lauantai, 22. tammikuu 2022

Muutamia kuukausia jaksaa jaksaa

Muutama viikko, pari kolme kuukautta ja se loppuu omalta kohdaltani. Työ ei ole niin tärkeä asia, että uhraisin itseni sille alttarille. Kaaos kuvaa paremminkin tuota , laivaa joka uppoaa ja pelastautukoon ken voi.

Tänään oli jälleen yksi pohjanoteeraus, ei työssä tai sen tekemisessä pidä kokea häpeää, vaan niin pääsi käymään tänäänkin. Syy ei ollut minun, se oli jonkinsortin myötähäpeää käsillä olevasta tilanteesta, joka nyt sattui näyttäytymään niinkuin se näyttäytyi. Kun työntekijöitä on liian vähän ja töitä liian paljon.

Ei kesken työpäivän pitäisi kulkea itku kurkussa, kiireessä ja oikoen töitään, että ehtii tehdä jonkun sanelemat työt. Ruokatauon ajankohta venyi ja venyi, ja juuri ennen kotiinlähtöä pääsin syömään, kesken töiden tuntui kuin taju lähtisi ja jalat eivät jaksaisi enää yhtään enempää askelia. Suunnaton väsymys ja suunnaton vitutus. Saan hyvin hienovaraisesti vihjeen, että olen liian hidas, kaikilla muillakin on mukamas samanverran töitä, ja paskan marjat sanon minä. Jos jollakin on joskus tälläinen päivä, mikä minulle on jo arkipäivää, se ei minua helpota, se ei vie väsymistäni kesken päivän ylisuuren taakan alla pois, se ei lohduta minua. Olen tällaisiä päiviä nyt tehnyt vuoden ja vaikka olen pyytänyt pyytämällä hillitsemään minun työtaakkaani, sitä ei ole kuultu. Viikonloppuisin on sitten hyvä teettää yhdellä ihmisellä nyt jo kolmen ihmisen työt, ja laatu priimaa, no ei siis ole ja se harmittaa vietävästi, koska kiireessä ei voi tehdä paljoakaan, ei ainakaan hyvin työtään ja tilanne ei tule myöskään helpottamaan yhtään, painvastoin. Moni muukin ajattelee samoin kuin minä, pois ja äkkiä.

Huominen on vielä kamalampi kuin tämä päivä ja tämä päivä oli kamala, törkeä suorastaan. Tiedän olevani vahva, mutta rajansa se minussa menee myös. Tiedän olevani hyvin pitkäpinnainen ja jaksan pitkään uskoa sitä mitä minulle sanotaan, jaksan siis elätellä toiveita turhankin pitkään. Haluan uskoa hyvään ja siihen että kaikki muuttuu paremmaksi, kunhan vielä vähän jaksaa antaa itsestään kaiken, vaikkei haluaisikaan.

Onneksi kohtaamiseni ihmisten kanssa olivat positiivisia, ymmärtäviä ja oikein hävetti tietäessäni miten minusta näkyy niin selvästi väsymys pitkän syömättömän päivän jälkeen, yritin silti hymyillä ja puhua kauniisti, kuten asiaan kuuluu. Eihän se muiden vika, jos työntekijä on piipussaan ja vähän väsynyt liiallisen ja pakollisen työn vuoksi. Kun siihen työnmäärään ei voi itse edes vaikuttaa millään lailla.

Minun on vielä vähän höllennettävä omia periaatteitani, en voi tehdä enkä kykene tekemään työtäni tätä tahtia niin hyvin kuin voisin. Minun on alennettava rimaa, jonka yli voi harppoa nopeammin ja nopemmin. Jo nyt tuntuu, että teen ihmeitä pitkin työpäivää, kotona ihmettelen, miten olen onnistunut ylipäänsä pysymään hengissä siinä tahdissa, mitä tätä työtä joutuu tekemään ja mietin, olisiko muualla helpompaa, yksinkertaisempaa ja hitaampi tahti? Tuskin se vaihtamalla enää paranee.

Olen kohta uudelleen uuden ammatinvalinnan edessä. Liika stressi on kielletty kaikinpuolin ja nyt kun työ on kovin stressaavaa, en sitä voi kovin pitkään enää tehdä.

Arvon kollegat , joilla on aivan sama päämäärä ja aivan samat tavoitteet työssä, jaksavat silti lyttyyn lytätä toisiaan, minua ja sitten ihmettelevät, miksi yksikössämme ei ole uusia työntekijöitä, miksi kukaan ei sinne töihin halua ja miksi niin moni on lähtenyt. Kyräily ja toisen työn arvostelu sekä persoonaan asti menevä puhuttelu, huomiotta jättäminen jne sekä tunne, ettei ole tervetullut joukkoon aiheuttavat juurikin sen, ettei ketään kiinnosta olla semmoisessa paikassa yhtään , jos on varaa valita parempikin paikka.

Itse jotenkin kuvittelin välttäväni kaikenlaiset ongelmat, jos en ottaisi osaa mihinkään puheisiin kenenkään kanssa, keskittyisin vain ja ainoastaan työasioihin työmaalla ja silti, en ole säästynyt ikäviltä puheilta, en ole säästynyt ikäviltä tunteilta, jotka kumpuavat jokainen työpäivä aistiessani ihmisten aatokset ja sen, mitä ovat minusta seläntakana jauhaneet. Yhtä ikävältä se tuntuu, kuin sekin että sitten eirakentavasti puutututaan työntekoon, ihan kuin itse eivät koskaan tekisi virheitä ja tiedän tasan tarkkaan heidän virheistään, joihin törmään omissa vuoroissani joka kerta, mutten ala niihin kiinnittämään sen enempää huomiota, koska se ei ole sen arvoista. Ymmärrän inhimillisyyden, ymmärrän kiireen ja suoranaisen tiedonpuutteen työtä tehdessä, kun tieto ei jostain syystä kulje ihmiseltä ihmiselle, ei voi tietää, jos ei tiedä ja se ei ole silloin kenenkään yksittäisen ihmisen ongelma.

Olen hieman järkyttynyt näistä omista aatoksistani. Miksi olen työssä tuolla? Miksi kiusaan itseäni kuin jokin masokisti? Olenko sellainen, siis masokisti ja saanko jonkinlaista nautintoa siitä, että saan paskaa niskaani? En, minulla ei vain ole vaihtoehtoa edessäni, vaikka suotavaa olisikin. Oliskin vaihtoehto, vaihtoehtoinen työ, josta saisin vähintään yhtä hyvän tilin kuin nyt saan. Vaikkei siis tili olekaan hyvä, mutta mutta, tili kuitenkin ja olen pärjännyt sen tuoman turvan vuoksi.

Olen siis aina ollut sen verran erilainen verrattuna muihin, että poikkean joukosta, vaikka kuinka yrittäisin piilottaa itseni, vaikka kuinka kätkeytyisin tai esittäisin olevani jotakin muuta, samista muiden kanssa. Nykyisin jo tiedän, millaiset vaikutukset elämäni traumat ja kokemukset ovat saaneet minussa aikaan, cptds ei ole ihan läpihuutojuttu ja omasta mielestäni olen pärjännyt sen kanssa varsin hyvin, tietämättömyys toi aikanaan suojaa, osasin vain ihmetellä miksi koin niin syvää erilaisuutta suhteessa muihin. Samaa ihmettelen tänäkin päivänä, mutta nyt tiedän syyn sille kokemukselle ja osaan olla itselleni enemmän armollinen ja en sen vuoksi enää soimaa itseäni. Olen hyväksynyt sen, etten tule koskaan olemaan samalla tavoin samanlainen kuin muut, vaan minut erottaa muista ihmisistä ne syvät traumat, joiden kanssa olen elänyt koko ikäni, traumaa trauman päälle.

Ja tuo eroavaisuus muihin saa myös aikaan sen, että minä olen helppo kohde, näkyvä kohde toisten pahaan oloon, olen sen verran järkkymätön, etten ihan pienistä kuitenkaan hätkähdä ja aika pitkälle siedän paljon sellaista, mihin normaalisti joku olisi jo laittanut rajan. En myöskään osaa tai tiedä, missä kohtaa pitäisi osata vaikka tukeutua muihin, olen aina pärjännyt omillani, minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta tukeutua muihin ihmisiin, en osaa sellaista. Osaan kyllä hyvin tukea muita, kannustaa muita. Ikäänkuin häviän ihmisten läsnäollessa, ja paljon muuta sellaista, mikä varmasti ärsyttää muita ihmisiä.

Tiedän senkin, että tahtomattani paljastan ja saan vaikka vaan ihan vahingossa ihmisistä esiin asioita, joita he eivät halua itsessään nähdä, ja se taasen aiheuttaa paljon mm. vihaa, joka luonnollisesti sitten kohdistuu minuun, ja tätäkään en oikein ymmärrä, vaikken sanoisi tai tekisi mitään, siltikin saan osaksi omituisia reaktioita, ja tästä olen vetänyt sen johtopäätöksen, että minun on ihan turha edes ikinä kuvitella vaikka ystävystyväni jonkun kanssa. Olen vain kohde ja maalitaulu, eikä se ole muuttunut mihinkään.

Hymyilen, olen kohtelias jatkossakin. Hymy ei todellakaan maksa mitään, kohteliaisuus ei ole minulta pois ja opitut hyvät käytöstavat selkäsaunan kirvellessä selässä ja tukkapöllyt päänahassa saavat kummasti esiintymistaidot kohdilleen. Vaikka tekisi mieli itkeä ja huutaa omaa pahaa oloa, hymy on kuin naamari kasvoilla, kaikki on hyvin.

 

perjantai, 21. tammikuu 2022

ei enää kovin kauan

Huomaan olevani jälleen tilanteessa, jossa olen ollut jo pari kertaa ennenkin. Töihin meno ahdistaa suuresti, itse työnteko tuntuu vain pakkopullalta ja keinolta ansaita vain elantonsa. Työ ottaa enemmän kuin antaa ja kohta olen tyhjä. Mielessä käy päivittäin irtisanoutuminen, työnteon raamit ovat tätä nykyä mahdottomat, kahden tai jopa kolmen ihmisen työt yhdessä vuorossa ei enää kiinnosta, kiire on kuluttavaa ja työn määrään tai laatuun ei voi itse vaikuttaa mitenkään. Vain siihen, miten nopeasti saat päivän työt tehtyä, ellei tule yllätyksiä. Silloin onkin koko paletti lattialla ja kuinka ollakaan, oma työvuoro venyy parikin tuntia, jotta saat työsi tehdyksi.

En ole olemassa vain sen vuoksi, että toimisin omaa luontoani vastaan, omia periaatteitani vastaan, en kykene yksinkertaisesti sellaiseen. ja nyt olen työssäni sellaisessa tilanteessa ollut jo pitkään, liian pitkään ja minulle ei jää kovin paljoa vaihtoehtoja, kuin sanoa itseni irti mahdottomasta tilanteesta.

Toivoisin löytäväni sellaisen työn ja työpaikan, jossa akkojen kälätys ja seläntakana paskan jauhaminen olisi historiaa, jossa ei tarvitsisi miettiä ollenkaan kuinkahan työtoveri reagoi milloin mihinkin ikävästi ja sanansa ulos oksentaen, mikäli alentuisi vastaamaan kysyttyyn asiaan. Olen odottanut perehdytystä nyt pari vuotta ja sitä ei ole kuulunut, kukaan ei koe haluavansa perehdyttää edes tilanteiden tullessa eteen, he tekevät mieluummin itse nopeammin asian ja sitten puhuvat selän takana paskaa, kun en osaa jotakin tehdä. Niin, en tietenkään osaa, en voi tehdä ilman opastusta tiettyjä asioita ja sen he tietävät kyllä itsekin. JOkainen heistä toivoo, että joku muu joutuisi perehdyttämään ja opastamaan tietyissä asioissa ja nyt oma mittari on täynnä, en jaksa jokaisessa työvuorossani anella, josko joku viitsisi jonkun asian minulle opettaa tai näyttää jne. Se on raivostuttavaa, ohjeet yms. on piilotettu sellaiseen paikkaan, että kun ne olen löytänyt, seuraavassa työvuorossa ne on jo piilotettu uudelleen varmaan talteen ja itsekseni perehtyminen asioihin näin myös estetty.

No, työssä itsessään ei ole edelleenkään vikaa, näutin suuresti siitä mitä teen niinä harvoina päivinä, kun kiire ei määritä tekemistä, kun kiire ei sanele ja niitä päiviä on edelliseen puoleen mahtunut pari. Minulla edelleen teetetään liikaa töitä, muiden istuessa toimistolla pitäen kahden tunnin taukojaan ja sitten huutavat minulle, kun en ehdi liian työtaakkani kanssa edes pitämään lakisääteistä ruokataukoa. Niillä muilla ei välttämättä ole edes samoja vastuita mitä itsellä on, ja jos minulla olisi se kaksikin tuntia aikaa lorvia toimistolla kahvia juoden, saisin ne muut vastuuni myös hoidettua kunnialla, ne mitkä nyt seisovat ja odottavat sitä aikaa parempaa. Ylitöihin en työpäivän jälkeen enää jaksa jäädä, ja kun nykyisin nämä ylityötkin jäävät maksamatta, en viitsi pahemmin omaa aikaani korvauksetta käyttää.

On todella monta syytä, miksi haaveilen tällä erää uudesta urasta jossakin ihan muualla ja jonkin muun alan tehtävissä. Minua ei ole tehty sudeksi susien joukkoon, en vain yksinkertaisesti osaa sitä naisten kulttuuria, jossa paskanjauhannalla ja oman edun tavoittelulla pääsee pitkälle. En ole tuota koskaan osannut ja nyt kun ylitseni jyrätään koko työyhteisön voimalla, olen jäämässä alle ja pahasti.

Minussa on ominaista asiat, jotka ärsyttävät muita, ja he eivät voi ilmeisesti sietää sitä, minkälainen olen aidosti, ja minusta on muodostunut heille jonkinlainen uhka, joka pitää savustaa ulos mahdollisimman pian. Olen koko ikäni jäänyt muiden jalkoihin, minut on sivuutettu, on jätetty yksin, on haettu leikkiin vain kiusaamistarkoituksessa ja silloin kun minulla on ollut jotakin sellaista, mistä ovat halunneet hyötyä itse. Niin se on ollut, niin on ollut aina. ja näköjään see sama jatkuu yhä uudelleen ja sellaiseen tilanteeseen minun ei ole pakko jäädä. Poistun hilljaa takavasemmalle, sinne tulee tilalleni sitten taas joku, joka joutuu hampaisiin, niin oli minua ennen ja aina siellä on se joku, jonka vuoro on olla syntipukkina ja kohteena.

keskiviikko, 12. tammikuu 2022

Vastuuttomuuksia

Olo on jotenkin tyhjä, ikäänkuin olisin jo kaikkeni antanut. Hiljaisuus on jälleen niin syvää, läpitunkematonta ja synkkää.

Niin se menee, vaihtelee ja vaihtaa muotoaan. On melkoisen rankkaa pitää omat rajani esimerkiksi äitini edessä, äidilleni, joka vie kaiken, jos vain hiemankin hellität omista rajoistasi. Jännää, miten hän tuntuu nauttivan ja saavan ylimääräisiä kierroksia omaan eloonsa heti, kun hänellä on jotakin kerrottavaa ja päiviteltävää muiden ihmisten tai sukulaisten asioista. Mitä kamalampi asia jonkun ihmisen elämässä , sitä maireammin ja nauraen hän asioista kertoo. Puhelimessa voin kuulla sen, miten hän hykertelee omaa erinomaisuuttaan hänen kertoessaan juttujaan muista ihmisistä. Kuinkahan naureskellen hän on minun asioistani juorunnut muille? Ymmärrän joo, joillakin ihmisillä tulee suojamuuri m´vastaan ja heidän käytöksensä ei vastaa sitä tilannetta, ja äidilläni näin tapahtuu aina. Siitäkö itselleni on tullut myös tapa hymyillä, vaikkei hymyyn olisi mitään aihetta, vain lieventääkseni omaa tai toisen kokemusta? Ja tämä on sitten kostautunut itselleni esimerkiksi lääkärissä asioidessa, kun hymyillen olen kertonut terveyteni ongelmista ja lääkäri on tulkinnut vaivani mitättömiksi, koska hymyilen?

Ihmettelen sitä, miten salakavalasti äitini osaakin viedä ensin pikkusormen ja kohta koko käsi on mennyttä. Hän oikein nauttii joulun jälkeen saamastaan ylimääräisestä huomiosta ja ilmeisesti palkinto valittamisestaan ja kurjuudestaan tuli oikealla hetkellä ylimääräisten huomionosoituksien muodossa. Nyt hän kuvittelee jälleen olevansa kuningatar, joka voi sanella ja käskyttää muita mielensä mukaan. Hänestä tuli jälleen kovin rohkea ja nyt hän esittää pyyntönsä jo kovin käskevällä äänellä ja vaatien heti toimintaa, ikäänkuin sormia napauttamalla hän saisi kaiken palvelun itselleen kuten silloin joskus ennenvanhaan minun toimiessa henkilökohtaisena hovipalvelijana hänelle.

Äh, ei ei ei ja ei. Ei enää siihen naruun kytkeytymistä, ei ja vielä kerran ei. Olen päässyt irti jo kerran ja minua hän ei enää alista palvelijakseen. Edelleen en ole missään vastuussa hänestä, tai hänen asioistaan. Voin häntä edelleen auttaa, mikäli se sopii minulle ja minun aikatauluihin ja elämään, mutta riipaksi en häntä elämääni ota. En myöskään ole hänen henkilökohtainen itkumuurinsa, joka sekin olin siitä asti kun jaksan muistaa omaa historiaani. Olin vuosikymmeniä äiti äidilleni, vaikka olisinkin itse tarvinnut äitiä monessa hetkessä elämässäni ja sitä minulla ei koskaan ollut. Olen opetellut opettelemalla pitämään itsestäni huolta samoin, kuin äitini olisi pitänyt pitää minusta huolta ollessani lapsi. Ja kyllähän sellainen on väärin, vaan mitäpä siitä syntyykään, kun lapsi tekee lapsen? Äitini on ollut hyvin lapsenomainen monissa asioissa ja erityisesti vastuunkantamisesta hän ei ole koskaan suoriutunut. Vastuu hänenkin asioistaan on aina ollut jollakin muulla, yleensä minun harteillani ennenkuin älysin kuvion ja opettelin pois siitäkin taakasta, johon kasvoin pitäen sellaista jopa normaalina.

Toisinaan äitini päivittelee ja pyörittelee päätään hänen ihmetellessä esimerkiksi sitä, etteivät lapseni osallistu tiettyihin asioihin säännöllisesti ja kuten äitini sanoo, minun auttamiseen samoin minä autoin äitiäni. Hän ei ymmärrä sitä, että lapsen työhön kuuluu lapsen asiat ja lapsen iän mukaiset velvollisuudet ja vastuut, ja lapsen vastuulla ei ole esimerkiksi vanhemman auttaminen orjana tai palvelijana toimiminen. Usein olen joutunut sanomaan äidilleni, että lapseni hoitavat oman elämänsä ja oman tonttinsa ikään kuuluvalla tavalla ja se riittää. En vaadi lapsiltani enempää kuin mihin heidän kykynsä riittävät ja saavat kaikkea harjoitella , mutta vastuuta ja vaatimuksia heillä ei ole vaikkapa kodinhoidollisista asioista, joita itse jouduin huolehtimaan ja kantamaan vastuuta näistäkin liian aikaisin äitini ollessa kykenemätön aikuiseen vastuuseensa.

Elämä on valintoja ja niiden seurausten kanssa elämistä. Olen itse opetellut tätäkin asiaa ja sisäistänyt sen melkoisen hyvin ja nykyisin saan sanoa asiasta myös tälle synnyttäjälleni, joka ei näytä asiaa koskaan ymmärtävän. Hänellä on aina joku muu syyllinen kulloiseenkin asiaan tai tilanteeseen ja syyttömyys/syyllinen löytyy joka lauseesta kun ongelmista hän haluaa puhua, lue arvostella toisten elämää.

Tätä samaa syyllistämistä joudun kuuntelemaan lasteni vuorovaikutuksessa keskenään, heidän elämässä korostuu syyllisen etsintä. aina, joka asiassa pitää olla syyllinen ja syylliseksi kelpaa ihan kuka vain, yleensä se tyyppi joka sillä hetkellä inhottaa eniten. Viimeksi tänä aamuna jouduin sanomaan, että riittää kun toteaa tilanteen, ei tarvitse etsiä syyllistä kun jääkapin ovi oli jäänyt auki tai se oli auennut huonosti laitettujen tavaroiden vuoksi tai jotain. Ihan sama, viesti lienee jokaiselle perheen jäsenelle selvä, eli huolellisuutta jokaisen toimintaan, ei tarvitse etsiä yhtä syyllistä. 

Lasten isän perheen sisäinen vuorovaikutus on perseestä. Siellä vuorovaikutus perustuu vain ja ainostaan vikojen etsintään ja syyllisen hakemiseen. Kun ulkona on ikävä keli, syyllinen löytyy perheenjäsenistä, tai jotakin muuta yhtä sairasta ja tämä ei ole muuttunut mihinkään . Nuorin lapsukainen on etevä tässä syyllisen etsinnässä, hän osaa myös väkivallan uhan avulla yrittää saada tahtoaan läpi ja toisinaan tehostaa isänsä lailla vaatimuksiaan pienellä potkulla sisaruksen kylkeen tai huitaisee ohimennessään ilmaistessaan ärtymystään aivan samoin kuin isänsä. Sanallinen vuorovaikutus perustuu toisen haukkumiseen ja lyttyyn lyömiseen ihan kuten isänsä tekee ja puhuu. Oma harmitus tai paha olo syyllistetään muiden viaksi, kuten isänsäkin tekee.

Itse en voi kuin ohjata, kertoa miten toimitaan normaalisti ja mikä on epänormaalia. Sanoittaa niinkin yksinkertaisesti, kuin että olen vihainen, koska asiat ei menneet minun toiveeni mukaisesti, minun haluni mukaisesti ja yritin väärällä tavoin nyrkkiä uhkailemalla saada tahtoni läpi, jne...

Vuosia olen tätä tehnyt, en voi kuin toivoa, että jokin siemen jäisi itämään siitä, mikä on normaalia ja mikä ei. Onneksi kuorensa alla siintää edelleen se tunteellinen ja myötäelävä ihminen, ja peli ei ole menetetty. Ja kyllä, meillä asuu murkkuja, joiden elämää yritän hankaloittaa kaikin tavoin ja joiden elämää pilaan minkä kerkiän olemalla aikuinen, fossiili ymmärtämättä enää mistään mitään.

torstai, 6. tammikuu 2022

Mene, kun et kykene kasvamaan aikuiseksi

Ärsyyntyminen, kiitollisuus, hyvä ja huono olo sekä paniikki tai helpotus vuorottelevat tunteissani kuin vuoristorata konsanaan. Pelko ja rauhoittuminen sekä muut tunteet kulkevat siinä sivussa milloin mitenkin. Edelleen on paljon arkipäivän pieniä asioita, jotka vieläkin saavat sisäisen hyvän oloni raunioiksi kerta heitolla.

Yksi tälläinen pikku asia arjessa on jokapäiväinen miesystävän taholta kotoisin oleva hylkäämisen kokemus. Se nousee nykyisin arjessa niin voimakkaana ja ristiriitaisena esiin ja itse tietenkin reagoin vihalla, joskus lievemmällä ja joskus vähän suuremmalla vihalla. En näytä vihaani, mutta silti se kaihertaa ja nakertaa ja vaikka kuinka kerron selvin sanoin tuolle ukonrähjälle, hän kääntää asiat aina ihan väärin päin, ja yleensä halveksunta nostaa päätään häntä kohtaan siinä tilanteessa. Ja ei auta, vaikka miten päin oman asiani esittäisin, jutut kääntyvät aina siihen, kuinka lapset sitä ja lapset tätä ja hänen työ sitä ja hänen työ tätä. Rähjäke ei näe, ei kykene kohtaamaan minua tai minun tarpeita sellaisina, kuin ne on. Hän elää jossakin mielikuvitusmaailmassaan ja on omaan elämäänsä kovin tyytyväinen, niin omaansa. Muuta hän ei näe, ei kuule.

Tiedän, parisuhde on kuollut kaikin puolin. Ei ole enää mitään sellaista, mistä edes yrittää pitää kiinni. Ei edes kädestä, pelkkä kosketus hänen taholtaan inhottaa minua suuresti. Likatahra, joka ei lähde edes pesemällä pois. Silti annan hänen jäädä, miksi? Tätä olen pohtinut usein mielessäni, olen yhtä usein kysynyt miksi hän ei lähde, kun kerta läheisyys tai mikään muukaan parisuhde ei tunnu kiinnostavan kanssani. Eräänä iltana yritin jälleen puhua hänelle, ja jälleen hänen yksinkertainen vastauksensa oli pelkkä toteamus, hänellä on hyvä olla ja hän on tyytyväinen, kun ympärillä on rauhallista ja hiljaista ja tämän hän totesi, kun kysyin häneltä, voiko kertoa edes kaksi hyvää syytä, miksi meidän pitäisi jatkaa yhdessä. Ei puhetta tunteista, ei puhetta välittämisestä, vain se, että hänellä on rauhaisaa ja hänellä on hyvä olo minun luona. Kysyin, entäs minä sitten? Kun itse en enää keksimälläkään keksi yhtään järkevää syytä jatkaa yhteisoloamme ja hän totesi, ettei hän voi minua auttaa . Siis mitä ihmettä?

En minä apua pyytänyt, yritin keskustella asiallisesti, semmoisesta pienestä asiasta kuin parisuhde tai siis siitä, mitä ei ole ja mihin en itse ole tyytyväinen ollenkaan. Teki jo siinä sanoa hälle, että painuu sinne missä päivä ei paista. Keskustelu ei onnistu, on se uskottava jo. Hän ei osaa ilmeisesti kuin voivotella omia vaivojaan odottaen että minä heittäytyisin hänen äidikseen ja paapoisin, kuin pientä lasta. Ja hah, siihen en kykene aikuisen ihmisen kohdalla.

 

torstai, 30. joulukuu 2021

Aatonaatto

Joululahjani saapui tänään ja ei siitä sitten sen enempää, paitsi että olen tavattoman kiitollinen ja onnellinen.

Vietämme joulun yhdessä, perheenä ja viime joulun tapahtumien jälkeen itselläni ja uskon muillakin olevan hieman jännittyneet ja ristiriitaiset tunnelmat kaiken suhteen.

Olen tässä pitkin lähentyvää joulua saanut jälleen toimia mm. äidilleni tukijana ja eräänlaisena terapeuttina, kun hälle viimejoulu meni meni pipariksi, niin, meni se kaikilla muillakin. Jopa minulla. Yksi pieni asia minua ketuttaa, se tapa, miten minut saadaan kokemaan syyllisyyttä viime joulusta, oli minun syyni, että kaikilla oli kurjaa ja huoli. Ja useampi läheiseni on myös ilmoittanut, ettei tämä joulu ole enää mukavaa viimevuotisen vuoksi.

Niin, pitäisikö minun sitten ilmoittaa, että kun vuonna äx minun yksi jos toinenkin joulu meni piloille muiden ihmisten vuoksi, niin kaikki muutkin tulevat joulut ovat sitten automaattisesti piloilla. Edellinen miesystäväni logiikkaa, hänellä on nyt joulut menneet piloille viime joulun  vuoksi. Minun vuoksi.

No, menihän ne pyhät, juhlaa ja sen tunnelmaa ei ollut kellään. Joulu on nyt ilmeisesti sitten riisuttu kaikesta edellisen vuoden tapahtuminen vuoksi ja juhlaksi ei voi sanoa enää, se mikä joskus olikin, on kadotettu.

Joulu on menettänyt merkityksensä kaikkien mielissä.

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.