perjantai, 23. elokuu 2019

surullinen olo

Työpäivä oli ja meni, omalla painollaan. Tänäänkin kävi, kuten ennenkin eli kun tilanne menee itselläni siihen, että epäilen itseäni ja alan unohdella asioita ja siitä seuraa jälleen uutta ikävää ja en voi luottaa itseenikään. Seuraavaksi sitten käy niin, etten enää kykene ymmärtämään edes kirjoitettua, muistan väärin, teen väärin ja sitten onkin aika irtisanoa itse itseni. Etäisyys muihin on nyt kasvanut, he ottavat itse etäisyyttä ja itse myötäilen sitä. Se on minulle niin tuttua jäädä yksin, ja niinhän siinä käy tälläkin kertaa. Ei riitä, että menen väkisin sinne missä muutkin ovat tauoillaan, jotenkin he siitä sitten yksi toisensa jälkeen keksivät muuta tekemistä. Olisi varmaan reilua kadota taukojen ajaksi jonnekin, niin en häiritsisi kenenkään rutiineja ja tuttuja juttuja heidän kahvipöydissään. Edelleen itse työ on palkitsevaa, mutta uskon, että siinäkin olen jotenkin väärässä ja oma tulkintani on vääränlainen.

Mietin, että tämä työ olkoon sitten se viimeinen yritykseni olla normaali, tehdä työtä ja saada palkkaa ja kärsiä. Näköjään on ihan sama missä olen, millaisten ihmisten kanssa olen tekemisissä, niin koen aina samat asiat. Kadun niin paljon tätä työtä, jos olisin arvannut mitä tuleman pitää, en olisi saattanut itseäni tähän kiusaan enään. On se minun viimein hyväksyttävä, etten ole ollenkaan soveltuva olemaan ihmisten kanssa tekemisssä. Ei minulla ole mitään kykyjä toimia kenenkään kanssa, en tule koskaan ymmärtämään sitä ,miten ihmiset toimivat. Ja palautetta en saa, en ole koskaan saanut. Perehdytys on jäänyt tekemättä, ja en tiedä kuka edes ehtisi perhedyttämään? pallo siirretään aina jollekulle toiselle, kun kysyn jotakin ja lopuksi en ole keneltäkään saanut vastausta- tee siinä sitten työtä.

Ajattelin hieman päästää kuormaa jälleen ulos. Sitä vartenhan tämä on olemasssakin. Niille ajatuksille ja tunteille, joita ei muille sanota ääneen ja joita ei siis ole olemassa.

Jokainen tekee tavallaan sen purkamisen ja tämä kirjoitus on minun tapani. Minulla ei ole ystävää, ei ystäviä eikä tuttuja, se pitää pitää mielessä, jos ja kun joku näitä ulostuksia lukee. Miesystävä on jotenkin aina väärässä hetkessä kyselemässä tai sitten ei kykene kuuntelemaan ollenkaan.

Aamulla ajaessani työhön, huomasin mieli-alani laskeneen hurjasti. Olen vajoamassa jälleen masennuksen syövereihin, ja sitten sekin alkaa jälleen vaikuttaa omiin ajatuksiini. Mitä sitten, kun jälleen millään ei ole väliä? Ei tämän näin pitänyt mennä, ei ollenkaan. Työn piti olla tähän hetkeen apu omaan toipumiseen ja toisin on käymässä. Minun piti kyetä aloittamaan alusta, vaan eihän se tunnu luonnistuvan sitten millään. Kärsimyksen määrää ei ole rajoitettu, se vain muuttaa aina muotoaan ja siihen on sitten sopeuduttava.

On ihan turha pohtia omaa osuutta mihinkään, kun en saa niitä mahdollisuuksia edes opetella olemaan ihmisten kanssa. Mitä jos minulla onkin ollut jo syntymästä lähtien joku oireyhtymä, joka vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin? Tiedän kyllä, että perusasiat kohteliaisuudessa kantavat pitkälle, säästä voi jääritella vaikka kuinka paljon. Sekö on  sitten riittävä itselleni? Samalla kuunnellen, kun minut ohitetaan keskusteluissa minun omista töistä, ja sitten ihmetellään, kun en ole jotakin tiennyt tai tehnyt.

No, pitkään en semmoista jaksa, enkä jaksa esittää enää mitään tyhmää ja yksinkertaista niissä tilanteissa, joissa  minun oletetaan olevan sellainen. Ymmärrän varsin hyvin ja näen varsin hyvin sekä kuulenkin oikein hyvin, olen siinä vieressä, vaan minua ei noteerata ja ohitseni puhutaan ja nyt vieläpä kartellaan jostain käsittämättömästä syystä.

Osaan myöntää virheeni, ja yleensä niin teenkin. Kysyn, jos en jotakin ymmärrä, kysyn toisenkin kerran. Olen jo jokunen vuosi sitten tullut siihen tulokseen, etten osaa olla ihmisten kanssa, juurikin sen vuoksi, että koen aina näitä ikäviä fiiliksiä enemmän kuin on tarpeen ja aina syyllistän itseni niistä, vaikkei aina olisi edes aihetta. Olen aina ollut liian kiltti, ja saanut kärsiä siitä hyvin paljon.

Enää en vaadi itseltäni tai toisilta sellaista täydellisyyttä. Ihminen on ihminen, kaikkinen epätäydellisyyksineen. Nuorempana vaadin itseltäni täydellistä suoriutumista ihan kaikessa, vähempi ei riittänyt ja lopputulos on karmea. Olen pohtinut hyvin paljon omia asioita, mitkä vaikuttavat mihinkin ihmissuhteissa ja olen myös kyennyt hirmuisen opettelun jälkeen vetämään rajoja niin itse itselleni, kuin muillekin. Enää en taivu toisten miellyttämiseen edes tiedostamatta, mihin minut kasvatettiin.

Mielessäni risteilee satoja kysymyksiä, miksi niin tai näin ja eihän se hemmetti mitään auta, jos ei ole ketään kenen kanssa ajatuksia vaihtaa. Tämä viikko on ollut jotenkin silmiä avaava kokemus. Ja jos löytäisin mielestäni ne oikeat kysymykset, voisin niihin keskittyä paremmin.

Päällimmäisin tunne on suru, ihmetys siitä, mikä oikein olen tässä ihmisviidakossa. Tunnen, etten kelpaa mihinkään joukkoon tällaisenä kuin olen. Ymmärrän ehkä hämärästi, miksi olen lapsuudesta asti oppinut toimimaan niin kuin olen toiminut, eli miellyttämään muita. Minua on vaikea hyväksyä sellaisena kuin olen? ja sitten se suurin kysymys, millainen olen? Normisti ihmisellä on ympärillä joitakin ystäviä, on eri rooleissa olevia ihmisiä. Minulla ei ole ketään, ei ketään kerrassaan. Ei ole sellaista peiliä, joka auttaisi minua ymmärtämään muita tai edes itseäni. En tiedä miten ihmiset minut näkevät, tai kokevat. En saa palautetta mistään, en koskaan.

Miksi minussa itsessäni heräävät voimakkaina pelot ja sen myötä luulot saavat vallan myös. Kaikki ei ole pelkkää luuloa, viimeviikkoiset kokemukset muista antavat aiheen ihan aidosti ihmettelylle, miksi jotkut toimivat niin tai näin? ja miten oppisin sivuuttamaan semmoiset asiat olankohautuksin?

 

torstai, 22. elokuu 2019

täyttä päivää

Toisin toimiminen on kova sana itselleni nykyään. Huomaan tänäänkin toimineeni tapojeni vastaisesti ja se kyllä kannatti. Tajusin sen heti siinä tilanteessa ja samalla tulin ainakin yhden mahdollisen kiusanteon ja seläntakana puhumisen aiheen katkoneeksi. Jos ei ei tiedä, ei voi tehdäkään ja osasin avata suuni oikeassa paikassa oikella hetkellä .Hitsi, että olen iloinen, jotenkin ihan vahingossa kävi näin.

Loppupäivä oli ihan ok, tein työni ja lähdin kotiin. Yritän olla välittämättä mahdollisista puheista ja arvosteluista. Olen armollinen itselleni, sillä jos en tiedä, ja en osaa jotakin asiaa edes ajatella tai ottaa huomioon, se ei ole minun vikani, vaan niiden ihmisten, joiden pitäisi perehdyttää minua ja sitä eivät ole tehneet vielä ollenkaan. Ja en ala huutelemaan perehdyttämisen peräänkään. En itse tiedä, mitä asioita minulle pitäisi perehdyttää, joten en osaa kysyä.

Tähän mennessä olen joutunut itse kyselemään ihmisiltä milloin mistäkin, joskus ihan typeristäkin asioista, vaan pakko on kysyä, jotta saan omat hommani hoidetuksi jotenkin kunnialla.

Työpaivän jälkeinen väsymys on nyt sitten osa arkeani. Aivosumu ja se, etten ehdi kotona yhtään mitään muuta kuin lasten asiat. Viikonlopuksi on suosiolla siirrettävä kaikki ylimääräiset kauppareissut ja hankinnat, en ehdi viikolla hoitamaan yhtään mitään lasten asiaa, koska jokaisen lapsen harrastukset vievät ajan. Tänäänkin olinkotona vasta reilusti kahdeksan jälkeen ja ruokailimme päivällisen silloin. Nopea katsaus nuorimpien läksyihin ja sitten heti nukkumaan. Ja aamulla samaa rataa, missä välissä ehtisin käydä kaupoilla, tehdä ruuan? Sitä tässä nyt mietin. Itselläni täyden viikon tunnit, vaikka mieluusti tekisin vajaata tuntimäärää, vaan se ei ole nyt mahdollista.

Yritän miettiä työn hyviä puolia eli tilipäivää, se vielä toistaiseksi kannustaa aamuisin nousemaan ylös ja olemaan toisten käytettävissä virka-ajan. Korvaus käytetystä ajasta ei ole ruhtinaallinen, mutta on se parempi kuin olla kotona koko päivä ja pahimmillaan on tuntunut seinien kaatuvan päälleni. Nyt sitä ongelmaa ei ole,

Miesystävä on heittäytynyt lapseksi. Illalla pesukone tai rumpu piippasi häiriön merkiksi keksen ohjelman ja olin lasten kanssa iltapuuhissa ja pyysin miesystävää menemään katsomaan, mikä koneella on hätänä. Hän ilmoitti, ettei jaksa mennä ja oli pokassa pitelemistä, etten hermostonut. Hän on maannut useamman tunnin tvtä tuijottaen, samoin kuin aamusella ennen työhönsä lahtöä ja silti hän ei jaksa, ja minä olen samoilla jaloilla nyt ollut liikkeella aamu kuudesta, ilman mitään taukoa. Hän ei jaksa.

Oli muuten hieman väärä vastaus ja sanoin hänelle, etten minäkään jaksa hänen temppujaan kovin pitkälle enää, että jos ei jaksa niin voi alkaa miettiä tavaroidensa pakkaamista ja ottamista mukaansa, kun heitän hänet pihalle tuolla asenteella. Kaipaan aikuista, en pikkupoikaa tähän hetkeen.

torstai, 22. elokuu 2019

Omituisia tunteita

Aamusella se jo alkoi, tuo omituisten fiilisten päivä. Yritin ohittaa, yritin pohtia missä nyt on vika minussa, kun jälleen koin jotakin omituista niiden työtovereiden kanssa. Yksin en tahtoisi olla, mutta sitten minun tunteet nousevat pintaan ja herkkä kun olen, vaistoan myös paljon muista sekä sitten näen ihan suoraan toisista ihmisistä heidän ajatuksensa, en siis suoraan ajatuksia, mutta siis esim. kehonkieli kertoo paljon minulle ihmisistä.

Olen yrittänyt tänäänkin olla reagoimatta toisista tuleviin signaaleihin, jotta en ahdistuisi liikaa. Ja vessassa se sitten iski, mietin, miksi olen juuri siellä, niiden ihmisten kanssa ja miksi ihmeessä olin niin typerä, että otin tuon työn vastaan? Kun aina on sama lopputulema, yritin itse miten päin tahansa, aina se olen minä joka kärsin sisäisesti. Vessassa melkein itkin, tunteeni olivat kamalat ja mietinjo miten irtisanon itseni, koska en tule toimeen toisten kanssa. Ja mitään ei ole vielä tapahtunut, tai siis on. Sain palautetta siitä, kun minut oli ohjeistettu epäselvästi ja vaikka olin kysellyt asiasta tarkemmin, en ollut saanut kunnon vastausta työtehtävään ja sitten kun se meni mönkään, ihan omaa tietämättömyyttäni ja sitten siitä sain palautetta, kun en ollut ymmärtänyt asiaa oikein, pahoitin mieleni. Yritin parhaani ja toimin juuri sen tietämyksen valossa, kuin miten olin asian ymmärtänyt ja sitten ymmärsin myöhemmin itsekin, ettei nyt ollut oikein ja sitten sain kurjaa palautetta tekosistani. Samaa joudun jatkossakin sietämään, koska en ole saanut perehdytystä, vain epämääräisiä puheita ja olettamuksia ja olkien kohauttelua kyseluihini. Koen olevani jokin hylkiö, ja kaikesta huolimatta yritän parhaani.

Vielä aamusta kyselin epäselvänä olevaa asiaa ja en saanut kunnollista vastausta ja sitten vielä kirjallinen ohjekin asiaan oli väärä, jota yritin epätoivoisesti tulkita. Kaduttaa kovin jälleen tämä työnteko, koska aina on nämä samat jutut eri muodoissaan. En voi käsittää, en vieläkään naiden vuosien jälkeen, missä on vika, miksi saan aina samankaltaista kohtelua osakseni. Olen miettinyt pääni puhki, mitä teen väärin, mitä sanon väärin, olen ollut kohtelias ihmisille, olen yrittänyt ja se ei ilmeisesti riitä alkuunkaan. Ja minulla on hyvin paha mieli.

Kaiken lisäksi olen nyt alkanut väsyä puolenpäivän jälkeen, keskittyminen herpaantuu, väsymys näkyy minussa ja en jaksa kunnolla keskittyä ja kaiken kukkuraksi olen myös alkanut väistellä tiettyjä tyyppejä, koska en missään nimessä halua astua kenenkään tontille, en halua missään nimessä tulla tai mennä kenenkään väliin, en edelle tai mitään muutakaan. Olisiko tuossa nyt oppimisen paikka kenties? Pitäisikö minun sittenkin olla välittämättä muista ja röyhkeästi vain tehdä oma työni, ilman pelkoa toisten seläntakanapuhumisista jne . Sitä he tekevät jokatapauksessa, riippumatta siitä, mitä teen tai miten teen.

Jokainen virheeni tulkitaan työttömyydestä johtuvaksi laiskuudeksi jne. Tai jotain muuta. On todella harmi, etten voi tälläkään kertaa nauttia itse työstä, koska olen niin onneton ihmisten kanssa. Aloittaessani yritin psyykata itseäni, etsiä niitä omia vahvuuksia jne tuota työtä ajatellen ja typeräähän se oli. Minulle yritetään näyttää kiivaasti omaa paikkaani, ja olen tyhmä kun en ymmärrä sellaista nokkimisjärjestystä, jollaiseksi tuolla työpaikassa näköjään ihmiset sitten jaotellaan. Edelleen ihminen on ihminen, riippumatta siitä, mikä on asema tai status ja itse en ole koskaan niistä välittänyt, kuten en muistakaan ihmistä määrittävistä asioista.

Miten oppisin sietämään paremmin näitä hankalia tunteita, mitkä heräävät kesken työn? Iltapäivällä huomasin jo ärsyyntyväni kovin ja en pitänyt siitä tunteesta. En tosin halua mukautua aina vain toisten tahtoon, jos on olemassa sallitusti monia muitakin tapoja tehdä työtä. Se miten suurin osa tekee työnsä, ei välttämättä ole minun tapani ja toisinpäin. Hyväksyn kuitenkin erilaiset työtavat osaksi ihmisen omaa luontaista tapaa ja oletan myös, että muutkin niin tekevät, vaikkei se olekaan totta, että muut hyväksyvät.

Sanon, jos olen jotakin mieltä, pitäisikö olla sitten hiljaa? Sekään ei ole hyvä, ja en oikein tiedä miten minun pitäisi olla työmaallani. Miellyttämistä olen harrastanut ihan tarpeeksi, sitä, että pyrkisin olemaan toisille mieliksi. Ei, se tie on kuljettu, en ole enää mikään nuori ja minulle riittää, että työni tulokset ovat hyviä kaiken järjen mukaisesti.

Olisin kuvitellut, että tuossa työpaikassa olisi ymmärretty erilaisten persoonien arvo. Ilmeisesti edustan sellaista inhottua ja hyljeksittyä persoonallisuutta, jota on kenenkään vaikea hyväksyä? Onko se niin kamalaa, jos en ole riippuvainen toisten mielipiteistä tai siitä, mitä kaveri sanoo? Onko se niin kamalaa, että työn jonka voi hoitaa itsenäisesti, en tarvitse siihen kaveria vierelle? Olen hiljaa, jos minulla ei ole sanottavaa ja ja jos on, niin sanon sen omana mielipiteenäni.

Ymmärrän, että vaikka olen kuinka herkkä sisältä tahansa, niin ulkopuolelta olen edelleen kova kuin kivi. En edelleenkään osaa kuin hymyillä typerästi, ja olla hiljaa, jos ei ole asiallista aihetta keskusteluun.

Onneksi saan kokea niitä onnistumisen kokemuksia oman työni puolesta, jos ei muu niin se antaa hetkittäin virtaa ja voimaa jäljellä oleviin tunteihin päivän aikana. Siltikin, en voi olla miettimättä, miten ja mitä asioita teen väärin muiden ihmisten kanssa, miksi omat tunteeni ovat niin hankalat ja miksi minusta tuntuu siltä kuin tuntuu pääosan päivästä?

Niin ja en syyllisty, jos tiedän, ettei ettei ole minun syytä jokin asia. Ennen olisin niinkin toiminut. En myöskään kkovin hanakasti enää puolustaudu ja vältän tilanteita, joissa olisi mahdollista minut sekoittaa johonkin asiaan, jonka kanssa en ole tekemisissä.

Minussa ja minulla ei ole mitään sellaista, mille joku esimerkiksi voisi olla kateellinen, en ole semmoinen ihminen, kuka voisi herättää kateutta muissa, päinvastoin. uskon olevani huono esimerkki ja semmoinen, ettei minusta kannata ottaa mallia missään asiassa. Joskus olisin kokenut syvää tarvetta pyytää olemassa-oloani anteeksi muilta, vaan en enää. Minä saan olla tämmöinen kuin olen ja ei ole minun ongelma, jos joku ei pysty sitä hyväksymään.

tiistai, 20. elokuu 2019

b-luokan kansalainen

Olen jälleen väsynyt, hyvin väsynyt ja tiedän jo sen, ettei tällainen määrä väsymistä ole normaalia ollenkaan, ei edes työpäivän jälkeen.

Pää on kuin sumussa, ihan hajalla ja hukassa. Hyvä ,että osasin tehdä juuri äsken perusruuan. Olen vihainen kotona, koska olen väsynyt. tai en vihainen, vain ärtynyt. Ei tyhmiä kysymyksiä nyt, en kestä yhtään niitä tältä miesystävältä. Olettaisin hänen olleen enemmänkin aikuinen, vaan entistä enemmän minusta tuntuu, kuin olisin hänelle jokin äidin korvike. Hyvä, kun ei tissiä tarvis, vaikka varmaan sitäkin lutkuttaisi kovin mielellään...No joo, yritän olla vain kitkerä, koska ärsyyntyminen ja väsy.

Minusta tulee jokseenkin veemäinen, kun olen totaaliväsy, ja kun tiedän ettei sille ole loppua näkyvissä ihan hetkeen. Se on minun selviytymiskeinoni ilkeässä olossa. Kuin siili, joka nostaa piikit pystyyn ja tekee selväksi, ettei kaipaa lähempää kontaktia.

Tänään hymyilin, tai yritin vääntää naamani väkinäisiin irvistyksiin, kunnes iltapäivän aikana jossain kohtaa unohdin koko asian. Jo heti aamusta koin jollain lailla outoa käytöstä kohtaani muiden taholta, en ymmärrä ja sille ei ole nimeä, tiedän vain, ettei kaikki ole hyvin. Ihmetykseni jatkuu siis jälleen, tosin tänäänkin sain suuni auki ja kysyin sen mitä olen jo useampaan kertaan kysynyt, useilta eri ihmisiltä ja vihdoinkin sain jonkinlaisen vastauksen asiaan.

Olen itse tottunut työssäni kommunikoimaan, sopimaan selkeästi asioista. Joskus aikanaan erehdyin ja opin kantapään kautta, ettei ole soveliasta tehdä asioita kovinkaan ominpäin ja niinpä nytkin selvitin asiaa, joka ehkäpä saattoi olla minun hoidettava, tai sitten ei. Kun ei kukaan tiennyt, ja minulle ei ole kukaan maininnut asiasta tai jos olikin, niin olen sitten totaalisesti joko unohtanut tai en ole kuullut tai olen kuullut ja en ole ymmärtänyt mitä minulle on sanottu ensimmäisinä päivinä, ehkä. En voi jälleen luottaa omaan muistiini, koska olen epävarma itsestäni ja en jälleen tiedä mistään mitään.

Toivoisin toki, että minua voisi muistuttaa, vaan onhan sekin totta, että aikuiselle ihmiselle pitää kerta riittää, siis riippumatta siitä, ymmärsikö tai kuuliko vastaanottaja ollenkaan itse viestiä.

Kello on kymmenen illalla, olen liian väsynyt. Kärsin itse siitä, että olen mieli maassa väsymyksen vuoksi ja olen sitten kireä kuin viulunkieli. En jaksanut miesystävän kyselyitä työpäivästä, käskin pitää suunsa kiinni melkoisen rumasti ja olla kyselemattä typeriä. Mitä hän voi tehdä, ei hän ole siellä työmaalla. Turhaan purnaan hänellekin tai mainitsen mistään mitään. On minun tehtävä nyt hyväksyä tai oikeammin alistua tuohon B-luokan kansalaisen osaan, eli kun olet ollut työtön, saat leiman otsaasi ihan siitä hyvästä ja se leima ei siitä mihinkään katoa.

Jokainen virhe, jokainen väärässä paikassa tai väärään aikaan sanottu sana, asia menee sen piikkiin, että työtön on jotenkin lähtökohtaisesti tyhmä ja voidaan kohauttaa olkia ja alkaa siitäkin asiasta sitten puhumaan, kuinka ei osaa sitä tai tätä ja ei ole ihme kun on työtön jne.

Olen kiuhumispisteessä jäälleen. Tämä työ kaduttaa enemmän kuin osasin uskoakaan. Hävisi se innostus, ilo työstä sen siliän tien ja kuukausien kärsimys on edessä. Kuukausien eristäytyminen ja seinän viertä kulkeminen sekä ihmisten välttely. Katse lattiaan ja keskittyminen vain omaan perustyöhön ja kotiin väsyneenä ja ilkeitä tunteita täynnä. Ei auta, vaikka jokainen päivä yrittäisin toisin, kyllä sieltä aina löytyy se joku, joka osaa palauttaa ja muistuttaa siitä, että b-luokan kansalainen on läsnä. Hienovaraisesti, sekä vähemmän hienovaraisesti katsellaan toinen toista ja pyöritellään silmiä ja annetaan ymmärtää kaikin tavoin, että minun pitäisi poistua, olen väärässä paikassa. Se nakertaa. Tai jos en tajua lähteä itse, muut häviävät, hiljenevät jne. Ja kohta ohuomaan jääneeni yksin.

maanantai, 19. elokuu 2019

Ennakkoluuloja

En olisi arvannut miten paljon ennakkoluuloja,- ja oletuksia voikaan olla työttömästä ihmisestä. Olen saanut pöyristyä mielessäni sen sadannen kertaa, kun kuulen todella typeriä kysymyksiä itsestäni.

Asunko kaupungin vuokratalossa? No en, en ole sellaisessa asunut sitten valmistumiseni jälkeen. Enkä asu nytkään, kaukana sellaisesta. Niin, kun toinen on ollut työtön statukselta, niin silloinhan voi ihan suoraan olettaa, että toinen asuukin jossakin slummissa.

Hei haloo, ihmiset sentään. On olemassa elämäntapatyöttömät erikseen ja sitten on myös olemassa niitä muita, joilla on takanaan kaikenlaista muuta, kuten itselläni on. Esimerkiksi juurikin tuo uupumus ja väsyminen moniin asioihin, esimerkiksi kelan ja te-toimiston pompotteluun ja mielivaltaisilta tuntuviin asioihin esimerkiksi tukien katkomisten vuoksi, kun ja jos tekee eri pituisia pätkiä työelämässä. Ja sitten on katkolla myös laskun maksut ym. Ja itse en siis sellaista kestä, että joutuisin elämään epävarmuudessa ja odottamaan milloinkohan näiden elinten päätökset kenties olisivat valmiina ja saisin lakisääteiset tukeni. On rankkaa tosiaan ensin tehdä pätkä töitä, samalla pitää nämä kyseiset elimet ajantasalla ja sitten odottaa sitä viimeisintä palkkanauhaa, vain todetakseni, että summa jää alle sen 300 euron, joka on rajana tukien saamiseen täysimääräisinä ja kuitenkin sitten on aina ilmoitettava työstä jakun olet työssä niin kaikki lasketaan ihan varmuuden vuoksi uusiksi asumistukea myöden ja kelaan joutuu sitten aina lähettämään miljoona liitettä yhden ja pkahden päivän työrupeaman vuoksi. paras oli alle kuukuden ja yli kahden viikon työsopimus, joka sekoitti tulot useammaksi kuukaudeksi ja sen jälkeen oikeastaan oikeastaan tulin siihen tulokseen, ettei sellainen pätkätyö ole järkevää omalla kohdalla, koska on kuitenkin perhe ja sen myötä myös taloudellinen vastuu lapsista, joiden tarvitsee elää myöskin.

Ja paljon muuta...

Olen nyt kohdannut monia ennakkoluuloja itsestäni. Tiedän, miten minua katsotaan karsaasti, koska olenhan ollut työtön jonkin aikaa. En saata edes kuvitella niitä olettamuksia, joiden tiedän olevan vääriä ja sitten niistä kuitenkin arvuutellaan taukotilassa.

Päätin aamulla, etten anna vaikututtaa minkään omaan työhöni, kuitenkin on vaikeaa kohdata ne muut ihmiset, joiden tiedän kuvittelevan minusta yhtä sun toista. Päätin aamulla, että hymyillen menen tämänkin päivän, ja monta kertaa on meinannut hymy kyllä hyytyä, niin pahalta on tuntunut vähän väliä. Onneksi työ on sen verran nopeatempoista, etten ehdi kovin montaa hetkeä omaa oloani pohtimaan, onneksi. Mutta, sitten on aina ne hetket pakollisten taukojen mukana, kun jotenkin koen syvää häpeää omasta olemassaolostani, johtuen juuri siitä, että tiedän jotenkin ihmisten puheet minusta ja heidän olettamuksensa ja ennakkoluulonsa. Ne noudattelevat ihan sitä samaa yleistä luuloa, mikä on yleensäkin työttömien ihmisten harteilla. Työtön on sellainen, on tällainen jne. kaikki ei ole kuitenkaan samasta muotista, ja itse en koe ollenkaan olevani siinä muotissa. Vaikka olen työtön, en mahdu mitenkään siihen muottiin mikä on yleisesti maalattu työttömästä ihmisestä.

Olen jo kuullut edeltäjästäni, ja ei kiinnosta ollenkaan hänen tekemiset. Verrataanko minua nyt häneen kenties? Ei minulle kuulu se, miten joku muu on tehnyt hommansa, koska jokainen tekee työnsä kuitenkin omalla tavallaan ja en ole sama ihminen kuin se, joka oli edeltäjäni. Ja toisaalta, en lähde sooloilemaan, koska työ tehdään tiimissä ja tiimissä myös sovitaan yhteiset asiat. Valitettavasti en ole vielä kokenut, että olisin osa tiimiä. Minut on ohitettu lähes kokonaan suunnittelusta, ja tänään jälleen sivusin asiaa, ja sain kuuulla hienovaraisesti, että pitää odottaa ylemmältä taholta ohjeita. Se oli suoranainen valhe, koska tiedän työnkuvaan sisältyvän itsenäisen suunnittelun sekä raamien teon jne. Minua ei vain haluta siihen suunnittelemaan mukaan, vaikka minut on kuitenkin ilmeisesti siihen hommaan palkattu. ja nyt sitten jään odottelemaan ylemän tahon ohjeita, siihen asti sitten teen kuten parhaaksi koen ja näen. Suunnittelu olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jo ihan oman työn kannalta, mutta oman työnkin suunnittelu on kovin hankalaa, koska en edes tiedä, kuka on ja missä milloinkin. Ihmiset tulevat ja menevät ja olen ihmeissäni. Sitten yhtenä hetkenä on paljon ihmisiä ja toisinaan ei ole kuin kaksi. Joten, mieti nyt siinä sitten jotakin, kun ei tiedä mihin perustaa työn.

Olen jokaiselta melkein kysynyt, mitä he odottavat minulta ja olen saanut vastaukseksi aina jotakin epämääräistä. Luulin tämän työn olevan mahdollisuus, vaan nyt se on kääntynyt niin, että lasken kärsimysviikkoja, jotka olisi vielä siedettävä.

En oikein ymmärrä sitäkään, miten on mahdolista täydellinen suunnanmuutos minun kohtaamisissa työtovereiden kesken. Mitä tapahtui? Alkuun kaikki vaikutti kovin hyvältä ja sitten  huomaankin, ettei mikään ollutkaan muuttunut sitten edellisten työpaikkojen. Tiedän jo, vika on minussa itsessäni ja sen selvittämiseen menee varmaankin hyvin pitkä aika, jos koskaan saan itsessäni olevan vian selville.

Olen kuitenkin hyvin väsynyt aina pohtimaan näitä asioita ja kohtaamaan mitä ihmeellisimpiä asioita kummallisten, toisten ihmisten esittämien kysymysten muodossa, jotka paljastavat toisten ennakkoluulot itseäni kohtaan. Kurjalta tuntuu, kun vastailen hölmöihin kysymyksiin ja sitten minut ihmisenä kuitenkin ohitetaan, samoin yhtenä työntekijänä.

On kurjaa jälleen sietää vain rahan takia tämäkin kaikki. Palkka on jälleen ainoa motiivi tehdä työ. Alku vaukutti lupaavalta, Koin hetken olevani ihminen muiden joukossa, mutta vain hetken ja se meni jo. Jälleen yritän olla välittämättä, olla näyttämättä sitä ,miltä minusta tuntuu todellisuudessa. osaan hymyillä ja kohdata jokaisen työtoverin naama peruslukemilla, jos tarve niin vaatii ja olla olevinaan tietämätön heidän jutteluistaan ja seläntakanapuhumista.

Osaan sen kaiken, olen oppinut elämäni aikana olemaan kuin en olisikaan. Osaan olla välittämättä ja osaan keskittyä vain omaan tekemiseeni, niin on ollut pakko oppia tekemään ja se näyttää edelleen jatkuvan. Oli ihan turhaa huokaista sen suhteen, että pienen hetken koin olevani normaali, samalla viivalla muiden kanssa. Siinä ei paljon auta, vaikka kuinka paljon itse itseäni arvostaisin tai muita. Jos oikeasti muut eivät koe sitä, että olisin edes ihmisenä arvostettu, miksi jaksaisin itsekään itseäni arvostaa sen enempää, se on ihan turhaa vastatuuleen kulkemista, kun jokatapauksessa en voi rakentaa muuria ympärilleni.

Alistun siihen kohteluun, on turhaa alkaa tekemään tikusta numeroa, koska tilanne ei muutu miksikään. Leima otsikossa on todella vaikea edes olettaa saavansa normaalia kohtelua, työtön on työtön vaikka olisikin työssä.

No, onneksi on sairaslomat keksitty. On kai parempi jäädä määrittämättömän pitkälle sairauslomalle tai sitten voin myös pyytää koeajan turvin työsuhteen purkamista, mikäli olosuhteet menevät oman sietokyvyn yli. Ja nyt näyttää kovin huonolta tuon suhteen. En taida olla vieläkään selvillä vesillä oman jaksamiseni kanssa?

En hakenut kärsimystä, en jälleen tätä samaa pohtimista, mikähän vika minussa on, kun toiset kohtelevat huonosti. ja ei ole minun tehväni todellakaan sanoa aikuisille ihmisille heidän käytöksestään. Kokemuksesta tiedän, että siitähän se riemu vasta repeääkin, mikäli suuni aukaisisin. On parempi olla vain hiljaa, keskittyä omaan työhön.

Olen jo onneksi unohtanut paljon niitä ikäviä olettamuksia itseeni liittyen, niitä typeriä kysymyksiä, joita ei edes esittäisi. Onneksi niin.

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.