaa olla kotona, voin tehdä mitä haluan ja milloin haluan. Aikataulut eivät määrää elämääni. Mutta samalla kaipaan sitä, että olisi se työ, jonne poistua kotoa. Toivoisin ystäviä, kaveria. Aikatauluttomuus antaa sijaa myös suoranaiselle laiskuudelle, jos ei huvita, ei ole mikään pakko, koska aikaa on huomennakin. Tai ylihuomenna .Mitään ei tarvitse kiireellä tehdä, tiettyyn aikaan. Sitten pakotan itseni toimimaan, tekemään kotityöt ja kirjaimellisesti puren hammasta yhteen ja yritän olla voimasta pahoin. Taas sama juttu, kun on kirjoittanut pitkään ja hartaasti käsin paperille ja sormi ei enää kestä yhtään sitä kynän kosketusta. Samalla lailla minulle käy kotona olon suhteen ja samanlaisen elämän jatkuvana toistona.

Kaipaan elämälleni vaihtelua. Kaipaan lomaa tästä tylsyydestä, samanlaisena toistuvasta arjesta. Olen tehnyt jo kaiken sen, mitä itse kykenen piristääkseni ja saadakseni vaihtelua elämään. Enempään en kykene, rajat on tulleet vastaan jo jokaisesta suunnasta. Taloudelliset kuin omat kyvyt, kuin myös fyysiset rajat. Olen kuin häkissä omassa elämässäni ja tämä häkki tuntuu ajoittain jopa pahemmalta, kuin elämä aikoinaan avioliitossa alistettuna.

Joskus mietin eroa, että elämäni meni ojasta allikkoon. Mietin, olisinko vielä kestänyt sittenkin sellaista elämää, aika alkaa tehdä tehtävänsä ja moni kipeä asia unohtuu. Kunnes sitten jälleen saan muistuksen todellisuudesta ja ymmärrän olevani elossa ja vapaa tiettyyn rajaan asti. Valitettavasti exän vaikutus elämässäni jatkuu lasten kautta erilaisina jännitteinä.

Edelleen pidän häutumassa uuden vuokrakodin etsimisasiaa, siinäkin on sitten joko/tai tilanne ja juuri tällä hetkellä on vielä parasta elää tässä, järjellä ajateltuna. Tunteella miettien olisin kaikonnut tästä jo vuosia sitten. Joten, asia saa vielä odottaa ainakin hetken.

Työpaikat, niistä ei ole kuulunut mitään. Petyin, mutta no hätä. Jatketaan eloa kotosalla, yritän olla edelleen säästäväinen ja pitää kaiken kulutuksen minimissä ja yrittää vielä vähän pienentää kustannuksia, vaikken enää oikein voi mitään tehdä. Kaikki on jo niin säästöliekillään.

Olen opetellut olemaan myös itsekäs. Osaltaan pakon edessä, koska ollessani kotosalla ja kyllästyessäni iänikuisiin kotitöihin, jotka eivät tekemällä lopu koskaan, olen myös ostanut itselleni tekemistä. Ostin virkkauslankaa ja oikean kokoisen koukun. Mutta, minun tuurillani tuo koukku katosi ja en ole sitä löytänyt etsinnöistä huolimatta ja niinpä jouduin purkamaan hyvin alkaneen liinan virkkauksen. Uusi pettymys jälleen, tunne, ettei mikään voi onnistua, ei kerralla ei toisellakaan. 

Tämä koti on siitä kummallinen, että kaikenlaisilla esineillä on tapana ottaa jalat allensa. Erityisesti kaikilla juuri ostetuilla asioilla. Se vähän harmittaa, koska en enää viitsi toista samanlaista asiaa ostaa kadonneen tilalle. Tähän taloon ostetaan jokin asia, mutta vain kerran. Jos joku sitten katoaa, olemme ilman ja niitä asioita on pitkä lista. En tiedä, minne ne oikein häviää, mutta välillä tosiaan tuntuu julmalta, kun tietää hankkineensa jotakin ja sitten se vain on kadonnut, juuri silloin kun sitä tarvitsisi.

Nyt tuo oma virkkuukoukkuni katosi, pidin aina sen kiinni työssä ja itse työn pidin aina samassa paikassa ja vielä lankakerän ympärille käärittynä. lapset osaavat olla koskematta töihini, ja itseasiassa lapset olivat isällään koukun katoamisen aikaan. Joskus joku kadonnut asia saattaa ilmestyä jostakin, ihan ykskaks, mutta yleensä sitten liian myöhään, kun sitä ei enää tarvita. Hyvin usein kadonneet jutut ovat olleet juurikin minun henkilökohtaisia asioita.

Purkasin siis aloittamani liinan alun, monta tuntia hyvää jälkeä meni hukkaan, mutta mitä teen keskeneräisellä liinalla, jota en voi saattaa loppuun asti. Kävin kotini läpi, etsin koukkua ja en löytänyt. Harmittaa niin vietävästi, koska tämä ei ole ensimmäinen kerta elämäni aikana, kun jotakin vastaavaa tapahtuu. Joskus tuntuu, että jokin yrittää ihan tahallaan sabotoida yritykseni tehdä edes jotain.

Olen myös silloin tällöin tuntenut tarvetta maalaamiseen. Jokaisen tekeleeni olen kuitenkin silpunnut pieniksi ja kiikuttanut roskiin, koska en ole saanut kuvasta juuri sellaista, kuin olisin halunnut. Eli tehdessäni jotakin, petyn itse itseeni myös ja niinpä se on vienyt kaikki halut enää edes yrittää mitään. On aika kallista touhua maalata pelkästään roskikseen tavaraa. Ja kun edes siinä tekemisessä ei ole ollut iloa, kun ei onnistu sitten millään saamaan aikaan sitä, mitä tahtoisi. Turhauttavaa, niin inhottavaa.

Ruuanlaitosta on kadonnut kaikki ilo, kun vuosikymmeniä saanut vääntää useita aterioita päivässä toisille. Siivouksista ei ole iloa, koska mitä enemmän tässä huushollissa siivoan, sen enemmän toiset sotkevat. Miesystävä on ihan huippu tuossa sikailussa. Jopa lapset pitävät paremmin huolen omista sotkuistaan kuin tuo mies ja olen siitäkin tavattoman ärsyyntynyt ja en pidä itsekään siitä, että aikuiselle ihmiselle joutuu sanomaan useampaan kertaan samoista asioista siisteyden suhteen. Olen niin kyllästynyt toisten jälkien siivoamiseen ja erityisesti katselemaan toisten sotkuja, minähän se täällä kotona olen ja joudun niitä katselemaan. Minä kärsin kaikenlaisesta epäjärjestyksestä.

Olen puhunut erosta miesystävälle, hän ei tunnu ottavan tosissaan sitä, mitä sanon. Olen sanonut monesti, etten voi yrittää tai pitää yllä parisuhdetta yksin. En jaksa pettyä häneen jokainen ilta. En jaksa enää odottaa sitä joskusta. Tarvitsen enemmän, kuin mihin hän kykenee. Ja nykyisellään hän ei tosiaan kykene muuhun, kuin olemaan työmaallaan ja jättäen minut toiseksi, aina. Lähestulkoon jokainen päivä hänen työnsä menee minun edelle. Jokainen ilta tv ja kuorsaaminen menevät edelleni.  Ja ymmärrän kyllä toisaaltaan. Vaatimukseni läsnäolosta on ilmeisesti liian ylitsepääsemätön asia, samoin kuin odotukseni suhteen etenemisestä tai muista ns. normaaleista jutuista. Olen miettinyt myös, tunnenko edes häntä kohtaan mitään? Viimeisetkin kunnioituksen rippeeni ovat asia kerrallaan kadonneet. Sen tiedän, ettei hän tunne minnua kohtaan mitään ihmeellistä, hänellä on jokin oma lehmä ojassa kanssani ja luotan siihen, että se selviää ajan kanssa. Ärsyynnyn häneen jatkuvasti, tiuskin ja en enää edes jaksa miettiä, miten esitän asiani. Minusta tulee ilkeä ja veemäinen monesti hänen ollessa läsnä, koska en vain voi arvostaa hänen ikuisia selityksiä siitä, miten jokainen hänen juttunsa on jonkin toisen jutun aiheuttamaa. Vastuuta hän ei kykene ottamaan. Syy on aina jossakin muualla kuin hänessä itsessään . Niin ja sitten en voi luottaa hänen sanaansa, en siihen että lupaa jotakin. Aina tulee eteen jokin este, aina unohtuu tai työt menevät edelle. Jo sovitut menot joudun siirtämään, jo sovitut tekemiset jää tekemättä, koska sohvalle on niin mukava jäädä makaamaan. Sitten kun suutun, hän tekee aikoja sitten lupaamansa asian loppuun tai aloittaa ja jättää kesken. Ja päälle vielä kuuntelen hänen valitukset kun on niin rankkaa ja vaikeaa.

No ,vuodatusta kerrakseen. Paljon asioita, joiden eteen voisin tehdä itse jotakin, mutten vain enää jaksa. Annan asioiden olla, edetä omalla painollaan.

 

 

 

perjantai, 18. elokuu 2017

Pettymyksistä on eloni tehty

Nyt jo mietin, miten oletan mokanneeni jotakin työnhaun suhteen, mutta eihän siinä olisi mitään uutta tai ihmeellistä minulle. Onnistun monesti ryssimään tietämättäni, tahtomattani asioita, joten ei maailmani onneksi kaadu yhteen mokaan. Sellaista elämä välillä  on. Kuitenkin sitten mietin, että olen täysi nolla, en kelpaa mihinkään. Ja miksi edes kelpaisinkaan?

Tämän päivän työtehtävät vaativat tekijältään paljon ja paljoon minusta ei ole, ainakin itse koen niin. Alamaissa olen tänään yrittänyt psyykata itseäni, ettei se haittaa, jos jotenkin mokaa, ei vaikka se maksaisi sitten sen työpaikan. Olen niin onneton ja yksin pohdin jälleen näitäkin asioita. Tänään olisi ollut mukava keskustella jonkun ihmisen kanssa, vaihtaa ajatuksia ja kuulla toisen ihmisen mielipiteitä.

Mutta, yksin tsemppaan itseäni, ei haittaa. Ehkä joskus tulee uusia mahdollisuuksia. Tai sitten ei. Hetken ehdin jo olla varma, että ainakin yksi työmaa olisi edessä, vaan taisi ollakin toive-ajattelua semmoinen.

No, olempa taas yhtä kokemusta ja yhtä pettymystä rikkaampi.

Mietin myös, miten toiset odottavat viikonloppua. Minulle on ihan sama, mikä päivä on milloinkin. Jokainen päivä on toisensa kopio. Olen aina vaan kotona, yksin 7-20 ja tuonkin jälkeen olen henkisesti joka tapauksessa yksin, vaikka toinen kuorsaa fyysisenä sohvalla.

No, yritän olla kärsimättä, yritän olla toiveikas, ehkä jonain päivänä kaikki on toisin, elämäni on myös mminulle mielekästä tai sitten ei. Pystyn onneksi olemaan välittämättä omista toiveistani, omista ajatuksistani. Osaan olla ajattelematta mitään, osaan olla tuntematta mitään. Hengitän ja aika kuluu. Päivästä toiseen.

Kuinka kauan vielä? Miten voin elää näin tarkoituksetonta ja tyhjää elämää. Näin ne pettymykset, ihan pienetkin saavat minut miettimään miksi oikein elän, olen tässä näin. Elämäni on ollut yhtä pettymystä, 9 kymmenestä on ollut niitä pettymyksiä. Jos joskus onkin ollut eipettymys, sekin on jollain lailla loppujen lopuksi ollut osaltaan pettymystä.

Olen jo monesti luovuttanut, lakannut toivomasta yhtään mitään.

Yritän, epäonnistun ja sitten luovutan. Ennen sentään yritin aina uudelleen ja uudelleen ja joskus onnistuin, yleensä en onnistunut.

no, olankohautuksella tämäkin menee, huomenna en enää muista koko juttua, ja elämä jatkuu. Yhtä tylsänä ja yksinäisenä kuin muulloinkin. Hetken ehdin jo iloita mahdollista työtä. Mutta, ei minusta ole mihinkään. En kelpaa.

Naama väärinpäin menee sitten tämäkin viikonloppu, mutta siinäkään ei ole mitään uutta. Pettymys on raskas taakka kantaa. Vai pitäisikö sitä iloiten joilottaa menemään, että olen niin huono, etten kelpaa edes töihin.

Niin, onhan niitä hakijoita. Niitä, joilla on enemmän kokemusta. Niitä, jotka ovat sosiaalisia, iloisia pälpättäjiä. Minä en ole semmoinen. Voisin tietysti esittää ja teeskennellä, mutten halua. Jos en kelpaa tällaisena, ei sitten.

En ole väkivaltainen, mutta juuri nyt oma harmitus ja pettymykset alkavat todenteolla puskea pintaan. Samaan aikaan tuo miesystävä tuli kotiin, söi ja kaatui sohvalle kuorsaamaan. Siis helvetti, kuorsaamaan. Tekisi mieli ihan oikeasti lyödä häntä, niin ärsyttävää tuon käytös on. Ei yhtään voi ajatella, miltä minusta tuntuu. Olen häneenkin niin pettynyt.

torstai, 17. elokuu 2017

Irti pääsemistä

Vihdoinkin minusta tuntuu siltä, kuin alkaisin oppia olemaan uudelleen oma itseni. Joitakin kahleita on siis murtunut, ainakin mitä kotona oloon tulee. Nuorena aikuisena minulla oli kotona ns. monta rautaa tulessa ja koko ajan jotakin mieluisaa tekemistä, siis kaiken opiskelujen lisäksi. Ja huomaan, että nyt on samoin. Oli hyvä päätös elvyttää ne vanhimmat käsityöt, tuntuu niin hyvältä vihdoinkin saada jotakin aikaan ja samalla ikäänkuin päätellä yksi aikakausi.

Sain kaappien perukoilta jälleen poistettua liinavaatteita, ylimääräistä. Vähemmälläkin pärjää, kuten hyvin tiedän. Osasta lastenvaatteita sain ihan pienen korvauksen, mikä lämmitti omaa mieltä, koska normaalisti olen aina kaiken kiikuttanut suoraan uffille, jonka toivon todellakin olevan omanlaisensa apu taas toisaalla.

Onneksi olen oppinut äidiltäni sentään jotain hyödyllistä, vaikka viimeaikoina olenkin lähinnä harmitellut hänen käytöstään. Siihenkin on ne hänen omat syynsä ja vaikka olisin millainen ja vaikka tekisin mitä hänen eteensä, lopputulos olisi jokatapauksessa sama. Ja äitini miellyttämisen lopetin jo aikapäivää sitten.

Mutta, opin äidiltäni sen, että laskut maksetaan aina ensin ja sitten syödään jos jää jotakin. Ja jos syömisen jälkeen vielä jotakin jää, se säästetään. En tiedä, opinko tuon jotenkin käänteisesti,huonon esimerkin voimin koska tosiasiassa äitini on aina täyttänyt jääkapin ja juonut loput rahat hyvin rankoin seurauksin ja siitä on syntyi sellainen ikävä kierre, joka silloin tällöin tulee vieläkin. Vaikeinta olikin aikoinaan hyväksyä se, että myös äidilläni on oma oikeutensa omaan elämäänsä, siis niin, että hän itse todellakin on vastuussa omista valinnoistaan ja sitä vastuuta ei voi kukaan muu kantaa hänen puolestaan.

Oma suhtautumiseni alkoholiin on ollut hyvin tiukka. Nuoruuden kokeilujen ja jokaviikonloppuinen humalahakuinen juominen jäi pois siinä samalla kertaa, kun ymmärsin omakohtaisesti, ettei se tie vie muualle kuin juoppojen ja alamaailman seuraan ja se taas ei vastannut omaa toivettani omasta tulevaisuudesta, joten lopetin sen tien kulkemisen silloin. Aloin tietoisesti kasvaa kohti vastuuta omasta elämästä ja tuolloin halusin todistaa, että myös minä voisin menestyä normaalisti huonoista lähtökohdista huolimatta. Halusin todistaa ennenkaikkea itselleni mutta myös muille, erityisesti niille lastenkodin työntekijöille, jotka jatkuvasti latistivat ja maalasivat piruja seinille ja sanoivat usein, ettei minusta tai sisaruksistani tule koskaan mitään, vaan joutaisimme koko sakki ennenaikaiseen hautaan ja sitä ennen eläisimme tyyliin sosiaalipummeina kadulla juopotellen, ihan kuten kuulemma meidän koko suku, vaikka sehän ei tosiaankaan pitänyt eikä pidä tänäänkään paikkaansa.

Sanon vielä tänäänkin, että teininä join alkoholini oikeastaan koko loppuelämäni edestä. Mutta, alkoholin puute elämässäni on tuonut vain positiivisia seurauksia elämääni. Kaikki se raha, minkä silloiset tutut ja kaverit laittoivat menemään kurkusta alas ja välillisesti kaikki siihen liittyvä jäi minulta säästöön ja jää edelleenkin. En tulisi mitenkään päin toimeen, jos olisi tarve ostaa ja juopotella. En olisi koskaan eron jälkeen saanut kotiani kuntoon, ja moni muukin asia olisi vain kaukaista haavetta. Ihan kuten moni asia oli lapsuudessani äidilleni. Muistan, miten hän jaksoi ihmetellä kateudesta vihreänä tuttujensa ja ystäviensä omaisuutta ja elämäntapaa yleensä, ymmärtämättä, että hänelläkin olisi sitä kaikkea samaa ilman alkoholia. Muistan jo lapsena tajunneeni tuon asian ja kertoneeni kännihuuruissa olevalle äidilleni totuuksia, miten hän voisi ihan yhtä käyttää rahansa myös toisin, mutta hän valitisi aina ne kaljansa ja viikonlopuiksi kirkkaat. Sekä hyvin usein ne baari-illat, joissa hän kulutti sosiaalitoimistosta saamansa ylimääräiset rahat tarjoten koko kylälle juomat. Tositteista tämänkin näin eräs kesä ja en ollut uskoa silmiäni. Pöyristyin ja tyrmistyin kovin, koska muistini mukaan äitini valitti aina rahattomuuttaan ja sai säälipisteitä tietyiltä ihmisiltä, jotka sitten hyvää hyvyyttään ja varmaan tietämättömyyttäänkin huolehti muun perheen tarpeista. Ja niinpä äitini sai luottaa siihen aina, että hän sai rauhassa juopotella, kun toiset hoitivat muut tarpeet.

Tuokin lapsuuden kokemus on osaltaan saanut minut pitämään huolen siitä, että kannan itse vastuuni omasta ja lasteni elämästä. Huonona puolena vain se, etten oppinut pyytämään apua, vaan olen pärjännyt itsekseni. Samoin olen koko elämäni pyrkinyt täydellisyyteen, niin ettei kukaan ole voinut arvostella tai moittia elämääni ihmisenä tai erityisesti äitinä.

Eron jälkeen tosin opin vähän kerrallaan huomaamaan, että täydellistä ihmistä ei ole olemassakaan, joten opettelin hellittämään osaltaan myös olosuhteiden pakosta. Opettelin myös tavallaan olosuhteiden pakosta hakemaan apua. Tosin edelleen oma moraali ei kestä taloudellisen avun hakemista toimeentulotuen muodossa. Siinä menee minun "ylpeyteni" raja.

Mutta, jotenkin käänteisesti opin äitini esimerkin voimin elämään vaatimattomasti ja säästeliäästi. Osaltaan asiaan vaikutti myös se kuuluisa 90-luvun lama, jonka jälkeen mikään ei ollut entisensä. Opin kuitenkin erottamaan tarpeelisen ja elämän kannalta välttämättömän sekä sitten sen ns. luksuksen, jota ilmankin voi elää ja se pelasti minut eron jälkeen. Tiesin, että vaikka käyhää on, minä ja lapset pärjäämme jotenkin. Tiesin, mistä asioista tinkiä, tiesin terveellisen ja edullisen tavan säästää ruokamenoissa, jne. Ja täytyy sanoa, että kannatti. Elämän realiteetti palautti minut ikäänkuin maanpinnalle jo opitusta ja tavaksi tulleesta "luksuselämästä", johon ehdin jo niin tottua ja sitten hyppy takaisin lähtöpisteeseen, tälläkertaa vain kera lasten.

Osasin jo lapsena säästää ja suunitella rahankäyttöni pennilleen. Olen myös koko ikäni harjoittanut rahavirran seurantaa ja tiedän ulkoa, mitä ja miten talouden suunnalla menee. Se on mahdollistanut myös pieniä iloisia hetkiä silloin tällöin, ja en ole joutunut pulaan esimerkiksi lainojen kanssa.

Niin, minun piti pohtia sitä, miten koen palautuvani ja pääseväni irti niistä kahleista, joihin olin sidottu avioliitossa. Huomasin yhtenä päivänä, etten jännittänyt ollenkaan puhelimessa jutustelua, vaan kykenin olemaan 100% minä juuri siinä hetkessä, juuri sille ihmiselle läsnä. En kertaakaan miettinyt sitä, mitä toinen mahtaa ajatella minusta. Tuo, että ajattelen, mitä toinen mahtaa ajatella minusta on ollut liian suuri taakka harteillani, jonka exä sälytti kannettavakseni. Hän jaksoi aina haukkua minut, tapani puhua, elehtiä, ihan mitä vaan ja vielä muistutti jokaisen ihmisen jälkeen, että mitä tuo oikein mahtoikaan minusta ajatella ja sekä etukäteen aina maalasi pirut seinille sanomalla, että mieti mitä se ihminen ajattelee meistä tai minusta. Kasvoin tuohon ajatukseen niin pahoin, että minulta on mennyt vuosia tuon irtipäästämiseen ja opetteluun, että myös minulla on oikeuteni olla omanlaiseni persoona, minun ei tarvitse olla yhtä ja samaa ihmismassaa ja olla erottumatta joukosta tai että pitää kadota sinne ihmismassaan. Ei, minä saan olla juuri se, mikä olen. Minun vastuullani ei ole, pitääkö joku minusta vai eipidä. Riittää, että tulee toimeen kaikkien kanssa ja kykenee jonkinlaiseen yhteistyöhön, jos on pakko. Kavereita tai ystäviä ei voi kaikista tulla, mutta toimeen pitää tulla ja silloin on hyväksi ne käytöstavat ja normit, joita noudatetaan tilanteessa kuin tilanteessa.

Oma sosiaalisten tilanteiden pelkoni vapaalla ollessa on seurausta juuri tuosta aivopesusta, että ajattele mitä muut sinusta ajattelevat ja miehen luulot siihen päälle, että olen muiden mielestä sellainen ja tällainen ja kun yksikään asia ei ollut totta, eikä positiivista, aloin varoa itseäni, ja itseni kaikenlaista ilmaisemista. Suljin itseni jonkin naamion taakse ja toivoin, ettei minua noteerattaisi, koska se sitten tietäisi lisää tuskaa kotioloissa. Mutta, nyt tuokin alkaa helpottamaan.

 

 

 

torstai, 17. elokuu 2017

Pyörä pyörähtää

Olisihan se niin helppoa luovuttaa, mutta minkä itselleni teen? Jääräpää jossain määrin ja asenne, että ehkä sitten huomenna uudelleen? Olen oppinut niin nopeasti unohtamaan pettymykset ym. ikävät asiat, joita kohdalleni on tullut ja jatkamaan eteenpäin. Taito on helpottanut elämää huomattavasti. Ihan sama, annatko anteeksi toisille vai itsellesi, mutta sen tehtyä voi jatkaa taas eteenpäin, ilman tarvetta murehtia mennyttä.

Menneen murehtiminen ja menneeseen kiinni jääminen ei auta yhtään. Päinvastoin, se ruokkii pahaa oloa entisestään ja taannuttaa oikein huonolla "tuurilla". Hetkessä eläminen pitää opetella. Ihan kuten pyörällä ajaminen on opittu taito. Kukaan ei ole sinua opettanut pysymään pystyssä, vaan on vain voinut tukea. Tasapaino on löydettävä kuitenkin itse ja ilman sitä ei voi pysyä pyörällä pystyssä. Sama elämän kanssa. On itse oivallettava, opittava. Toiset voivat hetken tukea, antaa vauhtia mutta omineen on opittava pärjäämään.

Ahkerasti nettiä selaillen löysin paikan, jonne laitoinkin hakemuksen, epävarmuus on 100%. Mutta se ei minua haittaa, koska jokatapauksessa tein sen, mihin en uskonut aiemmin itsekään. Poistuin viimeinkin omalta mukavuusalueeltani ja ikäänkuin heitin arpanoppaa. Voin onnitella itseäni uskalluksesta. Otin ensimmäisen askeleen, kohti tuntematonta. Jokin siinä työnkuvauksessa kiehtoi itseäni, kokemusta ei ole senkaltaisesta työstä, mutta tekemällähän sitä oppii parhaiten. Ymmärrän kyllä, mikäli vastaus jää tulematta ja olen ihmeissäni, mikäli sieltä jotain kuuluu. Mutta, jään odottelemaan ja unohdan koko jutun.

Olen yrittänyt viimepäivät pitää itseni liikkeellä, mottona jälleen sama vanha, eli ihan sama mitä teen, kunhan teen edes jotain. Ja koko ajan olenkin touhunnut jotain pientä. Tulee ihan vanhat ajat mieleen, hymy nousee huulille ja jatkan puuhastelujani. Vielä voisin sen ristikonkin hommata täytettäväksi, saisi aivonystyrät vähän pientä purtavaa. Ruosteessa nuo aivot tuntuvat kovin olevankin, surkastuuvatten vielä ennen aikojaan käytön puutteesta.

Hyvää tuuria myös erään toisenkin työhakemuksen kanssa. Tajusin cv-tä tehdessäni, etten ole joutunut kovin montaa työhakemusta edes tekemään, koska ne muutamat, joihin olen tehnyt tuon urakan, on poikineet aina sen työpaikan. Toivon todellakin, että saan juuri tämän paikan, koska siinä hommassa voisin omaksi ihmeekseni kuvitella olevani vaikka lopunikää, eläkkeelle asti. Ajatus pitkästä työsuhteesta ei ahdista ollenkaan, kuten on käynyt edellisten määräaikaisten työsuhteiden kohdalla. Nyt vaan peukkua pystyyn, että pääsisin tuohon kyseiseen hommaan. Se olisi juuri nyt sitä, mitä tarvitsen.

Mietin hieman, että olenkohan kohta tilanteessa, jossa minulla on vara valita työni? Kaksi niistä on sellaisia, että uskoisin voivani hoitaa molemmat?

Jännä, miten yksi asia jotenkin johtaa toiseen ja toinen kolmanteen asiaan. Vaatii näköjään sen askeleen ottamisen niin, että pyörä lähtee mukavasti rullaamaan. Juurikin eilen mietin kesäistä mokaani liittyen mahdolliseen työnsaantiin ja mietin tarkemmin, ettei se mahdollinen paikka olisi tuntunut omalta ollenkaan, unohdukselle voin näin löytää syvemmän merkityksen eli jokin minua korkeampi piti tuona päivänä huolen siitä, että unohtaisin tyystin silloisen asiani.

Hakemani työpaikat eivät edusta varsinaisesti niitä unelmieni paikkoja, mutta ovat melkoisen lähellä sitä. Tiedän, miten tulisin pärjäämään, koska homma sopisi minulle kuin nenä päähän.

IMG_7989.jpg

 

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.