perjantai, 15. kesäkuu 2018

Ettenkö ole ainakin yrittänyt?

Pitkästä aikaa nukuin pitkään ja hartaasti. Pari edellistä yötä olenkin valvonut myöhään lasten vuoksi. Ei mitään uniongelmaa vakavampaa onneksi ja nyt on vielä loma...

Mieleni on vihdoinkin tyyni ja hiljainen kevään myrskyn jälkeen. Pystyn jälleen keskittymään myös itseeni ja oman hyvinvoinnin etsimiseen. Saan olla iloinen siitä, että olen edellisten vuosien aikana tehnyt paljon käytännössä sellaisia ratkaisuja, jotka ovat lisänneet omaa hyvinvointiani ja vähentänyt omaa taakkaani, niin että ne vähäiset voimavarat on jääneet perheen käyttöön.

Olen oikeastaan sanaton, juuri nyt koen aitoa iloa ja hyvinvointia tässä hetkessä. Kiitollinen olen monesta jo selvinneestä asiasta lasten elämässä ja siitä ettei heidän elämänsä järky enää keväisestä sen enempää, asiaan on löytynyt ratkaisu ja toivon sen nyt sitten pitävän. Kiitollinen olen omasta hyvinvoinnistani ja siitä, miten olen oppinut käsittelemään vaikeita juttuja itsekseni. Kiitollinen olen juuri nyt tästä hetkestä, rauhasta ympärilläni ja hyvinvoinnista. Toivon tämän jatkuvan pitkään.

Samalla herää kysymys, pieni sellainen. Mitä minä teen elämälläni? Miten ansaitsen elantoni jatkossa? Olen tietoisesti joutunut sulkemaan useita ovia jälkeeni ja jättämään hyvästejä mahdollisille ansioille, koska minusta ei vain ole enää niiden hommien tekemiseen.

Jotakin kuitenkin haluan tehdä elämässäni myös niin, että siitä saan palkan ja kykenen elämään sillä. Kysymys onkin suuri, mitä? Mitkä on ne minun juttuni kaiken jälkeen, mihin minusta on enää ihmisenä ja työn tekijänä?

Uudelleenkouluttautuminen ei houkuttele taloudellisen kurjistumisen vuoksi ja sen vuoksi, että jo nyt osa lapsista opiskelee itse ja olisi täysin mahdotonta minun enää sujuttautua mukaan tuohon pakettiin, talous ei sitä kestä, kun ei se meinaa nytkään kestää useamman lapsen koulumaksuja, joita tulee väistämättä.

Ärsyttää joskus niin kovin, kun aina ja jokaisessa asiassa esteeksi muodostuu raha ja sen puute. Joo, rahaa saa menemällä töihin, mutta se ei niin yksinkertaista minun kohdallani. Voisin jossitella loputtomiin, jos niin ei olisi käynyt, olisin tälläkin hetkellä tyytyväisenä? työssä. Mutta, kun nyt aikanaan niin kävi, olen tässä ikävässä tilanteessa ilman omaa syytäni. Olen yrittänyt parhaani, olen kokeillut erilaisia juttuja ja todennut, etten pääse enää siihen normaaliin takaisin, se on kohdallani täysi mahdottomuus.

Kuitenkin haluan jotakin tehdä, sellaista mistä pidän ja mistä saisin sen palkkani. Keväällä olin tosiaan työkokeilussa omasta tahdostani, ja lopputulos oli, etten enää halua kokea samanlaista nöyryytystä toiste. Se oli kamalaa, olla työssä ilman palkkaa, vain 9 euroa kulukorvauksina päivästä. Minun kohdallani se kulukorvaus tarkoitti sitä, että bensiiniin ja siis työmatkoihin upposi tuo summa, edes eväitä en kyennyt hankkimaan enää sen jälkeen kun sain yllättävän pysäköintivirhemaksun paikasta, johon olen jo vuosia autoni jättänyt. Työkokeilusta ei ollut minulle muuta hyötyä, kuin sen tosiasian toteaminen, että jo 6 tunnin työpäivä on liikaa omalle voinnille. Se on sen neljä tuntia, minkä kykenen tehokkaasti työskentelemään ilman väsymyskohtausta.

Elämääni varjostaa siis rajoitteet, joiden kanssa olen oppinut elämään arkea kotosalla. Toivoisin niin kovin saavani sen juuri itselleni sopivan työn, mutta ainakin tällä hetkellä pääni lyö tuon asian kanssa tyhjää. En sitten millään keksi, mitä edes tahtoisin työkseni tehdä tulevaisuudessa?

Jotakin, josta saa palkan ja työ on mieluisaa ja sitä jaksaa sitten puurtaa pidempäänkin vajailla tunneilla. Mahdotonta, sanoo oma järkeni tähän. Jotakin kuitenkin pitäisi keksiä ja löytää ratkaisu tähänkin pulmaan? Osa-aikainen työ mahdollisimman hyvällä palkalla, on kovin epärealistinen ajatus.

Tahtoisin kuitenkin jotakin tehdä ihan työksi asti, mutta aivoni eivät sen suhteen raksuta yhtään. Enkä edes tiedä, kuka voisi minua tämän pulman kanssa auttaa? Pää kun lyö niin tyhjää.

Olen nyt jokusen vuoden yrittänyt sinnitellä ja ymmärrän, että on aika antaa periksi, myöntää tosiasiat itselleni sellaisina kuin ne on ja alkaa miettiä jotakin muuta. Jäljelle jääkin sitten vain se suuri kysymysmerkki, että mitä muuta minä voisin sitten elämässäni tehdä?

 

keskiviikko, 13. kesäkuu 2018

Mitä kaiken jälkeen?

On se vaan jännä, miten aika vuosissa laskettuna on mennyt. Huomaan sen aina silloin, kun joku lapsista ohittaa omassa elämässään jonkun tietyn iän tai virstanpylvään. En voi olla miettimättä, mitä tein itse aikanaan samanikäisenä tai mitä ajattelin, tai mitkä olivat ne minun tavoitteeni omalle elämälle.

Omat pienet tavoitteeni saavutin, paremmin kuin hyvin, jos nyt ei eroamista lasten isästä lasketa. Se ei koskaan ollut tavoitelistalla, paitsi vasta sen jälkeen kun silmäni alkoivat nähdä ikävän totuuden. Erosta oikeastaan alkoikin itselläni vaihe, jossa jokainen oma tavoitteeni oli saavutettu, ja mitä uutta en tavallaan keksinyt omaan elämääni, miksi olisinkaan, koska hyvin pitkään onnistuin olemaan näennäisen tyytyväinen kamalassakin avioliitossa. Kaikkea kun ei pieni ihminen elämässään voinut saada, asioilla oli kääntöpuolensa.

Tälläkin hetkellä elämäni suurimmat tavoitteet liittyvät lapsiini ja heidän elämiinsä. Omaa elämääni en ole halunnut ajatella. Minulla ei ole ollut aikaa tai mahdollisuutta oman elämäni pohdintaan, koska lapset. Ja tiedän, että aika menee eteenpäin oli tavoitteita tai ei. Juuri nyt saatan ehkä ajatella asioita omassa elämässäni, että sitten kun lapset ovat isoja niin sitten tekisin sitä tai tätä. Tiedän, ettei se ole ollenkaan oikea tapa, mutta koen, ettei ole muutakaan mahdollisuutta.

Pohdin ajoittain edelleen sitä, mihin  minusta vielä olisi esimerkiksi työelämän puolella? Toivoisin jollakin tavoin ratkaisun löytyvän tuohonkin pulmaan. Minulla on rajoitukseni, joita en enää mielelläni ylitä edes hetkellisesti, koska seuraukset ovat sitten niin voimakkaat ja en välttämättä palaudu entiseen kuosiin. Jotakin minunkin on tehtävä leipäni eteen, vaikka sitten kevyesti ja vähemmän aikaa. En vain millään keksi, mitä tekisin, jos voisin esimerkiksi valita työni? Umpikuja siis tuon suhteen, ja tiedän, että niinkauan kun en itse tiedä, mitä haluan, asiat junnaa paikoillaan.

Tiedän suurinpiirtein, kuinka elämän isot asiat rullaavat kohti tavoitteita, olen sen tosiaan niin monesti kokenut itse omissa nahoissani. Mietin joskus, ettei tämä elämä ollut vielä tässä, vai oliko se sittenkin? Tiedän, että olisi vielä monta asiaa, joita en ole päässyt toteuttamaan, niitä pienen pieniä ja vähän suurempiakin unelmia ihan sieltä pienestä tytöstä alkaen.

Muistan tosiaan haaveilleeni näkeväni maailmaa aidosti ja ihan itse. Vaan se on edelleen toteutumatta. Toki tämäkin asia ratkeaisi sillä, että itse työ olisikin ympäri maailman. Mutta, aina saa haaveilla, haaveet ja unelmat eivät ole keneltäkään pois onneksi. Itselleni tosin tuo haaveilu tuottaa aina pienimuotoisen pettymyksen, kun vuodesta toiseen jaksan sinnikkäästi unelmoida jostakin ja sitten haaveet kaatuu ihan jo tavalliseen arjessa selviytymiseen.

Olen joskus jopa katunut sitä, että aikanaan tapasin lasten isän. Tosin jo tavatessamme tiesin, että tiemme tulee olemaan pitkä, sitä kivikkoisuutta en sitten nähnytkään, vaikka lapset näinkin jo tuolloin, samoin kaiken sen, mitä meillä oli. Aavistelin eronkin jo tavatessamme, mutten halunnut välittää siitäkään tuolloin. Ihminen on tosiaan hölmö rakkauden edessä. Nykyisellään en voi oikeastaan tietää mitään sen kamalampaa, kuin se yhdistelmä, missä nuoruus ja rakkaus kulkevat käsikädessä. Se rakkaus kun ei aina riitä, ei vaikka kuinka tahtoisi papin aamenen jälkeen.

 

perjantai, 8. kesäkuu 2018

Sitä saa mitä tilaa

Tajusin jälleen kerran, että elämä kantaa. Kun vain uskaltaa heittäytyä ja antaa viedä.

Olen ilokseni saanut huomata, miten pienen pienet toiveeni ovat toteutuneet yksi kerrallaan ja ennenkaikkea olen saanut karistaa harteiltani turhaa taakkaa pois liittyen erityisesti lasten isään. Tuo mörkö on saanut yhä vähemmän huomiota kodissani ja se tuntuu minusta jotenkin hyvältä. Lapset antavat palautetta melkein päivittäin minusta ja siitä, että olen jotenkin erilainen kuin aiemmin, hyvällä tavalla. Ja minusta tuntuukin erilaiselta, vapautuneelta.

Ilo on kanssamme päivittäin ja niitä asioita, joista saan olla kiitollinen on tällä hetkellä paljon. Moni keväinen huolenaiheeni on järjestynyt parhain päin ja mielessäni olen kiitollinen. Taloustilannekin näyttää elpymisen merkkejä syksyisen romahduksen jälkeen ja toiveeni ovat korkealla sen suhteen, että pääsisin esimerkiksi vaihtamaan autoa kustannuksiltaan edullisempaan.

Olen siis lakannnut päästämästä mörköä kotiini, olen aiemmin haksahtanut aina siihen samaan anteeksiantoon, unohtamiseen ja paremman toiveeseen lasten isän suhteen. Olen siis tavallaan toiminut mahdollistajana hänen väärälle kohtelulleen itseänikin kohtaan ja nyt kun opettelen tuosta pois, elämäni helpottaa kummasti. Ymmärrys siitä, että vielä eronkin jälkeen olen alistunut ja hyväksynyt aina vaan uudelleen huonon kohtelun itseäni ja lapsiani kohtaan on avannut minut näkemään kaiken sen tuhoisuuden ja noidankehän. Nyt opettelen vetämään rajoja uudelleen, vieläkin oikeammalla tavalla. Tätä helpottaa nyt tosiaan se tosiseikka, ettei meiltä vanhempina enää vaadita yhteistyötä, koska se on toteennäytetty mahdottomana.

Ei riitä, että minulla riittäisi uskoa ja toivoa ja halua tehdä yhteistyötä lasten toisen vanhemman kanssa, jos tuo toinen ei kykene muuhun kuin kiusaamiseen ja jatkuvaan epänormaaliin käytökseen lasten asioiden kanssa. Lasten isän käytös on mitä on ja minun ei tarvitse enää poikkoilla hänen käsissään. Saan vihdoinkin vetää rajat itselleni hänen suhteensa ja se tuntuu hyvältä. Lapset ovat kasvaneet jo sen verran isoiksi, että näkevät itse miten asiat todellisuudessa ovat kahden kodin välillä. He tuntevat itse, kuka heistä huolehtii ja kuka vain esittää kulisseissa hyvää vanhempaa.

Olen myös onnistunut rikkomaan omaa salailuani asioissa, enää en esitä ja peittele ikäviä ja toimimattomia asioita, vaan töksäytän asiat sellaisina kuin ne on. Kuten erään lapsen terveyskyselyyn rehellisesti kirjoitin, ettei yhteistyö toimi äidin ja isän välillä. Tai sitten se totuus, ettei lasten isä tykkää ollenkaa lasten harrastuksista ja tekee kaikkensa sen eteen, että lapset lopettaisivat ne. Isä mm. hienovaraisesti vihjailee, ettei lapsista ole harrastamaan, hän ei kannusta lapsia ollenkaan, unohtaa harkka-ajat ja töissä ollessaan ei huolehdi, että lapset pääsevät harkkoihin. Isä ei myöskään osallistu tarvittavien välineiden hankintaan, vaan ilmoittaa lapsille, että välineurheilua, kaikki tyynni. Mutta, lapset ovat itse omista harrastuksistaan niin innostuneita ja motivoituneita, että pitävät itse huolen kellonajoista, päivämääristä jne ja vaativat itse isäänsä huolehtimaan ja osaavat jo tietää tämän isänsä ikävän taipumuksen aliarvioida ja mitätöidä ja olla osallistumatta kaikkeen sellaiseen, joka on jollainlailla tärkeää heille. Aivan kuten itselleni oli aikoinaan ja minä luovutin, luovuin kaikista itselleni tärkeästä tuon tyrannin mieliksi.

Minun ei tarvitse enää sietää, ei paikkailla lasten isän laiminlyöntejä oi kyseessä mikä asia tahansa. Saan hyvällä omallatunnolla todeta, ettei ole minun ongelmani, jos lasten isä laiminlyö isyytensä omilla viikoillaan. Lapset ovat nyt tosiaan sen verran isoja, että osaavat sanoa eron kahden kodin välillä ja minä saan olla välittämättä toisen mielipiteistä ja luuloista, joita tuo mörkö edelleen viljelee ihmisten mieliin. Riittää, kun itse tiedän totuuden ja lapset samoin omasta elämästäni.

Muutos on siis suuri ja vapauttava. Kuin olisin vapautunut henkisestä vankilasta ja se tuntuu niin hyvältä, anta piutpaut toiselle, jättää hänet omaan arvoonsa. Olen saanut vihdoin voimaa repiä itseni irti hänestä kokonaan.

Kesäksi olisi pienen pieniä suunnitelmia, sekä tietysti lasten harrastusten puitteissa vähän sosiaalista elämää myös itselleni. Juhannussuunnitelmat saatiin lyötyä lukkoon ja pienestä ajatuksesta sekin suunnitelma sitten näyttää toteutuvan. syksylle en ole vielä päättänyt itselleni mitään sen kummempaa, pohdin edelleen mitä tekisin jatkossa? Mutta uskoisin, että jokin suunta löytyy tässä kesän aikana? Ja toisaalta, juuri nyt vapaa-aika ja työt on kohdillaan, ihan kuten joskus toivoinkin ja oikeastaan näin on jo hyvä nyt, joten miksi pohtisin tämän enempää tätäkään asiaa? Tietysti se olisi kaikkein paras tilanne, että voisin työtä tehdä kodistani käsin, kotona ja sekin voi olla mahdollista, kunhan vain uskaltautuisin heittäytyä vielä enemmän virran vietäväksi. Suurin jarru ja este olen minä itse.

Yhtenä päivänä mietiskelin, että mitä jos olisin jo saanut kaiken mitä ikinä olenkaan halunnut elämääni, niin mitä sitten tekisin? Tuumasin, että varmaankin samaa kuin nytkin, keskittyisin oman itseni kasvuun ja kehitykseen sekä edelleen lasteni hyvinvointiin samoin kuin nyt. Eli, elän jo nyt osin unelmaani, elämääni ja tyytyväisempi en voisi olla?

 

 

perjantai, 1. kesäkuu 2018

Kesän alku

Kevät on ollut erittäin rankka ja siitä olemme selvinneet hienosti.

Itselleni on viimeviikkoina tapahtunut jotakin, jonka myös lapset huomaavat päivittäin. He sanovat, että olen muuttunut, olen paljon iloisempi ja vapautuneempi ja tottahan se on onkin.

Selitys on hyvin yksinkertainen omalle muutokselleni. Päästin irti, opettelin päästämään irti ja vetämään omat rajani uudelleen. Olen opettelemalla opetellut keskittymään itseeni ja omaan hyvinvointiini arjessa ja keskittymään ainoastaan siihen mikä on tärkeää. Olen opetellut olemaan välittämättä lasten isän kiusaamisesta ja hyväksymään sen osaksi elämää, siitä ei pääse eroon, sitä pitää vain sietää niin minun kuin lastenkin. On vain kestettävä ja tuettava lapsia heidän elämässään. On hyväksyttävä se, että lapset menevät isälleen kuin suden suuhun ja minä vain sitten omilla viikoilla paikkailen haavat, niin fyysiset kuin henkisetkin. Se on lasten elämä ja samalla minun.

Isän kiusanteko on osa meidän perheen normaalia elämää, meidän näköistä elämää arjessa ja olen myös lopettanut salailun. Totean asiat sellaisina kuin ne ovat myös muille ja kohautan olkiani. Lapset kärsivät, mutta mitä sitten? Tilanteeseemme ei ole olemassa muuta tapaa kuin asioiden  hyväksyminen.

Lapset käyvät erittäin kovan elämänkoulun jo lapsuudessaan, käyvät terapiassa aikuistuttuaan ja pitävät monia sellaisia asioita normaaleina, joita ns. normaali ihminen kavahtaa. Ehkä elämä sitten opettaa ihmisten tavoille.

Lapset ovat olleet hieman ihmeissään muutoksestani, siitä etten enää anna lasten isän tuoda varjoaan minun elämääni, kuten on aiemmat vuodet huomaamatta tehnyt. Alitajuisesti olen edelleen elänyt kuin tuo ihminen eläisi saman katon alla, havittäen itseni hänen pimeyteensä. Nyt se on loppu.

Pienien päätösten myötä olen alkanut heräillä uudelleen elämään. Keväällä jo toivoin pulppuavaa iloa koko perheelle, hersyvää naurua ja huumoria arkeen kaiken kurjuudenkin keskelle ja vähän kerrassaan se on toteutunut. Lasten isän synkkä haamu on poistunut selustastani ja olen kuin vapautunut uudelleen hänen otteestaan. Se tuntuu hyvältä, samoin se, että kykenen olemaan välittämästä tuosta ihmisestä.

Minua ei enää hittojakaan kiinnosta, miten hän haukkuu tai arvostelee tai luulee minusta ja elämästäni. Riittää, kun itse tiedän ja lapset mikä on se oikea totuus. Kykenen haistattamaan pitkät tuolle ihmiselle ja voi miten se voikin vapauttaa.

Ja lapset vapautuvat samoin, olen kyennyt toteamaan ääneen vihdoinkin sen, ettei yhteistyö suju millään tasolla ja se on vain hyväksyttävä, niin lasten kuin minunkin. Samaan lopputulokseen on päätyneet myös ammatillinen taho, joka vihdoin on saanut kuulla sen kaunistelemattoman totuuden ja se todellakin kannatti. Minun ei tarvitse salailla enää, vaan voin todeta asiat sellaisina kuin ne ovat, hyväksyä ja jatkaa elämää.

Olen vihdoinkin löytänyt itsessäni alkeellisen rauhan, ja hyväksynnän. Tätä elämämme tulee olemaan vielä pitkään ja en voi itseäni kuluttaa loppuun murehtimalla asioita, joille ei kukaan yksinkertaisesti voi mitään. Enää meiltä ei vanhempina vaadita yhteistyötä, se on jo itsessään helpottavaa. Kun yhteistyö ei suju, se ei silloin suju ja sitä on turha alkaa väkisin vääntämään, on hyväksyttävää nyt, että lapset opettelevatkin hoitamaan asiansa itse, ja toimimaan viestinviejinä kahden vanhemman välillä. Eihän se oikein ole, muttei ole muutakaan vaihtoehtoa toistaiseksi.

Kevään aikana ehdin käydä hyvin syvissä vesissä, siellä velloessani tuumasin, etten voi jatkaa enää jatkaa näinkään, vaan jonkin on muututtava ja kun en voi estää kiusantekoa, se pitää hyväksyä osaksi minun ja lasten elämää ja alkaa elää sitten sen kanssa. Jo pelkästään tuon ymmärtäminen vapautti paljon, kuten myös se, että sain sanottua totuuden ääneen. Lopetin salailun omalta kohdaltani, lakkasin värittämästä kuvaa kauniimmaksi kuin se onkaan ja hyväksyin asiat sellaisina kuin ne on. Ja sitä samaa hyväksyntää on lapsetkin tehneet. On olemassa asioita, joiden kanssa pitää vain pystyä elämään, kaikilla ei ole niin, ja siitä on turha myöskään olla kateellinen muille tai että on turha edes toivoa jotakin muuta, on asioita, jotka eivät vain muutu, toivoimme sitä kuinka paljon tahansa. Lasten isän käytös ei muutu, se on iän myötä muuttunut vain paljon pahemmaksi ja julmemmaksi ja se vain on asia, mikä pitää hyväksyä osaksi elämää.

Olen rakentanut suojamuuria tai kilpeä lasten isää varten. Kun nuoli lähtee minuun päin, se osuu muttei satuta, vaan singahtaa pois. Opettelen siis suojautumaan ja samalla opetan sitä myös lapsille. Eihän piikkinen siilikään voi piikeilleen mitään, vaan sen on elettävä niiden kanssa...

Olen iloinen siitä, että jokainen lapsista näkee nyt omien kokemustensa kautta kahden kodin eron. Osaavat sen myös itse omilla sanoillaan sanoittaa ilman, että kukaan aikuinen olisi ollut vaikuttamassa asiaan. Se on lasten turva silloin jos jotakin on vielä tapahtumassa, joka näennääisen tasapainon rikkoisi, sitä en tietenkään toivo mutta faktat ja tosiasiat ovat selkeät.

Moni pienen pieni huokauksena esitetty toiveeni on toteutunut, olen niistä asioista kiitollinen, kuten myös kesäisistä ilmoista aurinkoineen ja helteineen. Taloudellinen tilanne on ollut kurja edelleen, mutta silti lapset ovat saaneet sen mitä ovat kulloinkin tarvinneet, samoin olen opetellut myös huomioimaan omiakin tarpeitani ilman syyllisyyden kaiken kalvavaa taakkaa. Oma pieni ilo tarttuu lapsiin ja kevään edetessä olen saanut nähdä heidän kasvoillaan aitoa iloa, hyvinvointia juuri siinä hetkessä, he tietävät sen, ettei minun kanssani tarvitse pelätä, ei kokea olevansa syyllinen elämän normaaleihin asioihin ja erityisesti iloon ja riemuun, joka tulee heidän omista saavutuksista, omista taidoista ja ihan vaan elämästä itsestään.

Syyllisyyden taakkaa on siis kevennetty hurja määrä myös lapsilta. Nyt he tietävät, ettei syyllisyyttä myöskään pidä kokea vääristä asioista, kuten tähän mennessä. Olen pyrkinyt ottamaan heiltä pois taakkaa, jota isänsä heille tarjoaa omilla viikoillaan ja kun tämä on tehty kerta toisensa jälkeen, on ilo alkanut hiipiä elämäämme ihan toisella tavalla, yllättäen ja vähän kerrallaan.

Se, että olen pyrkinyt ottamaan lasten syyllisyyttä pois isänsä käytöksestä on helpottanut lapsia jatkamaan omaa elämäänsä isästään huolimatta. On isänsä itsensä vastuulla hänen käytöksensä, ei lasten. Lasten kuuluuu olla lapsia ja kantaa vastuunsa vain omistaan, he eivät ole vastuussa, eivät syyllisiä isänsä käytökseen.

Olen itsekin oppinut olemaan välittämättä lasten isän käytöksestä ja kohtelusta. Hän on mikä on, mutta minun elämääni hän ei enää pääse sotkemaan, minuun hän ei enää vaikuta. Olen lakannut välittämästä hänestä ja hänen luuloistaan/mielipiteistään/teoistaan.

 

 

 

maanantai, 14. toukokuu 2018

Ihanaa kevättä

Kaikesta shitistä huolimatta olen saanut itseni pidettyä jokseenkin järjissäni. Siitä olen tosi kiitollinen.

Mitä enemmän aurinko paistaa, sen levollisempi olen. Ei palele, saan istua aamukahvilla parvekkeella ja kuunnella linnun laulua heti aamutuimaan. Myös siemenet on itäneet ja odotan kukkien ja pienten syötävien kasvua. Puutarhaterapiaa, sanon leikilläni ja se tosiaan toimii. Yksin en olisi kyennyt, onneksi tuossa puutarha/parvekeprojektissa on innolla mukana myös miesystäväni.

Lasten kanssa on kaikki jokseenkin hyvin ja siitä saan olla myös kiitollinen. Huolenaiheita toki on, mutta niille en voi mitään, koska lasten isä. Hän on nyt kieltäytynyt ja jättäynyt pois edes siitä alkeellisesta yhteistyöstä lastemme vanhempina ja luonnollisesti se ei ole hyvä lasten kannalta. Mutten oikein voi asialle mitään.

Nuoret toimivat viestinviejinä, samoin pienemmät. Se on lapsille todella harmi mutta sille en myöskään voi mitään.

Olen yrittänyt keskittyä täysin omaan elämääni, miettimään vain omaa elämääni. Muuhun en oikein voi, koska lasten isä ei halua toimia yhteistyössä toisena vanhempana. On vain hyväksyttävä tuo ikävä tilanne.

Olen siitä erikoisessa tilanteessa, että tosiaan kukaan ns. viranomainen ei kykene ymmärtämään tätä dynamiikkaa, mikä on ollut vallalla ensin avioliitossa ja nyt sitten viellä eron jälkeenkin. Vaikka kuinka olen yrittänyt puhua kamalasta lasten tilanteesta, viestini ei ole mennyt perille. Se harmittaa niin vietävästi.

Useampi vuosi on todella pitkä aika sietää tilannetta niin minulle kuin lapsillekin ja juuri nyt se tuntuu liian pitkältä, ainakin kun lapset edelleen tuovat viestiä isänsä luota, ettei siellä ole kaikki kunnossa. Salailua, juonittelua ym. On kurjaa päästää lapset isälleen mutten voi muutakaan. On kurjaa sanoa, että minun pitää odottaa, että jotakin kamalaa tapahtuu isäviikoilla, ennenkuin voin hyvällä "syyllä" vaatia lapset luokseni asumaan.

Minun piti kirjoittaa siitä pienestä onnesta, jota olen saanut kokea viimeviikkoina. Olen nauttinut menemisistä, lasten harrastusten parissa sekä sitten tämän kevään ajan olen itse ollut kokeilemassa työtä, johon hakeuduin oma-aloitteisesti. Olen siis selviytynyt kovin raskaasta keväästä melkoisen hyvin.

Olen opetellut nauttimaan, edelleen tosin sivusta seuraten ihmisten kanssa olemisesta, reissuista, joita lasten harrastukset tuovat tullessaan. Olen opetellut omaa hyvinvointia siirtämällä sivuun ei niin pakollisia kotihommia ja olemalla vaan lasten kanssa sen pienen hetken vapaa-ajalla. Keskittynyt olemaan läsnä lapsilleni toisella tavoin. Huomioimaan ja kuuntelemaan aiempaa enemmän. Ja ennenkaikkea näkemään lapsen itsensä sellaisena kuin on.

 Olen opetellut kuuntelemaan omaa sisintäni, sitä mikä tuntuu oikealta ja mikä väärältä. Samalla olen saanut kohdata itseni uudessa valossa, jossa minäkin olen olemassa, juuri tällaisena kuin olen. Se hyväksyminen on saanut aikaan sen, ettei minun tarvitse pingottaa ja yrittää mennä äärirajoille omien voimen ollessa vähissä.

Istun keittiön pöydän äärellä, joskus pitkänkin aikaa, odotan jotakin kellonaikaa...Ja olen vaan. Koti on minulle tärkeä paikka, mutta vielä tärkeämpää on se, miten pidän jaksamisestani huolen. Fyysinen vointi murenee sitä mukaa, kuin henkinen vointi lähtee ylöspäin, hassua. Olen koko ikäni osannut paeta omia henkisiä asioita fyysiseen työhön ja kun olen opetellut kuuntelemaan itseäni, fyysinen työ ei enää innosta, siitä on tullut jotenkin este henkisellekin työlle.

Olen muistellut melkoisesti omaa lapsuuttani, sitä miten elin jossakin salatussa maailmassa suurimman osan aikaa. Kauneus jonka muistan hämärästi, on saanut otettaan uudelleen. Hassua, mutta muistin lapsuuden uskoni enkeliini, jolle purkasin lapsuudessa huoleni ja jolta pyysin apua vaikeissa hetkissä.

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.