torstai, 2. heinäkuu 2020

kotini on vankilani

Huomaan miettiväni usein, mikä järki tässä kaikessa on? Hyvin usein myös kiinnitän huomioni toisten iloon ja onnellisuuteen ja en voi kuin ihmetellä, kuinka toisilla on asenne kohdallaan. Eikö heillä ole ollenkaan suruja, huolia, epäonnistumisia jne elämässään? Osaan itsekin toki hymyillä, kun oikein kovin pinnistelen saatan jonkunlaisen irvistyksen saada aikaan.

Hyvin harvassa on ne omat positiiviset hetket, elämässä kun sattuu tapahtumaan koko ajan jotakin enemmän tai vähemmän surua aiheuttavaa. Usein mietin, kuinka kauan vielä jaksan tätä kaikkea p....skaa katsella, ei auta vaikka kuinka yritän kiinnittää huomiotani hyviin asioihin, yritän olla kiitollinen siitä mitä on ja yritän vaikuttaa omaan tapaani suhtautua asioihin positiivisella tavalla. Ei nuista keinoista tunnu olevan mitään apua, paska on paskaa ja ei se siitä toivomalla muuksi muutu.

Tiedän, jo tällä elämänkokemuksella, ett kohdallani ihan pienetkin pettymykset ja vastoinkäymiset saavat suuremman huomion, kuin mitä olisi tarvetta. Vaan kun pienetkin asiat ovat turhan isoja kannettavakseni enään. Tulen monista asioista ensin surulliseksi ja sitten vihaiseksi, koska tajuan aina, ettei asia ole minun käsissäni, ei minun vaikutuspiirissä ja en siis voi tehdä mitään asioiden muuttamiseksi, vaikka tahtoisinkin.

Koen sietäneeni jo ihan liikaa kaikenlaista, olen venynyt kuin loppumaton kuminauha. Rajoja ei vain löydy, harvoin jos koskaan se pinna katkeaa. En osaa kertoa, kun minun on paha olla. Mitä kamalampi olo, sen enemmän yritän sitä peitellä kaikenlaiseen.

Olen käsittänyt jo, kuinka kamalaa elämäni on ollut, kaikista kamaluuksista on jäänyt minuun jäljet. Siksi siedän, kestän ja venyn ja sen vuoksi en voi käsittää muiden ihmisten kokemuksia, vaikkapa jonkun läheisen kuolema voi olla maailmanloppu jollekin. Itse olen oppinut menettämään läheisiä, joko kuolemaan tai sitten muutoin. Se on itselleni täysin normaalia, että hetkessä toinen on elämässä ja toisessa ei enää ole. Maailmani ei kaadu siihen, että joku poistuu elämästä. Se on luonnollista ja sallittua, elämää. Täysin normaalia ja en osaa kokea menetystä niinkuin se olisi jokin maailmanloppu vähintään.

Itselleni on enemmän kriisinpaikkaa siinä, että joku yrittää tulla elämääni, olla elämässä mukana. Koen asiat uhkana, pelkään ja en osaa suhtautua ja niinpä moni orastava tuttavuus on jäänyt itseni vuoksi pois. Minun on helpompi elää ja olla ilman ylimääräisiä ihmisiä ympärilläni. Olen nyt vajaan kymmenen vuotta elänyt ilman kavereita, tuttuja saati ystävyyksiä. Olen sopeutunut yksin olemiseen, minulle on normaalia elää yksin ja epänormaalia jos joku yrittääkin tulla elämääni mukaan. Perhettä en siis lue tähän ystävien lukuun. Toki joskus kaipaan puheseuraa, sekin menee ohi yleensä kirjoittamalla. Näppäimistö toimii siis hyvin korvaamaan ihmisen.

Yksinäisyyteni on seurausta monista vuosikymmenien aikaisista asioista. Turha on kai alkaa niitä erittelemään, koska lopputulos on edelleen yksinäisyys. En voi sanoa, että minulla olisi yhtään ystävää ja en niitä enää edes kaipaa enää elämääni. Koen, että tulee liikaa ylimääräistä säätöä elämään ja näin on ihan hyvä suurimman osan aikaani.

Joskus jossain, missä pakosti tapaan joitakin ihmisiä, koen itseni ullkopuoliseksi, omituiseksi ja usein kadun kaikkea sitä, mitä olen sitten suustani päästänyt. Olen todennut, että olisi ollut parempi olla sittenkin vain hiljaa, häpeän kaikkea. Siitä lähtee aina uusi kierre, häpeän kokemuksesta, joka ruokkii entisestään tarvettani olla mieluummin yksin, kuin edes yrittää olla ihminen toisten joukossa.

Tämä häpeän kokemus aiheuttaa myös usein sen, etten halua poistua edes kodistani pois, en halua avata ulko-ovea tai kulkea pihamaan poikki edes autolle tai postilaatikolle. En halua edes vahingossa nähdä ihmisiä, joita jooutuisin tervehtimään ja vetämään naamalleni sen teeskennellyn hymyn ja esittämään reipasta. Yleensä en siis jaksa, ja olen siis jo lapsuudessa oppinut senkin, että jos ei ole hyvä päivä, pitää pysyä omissa oloissaan, poissa ihmisten luota pilaamasta heidän päiväänsä happamalla naamalla, joka on siis perusilmeeni ja perustunteeni ollut aina. Ja aina en vain jaksa esittää hyväntuulista ja positiivista, se on yllättävän kivuliasta ja raskasta, väsyttävää.

Tunnistan itsessäni introvertin, hyvin sisäänpäin kääntyneen ihmisen, joka ei todellakaan ole parhaimmillaan muiden positiivisessa seurassa. Hämmennyn, koen epämääräisiä tunteita laidasta laitaan ja se jaksaa aina vaan tuntua ikävältä. Olen ollut sivustaseuraaja oikeastaan koko ikäni ja olen alkanut huomaamaan paljon asioita muista ihmisistä, olen oppinut lukemaan heitä kovin hyvin ja usein pystyn yhdellä silmäyksellä ja parilla lauseella näkemään sellaista, mikä monilta jää varmasti huomaamattakin. Onko toinen väsynyt, esittääkö iloista, vaikka tekisi lyödä hanskat tiskiin, toimiiko jotenkin teennäisesti ja väkinäisesti, valehteleeko toinen tai jättääkö kenties jotakin sanomatta jne. Näen, onko toinen aidosti kiinnostunut vaiko vain teeskentelee olevansa.

Joskus jähmetyn miettimään ihmisestä huokuvaa suurta ristiriitaa, ja alan miettiä kuinka vilpillinen hän on kaikissa toimissaan muutenkin. Harvoin olen kohdannut sellaisia ihmisiä, joiden läsnäolo ei ahdistaisi, tai aiheuttaisi muita ikäviä tunteita minussa. Usein ajattelen, että se tunne mitä kulloinkin tunnen muiden seurassa, on molemminpuoleista ja sekään ei tunnu ajatuksena mukavalta, että aiheutan itse muissa ikäviä fiiliksiä ja senkin vuoksi vältän kohtaamasta muita.

Olin lapsena oikeastaan samanlainen. Ujo, syrjäänvetäytyjä. Katselin muiden touhuja ymmärtämättä, että itsekin voisi mennä mukaan. Menin, jos joku kysyi, muutoin en kehdannut mennä häiritsemään toisten touhuja, änkeytymään mukaan, kun selvästi ei kaivattu lisää leikkiin kavereita. Rohkaistuin kasvaessani vähän tai sitten en enää välittänyt niin paljoa olla yksin, taisin kaivata kavereita ja ystäviä peräti. En tainnut siltikään oppia sääntöjä, ei ollut mahdollista opetella, koska minulta kiellettiin ja tehtiin mahdottomaksi kaikenlaiset koulun ulkopuoliset asiat kavereita myöten. Teininä sitten yritin pitää kiinni sosiaalisista suhteistani jotenkuten ja lakkasin välittämättä säännöistä, koska ne olivat järjettömiä ja kohtuuttomia.

Alkaessani sitten seurustella lasten isän kanssa, kaverit jäivät sille tielleen. Osa yritti pitää yhteyttä ja aina jouduin perumaan tapaamiset ja näkemiset toisen kiukun ja mustasukkaisuuden vuoksi. Elin vain ja ainoastaan tuolle tulevalle lasten isälle, hän oli koko maailmani. Kerta toisensa jälkeen yritykseni tavata ystäviä päättyivät riitoihin, myöhemmin myös minuun kohdenetuneisiin tavaroiden heittelyihin sekä seiniin ilmestynisiin reikiin ja myöhemmin vielä minuun kohdistuneisiin nyrkin iskuihin ja hiuksista sängylle raahaamiseen ja potkuihin eri puolille vartaloa. Uskoin jokainen, että jos itse muuttuisin, myös ex muuttuisi toisenlaiseksi. Niin hän minulle sanoi, rakastavansa, mutta en saisi aiheuttaa hänelle sellaisia raivonpuuskia kuin aiheutin. Silloin en edes ymmärtänyt yhteyttä mustasukkaisuuden ja kavereiden välillä. En ymmärtänyt ollenkaan, että toinen räjähti aina sen vuoksi, että olisin ollut menossa vain tapamaamaan kavereita kahvikupin ääreen.

Lähes kahdenkymmenen sekavan ja omituisen parisuhteen ja avioliiton vuosien jälkeen huomaan eristäväni itseni yhä kotiini. Ikäänkuin seuraukset olisivat edelleen läsnä, mikäli poistuisin kodistani. Se on iskostunut selkärankaani, opin läksyni kovin hyvin. Kotini on edelleen vankilani, kuten se on ollut lähes koko ikäni.

 

 

 

maanantai, 29. kesäkuu 2020

Kaikkeen sitä tottuu

Ensin pitäisi oppia ymmärtämään itse itseäni ja vasta sen jälkeen voin odottaa, että muutkin ymmärtävät? Jokin aika takaperin ymmärsin, kuinka huonoa nukkumiseni on monista eri syistä.

Yksi ongelma on kykenemättömyyteni rentoutumiseen. Se alkoi jo varhain, ja siitä asti ongelmat lihaksistossa on kasvaneet. Ensi alkuun oli hartiat jumissa, kävin lääkärillä, joka tuolloin kehoitti hierontaan. No, eihän lastenkodin kasvatti sellaiseen luksukseen ollut oikeutettu, asia kuitattiin kuten kaikkimuutkin sillä, että vain keksin oireita itselleni. Päänsäryt alkoivat olla jokaviikkoisia ja lääkettä en laitoksessa saanut, kipuni oli heidän mielestään vain pakoa koulusta, olin kuulemma vain laiska ja sellaiseen ei lääkettä saanut. Tuskissani sitten kävin aina kouluterveydenhoitajalta pyytämässä, joka aina soitti kiltisti myös laitokseen ja he eivät antaneet lupaa poistua koulusta. Jännityspäänsyrky, jatkuva kipu yläkropassa ja kaikkeen siis ajan myötä tottuu. Tällä hetkellä koko kehoni kireä kuin viulunkieli, en osaa enkä pysty rentoutumaan mitenkään päin. Sängyssä sattuu, kuten muussakin. Uni on huonoa kipujen ja kireän lihaksiston vuoksi. Edelleen on suositeltu sitä hierontaa, vaan eipä ole varaa edelleenkään moiseen luksukseen ja kotona ei kukaan semmoista suostu tekemään. Mielikuvaharjoitukset ym. keinot olen jo loppuunasti kokeillut ja todennut, ettei kosketuksen puute mielikuvilla häviä.

Uni on huonoa myös, koska keho jatkuvassa hälytystilassa edelleen, ikäänkuin kokoajan valmistautuneena johonkin odottamattomaan. Samoin pää. Vaikka mieli sanoisikin, että olen turvassa, ei hätää enää, siltikin unestani kuulen jokaisen kolahduksen, korvat etsivät ääniä sieltä täältä osaamatta otta lepoa. Aamuyöstä uni tulee, jos on tullakseen ja sitten vajavaisen unen jälkeen on mahdotonta jaksaa koko päivää. Usein nukahtaminen on todella vaikeaa, ja kevyestä horroksesta on ikävä herätä aamulla, kun tuntuu olleen hereillä koko yön. Sekin oli normaalia lastenkodissa, sanottiin vain, että sitten pitää valvoa hiljaa sängyssä, jos ei saa unta, he eivät voi auttaa ja kun sellaista jatkuu vuositolkulla, siihenkin tottuu aikanaan. Kaikkeen tottuu, vaikkei pitäisi.

Unien painajaiset sitten herättävät useamman kerran ja kauhun uninen kokemus jatkuu sitten pitkälle, on vaikeaa nukahtaa uudelleen. Joskus sitten pitkään jatkuneiden huonojen ja vielä huonompien öiden jälkeen uni ottaa vallan ja en enää herää ollenkaan, vaikka pommi räjähtäisi vieressä, mutta sekän uni ei ole sellaista palauttavaa, eikä missään nimessä virkistävää, ei semmoista kuin unen pitäisi olla kaiken järjen mukaan.

Tästä havainnosta viisastuneena olen ajatellut kokeilla ensin pehmeät vaihtoehdot, ja toivoisin joskus pääseväni johonkin rentouttavaan hierontaan yms. kaupasta saa luontaisia tuotteita sekä sitten päivää piristämään olen parina päivänä juonut energiajuomaa, vaikka olen ollut niitä ollut niin vastaan, en menetä mitään. Energiajuoma ainakin hyvä, miksi en ole aiemmin hoksannut ja yhden yön jälkeen ei pieni apu nukahtamiseen ollut sekään huono idea. Tiedä sitten pidemmän päälle kuin käy?

Tässäkin asiassa olen ollut viisaana muiden suhteen ja yrittänyt huolehtia itseäni paremmin muiden nukkumisesta, ohittaen omat tarpeeni kokonaan. Ihan kuten opin aikanaan lastenkodissa. Minun olollani ei ole väliä, pitää vain ajatella muita ja olet hyvä tyttö. Siihen muottiin minut ängettiin väkisin. ja niin olen oppinut olemaan huolehtimatta itsestäni, niin olen oppinut ajattelemaan, että ei minussa ole mitään vikaa, kaikki on normaalisti ja kunhan kuvittelen.

Olen oppinut sivuuttamaan omat asiani, niin hyvät kuin huonotkin ollakseni se hyvä tyttö, jotta kelpaisin muille semmoisena kuin he halusivat nähdä. He eivät halunneet kohdata, eivätkä tunnistaa eikä tunnustaa ongelmia, olisihan se tiennyt lisää heille työtä ja ongelmia. Laiskoja ja saamattomia, ammattitaidottomia mukahyväntyön tekijöitä.

Kaikkeen siis tottuu, ja kaikkea sitä pitääkin normaalina, vaikka olisi kuinka kaukana normaalista. Kun ei ole ollut tarjolla tietoa, ei tukea enkä ole sitä edes ymmärtänyt pyytää, toisinaan olen kokenut monet asiat normaalina ja en ole osannut kaivata edes parempaa elämänlaatua omalle kohdalleni.

 

perjantai, 26. kesäkuu 2020

mieli niin maassa

Mietin itsekseni, mikä jälleen sai oman mielen näin synkkyyteen. Monet pettymykset ja ikävät pienet asiat, joihin olen törmännyt. Huomasin myös jälleen, etten ole tervetullut äitini luokse, varsinkaan sisaruksien siellä vieraillessa jälkikasvuineen. Sattumalta tuossa yhtenä päivänä päätin poiketa siellä ja kas, koin itseni tunkeilijaksi ja kuokkijaksi juhliin. Pahoillani siinä sitten yritin toipua hämmästyksestä ja sopertaa, etten tiennyt, ja olisin toki muistanut pienellä lahjalla, jos olisin tiennyt, vaan eipä minua oltu kutsuttu. Loukkaavaa todellakin ja joudun miettimään jälleen kerran sitä, miksi en kelvannut. Toinen sisarukseni pisti oikein kympillä puukkua rintaani nauttien selvästi siitä, että sai sanoillaan satuttaa minua kehuen oman perheensä ihanista suunnitelmista, tekemisistä jne koko kesän ajan tietäen ihan tasan tarkkaan, ettei minulla ole varaa ja lapseni kärsivät ollessaan vain kotona jatkuvasti. Haluanko olla tuollaisten ihmisten kanssa ollenkaan tekemisissä? Jatkuvaa kateutta puolin ja toisin, ei yhtään mitään sellaista yhdistävää asiaa sisarusten kesken, ei niin mitään. Hylkäämisen tunne nousee niin vahvana, ikävänä tunteena.

Tänään taas mietin, miksi elän ylipäänsä? Olisi paljon helpompaa kaikille muillekin, jos en olisi elossa. Miksi minun elämä on yhtä saatanallista kärsimystä, päivästä toiseen? Mietin sitäkin, mitä jos en olisi eronnut, olisinko sietänyt kaiken paskan vain sen vuoksi, että kulissit ja elämän puitteet olivat paremmat kuin nyt? Kärsimys olisi ollut taattua, mutta niinhän se nytkin on, toisista syistä vain.

Kärsin tästä kodista, jokaisesta pienestä ja isommasta puutteesta ja toimimattomasta kaikesta ylipäänsä. Olen oikeastaan tehnyt kaiken sen tämän kodin eteen, minkä vuokralainen vaan voi, eli käytännössä ei paljoakaan. Toki olen kiitollinen jotenkin siitä, että tässä voin asustella, oman mielenterveyteni hinnalla tosin, olen niin alkanut inhoamaan tätä neljän seinän sisustaa.

Kärsin taloudellista ahdinkoa, työssä ollessa en saanut säästettyä, työmatkakulut sekä elämä yleensä mahdollistui, mutta säästöön ei jäänyt, vaikka kuinka sitäkin yritin. Säästöni hupenivat lapsiini, viime syksynä yksi lapsista muutti omilleen ja minä olin ainoa, joka huolehti hänen taloutensa ja hankinnat uuteen kotiin, isäänsä ei kiinnostanut avittaa yhtään kalusteiden tai minkään muun hankinnoissa. Harmittelen tällä hetkellä sitä, miksi olin niin typerä, että vuosien pohdinnan jälkeen hankin sen uuden patjan sänkyyni, se oli virhe, jota  joudun nyt katumaan, koska jos en olisi hankkinut sitä, minulla olisi pari sataa ylimääräistä käyttää lapsiini tänään.

Minua on itkettänyt tänään lähes koko päivän, itku kurkussa yritän tehdä jotakin tässä kuumuudessa. Suurin saavutus onkin kukkien kastelu ja astianpesukoneen tyhjentäminen ja pyykin pesu. Lapset kysyivät, käynkö kaupassa, no en käy kun ei ole rahaa. Ja mökötys on suurta. Itselläni on niin paha mieli, koska kökötämme tänäänkin vain kotona, edelleenkin yksi lapsista ei edes vastaa, kun kysyn tai yritän jutella, poistuu jos tulen samaan huoneeseen ja olenhan todellakin niin ällöttävä, jopa omien lasteni mielestä, enhän käy töissä ja olen rahaton sen vuoksi. Itseinho lisääntyy samaa tahtia, kun lapset ilmaisevat oman halveksuntansa minua kohtaan ja mietin jo, että heidän taitaa olla parempi jossakin muualla, kuin kanssani, kun en pysty tarjoamaan neljää seinää enempää ja edellisen päivän jämäruokaa. Vettä saa hanasta ja jos miesystävä nyt toisi huomiselle jotakin, mistä laittaa huomenna ruoka.

Miesystävä on alkanut kohtelemaan lapsia myös oudosti. Hän herkuttelee ja ostelee kaikenlaista kallista silloin lapset ovat poissa ja kun lapset ovat täällä, hän ei nykyisin enää tuo mitään, pari maitoa ja jonkun kuppaisen lihan tullessaan kaupan kautta. Ja edelleen hän jaksaa syyllistää, kun afrikan lapset näkevät nälkää, niin lasten pitä olla kiitollisia siitä mitä saavat.

Kuvittelin joskus, että parisuhteeni olisi jotenkin hyvä, mutta ei se niinkään ole. Kuihdun tässä suhteessa, olemattomassa. Emme puhu enää toisillemme, emme katso toisiamme, hän nukkuu kotiin tultuaan seuraavaan aamuun usein telkkari päällä kuorsaten. Lyttyynlyttää kaiken minun ajatukseni ja orastavat toiveeni, ei kannata, ei ole rahaa, on niin vaikeaa kaikki hän sanoo. Koen jokainen hetki hänen kanssaan hylkäämisen tunteen, en ole tärkeä, hän ei välitä.

Miksi jaksan tätä tämmöistä? Elämäni ei ole yhtään parempaa tai mielekkäämpää näinkään. Enkä edes tiedä, miten sen saisi, ei mitään ajatusta paremmasta. Ehkä parempaa ei ole minulle tarkoitettu? Kuin kitua neljän seinän sisällä, uskotellen, näin on hyvä?

Olen vuosien ja vuosikymmenien aikana jo satoja kertoja tehnyt lasten kanssa kaikki  ne asiat, joita saa tehtyä ilmaiseksi, joihin ei tarvitse maksaa itseään kipeäksi. Ymmärrän lastenkin pienet toiveet uusista kokemuksista, mutta nekin maksavat ikävä kyllä rahaa.

Itselläni ei ole enää rahkeita lähteä pyöräilemään, metsässä olemme käyneet ihan riittämiin, kävelyä myös, kotihommat ei innosta lapsia, kavereillaan on menoja, on oikeaa lomaa ja lomatekemistä heidän käydessä mökeillään, jne. Ymmrrän lastenkin olon, he ovat koko ikänsä katselleet vierestä, kuinka ne toiset aina saavat ja tekevät sitä ja tätä he vain toivovat ja aina joudun sanomaan, ehkä ensi kesänä tai ehkä joskus sitten. Nyt ei ole varaa. Koskaan ei ole varaa, niin se vain on.

En kestä oikeastaan enää, en köyhyyttä kuin sitäkään, että toiset saavat edelleen hyljätä ja ingoorata miten mielivät minut ja minun täytyy se vain kestää, kun ei ole mitään muutakaan.

perjantai, 26. kesäkuu 2020

köyhyys tuli taloon

Elämän ylä,-ja alamäet, en jaksaisi enään vaan eipä sitä hirmuisesti kysellä, kun tapahtuu asioita, joilla on omaankin elämäänkin iso vaikutus. Tosin omassa elämässä niitä on jo ihan liikaa ollut ja tuntuu, etten jaksaisi enempää, en yhtään mitään.

Yritän jälleen takoa päähäni, "kaikella on tarkoituksensa", "tämä oli joskus odotettavissakin, tiesin sen", ja ihan uutena olen opetellut muistamaan, että joskus ikäviin sattumiin ja tapahtumiin ja asioihin kätkeytyy jokin elämää suurempi hyvä. Voi kun se olisikin noin?

Vietän kotioloissa ja normiympyröissä vuoden jokaisen päivän. Pidemmän päälle se ärsyttää suunnattomasti, varsinkin kun jatkuvasti vain toivoisin pääseväni jonnekin lomalle, pois kodista edes muutamaksi päiväksi. Johonkin, jossa oikeasti vois vain olla ja rentoutua ja nauttia olostaan ilman häiritseviä arjen asioita.

Lomailu olisi ihan jees, mikäli voisin syödä normaalisti. Yksikin väärä ainesosa ja elämäni on tuskaa seuraavat pari viikkoa julmetun päänsäryn kourissa. Eli valmiiseen pöytään en voi kuin riskillä mennä, ellen ole etukäteen pyytänyt mausteetonta ja lisäaineetonta sapuskaa, ihan varmuuden vuoksi. Toinen on sitten tuo ikävä vatsani, joka näköjään ei pidä enää mistään ruuasta, on ihan sama mitä suuhuni laitan, lopputulos on jokatapauksessa sama ikävä pöhötys, kuin olisin viimeisilläni raskaana sekä kaikki muut ikävät jutut siihen päälle.

Lomailu olisi ihan jees myös, mikäli olisi rahaa, jolla mahdollistaa lomailu. Vaan eipä ole sitäkään. Kotioloissa on möllötettävä ja harmistuttava somessa jälleen kerran toisten ihanista ilmoituksista kuvien kera, kuinka ollaan siellä ja täällä. Olisi se itsestäänkin mukavaa ilmoittaa kivan kuvan kera useamman kerran viikossa, kuinka menee hyvin ja on paljon kaikenlaista kivaa elämässä. Vaan kun ei ole.

Eilen juurikin huomasin kuinka ikävää on elää köyhän elämää. Lupailin muksuille uintireissua ja sitten muistinkin, ettemme mihinkään pääse, koska auton tankki on tyhjä ja en voi käydä tankkaamassa, koska rahaa ei ole. Nuhjötimme sitten koko porukka kukin omissa oloissamme mieli maassa koko päivän, jokainen omissa poteroissaan. Kyllä harmittaa, tuo uimassa käyminen edes ei onnistu minun köyhyyden vuoksi. Jäin siis työttömäksi ja en tiedä milloin seuraavan kerran tilille tulee korvausta työttömyydestä. Elokuussa?

Kaikki yritykseni myös tehdä edes kodista semmoinen, että olisi hyvä olla lyttyyntyvät pieniin asioihin. En saata ymmärtää, vaikka kuinka kertoisin muille sitä, miten tärkeää minulle on kodin siisteys, ja vaikka kuinka sitä puunaisin, niin aina mitä enemmän siivoan, sitä enemmän täällä sotketaan. Tuota yhtälöä en edelleen ymmärrä, en ole kodissani mikään yleispalvelija, vaikka jokainen niin tuntuukin olettavan. Omien jälkien korjaaminen tuntuu olevan muille ylivoimaisen vaikeaa ja jos jotakin joku tekeekin niin siitä pitäisi vähintään mitali suoda kaulaan.

Olen huomannut, etten saa muiden ihmisten vuoksi tässä kodissa edes yhtä asiaa loppuunsaatettua, kun jokaisella tuntuu olevan niin akuutti hätä asioidensa kanssa, ettei voi yhtä minuuttia odottaa, ja sitten pahoitetaan mieltä, kun en ole saatavilla tehdessäni jonkin asian loppuun. Yleensä joudun punnitsemaan, kestänkö itse toisten mielenpahoituksen sen osoitukset vaiko olenko hetimiten käytettävissä, ettei minun tarvitse sietää toisten ilkeää käytöstä minua kohtaan.

Lapset yrittävät pompotella ja passuuttaa, ihan kuin olisivat jotakin hoviväkeä, ja kun en suostu niin saan osakseni ilkeää käytöstä. He yrittävät kaikin keinoin käyttää valtaa ja hallintaa, josko onnistuisivat. ja sitten kun en toimi heidän palvelijana, he osoittavat mieltä mykkäkoululla ja tiuskimisella.

Olen jälleen niin yksin mietteideni kanssa. Terapiassa olen saanut näitäkin tuntojani purkaa ja huomaan kesäloman terapiasta voinnissani kyllä. Ahdistus nousee pintaan ja vaikka olenkin oppinut joitakin temppuja siihen, se elää ja voi hyvin sisimmässä, samoin masennus, joka ottaa valtaa heti, kun epäonnistumiset ja ikävät kokemukset ylittävät hyvät asiat.

Ptsd on minulla vaikeaa laatua, olen tuon kanssa elänyt koko ikäni saamatta ymmärrystä tai apua siihen. Liekö nyt jo liian myöhäistä, ja jotenkin tiedän, että elämäni on pilalla ollut jo ennenkuin kuin se on ehtinyt edes alkaa. Maanpäällinen helvetti tosiaan ja mitään hyvää en näe omaan elämääni jälleen.

Ei ole reilua, että olen menettämässä viimeisetkin voimani, en todella jaksa enää pinnistellä ja en jaksa enää edes ajatella yrittäväni yltää siihen, mihin normaalisti ihminen kykenee. Voimani alkavat olla loppu. Akku on rikki. Mitä tänäpäivänä ihminen sitten tekee? Turhautuu, koska ei ole elämässä mahdollisuutta siihen samaan, mihin muilla on.

On ikävä tosiasia, etten kykene työhön pitkiin aikoihin, samaan aikaan olen kehitellyt itselleni ihan älyttömiä toiveita esimerkiksi omistusasunnosta, jonka voisi tehdä mieleiseksi sekä sitten asumiskulut olisivat paljon pienemmät kuin vuokralla ollessa. Tuo haave vaatisi minun olevan säännöllisesti työssä, ja kun kykene, en edes halua kiusata itseäni väsyttämällä itseni täysin piippuun ja kun en jaksa toimia sitä vaadittavaa kahdeksaa tuntia tehokkaasti, tai edes puolikkaalla teholla. Eli jälleen haaveilen ihan mahdottomia, asiaa, joka ei ole realistinen ja sekin harmittaa.

Koen, etten kykene mihinkään semmoiseen mihin tahtoisin itsekin kyetä. Lapset kyselevät, milloin menen töihin, hekin jo häpeävät minun kotona oloani tietäen elämämme kurjistuvan jälleen muutaman askeleen taaksepäin. Yksi esimerkki oli jo, kun en kyennyt kustantamaan lapsille edes uintireissua, koska ei ole varaa hankkia bensiiniä autoon.

Illalla lopetin lasten lehtitilaukset, opettelen jälleen säästämään kaikessa, siinä olenkin ihan hyvä, osaan ohittaa omat luonnolliset tarpeeni syömimestä lähtien, jotta muille jää ja riittää.

tiistai, 23. kesäkuu 2020

yksi kadonnut harrastus lisää

Nuorena pyöräilin paljon, oikeastaan kaikki mahdolliset matkat ja vähän päällekin. Minulla oli ja on edelleen se sama pyörä, joka oli aivan loistava silloiseen tarpeeseen. Pyöräilymatkat olivat suhteellisen pitkiä, keskivertomatka yhteen suuntaan oli keskimäärin sen kymmenen kilometriä, joka ei siis tuntunut ja matka taittui nopeasti. Aikanaan onnistuin pyöräilemään kahden mukulankin kanssa, nykyisin ihmettelen miten ja hymähdän, en muista, mutta vein lapset päiväkotiin ja pyöräilin siitä töihin ja takaisin.

Ajokortin sain lähemmäs parikymppisenä ja en päässyt autoa kovin usein käyttämään alkuun. Jostain syystä kehitin itselleni viharakkaussuhteen autoiluun. Pikkuhiljaa pyöräily sitten jäi, ihan käytännön sanalemana pois elämästäni. Myöhemmin sitten olen joitakin kertoja yrittänyt selkään hypätä melkoisen onnettomin fiiliksin. En taivu enää siihen asentoon, johon aikanaan taivuin, olen tullut vanhaksi.

Jostain kummallisesta syystä miesystäväni on ollut kovin ymmärtämätön kertoessani tarpeestani uusia pyöräni, jotta pääsisin joskus ajellen liikenteeseen. Nykyinen ikivanha ajokkini palvelisi vielä, jos kroppani olisi kunnossa, vaan kun ei ole ja on se myönnyttävä siihen, että mammamalli on se paras vaihtoehto itselleni.

Tajuan tässä tätä kirjoittaessa, että miesystävä toimii monessa asiassa jarruna päästäkseni oman elämäni kanssa eteenpäin. Vaikka minä itse teidän mitä tarvitsen kulloinkin, hän onnistuu jollain lailla vesittämään ajatukseni ja mitätöimään minun omat tarpeeni ja olen siihen ikäänkuin alistunut. Hänen mielestään minun pyörän uusimiseen ei ole mitään tarvetta, koska entinenkin on olemassa ja on toimiva. Olen lukuisia kertoja kertoja selittänyt, ettei ajoasento ole enää optimaalinen eikä missään nimessä hyvä, siltikin hän jaksaa jankuttaa siitä, kuinka nykyinen on vielä hyvä ja ei ole järkeä sitä vaihtaa jne.

Miksi kuuntelen häntä tai annan hänen mielipiteiden vaikuttaa tuollaisiin asioihin? Mikä hänellä on, ettei ymmärrä tarpeiden muuttumisesta mitään, tai siitä, ettei aina voi kaikkea vanhaa uudistaa?  Käytettyä ja itse tekemällä säästää, se on hänen periaatteensa, uutta ei saisi hankkia ollenkaan, vaikka useinkin uuden hankinta on se kaikkein edullisin vaihtoehto. Vaan, tein itse, säästin ja lopputulema on kalliimpi kuin kerralla kunnollisen hankinta.

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.