tiistai, 17. lokakuu 2017

Mihin jatkossa?

Pieniä uusia oivalluksia, joiden merkitys itselleni on hirmuisen suuri, tässä minimalistisen pienessä elämässäni. Niin, miksi ihmeessä minun pitää syyllistyä vaikkapa omasta työttömyydestä? Jos oman alan töitä ei yksinkertaisesti ole tarjolla, niin eihän se minun vikani ole, vai onko? Ihan turhaan koen häpeää tilanteestani, itsestäni. Hävetköön muut, itse jaksa enää.

Syyllistyminen ja häpeä ovat negatiivisia asioita, joiden kanssa olen paininut pitkään, onko niistä ollut itselleni jotain positiivista? Ei ole, joten yritän päästä irti tuosta negatiivisten asioiden pohtimisen kehästä, koska se ei johda ainakaan mihinkään hyvään.

Tämän aamun olen miettinyt omaa asennettani ja suhtaumistani vähän kaikkeen ja ikäväkseni huomasin, miten negatiivisuus on onnistunut vallata omaa ajattelua. Se on sitä entistä ja vanhaa minääni, joka väenväkisin pyrkii palauttamaan kaiken ruotuunsa ja sehän ei käy minulle. Tein vuosikausia töitä itseni kanssa oppiakseni ajattelemaan toisin, suhtautumaan asioihin toisin, ennenkaikkea uskomaan mahdottomaan mahdolliseen hyvässä merkityksessä. Ja nytkö se kaikki valuu sormien välistä kuin kuiva hiekka?

Ei, olen jotenkin onnistunut sisäistämään toisten ihmisten asenteita ja luuloja myös omaan ajatteluuni, erityisesti työttömyydestä. Erityisesti siitä, että joudun tällä hetkellä olemaan yhteiskunnan armoilla saadakseni perustarpeeni täytetyiksi.

Tosiaan, jos en olisi suomessa, esimerkiksi yrittäjyys voisi olla paljon helpompaa, kuin mitä se on tämänpäivän suomessa. Itsellenikin kävi yrityksen kanssa niin, että kaikki viralliset ja lakisääteiset maksut kaatoivat koko homman. En saanut tai osannut kuin noudattaa kirjaimellisesti lakia, ja lopputulemana homma ei kannattunut. Kiitos kaikkien lakisääteisten maksujen.

Tänään en usko enää sietäväni oman yrityksen perustamisen riskiä, en kestä ajatusta maksamattomista laskuista, veloista ja jatkuvasta epävarmuudesta.

Velattomana ja jotenkin laskut maksettuina siedän vielä tätä elämääni, toki mielelläni myös tekisin työtä, josta itsekin saisin jotain, eikä aina niin, että olen se joka antaa saamatta muuta, kuin palkan tilipäivänä. Pelkkä palkka tilipäivänä on todella huono motiivi tehdä työtä, josta ei itsekään hirmuisesti pidä, mutta on vaan pakko tehdä ja juuri tuo pakko on se mutta.

Tiedän olevani niin väärällä alalla, en ollenkaan enää pidä työtehtävistäni, en työympäristöistä, en niistä ihmisistä, joiden pitäisi olla työtovereita. Elämä on kasvattanut minusta toisenlaisen, kuin olin silloin nuorena, innokkaana.

Vääjäämättä näyttäisi siltä, että uudelleenkoulutus toisenlaisiin hommiin olisi paras vaihtoehto? Edelleen en kuitenkaan osaa kuvitella, mitä voisin mahdollisesti tehdä ja mistä voisin itsekin saada palkan lisaksi edes sen työntekemisen ilon?

En koe olevani hyvä missään asiassa. Päinvastoin. Olen parina edellisenä iltana miettinyt, kuinka olen ihmisena varmaankin kovin tyhmä ja yksinkertainen ihminen. Siinä on todennäköinen syy myös muiden ihmisten minua kohtaan kohdistamaan kohteluunkin. Ensin innokkaana ollaan tutustumassa ja hetken päästä huomaankin jääneeni täysin yksin, ikäänkuin minut sitten eritettäisiin porukasta, työyhteisöstä. Ja sellaisessa tunnelmassa ei ole kovin mukavaa olla, kun tietää toisten juoruavan ja arvostelevan juuri sinusta.

Olisikohan olemassa jotakin tyhmien ja yksinkertaisten ihmisten työpaikkaa? En tosin pärjäisi sielläkään, en tule ihmisten kanssa toimeen, ainakaan jos pitää olla jatkuvasti samojen ihmisten kanssa tekemisissä. Periaatteessa tiedän, mitä en ainakaan tahdo ihan omien kokemusten myötä. Ongelmani onkin, etten tiedä mitä haluan, mihin kykenen? Mielikuvitukseni ei riitä tähän hetkeen kertomaan minulle sitä, missä olen hyvä ja missä työssä voisin kokea muulloinkin iloa, kuin palkkapäivänä.

Kokemus on vahvistanut minulle sen, etten ole lainkaan samanlainen kuin suurin osa ihmisistä. En ymmärrä heitä ja he eivät ymmärrä minua. Vuorovaikutus jää toteutumatta siis. Omalta kohdaltani olen yrittänyt, enemmän kuin tarpeeksi tuloksetta. Vielä tänäänkään en ymmärrä, miten teen, sanon asioita väärin, miksi joudun niin usein väärinymmärretyksi tai sitten koen ihmisten suruttoman hyväksikäytön oman ns. kiltteyteni vuoksi. Ja kun olen opetellut sanomaan ei, sekin on aiheuttanut omat ongelmansa. Kun olen asettanut omat rajani, sekään ei ole ollut oikein.

Ajatus perinteisestä koulunpenkillä istumisesta ja opinnoista hirvittää, koska koen uuden oppimisen nykyisin niin hankalaksi. Asiat eivät vain jää päähän toivotulla tavalla. Oksettaa jo pelkkänä ajatuksena, että olisin osa jotakin työyhteisöä, kun ainoa ilo olisi palkkapäivänä. Kyllähän työstään pitää pitää, ainakin suuremman osan aikaa.

Olen siis koko ikäni tehnyt työtä, josta en itse ole nauttinut. Luulin ja luulottelin itselleni olevani oikeassa hommassa ja se ei ollut totta. Toteutin tietämättäni muiden tahtoa, muiden ihmisten toiveita omasta elämästäni, mutta se ei ollut sitä, mitä itse olisin tahtonut ja toivonut.  Yrittäjyydestä tosin pidin ja nautin siitä työstä, mitä tein. Mutta, käytännön ongelmat olivat liian suuria minun yksin ratkottavaksi, kun kyseessä oli myös lapset ja heidän hyvinvointinsa jne. Koin tosiaan parhaimmaksi lopettaa, ennenkuin oli liian myöhäistä. Tuolloin ymmärsin, että ihminen tarvitsee ympärilleen ihmisiä ja niitä minulla ei ollut, olin tuolloinkin täysin yksin. Yrittäjä tarvitsee laajan ja toimivan ihmisten verkoston, jotta tietyt asiat edes sujuvat jokseenkin kivuttomasti, ja sitähän minulla ei ollut, eikä ollut näkyvissäkään. Yritin senkin suhteen huonoin tuloksin.

Kyllä, haluan tehdä töitä, mutta en enää oman hyvinvointini tai lasten hinnalla. Tänään olen sitä mieltä, että se työ jota tehdään, pitää olla myös itselle mieluista, niin että sitä myös jaksaa tehdä. Positiivisesti palkitsevaa muutoinkin, kuin rahallisesti. Tiedän omasta kokemuksesta sen, miten kamalaa on tehdä työtä, josta ei itse pidä, ei tykkää sitten ollenkaan.

Aikoinaan tein vääriä valintoja, kuuntelin muita ihmisiä enemmän kuin itseäni tai olin itsekin siinä luulossa, että valintani ovat hyviä ja kestäviä. Mutta, en ajatullut tuolloin itseäni ollenkaan. Valintojen pohjalla vaikutti enemmän toisten ihmisten mielipiteet, kuin omani. Halusin näyttää ja halusin tiedostamattani miellyttää muita, itseni kustannuksella.

Tänään olen ymmärtänyt, ettei toisten miellyttäminen ole ensinkään se minun juttuni. Se ei ole enää toimintojeni motiivi, se ei saa minussa enää aikaan mitään toimintoa. Mutta, ongelmana onkin se, etten todellakaan ole vieläkään löytänyt sitä motiivia, joka miellyttää myös minua?

Joudun jälleen pohtimaan erinäisiä vaihtoehtoja, mitä ja miten teen elämässäni? On tartuttava niskasta kiinni ja vähän ravisteltava, heräteltävä miettimään? kyllähän nyt jokin tai joku vaihtoehto osuu myös minun kohdalleni?

Olen nyt ollut tarpeeksi paikoillani, jotain olisi keksittävä, mutta mitä?

Mitä voi tehdä tyhmä ja yksinkertainen ihminen, joka ei pärjää toisten ihmisten kanssa?

Kirjoittaa kirjan? No, en osaa ja kärsivällisyyteni ei todellakaan riitä moiseen urakkaan. Haaveilin tosin asiasta jo teini-ikäisenä, mutta sittemmin olen tuon haaveeni torpannut käytännön mahdottomuuteen.

Maalata tauluja? Kukaan ei osta tuntemattoman ihmisen rumia tekeleitä, en ostaisi itsekään omia tuotoksiani ja niinpä silppuankin ne roskisauton täytteeksi samointein. Kun ei osaa, niin ei osaa.

Tehdä käsitöitä? No, kukaanhan ei maksa onnettomista tekeleistä yhtään mitään, kun toiset jaksavat tehdä niitä ilmaiseksikin ja vieläpä todella kauniita, omat taidot ei riitä sellaiseen. Joten unohdetaan tuokin vaihtoehto yhtenä idioottimaisena ajatuksena.

Voisin tehdä sitä ja tätä, mutta ilman asianomaista koulutusta on turha itseään minnekään markkinoida. Jokin paperi pitää olla varmistamassa ammattitaitoa, tai edes sen suuntaista osaamista.

Näin kun asioita ajattelen. huomaan olevani umpikujassa. Kaikki on jollainlailla mahdotonta. Aina jokin asia kaatuu jonkin toisen puutteeseen tai muuten vain mahdottomuuteen. Sitten totean, ettei minusta ole yhtään mihinkään, ihan turha edes ajatella.

En osaa mitään erikoista, en mitään ihmeellistä. Minulla ei ole mitään erikoista kykyä tai toitoa, joka olisi niin ylivertainen, että sen avulla voisin jotenkin työllistyä. Olen vain tyhmä ja yksinkertainen ihminen, tyhmässä ja yksinkertaisessa elämässäni, jota yritän parhaani mukaan pitää koossa ja jollain lailla siedettävänä.

Noh, elämä on. Voisi se joskus ollakin kivaa ja joskus kun paistaisi se aurinkokin tähän risukasaan, mutta siinäpähän mätänee koko kasa. Koko elämä. Kurjaa on, etten jaksa välittää, vain ihme voi oikeasti pelastaa minut itseltäni. Vaikka kuinka päätän ajatella positiivisesti, elämän todellisuus lyö lujaa kasvoihin. Vaikka sitä kuinka yrittää hyväksyä tosiasiat, käydä läpi jatkuvasti omia tunteita, mielialoja, mikään ei silti tunnu muuttuvan. Onnistun hetkessä murskaamaan ne omat pienet toivonkipinät, valonlähteet. Ja jatkan samaa negatiivisten asioiden kiertämistä. Hetki olikin liian hyvää ollakseen jälleen totta, todellisuus on se, ettei paskasta saa hunajaa. Vaikka kuinka tahtoisi, vaikka kuinka toivoisi. Paska ei muutu hunajaksi.

IMG_9257.jpg

 

 

 

 

maanantai, 16. lokakuu 2017

Hyvinvointia miettien

Jostain luin viikolla uutisotsikon, jonka mukaan joku toimittaja? oli pärjännyt yhden viikon 50eurolla, siis ruokien suhteen. En viitsinyt edes avata juttua sen tarkemmin, kun mieleeni hiipi ärtymys. Kyllähän nyt yksi ihminen pärjää, kaksikin vielä pelkkien ruokien kanssa tuon viikon. Mutta, entäpä kun lukuun lisätään ne lapset, vieläpä sen kokoiset, että syövät jo kuin aikuiset?

Kuka tekisi sellaisen kokeilun, missä suurilapsinen perhe yrittää tehdä mahdottomasta mahdollisen? Ärsyttää tuollainen vapaa-ehtoinen kikkailu. Entäpä kun tuo pärjääminen on jokaviikkoista, vuosien ajan? Jaksaako herra, neiti, rouva toimittaja sellaista, vuosien ajan? En usko siihen itsekään. Mutta, taas saatiin hieno uutisotsikko, taas tehtiin ja todistettiin jotain, minkä ainakin itse koen loukkaava, sen ettei ihmiset usko, miten vähällä sitä voikaan tulla toimeen.

Todistin tänään itsekin, ihan itselleni ja skeptiselle miesystävlle, että saan pienen rahan riittämään useamman päivän ruokiin. Tänään käydessäni vihdoinkin useamman kuukauden tauon jälkeen omineni kaupassa, rahaa meni vain 38 euroa ja sillä me syömme näillä näkymin todella monta päivää. Sain samaan koriin niin itselleni kalliita kaloja, tuoretta jauhelihaa kuin vähän hernekeittosäilykettäkin pahan päivän varalle. Hintaa nosti myös gluteeniton jauhoseos sekä silloin tällöin tarvittavat pikkuhousunsuojat. Hedelmää ja kasviksiakin mahtui koriin oikein mukavasti.

Mitä sitten pelkistä juuri ostamistani aineksista sitten saan meille kahdelle? Kalapihvejä, valkoista sipulikastiketta keitetyillä porkkanoilla ja perunoilla tai porkkanaraasteella. Kaalilaatikkoa, josta sitten syö enemmän kuin kaksi päivää ja jääkaapista löytyy punajuurisäilykettä lautasen piristykseksi. Riisipuuro on oikein maukas ruoka kiisselin kera, samoin pelkkä hernekeitto purkista, josta riittää kahdelle yhdeksi ateriaksi. Ja viimeisenä eli seitsemäntenä päivänä voisi tehdä vaikkapa pakkesta jonkin lihakastikkeen perunamuusilla.

Kauppakassiin tuli mukaan vielä pari viilistä, munia, sipulia, riisia ja siis pussi perunaa. Ja lopuilla rahoilla voi käydä sitten maitopurkin tai kahvin tai jotakin muuta uupuvaa loppuviikolla. Että eihän tuo nyt ole temppu eikä mikään pärjätä vähällä rahalla viikkoa ja hämmästyin vielä, koska sain myös omat kalliit jauhoni ujutettua tuohon summaan.

Nykyään ihminen vain tahtoo syödä, enemmän kuin olisi tarpeen. Syömme sitä samaa "ravintoa" myös millä teuraseläimiä lihotetaan suuremmiksi ja nopeammin teuraskypsiksi. Vääjäämättä ihminenkin lihoo syödessään samaa rehua, eri muodoissa tosin, mutta alkuperä on jokatapauksessa sama.

Vähempikin riittää, myös määrällisesti syötynä. Vielä muutama vuosikymmen sitten ei ollut lihavia ihmisiä suomessa, jos joku oli tai näytti lihavalta, kokonumero vaatteissa oli l-xl tai 40 alkava . Lapset olivat nykyiseen nähden langanlaihoja, jopa anorekstisen näköisiä, mutta siis normaaleja. Nykyisellään on kovin harvinaista nähdä vanhanajan normaalipainoisia lapsia tai edes aikuisia. Ennen lihavammat ihmiset erottuivat väkijoukosta selvästi, tänään on päinvastoin, laihat ja siis normipainoiset erottautuvat selvästi joukosta.

Jokin siis mättää, siinä mitä ostamme kaupasta ja muualta ulkoruokintapaikoista, jokin on pahasti pielessä sen suhteen, mitä ihminen tänäpäivänä suuhunsa laittaa. Ite olen kovin miettinyt, mikä olisi mahdollisesti muuttunut ja ainakin tuo lautasannoksen koko on kasvanut roimasti. Muistelen, miten ennen lautaselle riitti maksimissaan se kaksi pienehköä perunaa ja vähän kastiketta päälle, ehkä pari tomaattisiivua, pari kurkkusiivua? Ja sillä nälkä lähti. Nykyisin moni syö kerrallaan liikaa, ja vielä useamman kerran päivässä. Ihmekös kun porukka lihoo lihomistaan ja kotiruuan päälle vielä työpaikan ateriat, välipalat, ja se ulkona herkuttelu ja viikonlopun sipsiherkkumätöt siihen päälle, limpsaa ja muita juomia unohtamatta. Ennen limpsaa juotiin tyyliin kerran pari vuodessa, mehua synttäreillä ja karkkiakaan ei syöty joka viikko. Synttäreillä korkeintaan.

JOkin on muuttunut, ravinnossamme on jokin osanen lähtenyt kulkemaan väärään suuntaan tai jotain tullut lisää, joka tuhoaa ja runtelee niin terveyden kuin päänkin, onhan samaan aikaan kaikenmaailman mielenterveyden ongelmatkin tulleet enemmän ja enemmän näkyviksi.

Entisaikaan hullu oli oikeasti hullu, nykyisin on ihan normaalia popsia helpottavia lääkkeitä jaksamiseen ja alakuloon. Ravinnolla on mieleenkin suurii vaikutus, jota kukaan virallinen lääketieteen parissa työskentelevä ei halua tunnustaa, koska lääkeyhtiöt ovat maailman suurin bisnes. Se on tabu, kuten sekin että jokin aiheuttaa syöpää ja sitä ei sitten saa parantaa, koska syöpöpotilas tuo pelkästään lääkeyhtiöille miljoonien tulot.

Bisnes on bisnestä, ensin keksitään tuote, jonka jäkeen mietitään keinot tuotteen myymiseen ihmisille ja mikäpä sen parempi kuin peloilla  peloittelu, uhkailu ja joskus kovin hienovarainen kiristäminen ovat osa markkinointia eli tuotteen myymistä ihmisille.

Nykyinen ruokakulttuuri on yksi sairastuttava tekijä ihmisissä. Niin laatu, kuin määräkin. Liikaa ja toisaalta jotakin liian vähän, kuten kivennäisiä, vitamiineja, hiukkastason mineraaleja. Näistä terveyden perusasioista ei lääketiede puhu mitään, hiljenee ja nostaa haloon jostakin epäolennaisesta joskus jopa täysin hatusta vedetystä jutusta.

Monet vitamiinien puutostilat aiheuttavat esimerkiksi masennusta ja mielen alakuloisuutta. Mutta, on helpompaa heittää kallis masennuslääkeresepti kouraan, kuin etsiä syytä oireille elintavoista ja siitä, mitä ja miten kohtelee kehoa esimerkiksi ravinnon puolesta. Tai puhua siitä, mikä on oma näkemys asioista, kuin vain jättää ihmisen toisten näkemyksien varaan, kun pitäisi sitä ja tätä unohtaen ihmisen oman näkemyksen.

Se, mikä on toiselle oikein ja hyväksi, ei välttämättä ole toiselle ollenkaan. Ei ihmisiä voi niputtaa yhteen ja samaan kategoriaan minkään asian tiimoilta. Erilaisuus piilee juurikin tuossa. Jollekin joku asia on normaalia vaikkapa syömisten suhteen, toiselle se ei taas sovi missään määrin. Jokaisen pitäisikin oppia kuuntelemaan omaa itseään ja tunnistamaan ne omat jutut, jotka aiheuttavat hyvinvointia itselle ja perheelle.

IMG_7989.jpg

 

 

perjantai, 13. lokakuu 2017

höpöhöpöä ja kuorsausta

Niin taas yksi pitkä päivä ja yö takana, uusi pitkästyttävä päivä edessä. Huokaan ja mietin, miten tästäkin päivästä selviän?

Perjantai, siivouspäiväni, vaan eipä nappaa nyt ollenkaan sekään urakka. Vaikkei huushollissa nyt mitään olekaan järin suurempaa puunattavaa. Sen takia varmaankin aion luistaa tämän päivän hommasta, vaan mitäpä muuta sitten tekisin? Niin, hirmuisesti ei ole vaihtoehtoja tuon tekemisen suhteen.

Eilen mietin, kun en pystynyt itkemään, vaikka itketti niin pirusti. No, yksi puhelu ja itku pääsi sen jälkeen. Jälleen pettymys miesystävän taholta, menee myöhään ja niinhän siinä sitten kävi, että tuli vasta lähempänä kahdeksaa kotiin. Yllättäen taas väsyneenä. Mieitn, miksi oikein siedän tuollaista, miksi katselen ihmistä, joka on enemmän alkanut ärsyttää kaikessa? Niin, miksi? Suurista tunteista ei ole kyse, tiedän etten koskaan kykene enää tuntemaan ketään kohtaan mitään kovin suurta. Rakkaus ei roihua enää koskaan minussa ja turha kai sitä on odottaa muiltakaan minua kohtaan.

Tapa, tottumus? Se, että on kiva, kun joku tulee kotiin? Asumme ikäänkuin kämppäkavereina, toisinaan se rassaa minua ja usein onnistun nuo ajatukset siirtämään pois mielestäni, yritän keskittyä siihen vähäiseen, mitä välillämme on, siis käytännössä ei mitään.

Olen yrittänyt puhua asioista suoraan, miehen ikävä tapa on nukahtaa kesken minun lauseen ja mumisee jotakin tai kuten eilen, ei vastaa mitään. Miehen ikävä tapa on myös kuitata asioita sanomalla höpöhöpö, kun yritän puhua meistä, ja sitten hän siirtää puheenaiheen johonkin muuhun, yleensä lapsiini ja se ärsyttää suunnattomasti. Mies ei tunnu mitenkään päin ymmärtävän, että itse ymmärrän parisuhteen hieman toisenlaiseksi, kuin nyt vallitsevan kaverisuhteen. Hän on tyytyväinen, minä en.

Jopa parisuhteessa olen jäänyt kakkossijalle miehen elämässä. Miehen tärkein on oma työ, joka menee kaiken edelle,minun edelle. Mutta, eihän tuossa ole uutta omassa elämässäni. Ikuinen väliinputoaja, ikuinen varavaihtoehto ja ikuinen viimeinen sija kaikessa.

Kunnioitan kuitenkin ihmistä ihmisenä, aikuinen ihminen tekee itse omia valintoja omassa elämässään. Minä en ole se, joka sanoo, miten miehen pitäisi toimia, olla ja elää elämäänsä. Minä en ole oikeutettu esittämään yhtään ainutta vaatimusta, en edes itseni suhteen. Mies toimii, kuten parhaaksi näkee, jos on toimiakseen ja jos on nähdäkseen.

En voi muuta kuin kertoa, miltä minusta tuntuu milloinkin ja kun vastauksena on höpöhöpö, en jaksa jatkaa asiasta, asioista sen enempää. Joskus olen miehelle sanonut, että jokainen hetki elämässä on tärkeää, se miten kohtaa toisen ja että on jokaisen omaa valintaa, miten nuo hetket käyttää. Valitseeko sen telkkarin ja kaukosäätimen, nukahtaen vai valitseeko jotain muuta. Itse koen, että minut hän sivuuttaa hyvin taitavasti ja olen monesti kysynyt, miksi hän oikein riippuu elämässäni, kun hän ei välitä minusta kuitenkaan. Höpöhöpö on vastaus tähänkin.

En nykyisin enää soittele miehelle päivän aikana, koska aina hänellä on kiire, on sitä ja tätä ja haluaa lopettaa puhelun siihen paikkaan. Hän soittaa minulle, mikäli tarvitsee jotakin. Kotona hänen ainoat asiansa koskevat työjuttuja, joista en ole sitten pätkänvertaa kiinnostunut. Ei kuulu minulle, miten hän on jonkin asian tehnyt tai millaisia ongelmia on ollut milloinkin. Joskus kerron omasta päivästä, tunteistani päivän aikana, ajatuksistani ja joko saan kuulla höpöhöpöä tai sitten hän ei edes kuuntele, keskeyttää minut omien työjuttujensa takia.

Pitäisikö minun tosiaan alkaa vaatimaan asioita? Minusta se ei kuulu tapoihin ollenkaan. Vaatimuksista ei seuraa yleensä kuin pahaa mieltä molemmille, kyllä mielestäni aikuisten pitää itse ymmärtää ja tajuta osata ottaa toinenkin huomioon. Niin, minusta on tullut miehelle itsestäänselvyys. Asia, joka vain on hänen elämässä. Jokatapauksessa ja kaikesta riippumatta.

Joskus koen, että mies on ihan tyhmä, ainakin mitä keskusteluun tulee tunteista, parisuhteesta, siitä mitä elämässä toivoo ja haluaa. En ole moiseen koskaan ennen törmännyt. Junttius varmaankin kuvaa parhaiten tuota tapaa olla hoitamatta tätä ihmissuhdetta.

Kaikenlainen läheisyys on kadonnut väliltämme. Hänelle läheisyydeksi riittää, että istutaan samalla sohvalla, tv on auki ja hän pitää kaukosäädintä kädessään viisi minuuttia, kunnes kuorsaus alkaa ja hän havahtuu kun kaukosäädin tippuu lattialle, sitten mokoma kehtaa väittää vielä, ettei muka nukkunut. Joka ilta joudun tönimään hereille, joka ilta joudun sanomaan sen sata kertaa, että taas toinen nukahti. Keskustelumme sijoittuu nykyisin kiistelyyn siitä, nukkuiko toinen vai ei. Sama pedissä, hänelle läheisyydeksi riittää, kun nukumme vierekkäin, hän kuorsaa niin, etten pääse nukahtamaan ja joudun tönimään häntä hereille jatkuvasti, useiden tuntien ajan. Tällaiseen minun pitää olla sitten tyytyminen.

Mies ei ymmärrä mitenkään päin, miten ollaan parisuhteessa, miten ollaan yhdessä, edes joskus. Arki on arkea, mutta kun tätä on nyt jatkunut vuosikausia, ilman muutosta suuntaan tai toiseen alan itse kyllastyä. Olen jopa ehdottanut vapaata suhdetta, jotta voisin joskus kokea olevani ihminen, nainen. Hänen seurassaan minulle jää vain paha mieli, odotan kuin kuuta nousevaa, että olisi erilaista. Mutta, aina pettymys on suuri nukkumaan mennessä. Mikään ei muutu, mikään puhe ei auta, ikäänkuin olisin miehelle vain itsestäänselvyys. Pyykki tulee viikattuna kaappiin, koti on siisti. Mitäpä siitä turhaan luopuisi, kun itsekseen sen sitten joutuisi tekemään. Arjen sujuvuus taitaa olla miehen ainoa motiivi olla kanssani.

Muutoin hän ei minusta tunnu välittävän. Mitään muuta motiivia en näe miehen loisimiselle luonani. Mieitn eroa usein, jopa olen sen miehelle sanonut ja vastauksena jälleen on höpöhöpö. Ja keskustelu tyrehtyy siihen.

Se, ettei miehellä ole aikaa ja iltaisin hänen tärkein asiansa on muka katsella telkkaria kuorsauksen lomassa, tuntuu itsestäni kovin pahalta. Itse en katsele telkkaria, se on ollut meillä vain sen vuoksi, että lapset ovat voineet katsella ohjelmiaan niin halutessaan. Enää sitäkään ei tarvittaisi, koska samat asiat näkee myös omilta laitteilta. Itselleni tv on täysin turha kapistus, ollut jo toistakymmentä vuotta.

Monesti olen sanonut, etten pidä sohvaperunaihmisistä omassa kodissani. Elokuvan tai sarjan voi katsoa, mutta elämään pitää mahtua muutakin kuin istuminen sohvalla, kuorsaaminen ja kaukosäätimen tiputtelu lattialle ja siitä sänkyyn kellahtaminen. Mutta, ei. Jos laitankin telkkarin kiinni, mies nukahtaa jokatapuksessa, kuten eilenkin. Kymmenen minuuttia hän hädintuskin jaksoi pitää silmiään auki, nukahti kesken oman lauseensa. Jäin tuijottamaan haavi auki, että mitä helvettiä, taas nukkuu. Että näin.

Joskus, kerran puoleen vuoteen mies pitää viikonlopun vapaata. Hän herää jo viideltä katsomaan sarjoja, elokuvia. Sitä hän sitten tekee koko päivän, selaa ja selaa ja nukkuu sohvalla kuorsaten. Ei puhettakaan, että voisi jotakin muuta tehdä. Sitten maanantaina kuulen hirmuisen valituslitanian siitä, miten kostautuu viikolle hänen vapaapäivänsä, kun on kaikki hommat tekemättä. Niin on muuten kotonakin, se ja tämä ja tuo aloitettu juttu on edelleen kesken, ollut jo kuukausia ja osa jopa vuosia. Niin, että hermostun ja heitän roskiin ja hommaan joskus uutta tilalle. Mainitsen joskus tekemättömistä asioista, joita on luvannut ja sitten kaikki kuitenkin unohtuu. Koska telkkari ja omat työt ovat tärkeämpiä. Kyllähän minä ja minun asiani joutavat odottamaan hamaan loppuun asti.

Kyllä, olen lopen kyllästynyt myös parisuhteeseen. Tuntuu, että mies menee aina vaan tyhmemmäksi ja juntimmaksi. Olemme tosiaankin erkaantuneet toisistamme. Välillämme ei tunnu olevan mitään sellaista joka yhdistäisi meitä. Meillä ei ole mitään yhteistä, ei sitten missään asiassa. Ja tämän kun olen sanonut miehelle,vastus on jälleen höpöhöpö.

Kuorsausta ja höpöhöpöä. Kuka viihtyy ja nauttii elämästä sellaisessa "parisuhteessa". En minä ainakaan.

 

torstai, 12. lokakuu 2017

Nauti Elämästä

Niin, miten?

Kaikkea olen kokeillut, olen yrittänyt.

Ei riitä.

En muista, millaista on olla oikeasti onnellinen, liekö olen koskaan ollutkaan? Huomaan, edelleen onnellisuuden määrittää jokin muu, nuo toiset ja heidän onnellisuutensa?

Mutta, ihmettelen itsessäni sitä, miksi en voi muistaa olleeni ikinä onnellinen? Miltä se tuntuu? Mitä se saa aikaan?

Ilo, sitä olen kokenut joskus, harvemmin. Kun naurattaa niin kovin, että vesi roiskuu silmistä. Ehkä kerran vuoteen olen jotain tuollaista kokenut, juuri nyt en muista milloin viimeksi.

Oikeastaan yksin olemisen nautinto tulee siitä, että tietää niiden toistenkin ihmisten olevan olemassa, myös itseä varten. Minä olen olemassa vain toisia varten. Minulla ei ole ketään, joka olisi olemassa minulle, minua varten. Annan toisille saamatta itse koskaan mitään takaisin. Se on kamalan raskasta.

Itselleni yksin oleminen on pakotettu olo. Parempi yksin, kuin huonossa seurassa. Parempi yksin, kuin miljoona negatiivista oloa toisten seurassa. Parempi yksin, kuin seurassa huomata jääneensä niin paljosta paitsi elämässä.

Positiivisia kokemuksia elämääni mahtuu kourallinen. Kaikki muu onkin sitten rehellistä paskaa, joka on käteen jäänyt.

Nauti nyt elämästä, yksinäisyydessä. Yksin, omien ajatusten kanssa ja niiden siivittämänä. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen.

Nauti elämästä, yksinäisyydessä tiedostaen omat virheesi ihmisenä? Kun tietää jonkin olevan vialla, muttei tiedä minkä? Kun tietää jonkin olevan itsessä outoa, muttei kukaan ole kertonut mikä ja miten? Vain sen ymmärrän, että olen kamala ihminen toisten näkökulmasta, ihan hirveä? Ja kukaan ei kehtaa asiaa sanoa ääneen?

En tiedä, miten elämästä voi nauttia? Minulle elämä tarkoittaa kidutusta aina jossakin muodossa, selviytymistä kriisistä kriisiin, haasteita, kaikkea ikävää. Olenko normaali, kun en kykene noista asioista nauttimaan, vaan alan voida pahoin, alan olla kyllästynyt ainaisiin negatiivisiin juttuihin, niin isoihin kuin pieniinkin?

Tällä hetkellä, juuri nyt elämässäni ei ole mitään asiaa, josta voisin nauttia. Kaikki tuntuu ihan turhalta, mitättömältä, saavuttamattomalta. Siis ihan tuttua peruskauraa, johon olen koko ikäni sopeutunut.

Hymyilen, mutta hymyn taakse kätkeytyy suuri suru. Teen asioita, jotta edes jotenkin pysyn järjissäni, yritän pitää kiinni rutiineista, vaikken haluaisikaan, en jaksaisi.

Mietin kuolemaa jokatoinen päivä, se olisi itselleni niin helpotus. Tässä tämännäköisessä elämässäni ei ole mitään järkeä, ei mitään sisältöä, ellei lapsia lasketa lukuun. He ovat ainoa syy, miksi vielä olen elossa.

Olen voimaton enää tekemään yhtään mitään, vuosikausia olen yrittänyt, sinnitellyt, uskonut ja toivonut. Aina vaan pahemmaksi menee tämä oma kokemukseni tästä elämästä. Todellakin, olen kuin eläväkuollut. Sisältä tyhjä, vain ulkokuori jäljellä.

Olen yrittänyt etsiä kadonnutta minääni, sitä ei vaan ole enää. Se on tuhottu.

Miten siis voi nauttia elämästä, kun mikään ei tunnu enää miltään? Kun kaikki, mitä yrität, menee pieleen, epäonnistuu.

Kaatuu jollain lailla. Kun on yksin, täysin yksin näiden ajatusten kanssa. Kun ei ole ketään ihmistä vierellä. Päivästä toiseen, ilman mitään mielenkiintoa elämää kohtaan.

Nauti siinä sitten. kun tekee mieli huutaa suoraa huutoa. Vaan mitäpä se auttaisi, kuten ei itkukaan auta. Ei auta tuomaan menetettyä elämää, elämätöntä elämää takaisin. Itku ei tuo lähelle ihmistä, ei tuo takaisin yhtään mitään. Itku ei auta yhtään mihinkään.

Itkettää, mutten pysty itkemään. Mikä siinäkin on? Olen jokainen päivä ainakin hetken verran surullinen, sitten kasaan itseni aina vaan uudelleen, jokainen päivä. Yritän. Yritän repiä ilon irti sieltäkin, mistä se tuntuu olevan mahdotonta. Oma asenne ratkaisee paljon. Mutta, nyt olen ihan uuden edessä, kun en vaan jaksa, olen haluton aina vaan yrittämään, tekemään mahdottomasta mahdollista, yksin.

Olen kurkkuani muten täynnä yksinäisyyttäni ja sitä tosiseikkaa, etten sitten kuitenkaan voi olla ihmisten kanssa tekemisissä, koska aina vaan minulle tulee niin paha mieli, koska aina vaan koen sen, että itse olen kaikessa huonompi, ihmisenä ja muutenkin. Koen, että jään niin paljosta paitsi kuunnellessani toisen ihmisen elämästä, näkiessäni toisen ihmisen elämää. Juuri sitä samaa, mitä tahtoisin itsekin saamatta yhtään mitään.

Yrittämisen puutteesta en voi itseäni moittia. Nyt ymmärrän, että oma yksinäisyyteni on myös eräs tapa suojautua toisilta, niistä asioista joita tahtoisin itsekin, mutten koskaan saa. Niin, miksi kiusata itseään tieten tahtoen? Kun yhteistä säveltä ei löydy, kun en olekaan samalla aallonpituudella ihmisten kanssa, vaan kuljen jotain ihan omaa aallonpituutta. Saman huomaan myös parisuhteessa.

Kaipaan parisuhteessa paljon enemmän, kuin mitä itse saan. Ja nyt olen myös väsynyt ainaiseen jakamiseen. En jaksa kertakaikkiaan aina olla se, joka antaa, saamatta mitään takaisinpäin. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tarvitsen enemmän kuin kuunnella jokailtaista kuorsausta ja paljoa muuta pientä ikävää. Emme kohtaa enää millään tasolla ja en jaksa edes välittää.

Niin, että nauti elämästä. Sytytän aamuisin kynttilän pöydälle palamaan, hiljaisuuden täyttämässä huoneessa olen täysin yksin. Keksin tekemistä, mutta sekin alkaa olla jo niin takkuamista. Nykyisin en avaa verhoja, en kampaa tukkaani, en tee aamutoimiani, koska miksi tekisin? En mene minnekään, en tapaa ketään, meillä ei koskaan käy kyläilemässä kukaan. Ihan turhaa, riittää kun aika matelee jotenkin eteenpäin, että pääsen odottamaan miesystävää kotiin, illalla seitsemän jälkeen. Sitten odotankin sopivaa hetkeä mennä maate. Sama toistuu useimpina päivinä.

Yritän sietää, sen etten puhu moneen tuntiin kenenkään kanssa. Puhelin ei ole soinut, nyt myyjätkin taasen jättäneet rauhaan jokasyksyinen soittokierros on ohi. Juon kahvia, liikaa. Kun lapset eivät ole paikalla, en tee edes ruokaa. Ei vaan huvita, olen niin kyllästynyt jopa ruuanlaittoon ja yhdelle tuntuu niin turhauttavalta edes tehdä ruokaa. Toinen tuokoon tullessaan mitä syö. Minä paastoan tai syön pari gluteenitonta leivänkänttyä.

Mieli on todellakin maassa, vaikka parhaani yritänkin olla olematta suruinen, mutta elämä on minun kohdalla yhtä paskaa, siitä en pääse yli enkä ympäri. Ja pahinta on, etten voi asian eteen enää tehdä yhtään mitään. Tässä vaan olen, elän ja hengitän. Yksin.

Juuri nyt tarvitsisin ihmisen, joka ottaisi kädestä kiinni ja veisi minut ulos, lenkille, ihmisten ilmoille. Tarvitsisin sen ystävän, joka olisi tukena, kun en itse jaksa. Mutta, ei. On vaan kasattava itsensä, ja jos haluan lenkille, on sekin hoidettava yksin, itse itseni kanssa. Ja siitä syystä en halua lenkille. Enkä oikeastaan mennä yhtään mihinkään.

Katson ikkunaan, aurinko paistaa pilvien omasta kultaista valoaan, nautin siitä sen pienen hetken, mutta nyt sekään ei riitä virkistämään tätä tylsistynyttä oloa. Hymähdän itsekseni ja tumppaan tupakan, mennäkseni hetken päästä taas uudelleen ulos. Kun ei ole muutakaan mielekästä tekemistä.

Maalaisin, mutta ei ole ollut varaa ostaa välineitä, neuloisin, mutta käteni eivät kestä kipua. Voisin ehkäpä tehdä ruokaa, mutta eihän jääkaapissa ole aineksia, eikä minulla autossa bensiiniä, ei rahaa tankkaamiseen tai kaupassa käyntiin. Pyykit olen pessyt, pakkailut pakannut, ja siivousta en jaksa edes ajatella. Mitään muuta ei ole. Kodissani ei ole mitään, mikä veisi ajatuksia muualle, ei taas mitään, minkä siivin aika kuluisi nopeammin. Olen kyllästynyt nukkumiseen, koska nyt se on alkanut vaikeuttaa iltaista nukahtamista, jota vielä miesystävän kuorsaus häiritsee tunteja öisin.

Tyhjästä elämästä pitäisi nauttia, mutten millään keksi miten? On asioita, joita olen tehnyt kyllästymiseen asti ja ylikin. On paljon asioita, joista en osaa edes haaveilla. Ja niistäkin, mitä osaan haaveilla, ne on mahdottomia toteuttaa.

 

torstai, 12. lokakuu 2017

Katkeraa tekstiä itsestä ja elämästä

Mitä ihmettä tekisin, mitä voin tehdä?

Saadakseni elämääni edes jonkin suunnan? Jonkin tavoitteen? Pää lyö kyllä niin tyhjää näiden aatosten kanssa. Periaatteessa kaikki on mahdollista, mutta sitten ei ole kuitenkaan. Mietin, mihin minusta olisi vielä, mihin omat rahkeet riittäisivät?

Toisinaan tunnen olevani oman elämäni kanssa jonkinlaisessa umpikujassa, ja takaisinpäin en millään tahtoisi lähteä kulkemaan. Se on niin nähty, koettu ja eletty, että jotain muuta kiitos tähän elämänvaiheeseen. Mutta mitä?

Tämä kotosalla olo rassaa jo hermoja, kokoajan koen syyllisyyttä työttömyydestä ja omasta taloudellisesta tilanteesta. Lääkärikäynnin jälkeen olen itse viisaampi, ehkä. Osaa ehkä sanoa, miten tästä eteenpäin kroppa toimii, jos on toimiakseen vai onko "peli" selvä kehon kanssa? Tällä keholla ei tosiaan tehdä kumpaakaan ammatti-alaa, joille olen aikoinani kouluttautunut ja nyt sekin ajatus tuntuu niin turhauttavalta. Ja ajatus vielä kerran kouluttautumisesta ei tällä haavaa houkuttele yhtään. Pää ei kestäisi, en itse kestäisi sitä stressiä, joka syntyy paineesta oppia uutta tietyssä aikataulussa.

Vuosien varrella olen joitakin ideoita kehitellyt, mutta ideoidenkin toteuttamiseen tarvitsisin muita ihmisiä, ja ongelma onkin juuri siinä, etten tiedä, en tunne ketään ihmisiä. Ja toki ainahan rahalla saa, mutta kun sitäkään ei ole. Lainan ottajaksi minusta ei ole, ei enää. Aikoinaan asuntovelka painoi ihan liikaa harteilla, vaikkei sitä kovin paljoa edes ollut, mutta liikaa minulle.

Ärsyttää muuttaa, siis se ajatus, että joudun pakolla muuttamaan pienempään asuntoon, koska vaan ei ole varaa enää asua tässä. Ärsyttää, että tilantarve ei muutu miksikään, lapset tosiaankin kasvavat tarvitsisivat entistä enemmän sitä omaa tilaa, omaa rauhaa. Mutta, se on vain ikävä tosiasia, etten voi vaikuttaa tuohonkaan asiaan itse milläänlailla. Elämä on yhtä kompromissia, jokainen päivä.

Noh, yhden ihmisen sanat kaikivat edelleen korvissani, "eihän sitä tilaa nyt tarvi niin paljon ollakaan". Näin siis sanoo ihminen, jolla itsellään on "lukaali" kotinaan ja tilaa riittää vaikka kahdelle perheelle. Niin, ei tarvi olla ei. Hän ei ole tietoinen juuri meidän perheen tilantarpeesta. Eikä ilmeisesti siitä, että lapset oikeasti tarvitsevat myös yksityisyytensä. Kyllähän nyt pienten lasten kanssa asuu vaikka matkailuautossa, mutta on ihan eri asia, kun pienet kasvaa isoiksi.

No, mutta en saa valittaa. Siihen itselläni ole oikeutta. Minun pitää olla tyytyväinen siihen vähään, mitä on. Samoin lasten on sopeuduttava. Aina ei voi saada sitä mitä tarvitsee, ei edes jokainen kerta omista haluista puhumattakaan. Pitää olla tyytyväinen, vaikkei olisikaan.

Tulevaisuus on yhtä kuin musta aukko edelleen. Itselläni ei ole mitään ajatusta, siitä mitä elämä tuo tullessaan vai tuoko mitään? Minulla ei ole mitään, ei kerrassaan mitään tavoitetta elämäni jatkon suhteen. Minulla ei ole mitään intohimoa yhtään mihinkään. Ihmisenä olen outo, omituinen ja varmaan on syytäkin karttaa muita ihmisiä, koska en edelleenkään kestä toisten saavutuksia, toisten iloa ja onnea. Jokainen juttu vain muistuttaa minua siitä, mitä itseltäni puuttuu ja kun tiedän, etten koskaan kykene itse enää samaan tai saavuttamaan elämässäni samoja asioita. Toisten ihmisten kautta huomaan, miten oma elämäni on kovin merkityksetöntä, ja turhaa. Tämän takia kartan ihmisiä myöskin, koska en kestä heidän elämästään tulevia kateuden pilkahduksia, en kestä sitä tosiasiaa, että olen todellakin menettänyt kaiken omassa elämässäni. Jokainen tapaamani ihminen nykyisin muistuttaa minua kovin vahvasti siitä, mistä olen luopunut ja mitä olen menettänyt. Koko elämäni.

Tietoisuus siitä, etten tule koskaan enää saavuttamaan samaa tuntuu väliin niin tuskaisalta. Se, miten elämäni on vajonnut askel askeleelta alaspäin, ei ole mitään herkkua ymmärtää. Se, että on todellakin  menettänyt kaiken.

Koen itseni huijaamiseksi sen, että väkisin yritän kääntää asioita positiivisiksi, etsin etsimällä ne hyvät asiat, joista sitten olen kiitollinen. Mutta, nekään ei aina riitä, kun arjessa jokainen asia on jonkinlaisen taistelun takana, kun mikään asia ei tule ns. ilmaiseksi, kun ei koskaan mitään saa, vaan aina on antaja, joka asiassa. Se on pidemmän päälle sekin raskas taakka.

Joo, kyllähän se on niin, että elämässä kaikkien asioiden eteen pitää nähdä vaivaa ja työtä. Mutta, omalla kohdallani koen. että joudun jokaisen asian eteen näkemään vaivaa ihan kohtuuttoman paljon enemmän kuin muut. Koen, että toiset saavat asioita, ilman että heidän täytyy mitään edes tehdä, muuta kuin odottaa suu auki taivaalta tippuvaa mannaa. He siis osaavat olla oikeissa paikoissa, oikeaan aikaan, oikeiden ihmisten seurassa. Heillä on oikeat nimet, jotka takaavat työpaikan, kuin työpaikan. Ihmiset kohtelevat heitä hyvin jne. Toisin kuin omalla kohdallani. Nimeni tuntuu olevan kirosana, vaikken ymmärrä itse miksi. Persoonani on mitä on, suurinta osaa ihmisistä oma persoonani ärsyttää, vaikka kuinka yritän olla neutraalisti ja huomaamaton.

Jotenkin minusta on tullut kovin kyyninen kaikkien asioiden suhteen. En jaksa aina toivoa parasta ja pelätä pahinta, koska se pahin yleensä toteutuu omalla kohdallani. Aikani tosiaan yritän, ja mitä enemmän pinnistelen saavuttaakseni jotakin, saadakseni jotakin, sen kauemmaksi omat haavee/toiveett karkaavat. Ikäänkuin minulla ei olisi oikeutta toiveisiin, haaveisiin, tavoitteisiin?

Tämännäköinen elämä ei ole kuitenkaan sitä minun elämääni, siis en tahtoisi elää ja olla näin. Mutta, käteni ovat sidotut jokaiseen suuntaan. Yksi asia esää toisen asian, toinen taas kolmannen jne. Koen, etten ole koskaan kokenut oikeita mahdollisuuksia, en ole oikein koskaan päässyt valitsemaan, vaan aina olen joutunut tyytymään siihen toiseksi tai kolmanneksi parhaaseen vaihtoehtoon, jos edes siihenkään. 

Koko elämäni on ollut aina yhtä kakkosvaihtoehtoa, pakon edessä toimimista. Kuten historiani työpaikatkin. Koskaan ne eivät olleet sitä, mitä olisin itse toivonut, halunnut vaan piti todellakin ottaa se paikka, mihin satuin pääsemään. Minulla ei ollut vaihtoehtoa aikoinaan, olin työssä, josta pidin, mutten nauttinut, enkä todellakaan voinut kuvitella olevani siellä yhtään sen pidempään, kuin olin.

Ihmisten kesken olen aina ollut se viimeinen valinta, viimeinen pakkovaihtoehto ja se tuntuu kurjalta jopa näin jälkikäteen ajatellen. Aina vaan se suunnitelma ö, kun kaikki muut on ensin kokeiltu. Se on oikeastaan jopa noloa, ymmärtää olevansa aina vaan uudelleen oma tyhmyys, oma hölmöys. "No, tule sinä sitten, kun kukaan muu ei..." Olen kuullut tuota lausetta melkoisen monta kertaa.

Olen se ihminen, johon muut voivat verrata omaa paremmuuttaan ja kokea olevansa jollain parempi ihmnen, verrattuna minuun. Olen se ihminen, jonka kautta toisten oma elämä tuntuu heti paljon paremmalta, muistutan heitä heidän omista hyvyyksistään, nostatan toisten itsetuntoa ja itsearvoa, ihmisten olo kohenee heti, heidän verratessaan omaa elämäänsä minun paskamaiseen elämääni. Ja itse tunnen itseinhoa, kateuttakin tietäessäni, ettei ole mahdollista saavuttaa enää koskaan kaikkea sitä samaa omaan elämään. Tunnen häpeää, katkeruutta.

Toki voin luetella kaikki ne asiat, jotka ovat hyvin, mutta ne asiat ovat itsestäänselvyyksiä muille, ne eivät ole siis merkityksellisiä kelleen muulle, kuin minulle. Muistan ,kuinka joskus kerroin haaveitani jollekin, tuo joku lyttäsi samointein haaveeni, tokaisemalla, että minun pitää olla tyytyväinen siihen mitä on. Ja tuo tyyppi toteutti omanaan minun haaveeni, heti seuraavassa käänteessä. Ai että se tuntui kaamelta kuunnella hänen kokemuksiaan ja samalla miettiä, milloin voisin itsekin? Huomaten ennenpitkää, ettei se koskaan voi toteutua. Kuten ei mitkään muutkaan jutut omassa elämässäni.

Katkeruus on kovin myrkyllistä, sen huomaan itsekin. En pidä itsekään katkerista ihmisistä ja huomaan itsessäni kovin katkeraa ajatusta. Juuri sellaista, jota olen koko elmäni saanut sietää. Toisaalta en välitä, toisaalta toivoisin jotakin muuta. Ja samaan aikaan levitän käteni, niin, mitä muuta ?

Kun kylmä totuus on se, etten ole saanut, en tule koskaan mitään saamaankaan. En, vaikka kuinka yritän ja teen asioiden eteen kaiken mahdollisen ja joskus jopa mahdottomankin. Elämäni ei muutu. Ei ainakaan parempaan päin. 

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.