sunnuntai, 9. joulukuu 2018

Jälleen eräs vaihtopäivän ikävyys

Vaihtopäivänä toimin toisin. Kuten on pyydetty. Laitoin lasten isälle viestiä, jossa pyydän hänen huolehtivan lapsille asianmukaiset ulkoiluvaatteet.

Tämä sama ongelma on jo vuosia ollut aina kauden vaihtuessa. Ja tänä syksynä isän luo lapsen mukana mennyt jo uusi pipox2, hanskoja x monta, uudet ulkoiluhousut. Yksi lapsista on kulkenut pitkin syksyä minun viime tammikuussa ostamassa talvitakissa, joka nyt jo pieni. Ja nämä lapset ovat siis isänsä kirjoilla, eli isän olisi kuulunut pipot ym. hankkia lapsille, vaan eipä ole sitä tehnyt ja olen joutunut ne omilla viikoilla lapsille hankkimaan ja ne siis menneet isälle ja eivät ole tulleet takaisin. Ihan kuten jokainen vuosi ja vuodenaika ennenkin.

Miksi minun pitää ostaa joka viikko uudelleen ja uudellee lapsille perustarpeet? Kuten ulkoiluhousut, pipot, hanskat jne? Asiat, joista isän pitäisi pitää huoli ja katsoa, että ne tulevat minun viikoille mukaan myös, siis edes ne asiat,jotka olen lapsille hankkinut.

Mutta kun ei, niin ei.

Tästäkin laittamastani viestistä tuli jälleen semmoinen haloo, etten voi mitenkään päin ymmärtää sitä, miten lasten isä kehtaa toimia noin, lasten edun vastaisesti.

Toimin toisin, eli en ole kysellyt perään isälle menneistä vaatteista. Nyt pyysin viestillä laittamaan lasten mukaan heidän tarvikkeitaan.

Tämä epäreilu tilanne jälleen kismittää niin vietävästi, etten oikein osaa sanoiksi kuvata tunnetilojani, jotka vaihtuvat vihasta ihmetykseen.

Mietin jälleen, minäkö olen se asioiden hankaloittaja, kiusantekijä vaikka perheneuvolassa minulle sanottiin useampaan kertaan, että isän kuuluu näiden lasten asioista huolehtia, koska lapset isällään kirjoilla ja heistä tuet.

Olen oikeastaan hyvin raivoissani, koska en ole oikeastaan pitänyt mistään epäireiluuksista kenenkään kohdalla. En oikein tiedä, koko ajan olo sellainen, ettei kukaan todellakaan voi auttaa edes lapsia, saati sitten minua. Yritän koko ajan toimia lasten etujen mukaisesti sillä seurauksella, että itse koen tulevani hulluksi. Aina, kun pitää pitää yhteyttä lasten asioissa isään.

Ei yhteishuoltajuus tai vuoroviikkoasuminen voi toimia näin. Sovitteluun siis perheneuvolan sellaiseen minun pakko kyetä, jotenkin minun on saatava itseeni se tarvittava lujuus kohdatakseni tuon kamalan hirviön, joka lasten isänä on.

"Katsotko, että lapset ottaa mukaansa ulkoiluhousunsa, pipot, hanskat sekä kunnon kengät ja xxxxx:llä on mukanaan kaikki harkkavälineet. Kiitos. " Tuo oli siis minun viestini ensin isälleen.

Isänsä vastasi sitten. " Tottakai. . toivon että tulevat takaisin myös samoissa vaatteissa eikä missään kirppisvaatteissa. Ei oo kiva heti juosta vaate/kenkäkauppaan. " Ja tuo siis valhe. Isän valhe. Isä syyttää minua juuri siitä, mitä itse tekee ja on tehnyt.

Totuus on tuossa, että lapset menevät isälleen täysin samoissa vaatteissa, kuin ovat meille tulleetkin. Joskus olen laittanut lapsen mukaan esim. verkkarit jalkaan, jos ilma ollut kylmä ja lapset tulleet shortseissa mutta mukaan on menneet myös ne isän vaatteet.

Laitoin isälle viestiä takaisin, joka sekin toimimista toisin eli en ole jatkanut keskusteluja pidemmälle, mutta nyt teen siis toisin ""samoissa sinun kodin vaatteissa xxxxxxx on tullut takaisin aina. Ja kun ihan tarkkoja ollaan niin sinun kuuluu huolehtia minun luokse xxxx:n ja xxxxxx:n vaatetus kaikkineen, koska sinä saat heistä ne tuet. Eli voit laittaa xxxxx:lle mukaan myös sisävaatetta. "

Isä vastasi minulle takaisin näin " Ollaanpas sitä tarkkoja. Sisä vaatteet ei kuulu. Ja toisekseen sinä et maksa mitään vaan kela kun et näköjään työelämään kykene."

Taas tavoistani poiketen vastasin isälle takaisin " Jos sisävaatteet ei kuulu sinun mielestäsi niin siinä tapauksessa xxxxx lopettaa vaatteiden kuskaamisen kodista toiseen. xxxxxxx tuo sitten vaihtopäivänä takaisin minun ostamat vaatteet ja ne jää sitten tänne. Ja hankit xxxxxxlle omat vaatteet sinne sinun kotiisi."

Isä vastasi vielä "ihan sama..käy se niinkin"

 

Ja kun lapset sitten tulivat, xxxxxxllä oli koko vaatekaapin sisältö mukana kuitenkin. Nyt asia olikin sitten kääntynyt niin, että isä antoi ottaa mukaan kaikki vaatteet, koska täällä luonani ei ollut mitään, vaatekaappi oli tyhjä ja lapsi tiesi sen. Ja sama juttu nyt sitten isällään, sielläkin on vaatekaappi tyhjä.

Ei tämä näin kuuluisi mennä. Mutta menee kuitenkin. Olen tämänkin sallinut lapsille, isommille aikanaan myös, koska isänsä ei ole kyennyt huolehtimaan lapsilleen vaatetta sinne isän kotiin, vaikka isän kuuluisi niin tehdä.

Tunnen itseni jälleen hyvin vihaiseksi, tein niin tai näin, aina väärin päin. Mikään laki, mikään sopimus ei pidä isän kohdalla, ei vaikka kuinka joku viranomainen kertoisi isälle, miten tulee toimia, isä ei vain kykene asioiden ja sopimusten noudattamiseen.

Monta vuotta, liian monta vuotta olen vain pyrkinyt olemaan olematta, lasten hyvinvoinnin kustannuksella. Oman hyvinvoinnin kustannuksella. Jokainen viikko jotakin vastaavaa, vain koska yritän pitää huolta lapsista.

Niin, olisinhan voinut olla jälleen olla laittamatta viestiä, olisin sitten jälleen kerran käynyt ostamassa uudet ulkoiluvehkeet isälle menneiden tilalle. Mutta se ei ole reilua, se ei ole oikein.

Nyt kun laitoin viestiä, huolehdin lasten hyvinvoinnista, siitä että heillä on asianmukaiset vaatteet tullessaan, eikä niin kuin pitkin syksyä, että maanantaina menevät kesävaatteissa kouluun, kun en osannut varautua siihen, että isän luota ei palaudu vaatteet ja isä laittaa lapset minun luokse pelkässä takissa ja huonoissa kengissä, kuten yksi lapsi kulki pitkään koiran syömissä kengissä ja oli sama koira myös pissinyt kengille ja kun pesin ne koneessa, eivät kestäneet kengät sitä kovin hyvin ja tottakai lapsi palautui niissä samoissa kengissä isälleen. Kun ei ollut juuri silloin varaa ostaa uusiakaan.

Sairaita, järjettömiä tilanteita vain lasten edun vuoksi. Vain, koska aikanaan minun oli pakko suostua vapaaehtoisesti isän vaatimuksiin jakaa lapset, ja toisaalta, halusin itse myös olla reilu isää kohtaan, mitä tasapuolisuuteen raha-asioissa tuli. Mutta, kadun aina vaan enemmän tehtyä ratkaisua, jota ei kovin helpolla aleta muuttamaan ja lasten henkistä hätää ja pahoinvointia ei voi mitenkään todentaa.

Onneksi lapsilla oli mukana tällä kertaa ulkoiluun sopivat vaatteet. Ja kuinka ollakaan, lapset sitten kertoilivat, kuinka isä oli vienyt heitä heseen ja muihin huvituksiin poikkeuksellisesti. Semmoisia iloja ei lapset olekaan isänsä kanssa kokeneet aikoihin, joten tässä sen taas näen, miten lastensuojelun ollessa mukana kuvioissa, isäkin jopa osaa esittää hyvää isää ja hyvä niin, ainakin lapsille. Olivat silminnähden iloisia siitä, että isänsä oli ylipäänsä tehnyt heidän kanssaan jotakin, niin kuin isän pitäisikin, yksi lapsista oli onnellinen, kun oli saanut joitakin uusia vaatteita isältään, sinne isän kotiin, olikin kulkenut samoissa jo vuosikaudet, niin että vaatteet ratkeilivat saumoistaan lapsen yrittäessä pukea niitä päälleen.

Tiesin tuonkin jo kokemuksesta, että isä alkaa esittää olevansa hieno ja hyvä isä heti kun lastensuojelu astuu mukaan. Tämä oli odotettavissa ja ennakoitavissa mutta se on vain esitystä herralta. Ihan kuten kaikki muukin on ollut.

 

perjantai, 7. joulukuu 2018

Huh, mitä muistoja

Olen ollut hieman pirteämpi, olen oman vointini ottanut tosissani ja todellakin levännyt, sillätavoin toisella tapaa. Siis olen antanut itselleni luvan lepoon.

Olen kiinnittänyt huomiota erityisesti siihen, että saan yöni oikeasti nukkua, ja että pidän jokseenkin kiinni aikaisista aamuherätyksistä.

Suoriuduin myös niistä velvotteista, joihin olin jo alkusyksystä itseni luvannut, se on paljon jo se. Ihmisten pariinkaan meneminen ei ole tuntunut niin vaikealta, kuin mitä se oli tuossa hetki sitten ja hyvä niin.

Olen siis ollut jollain lailla masentunut jo ihan pienestä pitäen, joten alakuloinen mieli vain on osa minua, ja nyt kun tiedän siihen enemmän syitä ja että myöhemmätkin jutut minussa on seurausta tietyistä tapahtumista lapsuudessa, osaan olla paljon armollisempi itselleni.

Saan vihdoinkin ymmärtää syitä näille seurauksille, joita itsessäni kannan. Syyllisyyden taakka monissa asioissa on ollut todella vammauttavaa, jos näin voin voimakkaasti sanoa.

Olen kantanut liian paljon taakkaa asioista, jotka eivät ole olleet minun vastuullani, ei minun hallinnassa ja kaiken lisäksi olen oppinut taivasti myös itseni syyllistämään asioista, joista ei pitäisi.

Samaa ns. tuttua juttua lapsuudestani olen vaalinut myös avioliitossa aikanaan. Tai en vaalinut, hyväksynyt monia asioita, joita luulin normaaleiksi asioiksi ihmissuhteessa, koska toinen tiesi paremmin. Suhteen alkuvaiheissa olin jo jäänyt koukkuun, olin myös tavattoman läheisriippuvainen ihminen itse.

Läheisriippuvuutta aikanaan tunnistin itsessäni luettani monta kirjaa asiasta ja opettelin siitä eroon. Samoihin aikoihin sitten muutuin ihmisena enemmän itsenäisemmäksi, ja tottakai se muutos myös ärsytti silloista miestä, tuota kamalaa lasten isää, joka väitti minun tulleen lopullisesti hulluksi, kun olin muuttunut hänen kannaltaan huonompaan suuntaan.

En siis enää ottanut käskyjä vastaan suoralta kädeltä, opin kyseenalaistamaan ja vaatimaan mieheltäkin vastuuta ennenkaikkea hänen omista asioistaan ja suurista puheistaan eritoten. Siitä alkoi tulla sitten yhä enemmän riitoja arkeen, koska en enää hyväksynytkään hänen tapaansa ohjailla ja käskyttää minua kuin palvelijaansa. Aloin kapinoida, vatia, että hän itse tekee niitä asioita, joita käski minun tehdä hänen loikoillessaan sängyssä tai kiillottaessaan autojaan.

Toki muutuin miehen näkökulmasta ja paljon muutuinkin. En enää totellut häntä ja hänen joskus mielipuolisiakin käskyjään. Aloin itse suuttumaan hänen käskytyksestään, erityisesti niinä hetkinä, kun oli jaloissa monta pientä vaippa-ikäistä ja rutiineiden avulla selvisin kodinhoidosta, kuin työssäkäymisestä kuin lasten kaikkinaisista tarpeista miehen nukkuessa tai huvittaessa itseään osallistumatta mitenkään meidän muun perheen arkeen.

Aloin vaatia väsymyksissäni mieheltäkin vastuuta osallistua yhteiseen perhe-elämään ja arjessa läsnä olemiseen. Siitä mies ei pitänyt ollenkaan, huusi minulle kuinka olin tullut hulluksi ja minut pitäisi toiitta pikimmiten hoitoon. Kaikkein suurimpina univajeen sumentamina hetkinä sanoinkin miehelle, että minun pitää pyytää tähän tilanteeseen sitten apua ulkopuolelta, yksin en jaksaisi kovin kauaa, ainakaan samaa tahtia palvella miestä ja hoitaa lapsia. Sanoin useinkin, että lastensuojelusta tulisi ehkä apua, mikäli tekisin ilmoituksen itsestäni.

Sitä en muista, kuinka aina vaan jaksoin, jaksoin ja jaksoin. Samoihin aikoihin mies oli saanut minut täysin eristetyksi kotiini. Minulla ei ollut yhtään ystävää, sisaruksiini oli mies saanut välit poikki ja samoin äitiini, joka oli siis aiemmin ollut joskus apuna arjessa. Olin täysin yksin, mutten ehtinyt surra yksinäisyyttäni, koska pienet lapset pitivät arjessa tiukasti kiinni. Rutiinit pelastivat minut silloin, kun olin täysin uupunut monen lapsen hoitoon, työssäkäyntiin, toiseen työpäivään kotona sekä sitten isoon lapseen, lasten isään, joka kiukutteli kuin kakara jäädessään ilman tikkaria.

Koin jo silloin riittämättömyyttä. en riittänyt miehelle mitenkään päin. Kaikki tein kuten käskettiin, toteutin jokaisen toiveen ja mielihalun, jotta tuo ihminen pysyisi tyytyväisenä edes hetken. Se oli loputon kierre, joka sai minut viimein voimaan pahoin ja ymmärsin, ettei ollut normaalia mieheltä sellainen käytös. Aloin ymmärtämään työkaverien vihjailut miehestäni paremmin, sen ettei avioliittoni ollut mitenkään normaali.

Olin alistunut, jokainen oman tahtoni tai toiveeni ilmaisu tai lasten tarpeiden esille tuominen aiheutti hirveän riidan, jonka seurauksena pyysin aina anteeksi, milloin mitäkin. Asiat kääntyivät aina niin, että minä olinkin syyllinen ennenkaikkea miehen elämään, se alkuperäinen riidan tai siis keskustelun aihe hävisi aina jonnekin. Minä kuulemma aina aloitin riitelyn, mutta nyt jälkeenpäin ymmärrän, että yritin keskustella normaalisti esimerkiksi lasten tarpeista ja myös omistani. Eihän se nyt ollut normaalia, että mies on kotona ja minä en saanut edes vessaan mennä, saati käydä suihkussa tai ylipäänsä mitään hengähdystaukoa en saanut, en ollut ansainnut miehen mielestä. 

Toisinaan yritin käyttää miehen kotona olemista hyväkseni ja pyysin, että saisin kerrankin mennä suihkuun ilman lapsia. Lopputulos oli viimein se, että lasten isä alkoi kiusaamaan lapsia ja minun piti hakea lapset siihen suihkutilaan, koska lapset huusivat kauhuissaan ja kivusta useimmiten isän hellässä huomassa. Ja totta, riitaahan siitäkin tuli, kun raivosin isälle siitä, miten hän kehtaa pahoinpidellä lapsiaan ja kiusata heitä. Minun piti olla aina vahtimassa isää, kun hän oli lasten seurassa. Hän keksi aina jotakin ihan hullua ja usein täysin asiatonta kohtelua ja hän muka vaan leikki lastensa kanssa.

Vessaan en myöskään voinut mennä rauhassa miehen ollessa kotona, hän kävi erikseen avaamassa vessan oven, ja sanoin haluavansa nähdä mitä siellä teen. Sairasta, hän siis jaksoi sängystään nousta avaamaan vessan oven kun tiesi minun olevan siellä tarpeillani muttei jaksanut itse kuitenkaan esim. vaihtaa lapsille vaippaa tai antaa heille ruokaa tai mennä avaamaan ulkoovea tai hakea puhelinta, joka oli jäänyt toiseen huoneeseen. Ja tuo ihminen sitten syytti minua hulluksi ja mielisairaaksi, kun vaadin jokainen kerta omaa rauhaani käydä asioillani ja vielä sairaampi olin miehen mielestä kun aloin tosissani suuttumaan siihen, ettei hän voi tulla avaamaan ovea. Kun muutaman kerran laitoin oven perässäni lukkoon, tämä ihminen rikkoi lukon ja oven kahvan. Ja se taitaa olla vieläkin siellä talossa korjaaamatta?

En päässyt miestä pakoon mihinkään. Olin kuin vanki omassa kodissani. Ja ketään ei saanut kutsua edes vieraisille. Vain jouluna ja lasten syntymäpäivinä sai meille tulla sukulaiset, erikseen jokainen kutsutta. Muuten heilläkään ei ollut mitään asiaa meille. Syntymäpäivinä mies sitten tietenkin esitti rooliaan, kuinka hänen elämänsä on niin raskasta ja minä huusin jokaisesta asiasta hänelle, ja kuinka olin sitä ja tätä miehen mielestä.

Joskus saatoin korjata miehen väittämiä, kärsien siitä sitten illalla pahimmillaan nyrkillä silmässä, hiuksista revittynä sänkyyn ja koko yön valvomisena miehen kuulustellessa ja vaatiessa minulta selityksiä ja lupauksia, etten puhu perheemme asioista kenellekään. Sitten aamuisin hän kruunasi toimintansa minun parin tunnin yöunien jälkeen kuudelta aamulla kaatamalla parisängyn ja tiputtamalla minut ja vieressä nukkuvat pienokaiset lattialle. Ja taas minä huusin kuin rajansiirtäjä ja jälleen mies sai yhden osoituksen siitä, että minä olen se huutaja, olen väsynyt ja kiukkuinen äiti, jonka kanssa ei lasten pitäisi edes olla.

Sairasta, niin sairasta. Ja kaikesta tuollaisesta olen potenut syyllisyyttä, siitä että olen aikanaan huutanut, rähjännyt miehelle, joka teki kaikkea ikävää minulle ja lapsille. Koin syyllisyyttä miehen käytöksestä, luulin, että minä ärsytän niin paljon, että hänellä on todellakin aihetta kaikkiin niihin tekoihin ja puheisiin.

Mutta eihän se niin mene. Olen puolustanut lapsia, olen vahtinut lasten turvallisuutta ja puuttunut isän järjettömiin tekoihin lapsilleen ja olen siis ollut suuri ilonpilaaja.

Olen myös hatarasti yrittänyt puolustaa omaa oikeuttani olemassaolooni siinä perheessä, tuloksetta.

Samaa teen edelleen. puolustan lasteni oikeuksia,, joita isänsä polkee tänäkin päivänä täysin surutta, hän ei kykene ymmärtämään oman toimintansa seurauksia, ei sitä miltä lapsista tuntuu sellainen.

Mutta, nyt ero huomattava, en ole vastuussa isän toimista. En ole myöskään syyllinen isän tekosiin.

 

 

keskiviikko, 5. joulukuu 2018

tee toisin

Kantessani syyllisyyden taakkaa vuosikymmeniä ja väärää sellaista, se tukahdutti minut täysin. Syyllisyys on estänyt minua myös ajattelmasta omaa itseäni ja omaa hyvinvointia. Samoin pelko, ensinnäkin pelko siitä, että provosoin jollain lasten isää ja se kostautuu sitten enemmän lasten eloon ja oloon isän luona. Ennenkaikkea lasten isän luuloihin ja olettamuksiin minusta ja elämästäni.

Mutta, nyt kun olen vihdoin tuon syyllisyyden käsittänyt turhaksi ja vääräksi omalle kohdalleni, vapauduin jotenkin myös vastuusta, etten voi olla vastuussa siitä, miten lasten käyttäytyy tai kohtelee muita, oli ne sitten omat lapset, minä tai joku muu. Jokainenhan vastaa omasta reagoimisestaan niinkuin aikuisten oikeasti.

Se on siis täysin turha minunkaan ajatella, että voisin jotenkin estää lasten isää ärsyyntymästä, koska en vaan voi. Lasten asioiden hoito yhteishuoltajuudessa kun vain vaatii hyvää kommunikointia ja hyvää yhteistyötä.

Tein niin tai näin, aina niin kuitenkin, että lasten isä syyllistää minut lasten asioiden hoidon yrittämisestä, kieltäytyy lasten tarpeista jne. Ja jos en tee mitään, sekään ei ole hyvä ja jos teenkin oma-aloitteisesti sopimatta isän kanssa, sekään ei ole. Ja jos kysyn etukäteen, sekään ei ole hyvä. Joten mikään ei toimi. Aina olen sairas vanha luuska isän mielestä, jonka niin mielellään minulle kertoo. 

Yhteistyö on siis turha toive. Se ei onnistu.

Olen parhaani mukaan yrittänyt vuosikaudet tasapainoilla lasten isän, lasten tarpeiden välillä. Olen tehnyt kaiken ajatellen lasten tulevaisuutta, lasten parasta parasta, joka ei ole toteutunut läheskään niin, kuin sen olisi pitänyt toteutua, mutten ole osannut muutakaan. Olen tehnyt niin kuin minua aikanaan neuvottiin tekemään lastensuojelun työntekijöiden toimesta. Mutta lasten etu sekään ei ole ollut, koska asiat ovat jääneet niin toimien aina avoimeksi ja lapsetkin ovat olleet ihmeissään, mikseivät heidän asiansa ja tarpeensa ole tulleet täytetyiksi isän luona.

Olen itsekin ollut ja olen edelleen hukassa lasten isän kanssa. Tämän syksyä isä on jäänyt kiinni lukemattomista valheista ainakin lapsilleen. Ja onneksi lapset osanneet tarkistaa minulta parin ikävän tilanteen jälkeen pitääkö isän puheet paikkaansa ja eihän ne ole olleet totta.

Lasten isästä on siis vuosien aikana tullut huolimaton, kun hän ei ole jäänyt kiinni aiemmin ikävistä toimistaan.

Jo se huomio, että vuosia lasten isä on kääntänyt kaikki toimimattomat ja hoitamattomat lasten asiat minun syyksi ja vielä kertoillut valheellisesti ainakin lapsille, että ne on olleet minun tehtävä/hoidettava/hankittava. Nyt syksyllä isä jäi kiinni itse tilanteessa ja lapselle itselleen valheistaan kiinni. Tuon jälkeen olen pyytänyt lapsia kysymään myös minulta, olenko ylipäänsä tietoinen asioista, mitä isä heille sanoo. Ja melkoisen monta asiaa onkin tullut esiin .

Eli avoimuutta pitää lisätä myös lapsiin nähden heidän omissa asioissaan. Ja olenkin lisännyt omaa avoimuutta, pidän lapset ajantasalla, kun harvakseltaan on niitä asioita, joista vanhempien pitää keskustella tai siis pitäisi, mutta hommahan kääntyy aina siihen minun syyllistämiseen ja mollaamiseen.

Avoimuus siis tarkoittaa sitä, että todistan lapsille sen, mitä isä minulle kirjoittaa tai mitä isä on mieltä mistäkin lasten hoidettavasta asiasta tai siitä, mitä isä on minulle kenties luvannut jne. Ettei pääse käymään niin, että isä vain sanoo lapsille, että minä olen luvannut, vaikken ole tai tiedä asiasta mitään.

Avoimuus tarkoittaa minulle itselleni sitä, etten enää vaikene ja salaa keneltäkään sitä, miten lasten isä kohtelee minua. En ole enää hiljaa siitä asiasta. Kiusaaminen on laitonta jo itsessään, saati tuollainen jatkuva haukkuminen ja herjaaminen, mitä isä tekee edelleen minulle, miksi minun pitäisi siitä vaieta. Häpeä esti minua aiemmin kertomasta, samoin se valtava syyllisyys painoi, koska koin, että isän käytös johtui minusta ja minun vaikka väärästä lauseenmuodostamisesta, tai väärästä sanasta väärässä kohtaa jne.

Avoimuus on tarkoittanut myös sitä, että olen lapsiin liittyviin tahoihin, kouluihin ja harrastuksiin kertonut meidän vanhempien yhteistyön toimimattomuudesta vielä vuosia eron jälkeenkin. On ollut todella häpeällistä ja noloakin tämä asia tunnistaa ja tunnustaa niille, jotka ovat lulleet lasten asioiden olevan erosta huolimatta hyvällä mallilla.

Sitten toinen juttu, minkä olen ihan äskettäin ymmärtänyt, on se, että lasten isä saa luulla ihan mitä haluaa minusta ja elämästäni, luulotelkoon vaikka maailman tappiin asti. Tähän asti tuo on estänyt minua tekemästä oikeastaan mitään pelkän oman hyvinvoinnin eteen. Mutta toivon, että tuohonkin saan muutoksen aikaiseksi.

Minun täytyy opetella olemaan välittämättä exästä, hänen kuvitelmistaan ja luuloistaan sekä olla välittämättä siitä, ettei hän voi sietää sitä ajatusta, että olisin onnellinen ja hyvinvoiva. En ole vastuussa exän mielialoista tai siitä, kun hän ei kestä minun onnea jne ja mitä sitten, vaikka hän kostaakin sen lapsilleen? Toivon, että lapset osaavat itse jo erottaa jyvät akanoista.

Monessa kohtaa isä toimii kierosti ja käyttäen lapsia vain tarpeen mukaisesti hyväkseen heistä oikeasti välittämättä. Suu voi sanoa ihan mitä vaan, mutta kyllä teot sitten viimekädessä näyttävät sen, mikä isä on oikeasti. Tästäkin lapsilla on vuosien kokemus, vaikka he eivät ihan täysin kokonaiskuvaa ymmärrä, eikä edes tarvitse, mutta riittää, että osaavat minulta myös kysyä asiansa, eivätkä jää pelkän isän tietojen ja isän sanomisten varaan.

 

 

 

keskiviikko, 5. joulukuu 2018

Mielnpäällisiä jälleen

Kaksi päivää, kaksi sellaista päivää, ettei minun tarvinnut ajatella että milloin olisi päivä, ettei olisi yhtään vastoinkäymistä. Kaksi edellistä päivää, tai no, puolitoista. Illalla turhauduin miesystävään, kuten jokainen päivä jo pitkään. Yksin en saa olematonta parisuhdetta toimimaan, hän vetoaa aina vain siihen, että jonkun on tienattava muksuille rahaa, koska jos hän ei osallistu lasten kuluihin, heillä ei ole mahdollisuutta lähes normaaliin elämään, mitä lasten tarpeisiin tulee.

On niin väärin, että lasten isän jatkuva kieltäytyminen lastemme hankinnoista vaikeuttaa minun ja miesystäväni parisuhdetta. Miesystäväni ei ole millään lailla velvollinen osallistumaan toisen miehen lasten elämiseen! Mutta tekee sitä kuitenkin, vain koska lasten isä on suoraan sanottuna kusipää.

Tämäkin ongelma ratkeaisi sillä, että lapset jokainen alaikäinen heistä asuisi kanssani virallisesti. Itselläni ei ole koskaan ollut tarvetta kyseenalaistaa lasten perustarpeita, kuten isällään on tapana. Tähän tilanteeseen verrattuna lapset todellakin eläisivät kanssani jopa "ruhtinaallisesti" , mikäli heidän osoitteensa olisi luonani. Toivon niin kovin, että lasten asuminen ratkeasi lasten etuun nähden oikein. Isä ei halua, ei kykene huoehtimaan asioista, jotka isälle kuuluvat, hän ei kykene kantamaan vastuutaan lasten asioissa, ei taloudellisesti kuin ei muutenkaan. Sitä hän on saanut harjoitella nyt vuosien ajan, mutta ei osaa eikä halua osata.

Ja mitä tulee sitten lasten psyykkiseen vointiin, isän luona sekään ei ole normaalia. Kuka vanhempi kiristää lapsia, jotta isän tahto toteutuu? Esimerkiksi yli kymmenvuotiaan mukulan hiusasioissa. Jos lapsi vastustelee hiusten leikkuuta, isä myy lapsen yhden tärkeän asian pois. Ja eipä auta lapsen kuin totella isäänsä, vaikka lapsen toive onkin täysin päinvastainen kuin se, mitä isä haluaa.

Itse ymmärrän tämänkin lapsen kohdalla toiveen omasta ulkonäöstään. Samaistua ikätovereihin, joka on tärkeää jokaiselle lapselle ja nuorelle.

Entäpä sitten isän jatkuva raivo, huuto ja poissa-olevuus joko nukkuen tai työvuorojen ajan? Tai sitten eri asioiden arvostelu, lyttyyn lyöminen ja pilkan teko? JOpa lasten harrastukset isä arvostelee, mollaa ja hankaloittaa lasten osallistumista esim. harkkoihin ja peleihin. Asiat lapsille todella itselleen tärkeitä, eivätkä voi ymmärtää isänsä käytöstä ollenkaan.

Entäpä millainen ihminen koko ajan hankaloittaa ja yrittää vieraannuttaa lastensa äitiä lapsistaan? Isä tekee sitä edelleen, vaikka erosta on jo vuosia aikaa. Lapset eivät voi ymmärtää isänsä puheita minusta, isänsä luuloja ja nyt viimeisimpänä muttei kuitenkaan uutena ilmiönä tämä isä on alkanut jälleen pelotella lapsia miesystävästäni ja luulotella hänestä asioita, jotka eivät pidä paikkaansa.

Millainen isä valehtelee lapsilleen siitä, että minä ja isä olisimme sopineet lasten asioita yhdessä vanhempina, vaikka se ei siis pidä paikkaansa? Kun isä tekee asioita ja päätöksiä ilman minua ja uskottelee lapsille, että olen ollut mukana, vaikkei se ole totta.

Millainen isä käyttää omia lapsiaan pelinappuloina hänen typerässä pelissään, jonka tarkoitus on yrittää tuhota minut äitinä ja ihmisenä. Saada pois pelistä, kuten isä niin monesti aikanaan on sanonut. Kuka edes tuollaisia puhuu?

Millainen vanhempi asettaa lapset tahallaan vaikeisiin tilanteisiin, pallottelee ja valehtelee, että äidin siis minun pitää hoitaa kaikki lasten asiat, vaikken ole monistakaan asioista tietoinen ja isä tietää senkin, etten tiedä ja nauttii sitten siitä, että pääsee sanomaan, etten jotakin ole hoitanut tai tehnyt omilla viikoillani. Vaikeaa on, kun en ole tietoinen.

Millainen ihminen esittää olevansa kodin ulkopuolella täydellistä isää, puhuu pahaa lasten toisesta vanhemmasta ja kerää säälipisteitä jokaiselta, joka suostuu kuuntelemaan? Ja kuitenkin itse tekee kaikkea sitä, mistä minua syyttää ja väittää minun tehneen.

Millainen ihminen kääntää ja vääntää asioita mieleisikseen, edes tiukka fakta ei saa häntä ymmärtämään, kuinka hallaa tekee lapsilleen?

Lapset itse onneksi ovat omin kokemuksin molemmissa kodeissa oppineet näkemään ja tuntemaan erot molempien kotien välissä. Itse en voi enää lapsille edes valehdella isästään, että isä välittää heistä, koska he suuttuvat minulle, ja sanovat, etten saa valehdella kun se ei pidä paikkaansa, isä ei heistä välitä. Ei ole koskaan välittänyt ja se on valitettava totuus.

Nyt onkin jokaisen lapsen tehtävänä yrittää hyväksyä isänsä sellaisena kuin on, hankalana ihmisenä, jonka kanssa pitää yrittää tulla toimeen keinolla millä hyvänsä.

Minun tehtäväni on edelleen tukea lasten isän suhteita, kuten olen tehnyt erosta asti ja ennen eroa. En vain enää tiedä miten? Vetoen, kuten jo vuosia tapaamissopimuksiin, pidän kiinni niistä pilkulleen, kuten tähänkin asti. Huolehdin, että isä kantaa vastuunsa? Onko se minun tehtäväni? Ei oikeastaan, mutten saata lapsia jättää pulaankaan esim. perustarpeidensa kanssa. Ei ole reilua ja lasten edun mukaista, ettei isänsä huolehdi omaan kotiinsa lapsten tarpeita ja minun on sitten viimekädessä kaikki hommattava, kuten tähänkin asti. Mutta oikein ja reilua se ei ole ketään kohtaan.

Ja ihmettelen, miksi isä niin toimii? Hän ei kykene vastaamaan aikuisen ihmisen lailla lastensa fyysisiin tarpeisiin, muttei myöskään niihin henkisiin ja kasvatuksellisiin tarpeisiin. Lapset kasvavat isoiksi juuri nyt, tarpeet suurenevat jokaisella elämänalueella, ja se mikä on toiminut lasten kohdalla aiemmin, ei toimi enää.

Toivon, että joku näkisi isän valheiden läpi, toivon, että joku kuulisi minun hädän lasten äänitorvena. Kyse ei ole edes minusta, vaikka joudunkin myös itse kokemaan ikävää kohtelua isän taholta. Se on asia mikä ei muutu, olisi jo muuttunut, jos kyse olisi normaalista eron jälkeisestä tilanteesta. Mutta kun mikään ei ole vieläkään normaalisti, mikään ei suju normaalisti.

Isä tieten tahtoen hankaloittaa asioiden hoitamista. Kuten jo vuosikymmenet avioliitossa. Silloin kohteena olin minä, lapset olivat hänelle sivuseikka. eron jälkeen heistä tuli vain pelinappuloita isän sairaaseen peliin.

Olen itse toiminut toisin, viimeksi lapsen harrastusasiassa. Huolehdin oman mielenterveyteni kustannuksella siitä, että lapsi saa isänsä toimesta harrastusvälineensä rikkoutuneen tilalle. Mutta siitäkin tuli itselleni liuta ikäviä viestejä, viimeisimpänä toteamus, että olen sairas.

Tuo toteamus sai minussa niin syvän vihan aikaan, etten muista kokeneeni ihan hetkeen semmoista pyhää vihaa, joka nyt siis toimii polttoaineena arjessa, periksi en anna lasten hyvinvoinnin kustannuksella enää.

Olen itse toiminut väärin sen suhteen, etten ole vaatinut isää ottamaan vastuuta omilla viikoillaan, tosin sekään ei pitäisi olla kenenkään vaatimuksesta tapahtuvaa, vaan aikuisen terveen ihmisen pitäisi kyetä vastaamaan lapsien hyvinvoinnista ihan ilman, että kukaan siihen puuttuu. Mutta lasten isän kohdalla se ei ole niin. Vastuuttomuus lasten hyvinvoinnissa on oikea sana kuvaamaan hänen kykyään huolehtia lapsiensa hyvinvoinnista.

Harjoittelu isän vastuuseen ei ole tuottanut lapsille hyvinvointia heidän ollessaan isällään. Edes hänen uusi vaimonsa ei näytä ymmärtävän tai tietävän sitä, miten isä jättää huolehtimatta jälkikasvustaan ja kuinka isä kohtelee kurjasti lapsiaan. Tietäisipä tuo uusi vaimo myös ne isän puheet hänestä itsestään. Minä tiedän, lapset kertovat minulle harva se viikko, miten isä ei jaksaisi uutta vaimoaan tavata, kuinka hän haukkuu lehmäksi ym. ikävää tuota naista. Minua niin säälittää, koska uusi vaimo ei ymmärrä, millaisen ihmisen kanssa on tekemisissä. Mutta, ei ole minun asia, vain omien lasteni hyvinvointi on tärkeää. Mutta mielelläni kyllä vastaisilisin hänen kysymyksiinsä, jos joskus haluaisi tietää myös minun kokemukseni ja minun versioni avioliitosta ja siitä, miten mies on kohdellut minua.

Nyt, kun omaa syyllisyyden tunteeni on osoittautunut aiheettomaksi minulle itselleni, jäljelle on vain jäänyt pelko, muistuma lasten isän uhkailuista tappaa koko perhe. Se on osaltaan ollut selkärangassa niin kiinni, etten ole kyennyt toimimaan lasten todellisen edun mukaisesti. Olen itsekin vakuuttanut monissa aiemmissa tilanteissa, että asiat ovat hyvin lasten isän kanssa, mikä on minulta ollut suuri huutava valhe, mutta pelko lasten hengen menetyksestä saa varmasti jokaisen tekemään ja toimimaan niin, ettei isä ärsyynny tai saa minkäänlaista aihetta moiseen tekoon.

Lasten hätä ja pahoinvointi on aina saanut minut toimimaan. Toivon, että minua uskotaan, sekään ei ole niin varmaa, kun isä osaa kääntää ja vääntää uskottavasti asiat mieleisikseen ja niinkuin viimeksikin, hän vetosi vaimonsa ammattiin kun piti perustella hyvää isyyttä lastensuojelun tapaamisessa. Ihan kuin hänen vaimonsa ammatti tekisi isästä heti paremman ja mallikelpoisen isän? Ja kun totuus tuossakin on, ettei tuo vaimo edes tiedä lasten elämästä mitään, hän ei ole saanut mahdollisuutta tutustua itse lapsiin, kuin harvakseltaan ja lasten puheiden perusteella vaimo ei ole edes kiinnostunut lasten asioista ja ymmärrän kyllä, onhan hänellä itselläänkin lapsia, joiden asiat menee tietenkin etusijalle kaikessa.

Olen toiveikas myös sen suhteen, että vaikka lapset eivät voi suoraan kertoa asioistaan viranomaisille, he osaisivat lukea lasta itseään tai perhetilannetta ja ymmärtää, että lapsilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin salata todellisuus isänsä luona. Sitä en tiedä, miten ja kuinka pahasti isä on lapset uhkaillut olemaan hiljaa.

 

tiistai, 4. joulukuu 2018

Uhmaan tarkoituksella

Niin, uhmaan tarkoituksella sitä jotakin, joka päättää onnesta tai hyvästä tuurista tai jotain.

Eilinen oli katsoakseni hyvä päivä, yleisesti ottaen. Mieli oli hyvä ja vastoinkäymisiä arjessa ei ollut.

Tänään on ainakin tähän asti, melkein kahteen siis ollut hyvä päivä.

Hyvä päivä siis on sellainen, ettei tule niitä itsestä riippumattomia vastoinkäymisiä, kenelläkään muksulla ei ole mitään akuuttia "hätää", siis juuri nyt reagointia vaativaa ongelmaa.

Sain jopa aamusta imuroitua, tosin syystä. Kotimme hajuongelman lähde alkaa selvitä, vettä tulee jostakin rakenteiden läpi ja vesi oli lätäkkönä erään tilan lattialla, johon myös suola oli levinnyt kosteuden myötä. Pieni kirjahylly oli imenyt itseensä vettä, mutta se oli jo muutoinkin poistoon menossa...

Niin, aina kun olen iloinnut siitä, että on ollut jotakin hyvää ja positiivista, niin sen jälkeen olen saanut niin tuta kaikkea kökköä niskaan oikein kaksinverroin. Nyt haluan siihen muutoksen, jokunen päivä takaperin jo totesin, että kun olisi edes yksi päivä, kun kenelläkään perheessä ei olisi mitään murhetta, ei ongelmaa jne. Ja nyt takana on yksi kokonainen päivä, eilinen. Kiitos siitä!

Oma olo on myös parempi kuin kuukausiin, sen syvällinen ymmärtäminen, etten ole vastuussa toisen ihmisen teoista ja turha syyllisyyden taakka ovat myös osaltaan pitäneet minua kiinni mielipahassa. Syyllisyyden taakka on hirveä, oli se oikeutettua tai ei. Ja minun kohdallani se on ollut vieläpä sellaista, ettei minun olisi missään tapauksessa kuulunut kantaa sitä syyllisyyttä, jota olen kantanut. Siis täysin aiheetonta syyllisyyttä, toisen ihmisen teoista ja sanoista.

Olen onnistunut kanavoimaan heränneen vihani hyödyksi, omaan käyttööni. Se on juuri se polttoaine ja energia minussa, jota olen tarvinnutkin. Saan siis ikäänkuin energiaa siitä vihasta, joka nousee minussa. Minun ei tarvitse kuin lukea exän viestit ja se riittää. Hoen itselleni, etten ole syyllinen hänen toimintaansa, se ei ole minun vikaa jne.

Ja tämän haluan myös ehdottomasti antaa lapsillekin. He eivät ole syyllisiä vanhempiensa yhteistyön toimimattomuuteen, eivät siihen miten heitä kohdellaan jne. He eivät ole myöskään vastuussa aikuisten toiminnoista missään kohtaan. Samoin heidän ei pidä hävetä omaa eloaan kurjassa tilanteessa esimerkiksi kavereidensa seurassa.

Viime viikkoina olen päässyt oman häpeäni kanssa silmätysten. Olen hävennyt omaa olemassaoloani jo ihan kyllin, sekä häpeääni on lisännyt vielä omat kokemukseni exän kanssa. Jotenkin koen, ettei minun enää tarvitse hävetä niitä, eikä varsinkaan sitä, ettei yhteistyö toimi meidän vanhempien kesken.

Häpeäni on saattanut minut toimimaan salailevasti, olen tahtonut suojella exän mainetta, koska pelko oli niin suurta, että hän vahingoittaa lapsia tai jopa minua tai itseään. Pelko siis viimeistään on saanut minut pitämään suuni supussa.

Mutta, nyt se on loppu. Salailla en enää aio jatkossa, en ole vastuussa siitä, mitä isä lapsilleen tekee omalla viikoillaan. En pääse lapsia suojelemaan sinne isän luokse, ja se riski on vain otettava jatkossa. Tapahtui mitä tapahtui, se ei ole minun syyni, en ole vastuussa lasten isän toimista. Olen huoleni monesti yrittänyt kertoa, isoimpien lasten kohdalla seuraukset on jo näkyneet selkeästi, ja ja...

Mutta, tänään toivon voivani jatkaa netflix-sarjan katselua. Yksi villasukka on kohta valmiina ja pääsen aloittamaan toista. Mietin mennyttä viikkoa ja sitä, kuinka ihmisten ilmoilla oleminen tuntuu olevan juuri se, mitä tarvitsen. Pala kerrallaan.

Ja toivon samanlaisten päivien jatkuvan, että saan vain olla ja nauttia hetkistä ilman jatkuvaa suurta huolta asioista ja ihmisistä.

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.