lauantai, 22. heinäkuu 2017

Ei uutta

Eiköhän tämä taas tästä, pieni aallonpohja ja synkistely jo riitä hetkeksi. Nokka kohti uusia tuulia, vaikkei ole hajuakaan siitä, mistä tuulee?

Se vaan on niin koettu, ettei apea mieliala johda mihinkään, paitsi omalla kohdallani se on jonkinlaista lepoa ja irtipäästämistä asioista. Se on luopumista ja luovuttamista hyvällä tavalla, jotta jaksaa taasen elämän uudet kiemurat.

Tosin, elämääni ei ole ilmestynyt mitään uutta, ei edes näköpiirissä ole mitään sen kummempaa. Kuitenkin pieni sisäinen myrsky puhdisti ja on jälleen helpompi olla ja elää.

Edelleen pohdin samoja näköalattomia tulevaisuuden juttuja, siis sitä, mihin ja miten tähtään jatkossa. Tajusin tuossa yhden suuren asian, josta myös luovun jatkossa, eli mahdollisuudesta raskautua. Olen jo sen ikäinen, ja lapsia on omasta takaa ihan tarpeeksi, joten ensi syksyn tai talven aikana tuokin asia olisi hoidettava pois päiväjärjestyksestä. Mutta, silti päätöksen tekeminen ja oma alitajuinen toive asian suhteen ja siitä luopuminen kirpaisee hieman. Jotenkin olen kokenut, ettei lapsiluku ole vielä täynnä kohdallani, mutta kyllä se nyt on. Tässä asiassa kuuntelen mieluummin järkeäni, kuin sydäntäni.

Eri asioista luopuminen joko vapaaehtoisesti tai väkisin on aina yhtä kamalaa. Varsinkin, jos luopumista on saanut harjoitella koko ikänsä ja senkin suhteen on jo mittari ns. täynnä. Oikeastaan, kun olen luopunut kaikista ihmisistä elämäni aikana, olen luopunut monista muistakin asioista, voin sanoa jo osaavani päästää irti ja olemaan edes takertumatta mihinkään. Mikään ei ole ikuista tällä pallolla, ei. Hetken voi kulkea vierellä, mutta hyvästit on osattava ajoissa jättää.

Näköalattomuus tulevaisuuden suhteen tuntuu ajoittain kamalalta, juurikin se, ettei voi suunnitella mitään etukäteen. Kuten olen jo niin monesti kokenut todeksi sen, että jos jotakin toivon, suunnittelen jne. Menee kaikki mönkään. Kuten keväällä kävi. Suuri haave päästä perheen kanssa pienelle lomalle kaatui. No, ensikesänä sitten uusi yritys?

Se, ettei ole mitään, mitä odottaa tulevalta, tekee elämästä jotenkin irrallisen. Kun jokainen päivä on samanlainen edelliseen verrattuna ja sitä vaan jatkuu vuodesta toiseen, alkaa väkisinkin kyllästyttämään. Ja tietoisuus siitä, että tilanne tuskin muuttuu mihinkään suuntaan lähiaikoina saa oman toivon väkisinkin hiipumaan.

Niin, minkä toivon? Mitä toivon? Miksi? Sitäkään kun en tiedä. Päiviini jotain täytettä? Jotain muuta, kuin hengailla tässä kotona? Mutta mitä? Ajatusrataa kulkien pidemmälle kaikki mieleen tulevat asiat kaatuvat joko yksinäisyyteen ja siihen, etten halua yksin mennä ja tehdä. Kotioloissa on yksinäisyyttä ihan tarpeeksi. Ja toinen mihin viimeistään kaikki kaatuu on rahattomuus, se ettei yksinkertaisesti ole varaa mennä ja tehdä mitään. Kaikki maksaa liikaa siihen nähden, että saan edes perustarpeet lapsilla hoidettua jotenkin.

Säästän aina, jokaisessa asiassa, koska on pakko niin tehdä. Laskut on maksettava jokatapauksessa. Mihinkään ylimääräiseen ei siis ole varaa. Köyhän elämä kiertää jatkuvasti noidankehää ja valitettavasti myös ajatukset pyörivät kaikessa siinä, mitä pitäisi olla ja mitä pitäisi saada niin itselleen kuin lapsilleen. Mikään kun ei ole itsestäänselvää meille.

Tuon taloudellisen noidankehän rikkomiseen tarvitsisin ihmeen. Toiset saavat hyvän jalansijan elämäänsä perintöjen ja omien vanhempiensa taloudellisella avulla. Omat pienet perintöni menivät exän taskuun, hänen harrastuksiinsa ja autoihinsa. Erossa en jaksanut riitauttaa yhtään mitään, minulle riitti kunhan vain pääsin pois hänen kynsistään. Jos minulla olisi ollut voimia tai tukea, en kärsisi tällä hetkellä taloudellisista vaikeuksista, vaan voisin keskittyä muihinkin elämänosa-alueisiin, toisin kuin nyt.

Harmissani olen erityisesti siitä, miten olen vuosia joutunut säästäen hankkimaan kaiken kotiini, ihan kuten nuoret, jotka ensimmäistä kertaa muuttavat omilleen ilman vanhempiensa avustusta. Heti eron jälkeen muistan kysyneeni sisaruksiltani ja äidiltäni apua, ihan perusasioiden saamiseen, kuten liinavaatteiden ja astioiden, pyyhkeiden jne. Kukaan ei vahingossakaan halunnut auttaa. Eivätkö he ymmärtäneet tai uskoneet, että muutin pois todellakin tyhjin käsin? Vai oliko siinä kiitos minulle minun taloudellisesta avusta heillepäin? Olin kuitenkin ollut äidilleni taloudellinen apu koko aikuisikäni ja hän huoli aina itselleen kaiken sen, mistä milloinkin olin luopumassa, samoin sisaruksille kelpasivat oikein hyvin lasteni tavarat ja vaatteet jne. Olin ollut kaikille tukena elämän kriiseissä, ilman ajatustakaan siitä, että joskus olisin itse avun tarpeessa.

Tuolloin eron aikaan koin järisyttävällä tavalla sen, miten rahani ja apuni olivat aina kelvanneet läheisimmille. Mutta sitten, kun kerrankin olin itse avun tarpeessa, sitä en saanut. Jäin niin yksin ihan kaikkien asioiden kanssa. Mutta, siitäkin selvisin. Yksin.

Tänään kodissani on onneksi perusasiat hankittuna ja jokaisen työpätkän tilistä säästän, mutta myös ostan jotakin pientä parantaakseni kodin viihtyvyyttä esimerkiksi säilytystiloihin liittyen. Kaiken kertaalleen menettäneenä menetin myös sen tavaroihin kiintymisen. Tänään mikään esine ei ole sellainen, ettenkö voisi luopua siitä. Kokemuksena oli hyvin opettavainen ja kasvattava. Tavara on vain tavaraa, korvattavissa aina vastaavalla.

Ihmisiä ei niinkään voi korvata, ei ihmissuhteita. Olen itse ollut todennäköisesti osaltani aiheuttamassa omaa yksinäisyytäni, ainakin mitä lähimpiin sukulaisiin tulee. Se, että jokainen oli koko ikänsä saattanut luottaa minun avuliaisuuteen, muuttuikin epävarmaksi. Minusta ei saanutkaan enää tukea ja turvaa samoin kuin ennen, koska olin itse kaiken sen tarpeessa. Minuun loukkaannuttiin, ei ymmärretty ollenkaan ja kaiken tuon seurauksena otin myös itseeni paljon ja loukkaannuin myös heihin. Siitä alkoi pitkä matkani kohti ymmärrystä huomata ja asettaa omia rajoja, huomata se, miten ihmissuhde voi toimia vain yhteensuuntaan, ilman minkäänlaista vastavuoroisuutta. Ymmärsin, että olin koko ikäni ollut vastuussa äidistä ja sisaruksista, ilman äänioikeutta koko asiaan.

Tänäänkin tuota lapsuudenkodin vastuuta yritään minulle siirtää, en huoli sitä enää, paitsi omien rajojeni puitteissa ja niin, että se mistä otan hetkellisesti vastuun, palautuu kyllä takaisin sinne, minne se kuuluukin. En ota toisten taakkoja enää omalle kontolleni. En hoida, en järjestele, en huolehdi kuin omista asioistani. Apua toki annan pyydettäessä, mutten niin, että itse näännyn taakan alle ja apu on sellaista, että se auttaa pärjäämään omineen jatkossakin.

Suku on pahin, niinhän sitä sanotaan. Ymmärrän sen omien kokemusteni kautta.  Niinkauan asiat ovat hyvin, kun on se syntipukki ja vastuunkantaja olemassa ja johon turvaudutaan pienimmässäkin asiassa. Mutta, sitten alkavat ongelmat, kun tässä tapauksessa minä vastuunkantajana ja syntipukkina kieltäydyn kohteliaasti kunniasta ja jätänkin asianomaiset hoitamaan asiansa ihan itse, siten kuten taitavat. Siitä ei seuraa kuin armotonta arvostelua, vihanpitoa, kiukkua ja närää ja toiset ihmettelevät ja puhuvat seläntakana ja ikäänkuin liittouvat keskenään." Kun se on sellainen", on hyvin tutuksi tullut lause korvissani tarkoittaen minua.

Sisaruksistani kukaan ei vahingossakaan halua muistaa sitä, miten olen joutunut koko ikäni huolehtimaan niistä asioista, joita äitini ei kyennyt, tai ei halunnut tai ei välttämättä edes osannut. Kukaan ei vahinnossakaan ole voinut ajatella, että minunkin raja tuli jossakin vaiheessa vastaan, kahdesta taloudesta huolehtiminen ei ollut kovin mielekästä, saati sitten eron aikaan, kun itsekin oli avun tarpeessa, saamatta sitä kuitenkaan.

Toisinaan mietin, miksi esimerkiksi me sisarukset olemme kateellisia toinen toisillemme? Onko äitini puheillaan kylvänyt rikkaruohja meidän sisarusten väliin, koska jos olisimme hyvissä väleissä, äitini kokisi jäävänsä huomiotta, kuten olen kiinnittänyt asiaan huomiota vuosien aikana. Äitini nauttii olostaan huomionkeskipisteenä, jos ei muuten saa huomiota seurassa, hän alkaa kovaänisen valituksen omista sairauksistaan jne. Jos äitini taas huomaa jäävänsä vaikkapa lastensa huomion ulkopuolelle, hän alkaa sen pahanpuhumisen ja toisten elämän epäkohtien pikkutarkan kertomisen, vain saadakseen kuulla kuuntelijansa arvostelut tuota toista kohtaan. Olen vuosien aikana kiinnittänyt tähänkin paljon huomiota, että äitini on ollut osasyynä väliemme viilenemiseen sisaruksien kanssa. Äitini osaa taitavasti antaa ymmärtää ja vetoaa aina siihen, että joku sisarus on sanonut jotakin ja kun asiaa kysyy asianomaiselta itseltään, on tämä ihan huuli pyöreänä ja ei ole koskaan kuullutkaan asiasta.

Ymmärrän äitiäni hieman paremmin sen valossa, että hän on oman sisarusparvensa nuorimpia lapsia ja hänestä on pidetty huolta, liian hyvää huolta niinkin hyvin, ettei hän todennäköisesti oppinut koskaan kantamaan itselleen kuuluvaa vastuuta. Koska vielä tänäkin päivänä hän saattaa hyvin luottavaisesti tuumata pienessä hiprakassa, että kyllä se ja se hoitaa, jne. Kaikki hänen hyvä onkin vain ollut hautautuneena suureen määrään katkeruutta, joka on alkanut vuosien myötä sulaa pois. Äitini ei ole koskaan oppinut ottamaan vastuuta, saati kantamaan sitä, ei edes ymmärtämään, mitä sellainen tarkoittaa elämässä. Joten, elämä opettaa ei ole pätenyt hänen suhteensa, koska aina on löytynyt se joku, joka viimekädessä huolehtii ja kantaa vastuun äitini puolesta.

Asiasta kukkaruukkuun. Meillä edelleen kaikenlaiset tavarat jatkavat itsenäistä kävelyään ulos talosta. En oikein tiedä, minne ne menevät, mutta takaisin niitä ei ole häviämisensä jälkeen kuulunut. Viimeisin hävikki on tapahtunut pyyhkeissä. Kaikki muutama vuosi sitten hankitut uudet pyyhkeet ovat kadonneet. Olen kolunnut jokaisen paikan tästä talosta ja ei näy jälkeäkään. Harmillista. Ja nyt tähän hätään en edes muista, että lapset olisivat käyneet missään, missä olisivat pyyhkeitä tarvinneet eli ei ole voinut jäädä heidänkään jäljiltä minneen. Ja kukaan ei ole niitä kuljettanut muutoinkaan pois tästä talosta, joten mysteeri on suuri. Meillä kun kaikki tavarat ovat sellaisia ja koti muutoinkin sellainen, ettei turhaa tavaraa ole mitään ja valitettavasti kaikki, mikä löytyy tässä talossa, on sellaista, jota oikeasti tarvitsemme. Ja olen pulassa ollut jo monta kertaa, kun jokin tuiki tarpeellinen asiat/asia on kadonnut. Tiedän tavarat suurinpiirtein, jotka menevät isälle lasten vaihtaessa kotia, joten sielläkään mitään ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla. Uudet sukat, samoin oikeastaan kaikki uusi, mitä olen ostanut, on itseasiassa kadonnut, siis sellaista kaikkea pientä. Niin ja viimeisin huomio oli kaapista juomalasit, siis ne ainoat ja koko ajan käytössä olevat ovat hävinneet. Kukaan lapsista ei tunnusta rikkoneensa, mutta silti. Ne kun juuri riittivät meidän käyttöön, niin nyt jäljellä ei ole kuin muutama. Meillä siis häviää kaikenlainen käyttötavara ja itseasiassa myös wc-paperit ja ruuat kaapeista pakkasta myöden ja edes pakastusrasioista ei jää jälkeäkään. Usein vuosien aikana tullessani töistä tai muualta kotiin, minusta on tuntunut ihan siltä, että joku olisi ollut poissaollessani meillä, monesti kaapit on myllätty, vaikka olisin ne juurikin järjestänyt, roskia ilmestynyt kuin tyhjästä lattialle. Ja en ole ainoa, joka on asian huomannut, lapseni ovat kyselleet samaa tullessaan tyhjään kotiin ja kysyvät minulta, oliko jokin ns. hullusti kun lähdin kotoa.

Tässäkin kodissa on ennen minua asua useita perheitä, avaimia on kadonnut myös lapsiltani, joten periaatteessa olisi mahdollista, että joku on tosiaan käynyt hankkimassa kodistani pientä sivutuloa. Törmäsin  ilmiöön, jossa ihmiset vaihtavat tavaroita ja välittävät tavaroita somessa, esimerkiksi ruokaa ja hygieniatarvikkeita vastaan. Ja eräs naapurini harrastaa tätä hyvin ahkerasti ja muistelen hänen joskus maininneen ohimennen, että olisi peräti asunut joskus tässä samassa asunnossa, missä itse nyt asun. Ja tämä selittäisi sen, miksi juuri tuo kyseinen naapuri on melkoisen säännöllisesti käynyt oveni takana ja kun avaan oven, hän häkeltyy ja alkaa kyselemään mitä ihmeellisempiä asioita ja itse olen ihan puulla päähän lyöty hänen omituisesta käytöksestä ja olenkin ajatellut hänen olleen jotenkin höpsähtänyt tai jotain hänen käytöksensä perusteella. No, uudet lukot ja avaimet on onneksi tuloillaan, niin varmaankin tämä ilmiö jää vähemmälle jatkossa. Uskoisin, että hänen tavaravaihdosta aiheutuva ylimääräinen liikennekin loppuu siihen paikkaan? Saa nähdä, miten käy.

 

 

 

 

 

 

 

keskiviikko, 19. heinäkuu 2017

Oman elämäni raunioilla

Yksittäiset hetket saavat minut ymmärtämään sen, miten todellakin seison oman elämäni raunioilla! Niin juuri, oman elämäni raunioilla! Tekee mieli huutaa, itkeä, raivota, kiljua, ihan mitä vaan.

Kuitenkin istahdan tähän ja kirjoitan, itku kurkussa. Yksin.

Ymmärrän, että olen vain kyennyt selviytymään erosta, en ole vielä edes ajatuksen tasolla onnistunut käsittelemään sitä, en missään laajuudessa. En kykene siihen. En kykene ajattelemaan saati kestämään sitä suunnatonta surua, jonka ero minussa aiheuttaa. Erosta on aikaa jo vuosia ja silti olen ikäänkuin jämähtänyt paikoilleni. Yksin on kovin vaikea käsitellä niitä tunteita, joita itse pelkään. Se tuska on jotain ihan käsittämätöntä, kaiken sen menetyksen tajuaminen on raskasta.

Olen onnistunut sivuuttamaan eronkin käsittelyn, kuten jokaisen tapahtuman elämäni aikana, olen kyennyt pitämään ajatukseni niin hyvin kasassa ja niin poissa mielestä, ettei ole tarvinnut miettiä. Olen vain pyrkinyt jatkamaan elämästä selviytymistä, en kohtaamaan tunteitani. Oikeastaan olenkin paennut omia tunteitani koko ikäni.

Ja nyt koin jälleen ikävän muistuksen asiasta, erosta ja käsittelemättömistä tunteistani siihen liittyen. Järjellä jälleen tiedän, että minun pitäisi, mutten kykene. En ikäänkuin osaa antaa itselleni lupaa surra menetystä, en halua kokea vihaa, vaikka se kytee sisälläni.

Olen onnistunut uskottelemaan itselleni, että saan olla tyytyväinen, kunhan vain saan elää ja olla rauhassa ilman mielipuolen häirintää. Kuitenkin, menetys on aina menetys.

Kirjoittaminen tuntuu olevan ainoa keino itselleni purkautua, edes vähän. Tiedän, ettei tämä riitä kuitenkaan purkamaan kaikkea sitä sisäistä pahaa oloa, joka tuntuu nyt vain kasautuvan. Epätoivoisesti yritän miettiä kaikenlaista muuta, vaikka minun pitäisi pystyä kohtaamaan nyt itseni ja omat tunteeni. En vain tiedä keinoa ja minusta on jotenkin väärin surra jotakin itsestäänselvää, eroa huonosta liitosta. Eikö minun pitäisi olla vain ja ainostaan kiitollinen siitä, että olen ylipäänsä hengissä?

Ei, tuossa yhtälössä on jokin ristiriita, jota aivoni eivät käsitä, jota en itse käsitä.

Minun pitäisi kyetä suremaan menetettyä avioliittoa ja kaikkea siihen liittyvää, en vain pysty. Hetkittäin tulee suru, jonka sitten hylkään järjettömänä ja koen syyllisyyttä siitä, että moinen ajatus/tunne edes tulee kohdalleni.

Oikeastaan minun pitäisi kyetä suremaan kaikkia niitä menetyksiä, joita olen kohdannut koko elämäni aikana. Koskaan en ole kuitenkaan oppinut sitä, miten surra. En ole koskaan nähnyt, miten tai missä. Koskaan en ole saanut lupaa omille tunteilleni, vaan aina minun tunteeni on mitätöity ja lytätty. Ja loppujen lopuksi olen kasvanut siihen niin, että myös minä itse teen itselleni samaa oppien olemaan kohtaamatta edes tuntojani.

Koen syyllisyyttä, kun yritän miesystävälle kertoilla tunteistani ja hän ensimmäisessä lauseessaan saa minut vihaiseksi sanomalla, että jollakin on asiat vielä huonommin. Joo, niin on ja tiedänkin sen, mutta eikö minulla ole oikeutta tuntea näin? Enkö saa tuntea, kuten tunnen?

Tekeekö jonkun toisen vielä kurjempi kurjuus minun kokemastani kurjuudesta jotenkin parempaa ja paremmin siedettävämpää? En ole vastuussa toisten kokemista kurjuuksista tietääkseni? En ole tietääkseni ollut aiheuttamassa yhdenkään suomalaisen lapsen kokemaa nälkää vanhempien alkoholismin vuoksi? Jos näin olisi, kai olisin jo aikaa sitten tehnyt kaiken voitavani tuon lapsen ja perheen eteen?

Meillä ei nähdä nälkää, ei kärsitä kylmyydestä, ei ole väkivaltaa, ei henkistä kiusaamista ja päällisin puolin köyhyyttä lukuunottamatta kaikki onkin kunnossa. Joten ei miesystävä voi ymmärtää minua ja tätä minun sisäistä kokemusta, jossa on todellakin kerääntynyt koko elämän mittainen tunneskaala. Onhan hänkin oppinut näkemään minut vahvana ihmisenä, joka ei ihan pienestä lannistu tai lyhisty kokoon.

Niin, onneksi näitä synkkiä päiviä on harvoin, hyvin harvoin ja tiedän itsekin niiden menevän yhtä nopeasti ohi, kuin ne tulivatkin. Kun unohdan ne alkuperäiset asiat, jotka ylipäänsä minua muistuttivat kaikista niistä menneisyyden menetyksistä ja kaikista niistä tulevaisuuden mahdollisuuksista, palaudun jälleen siihen normieloon, oloon.

Suotakoon minulle nyt edes ne muutamat päivät synkistelyä, se tekee oikeasti vain hyvää sukeltaa pohjalle ja nousta sitten ylös. Viimepäivinä on vain ollut ympäristössä niin paljon sellaista, joka on muistuttanut minua kaikista käsittelemättömistä tunteista ja niiden pilkahdukset ovat aina yhtä vaikeita kestää. Edelleen ne ikäänkuin murtavat minut.

Asioiden hyväksyminen sellaisenaan on todellakin eri asia, kuin niiden juttujen läpikäyminen tunteen tasolla. Joskus pääsen ehkä kurkistamaan itseeni myös tunnepuoleen, mutta sen aika ei ole vielä.

Huomenna on jälleen uusi päivä, uskoisin, että kovin samanlainen kuin tänään, eilen, viimeviikolla jne. Mutta huomenna kestän sen taas. Kestän vääjäämättömän yksinäisyyteni ja nämä ikuiset kotityöt, joilla saan päiväni jotenkin kulumaan. Huomenna kestän jälleen opitun tekohymyn, jonka vedän päälleni välttääkseni ikävät kysymykset ja syyllisyyden surusta, joka peittyy naamion taakse.

Minun suruani eivät toiset kestä. Eivät kyllä iloakaan. Joten parasta on vain pysyä neutraalina, ilmeettömänä ja rauhallisena tehden kotityötä, josta en enää pidä sitten yhtään, muttei ole muutakaan.

Joten, ympyrä sulkeutuu ja sama kehän kierros jatkuu, jatkuu, loputtomiin.

Elämäni rauniot, tässä se on. Yksin.

tiistai, 18. heinäkuu 2017

Uusia pettymyksiä kohti

Luin jostain, että pitää tehdä niitä asioita, jotka tekevät iloisiksi ja saavat onnellisuutta aikaan.

Entäpä, kun jo vuosia tätä tehnyt? Kun ne pienen pienet asiat, jotka ennen soivat sen pienen ilon hetken, eivät enää jaksa innostaa. Kun ne asiat ovat ovat olleet tässä kotosalla, ihan niitä perusjuttuja, kuten siivous ja paikkojen järjestely? Nyt kun nekään eivät enää saa iloa aikaan.

Kun kaikki on jo kokeiltu, tehty. Kun olen kyllästynyt todellakin ihan kaikkeen siihen, mitä olen edellisten vuosien aikana tehnyt? Mitä sitten?

Kaikki, mitä nyt tahtoisin tehdä, maksavat rahaa ja tässä onnettomassa taloudellisessa tilanteessa sitä ei ole, niin kaikki on pois suljettu. Kaikki sellainen, joka juuri nyt saisi mielen iloisemmaksi, vaatisi sitä rahaa. Huoh.

Viikolla en saanut enää tukkaani harjattua, niin hamppua olivat latvat, eipä auttanut kuin itkua vääntäen leikata itse pois kymmenen senttiä pois latvoista, eihän lopputulos siisti ollut, mutta minkä teet, kun ei ole varaa moiseen luksukseen. Tai jos olisinkin niin itsekäs, että kävisin kampaajalla, niin saisin katua syvästi sinne laittamia rahoja, koska tiedän kokemuksesta, että sitten sekin raha on jostain muusta pois ja joutuisin lapsille sanomaan eioota.parempi vaan antaa rahan olla varuilla siellä tilillä, kun niitä ylläreitä tulee aina, on se jo niin selväksi tullut asia sekin.

Mietin, tulisiko mieli iloisemmaksi, jos värjäisin tukkani kaapissa odottavalla värillä, ja se vain sattuu olemaan sellainen, josta saan iholle ja päähän kuukausia kestävän reaktion, joten ei houkuttele sekään vaihtoehto. Ja kampaajalle ei rahat riitä.

Pitäisi taas alkaa ikkunan pesu ja verhojen vaihto, sekään ei nyt jaksa innostaa. Samoin meinasin käydä yksin mattopyykillä, saa sitten nähdä, jääkö matot sinne likoaltaaseen, kun en jaksa niitä sieltä nostaa omin voimin ylös? Pesulaan en nyt voi rahoja käyttää, kun se summa on budjetoitu lahjaksi toisaalle. Toki voin säilytystilojen puutteesta myös heittää alematon roskiin, koska sitä ei nyt saa pestyä ja laitettua kaappiin puhtaana. Jokainen päivä on tosin satanut vettä, joten ilmojenkaan puolesta on turha haaveilla mattopyykistä. Ja meillä on vielä sekin ongelma, ettei ole kuivatustilaa edes yhden maton verran.

Marjastukseen ei vielä pääse, koska marjat eivät ole kypsiä vielä täällä päin, niin on ollut kylmää ja pilvistä koko kesän. Siitä saisin iloa koko vuodeksi eteenpäin. Mansikoita en voi pakastaa, koska ei ole rahaa ostaa mitään ylimääräistä, sama juttu vadelmien kanssa ja minulla ei ole tietoa, missä tämän paikkakunnan villivadelmat kasvavat. Myöskään mehumarjat eivät ole kypsyneet odotetulla tavalla ja niiden kerääminen jää taasen myöhempään.

Ikuinen siivous, se ei nyt jaksa houkuttaa. Kodinhoitohuone vaatisi pienen säilytystilaratkaisun, mutta sekin vaatii sitä ylimääräistä rahaa, jota ei ole, Hyllytila ei olisi pahitteeksi ollenkaan ja tenavien vaatteet voisi mukavasti viikata hyllyyn, eikä olohuoneen sohvalle odottamaan rumentaen koko tilan siihen asti, kunnes jokainen on vienyt omansa pois. Ja viikkauksesta aiheutuva pölly jäisi myös sinne kylpyhuoneen puolelle, eikä pölisisi olkkarissa. Tällä haavaa vain kylpyhuoneessa ei ole tilaa viikkaukselle tai pyykkipinoille ja harvoin lapset ovat tuossa touhussa mukana.

Voisin ulkoilla ja liikkua luonnossa, yksinään se ei kuitenkaan ole edes ajatuksena mukava asia, joten aina jään odottamaan aikaa parempaa, toisinsanoen sitä kaveria.

Lukeminen ja kirjasto. Niin, halvemmaksi tosiaan tulee ostaa niitä kirjoja suoraan kirjakaupasta, kuin huonon muistini vuoksi maksaa niitä myöhästymismaksuja aina vaan. Ja toisaalta, kirjastoon pitäisi mennä samalla, kun on muutakin asiaa sinnepäin, autoilu ei ole ilmaista sekään.

Ennen pidin kaikenlaisesta käsityöstä. Siis parikymmentä vuotta sitten. Tasaisesti olen yrittänyt jotakin alkaa tekemään, mutta kärsivällisyyteni ei enää riitä käsitöiden tekoon. En kykene alkua pidemmlle, kun jo luovutan, vaikka ennen yksi pieni pöytäliina valmistui yhdessä illassa.

Siinapä nuo omat ilon aiheet olivat lyhykäisyydessään, asiat joita tehdessä olen kokenut iloa. Ja nyt niitä olen tehnyt kyllästymiseen asti. Pää vain lyö tyhjää, en keksi enää mitään pientä ja ilmaista tekemistä.

Kaikki ,mitä toivoisin voivani kokea ja tehdä maksavat rahaa ja kun sitä ei ole käytettävissä, en voi edes haaveilla. Vieläkin kirvelee tämän kesän unohdettu loma lasten kanssa. Omaa hölmöyttäni sekin, kun tyhmänä ihmisenä luotin vakuutusyhtiöön ja siitä luottamuksesta sain sitten maksaa suuret laskut lomareissun sijaan. Koko vuoden vaivalla säästetyt rahat menivätkin kankkulan kaivoon ja itse en tullut hullua hurskaammaksi.

Yksinäisyyteen ei ole olemassa lääkettä. Se on kuin noidankehä, joka kiertää samaa ympyrää vuodesta toiseen. Olet yksin, ja yksin ei viitsi mitään tehdä, ei mennä minnekään, joten olet edelleen yksin. Kotona, neljän seinän sisällä haaveilet vain ja torppaat omat haaveesi viimeistään siinä kohtaa, kun tajuat, että kaikki meneminen maksaa ja jos haluan lastten elämän olevan hyvää, voin unohtaa omat juttuni. Niin yksinkertaista. Minulla kun ei ole niitä sukulaisia, ei lasten kummeja jne, kuljettamassa, maksamassa lasten menoja. Jos lapsille haluan tai lapset haluavat jotakin extraa elämäänsä, on se minun järjestettävä ja maksettava. Ei puhettakaan, että joku olisi koskaan, ikinä kysynyt lapsia mukaansa tai peräti varta vasten vienyt lapsia jonnekin, minne nyt yleensä lapsia tupataan viedä. Tapahtumiin jne.

No, valitus sikseen. Tänään on taasen tiedossa uusi, tylsä päivä. samanlainen kuin eilen, toissapäiväinen jne. Mikään ei muutu, kaikki on vain tätä samaa viikoista toiseen, kuukausista toiseen. Ja se vain on siedettävä, välillä hammasta purren yhteen niin, että leuat on mennä sijoiltaan ja välillä kädet nyrkissä niin tiiviisti, että kynnet uppoutuvat kämmenistä läpi.

Nokka siis pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä.

 

 

 

 

tiistai, 18. heinäkuu 2017

hiljaa vajoan yhä syvemmälle

Elämä on, onnistuin jälleen ryssimään unohtamalla tärkeän tapaamisen, olisi ollut ehkäpä työpaikka tiedossa. Mutta, unohdin. Voi helvetin helvetti tätä minun päätäni ja taitoani unohtaa kaikki, mikä ei ole kissankokoisilla kirjaimilla kirjoitettu suoraan silmien eteen. Tilaisuus meni ohi ja thats it. Ei voi mitään, enää.

Samalla lailla olen vuosien aikana onnistunut unohtamaan kaikenlaisia ennalta sovittuja aikoja, tapaamisia. Kun ei vaan muista, ei muista. Kalenterista puhelimessa ei ole mitään hyötyä. jos muistutus tulee ja häviää ennenaikojaan. Seinälle kalenteriin pitää muistaa myös laittaa ja sitä kalenteria pitäisi myös muistaa katsella aika ajoin. Mutta, jos en jotain asiaa tee heti, niin unohdan. Ja tässä tapauksessa en päässyt seinäkalenteriin laittamaan tapaamista ylös, joten unohdin koko asian ja kyllä nyt harmittaa niin vietävästi.

No, yleensä elämässäni kaikilla epäonnisiltakin tuntuvista asioista on ollut jokin tarkoitus. Ehkäpä myös tälläkin unohduksella on suurempi merkitys, kuin pelkkä oma kyrsiintyminen omaan heikkooon muistiini, johon en voi luottaa pätkän vertaa. Kaikilla tapahtumilla on aina ollut jokin tarkoituksensa ja yritän nyt lohduttautua tuolla ajatuksella, että näin tämän pitikin mennä?

Tarkoituksen ymmärrän vasta myöhemmin, sitten kun sen aika on. Niin ollut ennenkin, joten miksi tämäkään olisi poikkeus?

Hävettää vaan niin vietävästi, minä, aikuinen ihminen unohtelen tärkeitä juttuja ja saan soimata itseäni niistä sitten pitkään. Eikä tämä unohdus nyt yhtään auta muutoinkaan surkeaan mielialaan, kun mieli tekisi mennä vaan sänkyyn ja odottaa kuolemaa.

Juuri nyt koen, miten surkea ja epäonnistunut olenkaan ihmisenä. Kun asiat eivät voi parhaalla tahdollakaan mennä edes lähellekään oikeaa tai sujua hyvin. Niin on ollut koko elämäni ajan. Jollen itse onnistu jotenkin ryssimään, niin kyllä joku toinen onnistuu sitten vaikeuttamaan elämää huomattavan negatiivisella tavalla.

Oikeastaan olen jo niin tottunut tähänkin, ettei mikään asia voi mennä kerralla oikein, ei hyvin. Aina jokaisessa asiassa eteen tulee se kuuluisa mutta ja jokin epäonnistuminen. Tällä kertaa voin syyttää vain itse itseäni. Omaa muistamattomuuttani. On todella noloa, en vaan muistanut. Tänään muistin selatessani puhelimen kalenteria ja ihmettelin, mikä ihmeen merkintä olikaan eiliselle päivälle ja voi itku sitä tunnetta, mikä tuli siinä kohtaa kun avasin eilisen merkinnän. Sanoinkuvaamaton pettymys ja itseviha, miksi en voinut muistaa? Myöhäistä se on tänään enää itkeä, paskat on jo housuissa ja se siitä. Menetetty mahdollisuus.

Lapset kasvavat myös, se onkin hyvä asia. Hyvä asia on myös se, että tahtovat omilleen heti kun se on mahdollista. Omassa elämässä se tuo lisää muutoksia, kun yhdessä ryppäässä useampi muuttaa, joudun itsekin muuttamaan pienempään kotiin. Jos olisinkin vakituisessa työssä, minun ei tarvitsisi muuttaa, mutta niinkauan, kun teen näitä pätkätöitä ja epämääräisiä ajanjaksoja työssä, olen yhteiskunnan armoilla ainakin asumistuen kanssa, joka taas määrittää enimmäisasumisneliöt jne. Tiukkaa on jo nyt tehnyt taloudellisesti saatika tulevaisuudessa, siis ellen jostakin onnistuisi löytämään sitä vakityötä ja säännöllistä kuukausipalkkaa.

On edelleen harmi, ettei lapsilla voi olla kahta osoitetta, koska jokatapauksessa lapset tarvitsevat oman tilansa molempien vanhempien luona, ihan kuten "normaalissakin" perheessä, sillä erotuksella vain, että lapsilla nyt vain sattuu olemaan kaksi kotia, joissa viettävät yhtä paljon aikaa ja silloin myös olosuhteet pitää olla samanlaiset molemmissa kodeissa.

Meidänkin tapauksessa rahalla saa, rahalla voisin toki pitää tämän kodin ja säilyttää olosuhteet samanlaisina riippumatta siitä, kuka lapsista muuttaa omilleen. Mutta ilman yhteiskunnan taloudellista tukea en voi tässä asua, vaikka kävisinkin töissä. Tai voisin, mutta palkkani menisi kokonaisuudessaan vuokraan. Ikävä tilanne koko perheen kannalta. Toivottavasti tämä yhtälö edes saisi jonkin positiivisen ratkaisun tulevaisuudessa.

Kun on muutoinkin murheen murtama, ei jaksaisi enää mitään ylimääräistä säätöä elämässä. Sitä vaan yritän selviytyä hetkestä hetkeen, miettimättä liikoja. Oma murheellinen olo syö energiaa nyt ihan liikaa, todellakin tunnen, miten en jaksaisi edes hengittää, mutta pakkohan se on. Sille ei ole vaihtoehtoja.

Tähän ikään menessä en voi kun todeta, että elämä on aina vaan yhtä kärsimystä, joko itse aiheutettua tai sitten jonkin muun kautta tulevaa suunnatonta tuskaa. Ihan sama, miten yrität selviytyä, taistelua joka tapauksessa. Ei riitä, että itse yrität kaikkesi, jos mikään muu ei tue yrityksiä. Saavutuksetkaan eivät tunnu miltään, kun yksin ne kokee, ilman toisia ihmisä. Ja on ihan turha edes yrittää mitään, kun ei ole ketään ihmistä tukemassa, ei kannustamassa yrityksiä. Kun ei ole ketään, kehen nojata ja huilahtaa hetki keräten voimia taas seuraavaan koitokseen. Niin on elämässäni aina ollut. Yksin olen saanut selviytyä kaikista haasteista, kaikista epäonnistumista ja nekin harvat ilon hetket ovat muuttuneet suruksi, koska olen ollut yksin todistamassa omia onnen hetkiäni ja tajunnut aina juuri sillä hetkellä, miten yksin todellakin olen ja elän elämääni.

Yksin olen aina kantanut murheeni, suruni saamatta minkäänlaista mahdollisuutta jakaa niitä kenellekään. Samoin kaikkien iloisten asioiden kanssa. Yksin. Nykyisellään ei paljoa vaadita, että romahdan. Pieni pettymys, pieni vastoinkäyminen elämässä saa suhteettoman suuret mittasuhteet. Koska en vain jaksa enää.

Hölmönä sitä aina odottaa, että joskus se aurinko paistaa risukasaankin, mutta kun sitä hetkeä ei tule, eikä ole näkyvissäkään, alkaa oma usko horjua parempaan. Olen jo niin monesti ennenkin hyväksynyt tämän oman elämäni tällaisena kakkaläjänä ja yrittänyt elää sen mukaisesti ja olen tosiaan yrittänyt itse muuttaa itsessäni kaiken sen, minkä voin, olen yrittänyt tehdä eri tavoin elämästäni elämisen arvoista onnistumatta siinä kuitenkaan. Aina eteen tulee vastoinkäyminen, pettymys, huoli tai jokin murhe, joka sitten varjostaa liikaa ja saa minut ymmärtämään, ettei edes kannata yrittää mitään, kun mikään ei onnistu kuitenkaan.

Vain yksi pieni kuolema olisi helpotus. Tämä elämä ei tästä muutu, vaikka kuinka toivoo, vaikka kuinka yrittää, vaikka kuinka luopuu kaikista ja kaikesta. Mikään ei muutu. Yksinäisyys ei katoa, ainoa, joka häviää, on toivo.

Se, että toivottomana kulkee laahustaen päivästä toiseen, ei ole sekään herkkua. Kun kaikki ajatukset, koko elämä on ikäänkuin pyyhkiytynyt pois ja kuljen kuin haamuna päivästä toiseen. Oikeastaan millään asialla ei ole enää merkitystä, kaikki tuntuu niin merkityksettömältä, koska ei ole jäljellä enää mitään. Olen tosiaankin vain tyhjä kuori, kaikki on kadonnut. En saa, enkä edes halua saada otetta mistään asiasta. Elämä vain lipuu ohitse, en jaksa enää edes sivusta seurata sen lipumista. En halua elää, mutta hengitän edelleen, syön edelleen ja hoidan velvollisuuteni edelleen. Kaikki tulee suoraan selkärangasta, ilman että pitää miettiä.

En enää jaksa välittää muista, ei kukaan ole välittänyt minustakaan tähän mennessä. Minusta tuntuu, että on ihan sama, mitä ympärilläni tapahtuu, en jaksa välittää. Vajoan hiljaa yhä syvemmälle, yksin.

 

maanantai, 17. heinäkuu 2017

Tummissa vesissä

Siinäpä se, jo tutuksi tullut ajatusmalli, joka etenee ihan omia ratojaan ja ei enää jaksa yllättää.

Masennus ja sen mukanaan tuomat synkät ajatukset ovat niin tuttuja, etten jaksa edes niistä välittää. Uutena on tullutkin vain syvä huokaus, ja ajatus siitä, etten todellakaan jaksa elää. En tämännäköistä elämää, jota parhaillaan elän hitaasti kituen yksinäisyydessäni.

Olen väsynyt elämään. Tältäkö tuntuu ihmisestä, joka on elänyt pitkän elämänsä ja on tullut elämänsä päätepisteeseen, kun kuolema on odotettu ja toivottu vieras? Uskoisin niin ja minusta tosiaankin tuntuu juuri nyt siltä.

Omiin vuosiini mahtuu niin paljon kaikenlaista, tosin lähinnä sitä negatiivista kokemusta. En ole oikeastaan koskaan osannut haaveilla, oikeastaan yhtään mistään ja se on kai yksi osasyy tähänkin hetkeen. Kun tavoitteita ei liiemmin ole, kun kaikki mikä on, on vain tässä hetkessä. Tässä yhdessä ja samassa hetkessä.

Tosiaan toivoisin muutosta, mutta en osaa kuvitella mitä se edes olisi? Itselläni ei juuri nyt ole voimaa eikä haluja tehdä mitään muutoksia. Siinäkin on jo ihan tarpeeksi, että ylipäänsä hengitän ja haahuilen kotona, tekemättä yhtään mitään. Kulutan aikaa, vaikka tiedän voisivani käyttää sitä jotenkin hyödyllisemminkin. En vain jaksa välittää, kiinnostukseni yhtään mihinkään on poissa. Kertakaikkisen poissa.

Ja mikä pahinta, en pääse pakoon tätä tilannetta, en tätä hetkeä minnekään suuntaan. Olen vain, odotan jotakin ihmettä tapahtuvaksi ja tiedän, ettei sellaista ihmettä olekaan, joka minut tästä pelastaisi. Ei ole koskaan ollut ja ei tule koskaan olemaan. Aina olen itse joutunut itseäni tarttumaan niskasta kiinni ja potkimaan persiilleen päästäkseni eteenpäin. Ja nyt tiedän, ettei minulla riitä enää omat voimat tästä ylösnousemiseen.

Tämä tyhjyys on jo tuttua, samoin yksinäisyys. Surullisuus ja mieli maassa laahustaen eivät nekään enää yllätä. En tiedä, miten tästä eteenpäin. Ikäänkuin olisin pelannut kaikki korttini ja hävinnyt jokaisen pelin ja jokaisen erän. Minulla ei ole enää annettavaa kelleen, ei sitten yhtään mitään.

Olen koko ikäni saanut kokea sen, ettei elämä ole reilua minulle. Silti olen hiljaa ja kärsivällisesti niellyt kaiken sen paskan, mitä elämä on jatkuvalla syötöllä antanut. Jos olenkin jotenkin yrittänyt vastustella, kakkaa olen saanut niellä kaksinverroin, ihan tukehtumiseen asti. Nyt en jaksa enää edes valittaa. Toisille ihmisille tuo elämä vaan on paskamaista elää ja minä nyt satun olemaan yksi niistä epäonnekkaista.

Jos joskus olenkin saanut maistaa elämän parempaa puolta, se on ollut vain yksi ohimenevä hetki, kuin kiusantekoa. Näytetään jotakin hyvää, jotakin kaunista ja annetaan vielä maistiainen ja sitten se kaikki viedään pois.

Se, että olen tosissani yrittänyt elää, kuten oikeanlaiset ihmiset, ei ilmeisesti riitä. Mitä hyvempi olet sydämeltäsi, mitä oikeudenmukaisempi ja toista ihmistä kunnioittavampi olet, sen kamalampaa kohtelua saat takaisin kaikilta muilta. Sinua käytetään surutta hyväksi niin isoissa kuin pienissäkin asioissa, hyväuskoisuuttasi ja luottamustasi käytetään hyväksi, ilman minkäänlaista omantunnon tuskaa. Ja jos ja kun alat protestoida vastaan, sinut lytätään ja haukutaan ihmisenä kiittämättömäksi paskiaiseksi, joka ei ymmärrä mistään mitään.

Toisenlaisiakin ihmisiä toki on, mutta ne ovat harvassa, ja ainakaan omalle kohdalleni ei ole vielä sattunut sellaista. Eikä satu, koska en usko pystyväni enää solmimaan alkeellisinta ihmssuhdetta kehenkään. Oikeastaan jo vuosia sitten hylkäsin sen ajatuksen, että edes ystävystyisin jonkun ihmisen kanssa. Ei, minusta on tullut erakko.

Olen pettynyt itseeni, koska olen pettynyt nykyiseen parisuhteentynkään, suhteeseen, joka ei ole edes mikään suhde, vaan jotakin muuta. Omat tarpeeni eivät tule kohdatuksi ja en osaa itsekään kohdata toisen tarpeita, en enää jaksa, koska koen, etten saa mitään takaisinpäin. Luulen, että piakkoin koittaa aika, kun joudun sanomaan hyvästit tuolle ihmiselle, koska en vain jaksa häntä enää. Yritykseni muuttaa asioita, yritykseni keskustella eivät ole tuottaneet minkäänlaista tulosta, minulle on tullut vain tunne halveksunnasta toista kohtaan ja se näkyy valitettavasti tavassani suhtautua häneen. En arvosta häntä enää samoin kuin aiemmin. Se on surullista.

Elämäni on ollut yhtä luopumista, joko omasta tahdostani tai sitten toisten tahdosta. Joskus olosuhteet ovat olleet erottavana tekijänä ja seurauksena on ollut kirvelevää luopumista asioista ja ihmisistä. Monet sydäntäsärkevät itkut ja ikävät olen kokenut. Tänään tässä ja nyt en enää koe sitä murskaavaa ikävää, se tosiaan häipyy ja haalistuu ja jopa unohtuu kokonaan vuosien edetessä. Kuitenkin jokainen kerta joutuessani luopumaan, se on jättänyt jälkensä. Luopuminen ei ole koskaan helppoa, irtipäästäminen on helvetin vaikeaa, mutta pakon edessä kaikki on mahdollista. Kun ei muuta vaihtoehtoa ole.

Itselläni on paljon sellaista tuskaa, joka on syntynyt näiden luopumisten vuoksi ja siitä syystä, etten ole aikoinani saanut mahdollisuutta surra. Olen joutunut kätkemään kaiken surun ja tuskan sisälleni. Siellä ne ovat edelleen olemassa, lukemattomat surut, menetykset. En ole koskaan saanut keneltäkään lupaa surra ja kokea ikävää. Aina minut on jollain tavalla mitätöity.

Sama juttu kaikkien niiden traumaattisten kokemusten kanssa, joita olen joutunut kokemaan elämäni aikana. On paljon poispyyhittyjä asioita, jotka edelleen varjostavat synkkääkin synkempää mielenpuoltani. En ole koskaan ollut missään terapiassa, kukaan ei koskaan ole tarjonnut minkäänlaista apua, ei edes keskusteluun. Ja niitä sellaisia luottamuksellisia ihmissuhteita en ole koskaan voinut edes muodostaa, joten kannan sisälläni paljon ylimääräistä ja se taakka alkaa painaa.

Mutta, eihän minulla ole oikeutta tuntea näin, ei kokea näin, ei miettiä tämmöisiä. Niin, elämässähän pitää mennä eteenpäin asenteella, positiivisella sellaisella. Ja paskan marjat, entäpä jos ei enää jaksa sitä asennetta hetkeäkään. Kun silläkään ei ole enää merkitystä?

Kun vaan ei jaksa, en jaksa kannatella itseäni enää. Sillin ei auta kuin vajota, hukkua siihen pimeyteen räpiköimattä vastaan. pohja tulee vastaan jossakin vaiheessa, jos on tullakseen, mutta siinä pimeydessä en enää näe tai kuule mitään. Siinä pimeydessä tiedottomuus on pelastus. Vajoan omaan pimeyteeni.

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.