keskiviikko, 26. heinäkuu 2017

Hovi ja juhlat

Mitenkäs se menikään, tuo positiivisuusajattelu? Jokin minussa ei ole vielä valmis päästämään irti vanhoista tutuista ajatus,-ja toimintamalleista ihan selvästikään. Sain eilen hirmuisen päänsärkykohtauksen, ilman mitään järkevää laukaisevaa tekijää. Ainoa asia, mikä mieleeni tuli, oli tuo, etten ole vielä valmis päästämään negatiivisesta energiasta tai sitten positiivinen energia on minulle liian voimakas kestää? En tiedä, mutta eilinen päivä ja ilta menikin sitten potiessa päätä.

Eilen minusta alkoi myös tuntumaan pitkästä aikaa tiskirätiltä, siis että minua taasen jokainen, jopa omat perheenjäsenet kohtelevat niin. Mietin myös ihmisiä, miten olen unohdettujen joukossa, kyllä sain kutsun suuriin juhliin, mutta motiivi taisi ollakin vain rahankeruu, ei niinkään se, että olisin pidetty juhlien järjestäjän mielestä.

Tämä ihminen, joka nyt kutsun postitti, on loukannut minua useasti kännisillä puheluilla, arvostellut minut ihmisenä paskaläjäksi ja vielä tänä päivänä en ole kuullut anteeksipyyntöä häneltä. Vuosien saatossa olin saanut olla siinä uskossa, että olimme olevinaaan jokseenkin läheisiä, mutta teeskentelyä se olikin, vain tavan vuoksi. Rahakuori, jonka juhlien järjestäjä saa, on minun osaltani se viimeinen lahja, olkoon kiitos kaikista edellisistä vuosista, jolloin tuo ihminen on sivuuttanut, antanut ymmärtää, etten ole tärkeä edes hänelle. Olkoon kiitos ja hyvästit.

Näiden juhlien kanssa on vähän samankaltainen tilanne kuin oli joskus muinoin. Olin todellakin tyhmä, koska oikeasti luulin ja luotin tuohon ihmiseen ystävänä, pitkäaikaisena sellaisena. Hänelle olinkin kuitenkin yksi kymmenistä hyväksikäytettävistä hölmöistä, jotka jaksoivat tukea häntä ja hänen hoviaan. Hänen juhliensa aikoihin aloin ymmärtää, ettemme ole oikeasti ystäviä, vaikka hän niin antoikin minun ymmärtää. Juhlien suunnitteluvaiheessa hän valitteli järjestämiseen liittyviä ongelmia jne ja tarjouduin olemaan apuna, koska hän antoi minunkin ymmärtää, ettei ne ihmiset, jotka olivat tiiviisti mukana juhlien jätjestämisessä, toimineet sankarin mielestä oikein ja asiallisesti. Sankari haukkui ja arvosteli jokaisen ihmisen minullekin erikseen ja yhdessä ja antoi minun ymmärtää, ettei ollut hänen syytänsä mikään jne. No, en saanut kuin kutsun juhliin tilinumeron ollessa suurella fontilla kirjoitettuna ja minulle tuli silloin tunne, että sainkin kutsun vain rahankeruuta varten ja oikeassa olin. Tuon ystävän toisena motiivina oli saada todistettua itselleen ja muille, kuinka hyvä tyyppi hän itse on, ja juhlat toimivat ikäänkuin todisteena hänen olemassaolostaan kaikkien niiden kutsuttujen keskellä. Hovi ja valtakunta ympärillä. Hänen sanojensa mukaisesti piti saada vuosisadan kemut, joista ihmiset puhuisivat vielä pitkään ja naapuritkin olisivat kateellisia jne.

Mutta takaisin tuohon tiskirättiasiaan. Kieltäydyn kunniasta, vieläkin opettelen sanomaan, ettei minua tai ketään muutakaan ihmistä saa kohdella niinkuin he väliin alentuvat kohtelemaan. Samoin, kuin isänsä kohteli minua, myös lasten nähden ja lasten kuullen. Ja jopa isänsä kohtelee edelleenkin ajoittain lapsiaan niin, alistaen heidät kynnysmatoiksi. Jos ei muuten, niin minulle haukkuu lapset yksitelllen ja rumasti ja joudun sanomaan suoraan, ettei sillä tavalla saa puhua kenestäkään, vielä vähemmän omista lapsista.

Lapsillakin on jokin tutka, he näkevät milloin olen sen verran vahvistunut tai vaihtoehtoisesti heikko, että heidän pitää tieten tahtoen tai sitten vahingossa kokeilla kepillä jäätä ja tökkiä vähän, siedänkö ja minkä verran. Sanonko takaisin vai vetäydynkö. Heidän pitää tasaisin väliajoin kokeilla, onko heillä minuun valtaa vaiko ei. Onnistuvatko pahoittamaan mieleni vai siedänkö kaiken sen, mitä he keksivät. Tätä onneksi nykyään on todella harvoin, entisen päivittäisen sijaan.

Eron jälkeen meillä jokainen lapsista hallitsi kodin tunnelmaa, menoja, tekemisiä jne. Kävimme aikamoisen valtataistelun lasten kanssa, ennenkuin kukot tunkiolla rauhoittuivat ja ymmärsivät vihdoin, kuka on vastuussa ja kuka määrää jne. Olivathan lapset nähneet koko ikänsä sen, miten isänsä hallinnoi minua kaikessa ja he käyttivät samoja temppuja minuun kuin olivat isänsä nähneet ja kuulleet tekevän. Samoin he olivat isänsä taholta manipuloituneet olemaan siinä luulossa, että minä olin syyllinen eroon ja minä olin läpeensä paha ihminen, joka ei ansaitse lapsia ollenkaan, vaan heidän isänsä pelastaisi heidät minun kynsistä. Se oli rankka parivuotinen niin minulle kuin lapsillekin.

Oma äitini on myös hyvin taitavasti osannut taidon mitätöidä ja arvostella ihmistä ja hänen tekemisiään. Sillä ei tunnu olevan väliä, ketä hän arvostelee, jos tuo kyseinen ihminen on erehtynyt sanomaan äidilleni totuuden jostakin asiasta, eikä ole lähtenyt mukaan äitini "luuloihin ja kuvitelmiin" asiasta kuin asiasta. Sitä mukaa, kun olen oppinut muodostamaan rajoja itseni ja esimerkiksi äitini välille, sitä enemmän saan itse henkilökohtaista arvostelua, mitätöintiä ja suoranaista halveksuntaa äitini taholta ja hän tosiaankin jakaa mietteensä myös kaikille sisaruksille ja muille tutuille.

Juuri nyt tajuan, että kaikki läheisimmät tai läheisimmiksi luulevani ihmissuhteet ovat olleet kovin narsistisia ja yhteensuuntaan toimivia. Olen todellakin ollut helppo uhri, koska olin äitini "kasvatuksella" oppinut olemaan uhrin asemassa, niin etten osannut edes huomata mitään erikoista näissä suhteissa. Juuri nyt tajusin, että kaikkia minun suhteitani on todellakin yhdistänyt tuo piirre, että olen ollut aina alisteisessa asemassa suhteessa toiseen osapuoleen ymmärtämättä sitä itse, koska minulle se on ollut normaalia. Äitini on osannut taitavasti käyttää aseenaan hylkäämisen pelkoa, samoin lasten isä aikoinaan. Samoin kuin entisen ystäväni, niin myös äitini ihmissuhteita voin kuvailla hovilla. Siis niin, että kuningattarella on oma hovinsa, joka toteuttaa kaiken hänen tarvitsematta sanoa sanaakaan, kun jo pelkistä eleistä ja vihjeistä jokainen osaa toimia, ellei halua päätään pantiksi pyöveliin.

 

 

 

tiistai, 25. heinäkuu 2017

Lupa onneen myös?

Tänään olen miettinyt sitä, miksen oikein uskalla unelmoida ja vaalia kaikkea sitä jo olemassa olevaa hyvää elämässäni.

Onko syynä se, että todellakin tiedän saavani kaiken sen, minkä haluan ja toivon? Vaiko sitten kyseessä onkin oma pelkoni. juuri sen vuoksi, että tiedän saavani?

Vai, onko syynä kenties se, että edelleen kuvittelen haluamisen, toiveet itselle itsekkääksi ja siis tuomittavaksi? Sainhan lapsuudessa useinkin moitetta omista unelmista ja omista toiveista ja niiden vuoksi minua määriteltiin itsekkääksi. Ja siis, normaalistihan lapsi on kovin itsekäs, ennenkuin oppii siitä pois kehittyen kohti epäitsekkyyttä. Minun kohdallani valitettavasti myös se ns. terve itsekkyys karisi pois.

 

Miksi pelkään? Pelkäänkö itsekyyttä ja sitä, että muuttuisin jotenkin itsekkääksi? Miksi minulle on muodostunut niin negatiivinen mielikuva myös siitä normaalista ja terveestä itsekkyydestä? Kai siksi, koska sain aikoinani niin paljon moitetta myös siitä, että yritin lastenkodissa pitää puoliani, tuloksetta.

Mitä sitten, vaikka olisinkin itsekäs? Mikä muuttuisi minussa? Paitsi se, että olisin todennäköisesti enemmän hyvinvoiva?

Jotenkin olen jo ihan tarpeeksi kulkenut elämää kärsimyksen teitä pitkin, joten voisinko poiketa polulta, muodostaa tienristeyksen ja valita kulkuni vaihteeksi toisin. Niin, että voisin kokea olevani onnellinen ja hyvinvoiva ja voisin tätä kaikkea myös opettaa ja jakaa myös lähipiiriini?

Olen koko elämäni ajan kokenut pääsääntöisesti vain kurjia ja negatiivisia asioita, ihan riittämiin ja ihan tarpeeksi. Kärsimystä, tuskaa, menetyksiä.

Tahtoisin todellakin kokea hyviä ja positiivisia asioita. Saamisia, elämän helppoutta ja iloa ja rakkautta.

Mutta, minua estää pelko. En ymmärrä, miksi pelkään kaikkea edellistä? Tai ymmärrän, kaikki uusi on vierasta ja pelottavaa. Ja positiiviset asiat ovat minulle kovin vieraita asioita. Niin vieraita, etten kykene kuvittelemaan edes. Koska ei ole kokemusta, ei näkemystä.

Jos se ei olekaan itsekästä haluta omaan elämäänsä iloa, positiivisia asioita? Mitä jos olenkin kasvanut kieroon ja väärään luuloon tuon asian kanssa? Ajatella, jos ilo ja positiiviset asiat eivät olekaan väärin, kuten olen ollut luullut?

Voiko ollakin niin, että rakkaus,ilo, ja kaikki sellainen onkin elämässä oikeasti tavoiteltavia asioita?

Mitä jos vain tuumaan, että nyt minulle riitti ja ravistan itseni hereille tästä painajaismaisesta elämäntiestä? Voisinko tosiaankin tehdä niin? Mikä muu kuin omat ajatukseni ja pelko estävät minua?

Miksi pelkään itsekkyyttä niin paljon? Onko se juurikin se minun heikko kohta, se johon tulen ns. lankeamaan ja sen vuoksi suojelen itse itseäni niin voimakkaasti? Onko negatiivinen itsekkyys sittenkin se minun piirre, joka on voitettava ja opittava tuhoamaan oikealla tavalla? Tuleeko minusta ylpeä, mikäli elämä menee kaikin puolin onnellisesti?  En osaa tätä nyt kirjoittaa oikein tai niin, että kukaan ymmärtää, mitä tarkoitan, riittää että tämä jääkin itselleni tuonne päähän hautumaan.

Mikä sai minut pohtimaan taasen tätä aihetta? No yllätykset, joita yhtenä päivänä koin ja kun omat pienen pienet huokaukset toteutuivat.  Moni asia yhdessä rytäkässä ja sain olla hetken jopa ihmeissäni, koska kaikki kävi niin helposti ja itsestään. Ja tälläkin kertaa selitin asian itselleni hyvällä tuurilla ja voihan sen niinkin sanoa :)

Tulisiko minusta mahdoton ihmisenä, jos voisin elää iloista ja myönteistä elämää? Unohtuisiko elämän opettama nöyryys juuri sillä hetkellä, kun huomaisin elämän olevan onnellista ja mukavaa ja kaikin puolin helppoa? Sitäkö pelkäänkin?

Yritänkö jotenkin suojella itseäni niiltä seurauksilta, joita positiivinen elämä toisi tullessaan? Luulen, että seuraukset olisivat negatiivisia minussa, kun taasen negatiivinen elämä tuo tullessaan positiivisia seurauksia?

Pelkäänkö siis itseni negatiivisia puolia niin paljon, etten uskalla antaa itselleni mahdollisuutta elämän iloon? Vaan ryven mielummin mudassa ja kaikessa negatiivisuudessa?

Tiedän olevani vahva ihminen, niin vahva että toiset pelkäävät minua ja minusta huokuvaa vahvuutta. Samaan aikaan olen kuitenkin heikko ja arka. Tätä ominaisuutta toiset ihmiset ovat käyttäneet minussa hyväkseen. Itse olen saanut pettyä liian monta kertaa omaan sinisilmäisyyteeni ja luottamukseeni ihmisiin. Olen myös onnistunut kuvittelmaan ja uskottelemaan itselleni ihmisten omaavan pääosin hyvyyttä, ihan kuten kaikissa saduissa on ollut onnellinen loppu ja hyvä on voittanut pahan.

Kuitenkin tasapaino on tärkeintä jokaisessa asiassa. Tänään en luota ihmisiin, tänään tiedän, että kuka tahansa ihminen voi olla luonteeltaan ilkeä ja pahansuopa, tahtoen toisille vain kaikkea pahaa ja epäonnea. Tänään en ole avoin, olen oppinut piilottamaan itseni tietoisesti muilta. Sinisilmäinen olen joskus edelleenkin, haluan tietoisesti kuitenkin antaa ihmisille mahdollisuuden, haluan uskoa ihmisen hyvyyteen, kunnes toisin koen ja näen. Edellenkin minussa on osa, joka kieltää minkäänlaisen pahuuden olemassaolon ihmisissä.

Mitä jos antaisin itselleni mahdollisuuden iloon, rakkauteen, runsauteen ja kaikkeen positiiviseen? Mitä jos antaisin kaikelle hyvälle mahdollisuuden ja luvan tulla osaksi elämääni? Voinko tosiaan niin tehdä?

 

 

 

 

maanantai, 24. heinäkuu 2017

Elämä on!

Kodin siivous, sekö on minun elämäni tällä hetkellä? Kyllä. Vieläkin kärsin tietyistä ajatusmalleista, joita rakensin itselleni niinä tuskaisina vuosina avioliitossa ja lasten ollessa pieniä.

Eli, vuosien aikana lasten tarpeet sekä koti ja pyykit pitivät olla tiptop, ennenkuin "pääsin" tekemään hetken jotakin omaa ja vielä niin, ettei ex ollut kotona ja huutamassa minulle, etten saisi lukea, tehdä käsitöitä jne ja myöhemmin kirjoittaa ja maalata.

Nykyiselläänkin en osaa tehdä mitään ns. omia juttuja, ellen ole laittanut kotia viimeisen päälle, pyykkejä pois päiväjärjestyksestä, ruokaa jne. Se on hassua, ja olen yrittänyt opetella pois tuosta omituisesta vaatimuksestani, vaikeaa se on ja monesti huomaan sitten olevani ikäänkuin tyhjän päällä, koska aikaa olisi tehdä kaikenlaista, muttei tavallaan voi, koska jokin kotihomma on tekemättä.

Fyysinen väsy kulkee koko ajan mukanani, sille on omat syynsä ja en oikein voi kuin opetella hyväksymään ne syyt. Niitä ei saa pois, ei vaikka haluaisinkin. Fyysistä väsyä on vain siedettävä ja sen mukanaan tuomia rajoituksia. Voin toki yrittää kotosalla kokeilla ja olenkin kokeillut kaikenlaista poppaskonstia, joista on apua tai sitten ei ole. Osa väsymyksestä on myös psyykkistä kuormitusta ja suoranaista kyllästymistä ja haluttomuutta aina vaan tarttua samoihin juttuihin yksin, tässä kotosalla.

Lasten ollessa tässä kotosalla edellisiä ongelmia ei ole, koska lapset on se minun normiarki ollut ensimmäisen lapsen synnyttyä asti.

Vielä kun oppisin elämään täyteläistä elämää myös niinä päivinä, kun lapset ovat isällään. Olen vain niin kasvanut siihen huolehtimiseen ja siihen, että omat ihan perustarpeet tulevat siinä lasten hoidon sivussa tyydytetyiksi. Ihmettelen edelleen sitä, miten ikäänkuin koko elämäni pysähtyy siihen hetkeen, kun lapset vaihtavat kotia. Edelleen, vaikka erostakin on jo vuosia aikaa. Tätä se varmaan on myös niillä, joiden lapset lentävät kodista omilleen ja yhenäkin onkin koti kovin tyhjä ja hiljainen. No, olen saanut siihenkin asiaan pehmeän laskun, pystyn hyvin mielin ikäänkuin luopumaan lapsistani, kun sen aika koittaa ja tosiaan, se hetki lähenee ollen jo kovin lähellä itseasiassa. Niin se aika vaan kuluu ja lapset kasvavat isoiksi.

Eron jälkeen olen yrittänyt elvyttää omia harrastuksiani, kuten lukemista ja käsitöitä. Ikäväkseni olen kuitenkin huomannut, etten kykene niihinkään enää. Käsitöissä en pääse alkua pidemmälle, lukeminen ei maistu ollenkaan, ja kaikki maalaukseni olen tuhonnut jälkeenpäin ihan itse, koska niistä en ole saanut sellaisia, kuin olen halunnut ja nykyisellään en viitsi enää edes yrittää aloittaa. Valokuvausta en voi harrastaa puuttuvien välineiden vuoksi ja sen vuoksi, ettei kuvista sitten loppupeleissä ole mitään iloa, kelleen.

Kaikki on ikäänkuin pysähdyksissä, koko elämä. Ollut erosta asti oikeastaan. Vaikka avioliitossa elämä oli mitä oli, se kuitenkin soljui eteenpäin vähän kerrallaan ja tiesin koko ajan, mitä kohti seuraavaksi elämä kuljettaa. Sekään ei aina lohduta, että ilman eroa viimetipassa en olisi nyt hengissä todennäköisesti. Olenko nytkään muuten kuin fyysisesti?

Kun tosiaan oma kokemus on se, että olen kuollut henkisesti. Minussa ei ole mitään jäljellä. Koen jatkuvasti sen, ettei minulla ole tulevaisuutta ja sekin, mikä häämöttäisi, on tätä samaa, mitä jo nyt elän. Eli hyvin tylsää ja hyvin tasaista perusarkea omine rajoituksineni ja tuo väsy on etenevää lajia, eli todennäköisesti se vie toimintakykyni jossakin vaiheessa lopullisesti. Näitä pahenemisvaiheita on nyt ollut melkoisen tiuhaan ja en palaudu niistä, vaikka olenkin lisävitamiinit, kivennäisaineet ja muut ravitsemukselliset asiat pitänyt kunnossa.

Ja kuitenkin olen koko ikäni ollut duracellpupu täynnä energiaa ja touhunnut koko ajan jotain. En ole osannut olla paikoillani tai olla tekemättä yhtään mitään ja nyt kaikkea edellistä olen joutunut pakon sanelemana joutunut opettelemaan.

Niin ja sitten nyt uutuutena olen saanut tuon selvän mielenkiinnottomuuden ja haluttomuuden tehdä mitään, koska kyllästyminen kaikkeen, ilman vaihtelua. Koska syvä yksinäisyys ja sen myötä myöskin haluttomuus ja kyllästyminen.

Itseäni ei oikein houkuttele ajatus vielä kiikkustuoliin vajoamisesta. Kuitenkin avioliitto jätti minuun niin syvät jäljet, etten enää kykene normaaliin sosiaaliseen kanssakaymiseen ihmisten kanssa. Asiaa ei ole myöskään auttanut se totuus, että olen ollut liian luottavainen kaikkien ihmisten suhteen elämässäni, liian sinisilmäinen ja kun totuus on tullut ilmi, se on ollut liian myöhäistä ja minulla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jättää kaikki ihmissuhteet elämästäni pois. Yksi ihminen kerrallaan paljastui ja jäi kiinni omista motiiveistaan, miksi uskottelivat minulle olevansa ystäviäni. Ja minä luotin, uskoin.

Niin, musiikkia kuuntelen vielä, joskus ja yhä harvemmin sitäkin. Se ei tuota enää samanlaista iloa, kuin ennen. Huomaan musiikin siivin vaipuvani sinne omaan maailmaani, niihin toteutumattomiin kuvitelmiin ja siitä en pidä ollenkaan, koska omat toiveeni ja unelmani eivät voi koskaan toteutua ja sen käsittäminen jokainen kerta sattuu aina vaan enemmän. Musiikki saa mielikuvitukseni lentoon ja se ei ole hyvä juttu olenkaan, koska loppupeleissä masennun omista ajatuksistani ja alan kiertämään kehää, joka johtaa kovin ikäviin ajatuksiin sitten. Ja tosiaan, kovin iloinen musiikki saa minut vain ärsyyntymään, samoin kaikki rakkausluritukset. Eli kohtaan musiikin avulla myös omia tunteitani, joita pidän tiukasti pois ja vältän niiden kohtaamista kestämättöminä ja kun en koe oikeastaan milloinkaan mitään positiivista tunnetta, kun ei ole mitään syytä tai elämässäni ei ole sellaisia asioita, joista voisin kokea positiivisia tunteita. Yleisesti kaikki aiheuttaa vain negatiivisia tunteita ja niiden käsittely on aina kovin raskasta.

Kuten esimerkiksi oma kateuteni, selviän ja pärjään sen kanssa ja onnistun senkin työntämään pois mielestä. Mutta se aiheuttaa sitten oman turhautumisen, koska joko en ole itse kokenut positiivisia asioita, tai tiedän, etten tule kokemaankaan. En ole itse saanut jotakin asiaa ja tiedän sen olevan mahdotonta omalla kohdallani. Ja näiden hyväksyminen vie aina aikansa. Samalla joudun hyväksymään itseni jokainen kerta ikäänkuin uudelleen.

Painin siis arjessani jatkuvien pettymysten kanssa ja niiden sietämisen, unohtamisen kanssa. Olen niin paljon niellyt pettymyksen kyyneleitä, ettei mikään oman elämäni onnistuminen tai hyvä ole riittänyt tai riitä korvaamaan sitä pettymyksen määrää, jonka olen joutunut nielemään. Pettymykset kummittelevat ja sumentavat yleensä kaiken hyvän ja sellaisenkin, mistä olen yrittänyt olla iloinen ja kiitollinen. Liika on vain liikaa.

Harvemmin olen saanut kokea yhtään mistään onnistumisia. Ja yleensä jokaista pientäkin onnistumista varjostaa jonkinlainen mentys tai pettymys. Nekin vähän onnistumisen kokemukset ovat olleet kovin lyhytikäisiä, ja yleensäkin olen myös ne joutunut kokemaan täysin yksin tai sitten niin, että minun jutut ovat olleet vain itselleni merkityksellisiä, muut eivät ole osanneet iloita kanssani ja kovin usein ne minun pienetkin onnistumiset on mitätöity ja lytätty. Niin, että olen jopa joutunut kokemaan syvää syyllisyyttä omista onnistumisista.

Tiedän sen, etten ole koskaan oppinut arvostamaan itseäni, joten minun on ihan turha edes odottaa, että joku muu osaisi arvostaa minua. Mutta, en ole koskaan kokenut sitä, millaista on, kun joku arvostaa pelkästään ihmisenä.

Olen omaa negatiivista asennettani korjaillut enemmän positiiviseksi ja siitäkin olen saanut toisten ihmisten taholta kuulla, miten sekin on väärin tai muutoin olen siitäkin joutunut kokemaan syyllisyyttä. Ikäänkuin en saisi olla edes positiivinen?

Olen tehnyt paljon itsekseni töitä hyväksyessäni elämäni sellaisena kuin se on ollut, olen todellakin yrittänyt muuttaa kaikki ne asiat, joihin voin itse vaikuttaa ja jotka olen voinut muuttaa. Työ on vielä jollain lailla kesken, tai sitten ei.

Nyt totuus on kuitenkin, etten voi enempää itse tehdä. Jokainen hetki on vain yhtä hyväksymistä asioista, tietoisuutta, etten voi tehdä enempää kuin olen jo tehnyt. Oli asia sitten mikä tahansa, kaikessa on tullut seinä vastaan. Ja niitä siipiä minulla ei ole, ei ole tikapuita tai mitään muutakaan, että voisin kiivetä tuon seinämän ylitse. Olen jo kertaalleen kiertänytkin tuon muurin, ja en ole löytänyt mitään, mistä mennä läpi.

Vain hyväksymistä, ja enää jaksa taistella vastaankaan. Kun ei ole mitään, minkä vuoksi. Kun lopputulos ei ole mitenkään yllättävä, aina saan nuolla itse omat haavani ja sitä en enää jaksa. Arpia on ihan liikaa ja ne on jo ihan liian suuret. Ei ole edes oikeastaan mitään ehjää, kaikki on jo kertaalleen revitty auki ja paikattu.

En voi kuin todeta miljoonannen kerran, että elämä on!

Elämä on se helvetti, josta raamatussa pelotellaan. Tämä on se liekkimeri, jossa ihminen kituu ja kärsii pois omia syntejään, omia itseaiheutettuja syntejään. Tämä maa on se paikka, jossa todellakin kokemukset omakohtaisesti opettavat, kasvattavat kaikkia ihmisen ihailtavia ominaisuuksia ja ennenkaikkea sietämään kärsimystä. Rakkaudesta minun on ihan turha puhua, koska siitä en ole saanut kokemusta. Tiedän, etten osaa rakastaa, en sillätavoin kuin ihminen, joka on elänyt yltäkylläisessä rakkauden piirissä koko ikänsä. Olen yrittänyt itse parhaani rakastaa muita, mutta se ei ilmeisestikään ole riittänyt,ainakaan sen puolesta, mitä olen itse kokenut ja saanut takaisinpäin. Pelkkää vihaa, kiukkua, arvostelua, hylkäämistä, haukkumista jne. kaikkea ikävää.

 

 

 

lauantai, 22. heinäkuu 2017

Ei uutta

Eiköhän tämä taas tästä, pieni aallonpohja ja synkistely jo riitä hetkeksi. Nokka kohti uusia tuulia, vaikkei ole hajuakaan siitä, mistä tuulee?

Se vaan on niin koettu, ettei apea mieliala johda mihinkään, paitsi omalla kohdallani se on jonkinlaista lepoa ja irtipäästämistä asioista. Se on luopumista ja luovuttamista hyvällä tavalla, jotta jaksaa taasen elämän uudet kiemurat.

Tosin, elämääni ei ole ilmestynyt mitään uutta, ei edes näköpiirissä ole mitään sen kummempaa. Kuitenkin pieni sisäinen myrsky puhdisti ja on jälleen helpompi olla ja elää.

Edelleen pohdin samoja näköalattomia tulevaisuuden juttuja, siis sitä, mihin ja miten tähtään jatkossa. Tajusin tuossa yhden suuren asian, josta myös luovun jatkossa, eli mahdollisuudesta raskautua. Olen jo sen ikäinen, ja lapsia on omasta takaa ihan tarpeeksi, joten ensi syksyn tai talven aikana tuokin asia olisi hoidettava pois päiväjärjestyksestä. Mutta, silti päätöksen tekeminen ja oma alitajuinen toive asian suhteen ja siitä luopuminen kirpaisee hieman. Jotenkin olen kokenut, ettei lapsiluku ole vielä täynnä kohdallani, mutta kyllä se nyt on. Tässä asiassa kuuntelen mieluummin järkeäni, kuin sydäntäni.

Eri asioista luopuminen joko vapaaehtoisesti tai väkisin on aina yhtä kamalaa. Varsinkin, jos luopumista on saanut harjoitella koko ikänsä ja senkin suhteen on jo mittari ns. täynnä. Oikeastaan, kun olen luopunut kaikista ihmisistä elämäni aikana, olen luopunut monista muistakin asioista, voin sanoa jo osaavani päästää irti ja olemaan edes takertumatta mihinkään. Mikään ei ole ikuista tällä pallolla, ei. Hetken voi kulkea vierellä, mutta hyvästit on osattava ajoissa jättää.

Näköalattomuus tulevaisuuden suhteen tuntuu ajoittain kamalalta, juurikin se, ettei voi suunnitella mitään etukäteen. Kuten olen jo niin monesti kokenut todeksi sen, että jos jotakin toivon, suunnittelen jne. Menee kaikki mönkään. Kuten keväällä kävi. Suuri haave päästä perheen kanssa pienelle lomalle kaatui. No, ensikesänä sitten uusi yritys?

Se, ettei ole mitään, mitä odottaa tulevalta, tekee elämästä jotenkin irrallisen. Kun jokainen päivä on samanlainen edelliseen verrattuna ja sitä vaan jatkuu vuodesta toiseen, alkaa väkisinkin kyllästyttämään. Ja tietoisuus siitä, että tilanne tuskin muuttuu mihinkään suuntaan lähiaikoina saa oman toivon väkisinkin hiipumaan.

Niin, minkä toivon? Mitä toivon? Miksi? Sitäkään kun en tiedä. Päiviini jotain täytettä? Jotain muuta, kuin hengailla tässä kotona? Mutta mitä? Ajatusrataa kulkien pidemmälle kaikki mieleen tulevat asiat kaatuvat joko yksinäisyyteen ja siihen, etten halua yksin mennä ja tehdä. Kotioloissa on yksinäisyyttä ihan tarpeeksi. Ja toinen mihin viimeistään kaikki kaatuu on rahattomuus, se ettei yksinkertaisesti ole varaa mennä ja tehdä mitään. Kaikki maksaa liikaa siihen nähden, että saan edes perustarpeet lapsilla hoidettua jotenkin.

Säästän aina, jokaisessa asiassa, koska on pakko niin tehdä. Laskut on maksettava jokatapauksessa. Mihinkään ylimääräiseen ei siis ole varaa. Köyhän elämä kiertää jatkuvasti noidankehää ja valitettavasti myös ajatukset pyörivät kaikessa siinä, mitä pitäisi olla ja mitä pitäisi saada niin itselleen kuin lapsilleen. Mikään kun ei ole itsestäänselvää meille.

Tuon taloudellisen noidankehän rikkomiseen tarvitsisin ihmeen. Toiset saavat hyvän jalansijan elämäänsä perintöjen ja omien vanhempiensa taloudellisella avulla. Omat pienet perintöni menivät exän taskuun, hänen harrastuksiinsa ja autoihinsa. Erossa en jaksanut riitauttaa yhtään mitään, minulle riitti kunhan vain pääsin pois hänen kynsistään. Jos minulla olisi ollut voimia tai tukea, en kärsisi tällä hetkellä taloudellisista vaikeuksista, vaan voisin keskittyä muihinkin elämänosa-alueisiin, toisin kuin nyt.

Harmissani olen erityisesti siitä, miten olen vuosia joutunut säästäen hankkimaan kaiken kotiini, ihan kuten nuoret, jotka ensimmäistä kertaa muuttavat omilleen ilman vanhempiensa avustusta. Heti eron jälkeen muistan kysyneeni sisaruksiltani ja äidiltäni apua, ihan perusasioiden saamiseen, kuten liinavaatteiden ja astioiden, pyyhkeiden jne. Kukaan ei vahingossakaan halunnut auttaa. Eivätkö he ymmärtäneet tai uskoneet, että muutin pois todellakin tyhjin käsin? Vai oliko siinä kiitos minulle minun taloudellisesta avusta heillepäin? Olin kuitenkin ollut äidilleni taloudellinen apu koko aikuisikäni ja hän huoli aina itselleen kaiken sen, mistä milloinkin olin luopumassa, samoin sisaruksille kelpasivat oikein hyvin lasteni tavarat ja vaatteet jne. Olin ollut kaikille tukena elämän kriiseissä, ilman ajatustakaan siitä, että joskus olisin itse avun tarpeessa.

Tuolloin eron aikaan koin järisyttävällä tavalla sen, miten rahani ja apuni olivat aina kelvanneet läheisimmille. Mutta sitten, kun kerrankin olin itse avun tarpeessa, sitä en saanut. Jäin niin yksin ihan kaikkien asioiden kanssa. Mutta, siitäkin selvisin. Yksin.

Tänään kodissani on onneksi perusasiat hankittuna ja jokaisen työpätkän tilistä säästän, mutta myös ostan jotakin pientä parantaakseni kodin viihtyvyyttä esimerkiksi säilytystiloihin liittyen. Kaiken kertaalleen menettäneenä menetin myös sen tavaroihin kiintymisen. Tänään mikään esine ei ole sellainen, ettenkö voisi luopua siitä. Kokemuksena oli hyvin opettavainen ja kasvattava. Tavara on vain tavaraa, korvattavissa aina vastaavalla.

Ihmisiä ei niinkään voi korvata, ei ihmissuhteita. Olen itse ollut todennäköisesti osaltani aiheuttamassa omaa yksinäisyytäni, ainakin mitä lähimpiin sukulaisiin tulee. Se, että jokainen oli koko ikänsä saattanut luottaa minun avuliaisuuteen, muuttuikin epävarmaksi. Minusta ei saanutkaan enää tukea ja turvaa samoin kuin ennen, koska olin itse kaiken sen tarpeessa. Minuun loukkaannuttiin, ei ymmärretty ollenkaan ja kaiken tuon seurauksena otin myös itseeni paljon ja loukkaannuin myös heihin. Siitä alkoi pitkä matkani kohti ymmärrystä huomata ja asettaa omia rajoja, huomata se, miten ihmissuhde voi toimia vain yhteensuuntaan, ilman minkäänlaista vastavuoroisuutta. Ymmärsin, että olin koko ikäni ollut vastuussa äidistä ja sisaruksista, ilman äänioikeutta koko asiaan.

Tänäänkin tuota lapsuudenkodin vastuuta yritään minulle siirtää, en huoli sitä enää, paitsi omien rajojeni puitteissa ja niin, että se mistä otan hetkellisesti vastuun, palautuu kyllä takaisin sinne, minne se kuuluukin. En ota toisten taakkoja enää omalle kontolleni. En hoida, en järjestele, en huolehdi kuin omista asioistani. Apua toki annan pyydettäessä, mutten niin, että itse näännyn taakan alle ja apu on sellaista, että se auttaa pärjäämään omineen jatkossakin.

Suku on pahin, niinhän sitä sanotaan. Ymmärrän sen omien kokemusteni kautta.  Niinkauan asiat ovat hyvin, kun on se syntipukki ja vastuunkantaja olemassa ja johon turvaudutaan pienimmässäkin asiassa. Mutta, sitten alkavat ongelmat, kun tässä tapauksessa minä vastuunkantajana ja syntipukkina kieltäydyn kohteliaasti kunniasta ja jätänkin asianomaiset hoitamaan asiansa ihan itse, siten kuten taitavat. Siitä ei seuraa kuin armotonta arvostelua, vihanpitoa, kiukkua ja närää ja toiset ihmettelevät ja puhuvat seläntakana ja ikäänkuin liittouvat keskenään." Kun se on sellainen", on hyvin tutuksi tullut lause korvissani tarkoittaen minua.

Sisaruksistani kukaan ei vahingossakaan halua muistaa sitä, miten olen joutunut koko ikäni huolehtimaan niistä asioista, joita äitini ei kyennyt, tai ei halunnut tai ei välttämättä edes osannut. Kukaan ei vahinnossakaan ole voinut ajatella, että minunkin raja tuli jossakin vaiheessa vastaan, kahdesta taloudesta huolehtiminen ei ollut kovin mielekästä, saati sitten eron aikaan, kun itsekin oli avun tarpeessa, saamatta sitä kuitenkaan.

Toisinaan mietin, miksi esimerkiksi me sisarukset olemme kateellisia toinen toisillemme? Onko äitini puheillaan kylvänyt rikkaruohja meidän sisarusten väliin, koska jos olisimme hyvissä väleissä, äitini kokisi jäävänsä huomiotta, kuten olen kiinnittänyt asiaan huomiota vuosien aikana. Äitini nauttii olostaan huomionkeskipisteenä, jos ei muuten saa huomiota seurassa, hän alkaa kovaänisen valituksen omista sairauksistaan jne. Jos äitini taas huomaa jäävänsä vaikkapa lastensa huomion ulkopuolelle, hän alkaa sen pahanpuhumisen ja toisten elämän epäkohtien pikkutarkan kertomisen, vain saadakseen kuulla kuuntelijansa arvostelut tuota toista kohtaan. Olen vuosien aikana kiinnittänyt tähänkin paljon huomiota, että äitini on ollut osasyynä väliemme viilenemiseen sisaruksien kanssa. Äitini osaa taitavasti antaa ymmärtää ja vetoaa aina siihen, että joku sisarus on sanonut jotakin ja kun asiaa kysyy asianomaiselta itseltään, on tämä ihan huuli pyöreänä ja ei ole koskaan kuullutkaan asiasta.

Ymmärrän äitiäni hieman paremmin sen valossa, että hän on oman sisarusparvensa nuorimpia lapsia ja hänestä on pidetty huolta, liian hyvää huolta niinkin hyvin, ettei hän todennäköisesti oppinut koskaan kantamaan itselleen kuuluvaa vastuuta. Koska vielä tänäkin päivänä hän saattaa hyvin luottavaisesti tuumata pienessä hiprakassa, että kyllä se ja se hoitaa, jne. Kaikki hänen hyvä onkin vain ollut hautautuneena suureen määrään katkeruutta, joka on alkanut vuosien myötä sulaa pois. Äitini ei ole koskaan oppinut ottamaan vastuuta, saati kantamaan sitä, ei edes ymmärtämään, mitä sellainen tarkoittaa elämässä. Joten, elämä opettaa ei ole pätenyt hänen suhteensa, koska aina on löytynyt se joku, joka viimekädessä huolehtii ja kantaa vastuun äitini puolesta.

Asiasta kukkaruukkuun. Meillä edelleen kaikenlaiset tavarat jatkavat itsenäistä kävelyään ulos talosta. En oikein tiedä, minne ne menevät, mutta takaisin niitä ei ole häviämisensä jälkeen kuulunut. Viimeisin hävikki on tapahtunut pyyhkeissä. Kaikki muutama vuosi sitten hankitut uudet pyyhkeet ovat kadonneet. Olen kolunnut jokaisen paikan tästä talosta ja ei näy jälkeäkään. Harmillista. Ja nyt tähän hätään en edes muista, että lapset olisivat käyneet missään, missä olisivat pyyhkeitä tarvinneet eli ei ole voinut jäädä heidänkään jäljiltä minneen. Ja kukaan ei ole niitä kuljettanut muutoinkaan pois tästä talosta, joten mysteeri on suuri. Meillä kun kaikki tavarat ovat sellaisia ja koti muutoinkin sellainen, ettei turhaa tavaraa ole mitään ja valitettavasti kaikki, mikä löytyy tässä talossa, on sellaista, jota oikeasti tarvitsemme. Ja olen pulassa ollut jo monta kertaa, kun jokin tuiki tarpeellinen asiat/asia on kadonnut. Tiedän tavarat suurinpiirtein, jotka menevät isälle lasten vaihtaessa kotia, joten sielläkään mitään ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla. Uudet sukat, samoin oikeastaan kaikki uusi, mitä olen ostanut, on itseasiassa kadonnut, siis sellaista kaikkea pientä. Niin ja viimeisin huomio oli kaapista juomalasit, siis ne ainoat ja koko ajan käytössä olevat ovat hävinneet. Kukaan lapsista ei tunnusta rikkoneensa, mutta silti. Ne kun juuri riittivät meidän käyttöön, niin nyt jäljellä ei ole kuin muutama. Meillä siis häviää kaikenlainen käyttötavara ja itseasiassa myös wc-paperit ja ruuat kaapeista pakkasta myöden ja edes pakastusrasioista ei jää jälkeäkään. Usein vuosien aikana tullessani töistä tai muualta kotiin, minusta on tuntunut ihan siltä, että joku olisi ollut poissaollessani meillä, monesti kaapit on myllätty, vaikka olisin ne juurikin järjestänyt, roskia ilmestynyt kuin tyhjästä lattialle. Ja en ole ainoa, joka on asian huomannut, lapseni ovat kyselleet samaa tullessaan tyhjään kotiin ja kysyvät minulta, oliko jokin ns. hullusti kun lähdin kotoa.

Tässäkin kodissa on ennen minua asua useita perheitä, avaimia on kadonnut myös lapsiltani, joten periaatteessa olisi mahdollista, että joku on tosiaan käynyt hankkimassa kodistani pientä sivutuloa. Törmäsin  ilmiöön, jossa ihmiset vaihtavat tavaroita ja välittävät tavaroita somessa, esimerkiksi ruokaa ja hygieniatarvikkeita vastaan. Ja eräs naapurini harrastaa tätä hyvin ahkerasti ja muistelen hänen joskus maininneen ohimennen, että olisi peräti asunut joskus tässä samassa asunnossa, missä itse nyt asun. Ja tämä selittäisi sen, miksi juuri tuo kyseinen naapuri on melkoisen säännöllisesti käynyt oveni takana ja kun avaan oven, hän häkeltyy ja alkaa kyselemään mitä ihmeellisempiä asioita ja itse olen ihan puulla päähän lyöty hänen omituisesta käytöksestä ja olenkin ajatellut hänen olleen jotenkin höpsähtänyt tai jotain hänen käytöksensä perusteella. No, uudet lukot ja avaimet on onneksi tuloillaan, niin varmaankin tämä ilmiö jää vähemmälle jatkossa. Uskoisin, että hänen tavaravaihdosta aiheutuva ylimääräinen liikennekin loppuu siihen paikkaan? Saa nähdä, miten käy.

 

 

 

 

 

 

 

keskiviikko, 19. heinäkuu 2017

Oman elämäni raunioilla

Yksittäiset hetket saavat minut ymmärtämään sen, miten todellakin seison oman elämäni raunioilla! Niin juuri, oman elämäni raunioilla! Tekee mieli huutaa, itkeä, raivota, kiljua, ihan mitä vaan.

Kuitenkin istahdan tähän ja kirjoitan, itku kurkussa. Yksin.

Ymmärrän, että olen vain kyennyt selviytymään erosta, en ole vielä edes ajatuksen tasolla onnistunut käsittelemään sitä, en missään laajuudessa. En kykene siihen. En kykene ajattelemaan saati kestämään sitä suunnatonta surua, jonka ero minussa aiheuttaa. Erosta on aikaa jo vuosia ja silti olen ikäänkuin jämähtänyt paikoilleni. Yksin on kovin vaikea käsitellä niitä tunteita, joita itse pelkään. Se tuska on jotain ihan käsittämätöntä, kaiken sen menetyksen tajuaminen on raskasta.

Olen onnistunut sivuuttamaan eronkin käsittelyn, kuten jokaisen tapahtuman elämäni aikana, olen kyennyt pitämään ajatukseni niin hyvin kasassa ja niin poissa mielestä, ettei ole tarvinnut miettiä. Olen vain pyrkinyt jatkamaan elämästä selviytymistä, en kohtaamaan tunteitani. Oikeastaan olenkin paennut omia tunteitani koko ikäni.

Ja nyt koin jälleen ikävän muistuksen asiasta, erosta ja käsittelemättömistä tunteistani siihen liittyen. Järjellä jälleen tiedän, että minun pitäisi, mutten kykene. En ikäänkuin osaa antaa itselleni lupaa surra menetystä, en halua kokea vihaa, vaikka se kytee sisälläni.

Olen onnistunut uskottelemaan itselleni, että saan olla tyytyväinen, kunhan vain saan elää ja olla rauhassa ilman mielipuolen häirintää. Kuitenkin, menetys on aina menetys.

Kirjoittaminen tuntuu olevan ainoa keino itselleni purkautua, edes vähän. Tiedän, ettei tämä riitä kuitenkaan purkamaan kaikkea sitä sisäistä pahaa oloa, joka tuntuu nyt vain kasautuvan. Epätoivoisesti yritän miettiä kaikenlaista muuta, vaikka minun pitäisi pystyä kohtaamaan nyt itseni ja omat tunteeni. En vain tiedä keinoa ja minusta on jotenkin väärin surra jotakin itsestäänselvää, eroa huonosta liitosta. Eikö minun pitäisi olla vain ja ainostaan kiitollinen siitä, että olen ylipäänsä hengissä?

Ei, tuossa yhtälössä on jokin ristiriita, jota aivoni eivät käsitä, jota en itse käsitä.

Minun pitäisi kyetä suremaan menetettyä avioliittoa ja kaikkea siihen liittyvää, en vain pysty. Hetkittäin tulee suru, jonka sitten hylkään järjettömänä ja koen syyllisyyttä siitä, että moinen ajatus/tunne edes tulee kohdalleni.

Oikeastaan minun pitäisi kyetä suremaan kaikkia niitä menetyksiä, joita olen kohdannut koko elämäni aikana. Koskaan en ole kuitenkaan oppinut sitä, miten surra. En ole koskaan nähnyt, miten tai missä. Koskaan en ole saanut lupaa omille tunteilleni, vaan aina minun tunteeni on mitätöity ja lytätty. Ja loppujen lopuksi olen kasvanut siihen niin, että myös minä itse teen itselleni samaa oppien olemaan kohtaamatta edes tuntojani.

Koen syyllisyyttä, kun yritän miesystävälle kertoilla tunteistani ja hän ensimmäisessä lauseessaan saa minut vihaiseksi sanomalla, että jollakin on asiat vielä huonommin. Joo, niin on ja tiedänkin sen, mutta eikö minulla ole oikeutta tuntea näin? Enkö saa tuntea, kuten tunnen?

Tekeekö jonkun toisen vielä kurjempi kurjuus minun kokemastani kurjuudesta jotenkin parempaa ja paremmin siedettävämpää? En ole vastuussa toisten kokemista kurjuuksista tietääkseni? En ole tietääkseni ollut aiheuttamassa yhdenkään suomalaisen lapsen kokemaa nälkää vanhempien alkoholismin vuoksi? Jos näin olisi, kai olisin jo aikaa sitten tehnyt kaiken voitavani tuon lapsen ja perheen eteen?

Meillä ei nähdä nälkää, ei kärsitä kylmyydestä, ei ole väkivaltaa, ei henkistä kiusaamista ja päällisin puolin köyhyyttä lukuunottamatta kaikki onkin kunnossa. Joten ei miesystävä voi ymmärtää minua ja tätä minun sisäistä kokemusta, jossa on todellakin kerääntynyt koko elämän mittainen tunneskaala. Onhan hänkin oppinut näkemään minut vahvana ihmisenä, joka ei ihan pienestä lannistu tai lyhisty kokoon.

Niin, onneksi näitä synkkiä päiviä on harvoin, hyvin harvoin ja tiedän itsekin niiden menevän yhtä nopeasti ohi, kuin ne tulivatkin. Kun unohdan ne alkuperäiset asiat, jotka ylipäänsä minua muistuttivat kaikista niistä menneisyyden menetyksistä ja kaikista niistä tulevaisuuden mahdollisuuksista, palaudun jälleen siihen normieloon, oloon.

Suotakoon minulle nyt edes ne muutamat päivät synkistelyä, se tekee oikeasti vain hyvää sukeltaa pohjalle ja nousta sitten ylös. Viimepäivinä on vain ollut ympäristössä niin paljon sellaista, joka on muistuttanut minua kaikista käsittelemättömistä tunteista ja niiden pilkahdukset ovat aina yhtä vaikeita kestää. Edelleen ne ikäänkuin murtavat minut.

Asioiden hyväksyminen sellaisenaan on todellakin eri asia, kuin niiden juttujen läpikäyminen tunteen tasolla. Joskus pääsen ehkä kurkistamaan itseeni myös tunnepuoleen, mutta sen aika ei ole vielä.

Huomenna on jälleen uusi päivä, uskoisin, että kovin samanlainen kuin tänään, eilen, viimeviikolla jne. Mutta huomenna kestän sen taas. Kestän vääjäämättömän yksinäisyyteni ja nämä ikuiset kotityöt, joilla saan päiväni jotenkin kulumaan. Huomenna kestän jälleen opitun tekohymyn, jonka vedän päälleni välttääkseni ikävät kysymykset ja syyllisyyden surusta, joka peittyy naamion taakse.

Minun suruani eivät toiset kestä. Eivät kyllä iloakaan. Joten parasta on vain pysyä neutraalina, ilmeettömänä ja rauhallisena tehden kotityötä, josta en enää pidä sitten yhtään, muttei ole muutakaan.

Joten, ympyrä sulkeutuu ja sama kehän kierros jatkuu, jatkuu, loputtomiin.

Elämäni rauniot, tässä se on. Yksin.

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.