maanantai, 22. helmikuu 2021

Puuttuva myötätunto

Mielialat vaihtelevat laidasta laitaan, sekin on raskasta. Tietty alavireys on läsnä jatkuvasti ja oma ajatus pyrkii koko ajan pohtimaan kaikkea sitä, mikä on huonosti. Eläminen jatkuvasti tässä ja nyt hetkessä on raskasta, koska tulevaa en pysty hahmottamaan. En näe sitä, että kuntoudun tässä koko ajan parempaan päin, viikko sitten oli paljon huonompi olo ihan fyysisesti ja nyt pystyn jo nukkumaankin ilman kipulääkkeitä ja elämään päivät ilman kipulääkkeitä. Pystyn tekemään pieniä kotiaskareita ja vaikka vielä väsynkin nopeasti, en enää niin nopeasti kuin ennen joulua.

Elämälläni on nyt jälleen yksi ennen ja jälkeen kiintopiste, johon verrata omaa olotilaa. Ja ainakin olen nyt saanut takaisin sitä normaalia ja en saata kuvitella tulevassa sitä oloa, minkä voin saavuttaa mikäli nyt jaksan pitää kiinni kävelylenkeistä. Jo nyt koen pelkkää hyvää oloa liikkuessani ulkona, happi kulkee ja minä kuljen kävellen eteenpäin ilman vaikeuksia.

Eilen tartuin pakon edessä imuriin ja vaihdoin verhot keittiöön. Joulu sai väistyä ja aurinko paljasti piileskelevät koirankarvat, joita inhoan ylikaiken. Kukaan muu ei tässä kodissa ole viitsinyt edes imuroida, ja sitä olen harmitellut kuten muitakin kotitöitä. Miesystävä on käynyt kaupassa, ja valmistanut tosin ruokaa sekä laittanut astioita ja suuri kiitos hälle siitä ja alkuun sairaalasta kotiutuessani opetteli myös pyykinpesukoneen käyttämisen, koska en itse kyennyt siihenkään hommaan.

Pikkuhiljaa alkaa jälleen minun kotiorjan hommani jälleen, ja edes oma kykenemättömyys kotitöihin ei saanut lapsia toimimaan. Siinä olen kokenut jonkinlaisen pettymyksen, osaamattomuudesta ei ole kyse, vaan silkasta laiskuudesta ja siitä, että haluavat elää kuin hotellissa täysihoidossa.meillä asuu joojoo-teinejä.

Autottomana ja ilman omaa ajooikeutta on oma elämä tuntunut myös kovin raskaalta, olla toisten varassa myös liikumisen suhteen ja en ole kovin montaa kertaa poistunut kodistani, ja silloinkin kun olen tarvinnut kyytiä esimerkiksi terapiaan, olen joutunut pariin otteeseen perumaan, koska heillä on ollut muuta menoa samaan aikaan ja taksi on turhan kallis kulkupeli.

Miesystävä on käynyt mitä erilaisimmissa tutkimuksissa, ilman että vielä olisi tullut tietoa mikä hänen kohtalonsa on. Levinneisyyttä on myös tutkittu ja luojan kiitos, ei ole levinnyt muualle. Viimeviikolla otetut näytepalat antavat oman tietonsa, jahka ne joku ehtii tutkimaan ja sen jälkeen on leikkaus ilmeisesti tiedossa. Siihen mennessä minun pitäisi olla jokseenkin toimintakykyinen, ja jaksava.

Hyviä asioita en arjessa jaksa muistaa, vaikka niitäkin on. Huolista ja murheista en ole päässyt, vaikka minulle sanotaan, etten saisi stressata, mutta minkä voin asioille? Ne vain hyppivät silmille ilman ennakkovaroitusta, ilman että olisin milläänlailla edesauttanut niitä ja kuitenkin asioiden ja tapahtumien vaikutukset ovat minun elämässäni jollain tapaa ja minä niistä sitten kärsin.

Ja entäpä sitten oma luottamus esimerkiksi paikkakuntamme terveydenhuoltoon? Sitä ei ole enää, sellainen määrä väsymystä ja kaikenlaisia oireita minulla oli jo pitkään ja kävin niistä lääkärissä ja lopputulos oli nyt sitten tässä. Kun ei potilaan omaa kokemusta omasta olosta oteta tosissaan ja kuitataan asiat mielenterveydellä, kun niistä on maininta jossakin. No, oma herkkyyteni pelasti minut ja ilman sitä en istuisi nyt tässä. Luin uudelleen epikriisiä, millä minut aiottiin kotiuttaa ja en saata uskoa, kuinka pienestä henkeni olikaan kiinni. En oikein käsitä vieläkään koko tapahtumaketjua ja haluaisin vain unohtaa kaiken. Unohtaminen ei ole kuitenkaan mikään ratkaisu, ja vaikka kovasti yritänkin jatkaa elämistä, toisinaan tuntuu voimakkaasti, ettei tästä mitään tule. Niin se oma mieli temppuilee.

Oma tavoitteeni on päästä suunnitellusti töihin ajallaan, ja nyt kun pahimmat kivut on taaksejäänyttä elämää, yritän omineni palautua kuntoon. Se on mahdollista, vaikka vaatiikin paljon itseltäni, ennenkaikkea lepoa, jonka tarvetta en kykene vieläkään huomioimaan. Alan paahtamaan täysillä heti ja sitten ihmettelen, miksi olen niin väsy ja kipeä. Koskaan en ole saanut kokea sellaista myötätuntoa muiden ihmisten taholta, muistan jo lapsuudessani miten minulta vaadittiin tekoja ja toimintaa vaikka pää olisi ollut kainalossa. Kipeys ei ollut mikään tekosyy olla toimimatta ja tässä piiskaan sitten itse itseäni saman kaavan mukaisesti, niinkuin koko elämäni olen samaa tehnyt.

Niin tosiaan, en ole kokenut muiden taholta itseeni kohdistuvaa myötätuntoa koskaan. Aina on mitätöity ja minua ei ole uskottu. Minut on lapsuudessa jo kyseenalaistettu ja ohitettu kaikessa. Siihen opin itsekin, kohtelemaan itseäni samoin. Ja tässä nyt olen, edelleen piiskaamassa ja ruoskimassa itseäni vain, koska pitää toimia, välittämättä itsestä.

 

lauantai, 13. helmikuu 2021

eihän elämä tiedä?

Sielu huutaa tuskaansa, epätoivo valtaa alaa jokaisella kerralla, kun jään kotiin fyysisesti yksin. Kyyneleet pyrkivät väkisinkin ulos ja pidättelen itkua. Menettämisen pelko ei koskaan ollut näin vahvasti läsnä, tai ehkä onkin, en vain muista tai en ole silloin kyennyt tunnistamaan tunteitani?

Koen nyt itse samaa, kuin mitä lapseni ja miesystäväni kokivat aiemmin minun takiani..ja edelleen olen yksin. Kuten olen ollutkin, ihan koko elämäni.

Toisinaan, ihan pienen hetken koen heräävää toivoa, ehkä tästä selvitään sittenkin yhdessä, on pakko selvitä!

Sain tänään soitettua ja kysyttyä numeroa fysioterapiaan, jotta joskus pääsisin tekemäänkin jotakin. Tällä hetkellä jaksan jo olla hereillä suurimman osan päivää ja pärjään peruspanadolilla vuorokaudet eli kipu alkaa helpottamaan. Huomaan iloitsevani hyvin pienistä saavutuksista, kuten siitä että puen itse päälleni, tai pääsen ylös sängystä ilman apua tai on kivuton hetki, kokonainen nukuttu yö, vaikka aamuinen olotila onkin edelleen kuin jyrän alle jääneenä. Iloitsen, kun kädet nousevat pään korkeudelle, ulkoilu onnistuu ilman kipuja tai saan keittiön pöydät pyyhittyä tai pyykkiä laitettua. Olen iloinen lapsistani, joka tapauksessa.

Mietin olemassaoloni mielekkyyttä, mitä merkitsen itselleni tai muille. Törmään siihen, että olen välittänyt ihmisistä, riippumatta siitä, välittävätkö he minusta. Huomaan, kuinka minua käytetty hyväksi niin monella tavoin, ja se surettaa. Kun ei ole hyötyä minusta, en ole olemassa heille.

Välitän ihmisistä, heidän tunteistaan, ajatuksistaan, ylipäänsä kaikesta toisessa ihmisessä ja nytkö pitää oppia olemaan välittämättä? Se, että välitän muista, onko se väärin? Ja sitten tämä, että koen olevani yksin, ilman että kukaan välittäisi minusta. Ehkä en ole vielä törmännyt tämän elämäni aikana oikeisiin ihmisiin?

Miksi mietin näin? Koska tähän mennessä olen menettänyt jokaisen ihmisen, joka on edes hetken välittänyt minusta ja minä hänestä. Miksi ? Juuri kun olen oppinut luottamaan, että toinen on siinä, koko ajatus romahtaa. Mikään ei ole varmaa ja elämä pitää siitä kyllä huolen.

Toisensairastuminen vielä tähän kaiken kukkuraksi, juuri kun pienen pieni toivo tulevasta alkoi heräilemään. Ei, tämä elämä ei ole reilua, ei mitenkään päin. Elämme jännityksessä, odottelemme soittoja ja kehoituksia eri tutkimuksiin ja kaikkein ärsyttävintä on se, ettei kukaan kerro mitään, ei tiedä mitään ja me vain odotetaan huolesta mykkinä, miettien nytkö tämä päättyy, näin.

Itsekin toimintakyvytön vielä, ja kohta pitäisi toista kyetä avustamaan, ei tämä elämä näin voi mennä. Tämä on pahempaa kuin painajainen, joka öisin herättää. Epätietoisuus tulevasta, arki ei jatku samoin kuin ennen, mutta miten sitten?

Väillä tuntuu, kuinka olisin lähellä sekoamista, en saata käsittää kuinka hirveä elämäntilanne meillä oikeastaan onkaan, ei pelkästään minulla vaan myös lapsilla, jotka myös joutuvat kohtaamaan heidän läheisten, ainoiden läheisten aikuisten sairaudet ja tietysti pelot ja kaikki ne muut tunteet ahdistuksineen.

Ennen joulua oma elämäni alkoi kaikista fyysisistä oireista huolimatta sujumaan, koin ennenkokematonta rauhaa sillointällöin ja toisinaan jopa iloa ja luottamusta. Sitten ykskaks kaikki romahti, koko elämän stressi ja murhe särkivät minut ihan kirjaimellisesti, pysäytti juuri siihen. Sanat eivät enää riitä kertomaan tätä pohjatonta surua ja murhetta, mikä on päällisin tunne.

Juuri nyt en itse saisi murehtia tai stressata ollenkaan, en saisi nostattaa verenpaineitani tai kiihdyttää muutoinkaan kroppaani muutoin kuin lenkkeillen.

 

 

keskiviikko, 10. helmikuu 2021

elämän epäreiluus

Mietin aina hetkittäin, mikä on tämänkin elämäntilanteen tarkoitus? Miksi? Mitä pitää oppia tästä?

Yksinäisyys tuntuu vieläkin raastavammalta, kun en voi edes kotitöihin hukuttautua. En jaksa, enkä saa tai edes kykene tekemään mitään. On kamalaa olla täysin toisen varassa arjessa.

Huomaan, kuinka koen tässä jatkuvassa yksinäisyydessä sen, ettei minusta välitetä edes äitinä. Kun olen fyysisesti poissa pelistä, kukaan lapsista ei ole edes kysynyt, voisivatko he auttaa esimerkiksi siivousten kanssa. Sanovat minulle, että saan siedätyshoitoa likaisuuteen.

Koen samaa välinpitämättömyyttä myös sisarusteni sekä äitini tahoilta. Äitini soittaa kertoakseen, kuinka hänellä on kamalaa kun olen sairastunut jne sekä omista vaivoistaan ja omista huolistaan minulle, sisarukset eivät  ole edes kuulumisia vaivautuneet kysymään ja ymmärrän tämän jlkeen, että on enää turha edes elätellä toiveita minkäänlaisten suhteiden ylläpitämisestä heidän suuntaansa. Hekään eivät välitä ja se tuntuu kovin kurjalta, koska itse kuitenkin olen jokaisesta välittänyt. No, unohdan, ihan jokainen ei ole ollut välinpitämätön, yksi sisarukseni jaksoi kyläillä ja hieman oli apunakin ja varmisti, että todella pärjään jotenkuten kotosalla, kiitos hälle. 

Koen edelleen päivittäin voimakkaita kipuja, selkä on mennyt jumiin ja ryhti jäänyt kumaraksi. En saa aikaiseksi soittoa johonkin, mistä saisin apua, fysioterapiasta siis. En tiedä, pitääkö soittaa terveysasemalle ja sieltä pyytää aikaa fysioterapiaan, vai pitääkö fysioterapiaan soittaa suoraan. Ja en tiedä puhelinnumeroita, netistä ei löydy kuin ne vanhat.

Tuijotan aamusta iltaan sohvalla netflixiä, sarjoja jotka eivät kiinnosta yhtään. Nukahdan väliin, käyn juomassa ja huussissa ja menen sohvalle takaisin. Näin on nyt jatkunut kuukauden ja en jaksaisi enää yhtään. Kivut ja jäykkyys pakottavat minut kuitenkin paikoilleen. Pelkään nukkumista öisin, illalla koen kauhunsekaisia tunteita, kun sänkyyn menon aika koittaa. Pelkään nukahtaa.

Jumppaohjeet sairaalasta saavat lihakseni entistä enemmän jumiin ja kipu selässä äityy liian kovaksi, yritän kerran päivässä ja sen jälkeen loppupäivä menee piloille.

Mikään ei ole hyvä, persus huutaa liiasta istumisesta, selkä ei kestä enää selinmakuuta ja se ainoa asento puoli-istuen missä kykenen nukkumaan.

Mietin ja ahdistun töistä, sinnekin pitäisi palata. Mietin ja ahdistun toimeentulosta, laskuja rittää mutta tonnin palkalla ei kaikkea makseta. Kelan juttuihin ei enää oma ymmärrys riitä ja kun jätin soittopyynnön ja en ehtinyt vastata kun he sieltä soittivat, tilaisuus meni ohi. En kertakaikkiaan jaksa.

Minua ei kukaan tue, ei auta ja kun olen koko ikäni yksin pärjännyt, tämä on ihan kauhea tilanne sietää. Terapeutti ehdottelee kaikenlaista, ihan kuin olisin jostain yhtääkkiä saanut kyvyn menemään ihmisten pariin. En yksin, en mene minnekään ja enhän edes pääse, en saa ajaa autoa ja kävellen en jaksa kulkea useita kilometrejä yms.

Ahdistaa töihinpaluun ajatus, muttei ole mahdollisuutta jäädä poiskaan. Joutuisin muuttamaan tästä kodista pois ja ja ...

Noin siis ajatuskulkuni meni vielä pari viikkoa sitten, kovat kivut yhdistettynä yksinäisyyteen ja kykenemättömyyteen osallistua omaan arkeen saivat suuret mittasuhteet...Nyt en ajattele enää ihan noin synkästi, lepo ja uni parantavat kummasti sekä miesystävän oma sairastuminen vakavasti, hetken jo saimme pelätä hänenkin henkensä puolesta ja edelleen syövän vakavuus on tutkimuksien alla. Ei ole reilua tämä elämämme ollenkaan.

Huoli siis varjostaa jatkuvasti arjessa, vakavat sairaudet ovat tulleet jäädäkseen ja ensimmäistä kertaa mietin, miten enää jaksan, kun ajoittain tuntuu siltä, että annan vain periksi, vaikka sekään ei ole oikea tapa. Elämäni on ollut yhtä kärsimystä lapsesta asti ja vielä en ole kokenut elämän kivaa tai hyvää puolta, en edes tiedä tai osaa kuvitella sellaista elämää, jossa asiat olisivat hyvin ja ilman mitään traumaattista tapahtumaa.

En oikein jaksa enää välittää mistään mitään, on jälleen sellainen ihan sama-olotila, jossa todellakin on ihan sama, jokotai jne. Parin kuukauden päästä pitäisi kyetä jälleen ajamaan autoa, lähtemään töihin ja tekemäänkin työtä ja samaan aikaan miesystävällä on leikkaus ja hoidot meneillään sekä tietty yhden lapsista perheenlisäyksen ajankohta lähestyy ja en ole ollenkaan edes ehtinyt tai jaksanut iloita tuosta tapahtumasta, kaikki jaksaminen menee tähän omaan olemiseen ja tapahtumien käsittämiseen. En edelleenkään ole sisäistänyt sitä, mitä minulle kävi tai niitä kokemuksia sairaalassa, jotka eivät nekään olleet positiivisia, hoitajia on todellakin niin moneen eri lähtöön olemassa ja huomasin itse seen, kuinka tärkeää on kohdata potilas oikein ja tehdä työ oikein. Koin mitätöintiä joidenkin taholta, teholla mm. yksi kuolemanenkeli otti ensitöikseen soittokellon pois kädestäni, sen jonka edellinen vuorossa oleva hoitaja laittoi käteeni. Tämä ikävä hoituri tuumasi, etten tarvitsisi soittokelloa ollenkaan ja sen jälkeen alkoikin tapahtua kaikenlaista ikävää ja pelkäsin henkeni edestä hänen käsittelyssään. Viimein samainen hoituri uhkasi ja kiristi, etten pääsisi koskaan pois teholta ja se oli viimeinen niitti omien pelkojeni kanssa.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, miesystävän sairastuminen tähän samaan syssyyn, huoli hänen olosta ja voinnista sekä jälleen se, miten yksin olemme asioidemme kanssa. Hetken ehdin jo taannoin toivoa, että nämä elämän ikävyydet olisivat tässä vihdoinkin ja eihän se niin mene, ei mene. Aina on jokin huoli, murhe tilanne päällä, ilman, että itse olisi voinut tehdä mitään. En ymmärrä, en käsitä miksi kohtalo on tällainen?

Milloin alkaisi se hyvä elämä, onnellinen elämä vailla murheita tai huolia? Yritän toivoa pääseväni ajallani töihin, yritän lohduttaa miesystävää ja huomaamme molemmat toinen toistemme tärkeyden toisillemme.

Toisinaan tunnen, kuinka koen ahdistusta, pelkoa tulevasta, en haluaisi olla vaivaksi lapsilleni ja kuitenkin tarvitsemme apua arkeemme, jo ihan kauppareissuihin saati muihin asioihin, erityisesti nyt kun miesystäväkin on rajoittunut toimimaan oman olonsa vuoksi.

Mietin usein, mistä saisin voimia jaksaa tätä elämää? Edelleen minulta odotetaan, että minä tuen muita ja olen toimiva ihminen, vaikken ole. Minun on vaikea pyytää apua ja kokemus on nyt osoittanut senkin, ettei apua ole saatavilla, vaikka pyydetäänkin, ei silloin kun tarvitsi, ja avun pyytäminen aiheuttaa toisille heidän elämän sekoittumisen ja riitaa. Jo pelkkä kyytien kysyminen on itselleni muodostunut haasteeksi, niiden parin kerran jälkeen kun tunsin syyllisyyttä omasta tarpeesta.

Olen nyt myös huomannut lasteni isänsä kaltaisen itsekkyyden, heiltä ei useinkaan saa apua edes arjen normiaskareissa, ei edes pyydettäessä. He vain katoavat, vaikka sanoisin, että joku asia pitää tehdä ja he odottavat minulta toimintaa, ikäänkuin olisivat itse pikkuisia, vaikkeivat ole. Nyt olen lapsille joutunut sanomaan, että voisivat viettää isänsä luona aikaansa, koska en tosiaankaan jaksa tai kykene passaamaan heitä ja en saa nostattaa verenpaineitani turhalla vääntämisellä, ja pettymys on itselleni suuri, ettei edes omat lapset jaksa tai viitsi tehdä omaa osuuttaan kotitöissä.

 

torstai, 21. tammikuu 2021

Onnea onnettomuudessa

Sain toisen tilaisuuden elää, jälleen oli onni onnettomuudessa mukana ja käsitän pikkuhiljaa, kuinka olen ollut äkkikuoleman partaalla jo pitkään ja sen vuoksi jäinkin petipotilaaksi sairaalaan päästyäni. Asentoa sain sängyssä vaihtaa sekä istua tuetusti. Muutoin kaikenlainen liikkuminen oli kiellettyä leikkaukseen asti.

Minua tutkineet lääkärit sanoivat, että seuraava kohtaus olisi ollut kuolemaksi ja silloin ei olisi enää voitu tehdä mitään ja tuohon he viittasivat myös, kun pyysin esimerkiksi suihkuun, ei. Tätä on vaikea ymmärtää, juurikin tätä onnea onnettomuudessani ja sitä, että pääsin ajoissa sairaalaan ja siellä tuntemukseni otettiin todesta ennenkuin oli liian myöhäistä. Tosin, paikkakuntamme päivystys oli minua kotiuttamassa yön jäljiltä.

Kuinka pitkään se sitten siinä suonessa on saanut olla ja kasvaa pikkuhiljaa? Sitä ei kukaan voi tai osaa sanoa. Viisaat lääkärit tarkistivat vielä ensimmäisen kivuliaan tutkimuksen sekä varmistivat monilla muilla keinoin, että ensimmäinen tutkimus tosiaan piti paikkaansa, että tukos todella oli siellä, ettei ollut mikään lihaspasmi. Onnea oli myös hoitopaikkakunnan kanssa.

Kävinhän keväällä lääkärissä, olen käynyt lääkärissä joitakin kertoja ja aina kokemukseni omasta terveydentilastani on vähätelty ja kuitattu muilla tekijöillä, muilla syillä ja opin itsekin niin tekemään. Mitä sitä turhia valittamaan, oma vika jos ja kun kunto on mennyt huonoksi ja vähän puuskuttaa kävellessä ja tuntuu painostavalta jne. kyllä se joskus menee ohi. Ajankohtaa en kykene itse määrittämään, milloin kuntoni on alkanut heikentyä, kaikkeenhan tottuu, kun asiat tapahtuvat pikkuhiljaa ja vähitellen. ja kun vähitellen, niin en ole itse edes huomannut tai en muista mikä on normaali olo ja mikä taas ei ole.

Nyt kuitenkin minulla on kokemus ennen ja jälkeen leikkauksen. Henki kulkee ja pystyn liikkumaan hengästymättä, askel ei paina ja se puristavan ahdistava tunne rinnuksissa on poissa ja olo on keveä. Olin todella todella huonossa hapessa aikaisemmin ja nyt tiedän mitä tuo lauseenparsi tarkoittaa kirjaimellisesti. Vajaa kolme viikkoa itse leikkauksesta ja olen päässyt nyt jo 2.5km kerralla kävelemään, ja aikaisemmin tuo sama lenkki on tiennyt tuskanhikeä ja koko loppupäivän väsymisen ja poikkinaisen olon kansssa elämisen.

Yhtenä päivänä huomasin myös, kuinka lääkärien suullinen ulosanti on toista, kuin mitä he sitten kirjaavat papereihin ja olen menettänyt luottamukseni terveydenhuoltoa kohtaan ihan kokonaan tämän vuoksi. Minulle sanotaan, ei vuotoja ja sitten luen kirjauksista, että on vuotoja kuitenkin, niin mitä ihmettä? Tai sanotaan ei ole nestettä ja kirjauksista luen, että on kuitenkin nestettä jne. Kumpaanko luotan? Siihen mitä lääkäri on sanonut vaiko siihen mitä luen teksteihin kirjattuna? Kumpikin voi olla valhetta.

Sitten siellä kirjauksissa on sellaisia asioita, joista minulta ei ole kysytty mitään ja on oletettu ettei minulla ole ollut tietyntyyppistä vaivaa aiemmin ja kuitenkin on ollut, sitä ei vain kysytty ja en osaa itse kertoa mitään, paitsi vastata siihen esitettyyn kysymykseen.

Kyllä, nyt vasta huomaan ulkoilessani kuinka kärsin hengenahdistuksesta pienessäkin liikkeessä, kaikkeen vain tottuu ajan myötä ja hengenahdistuksesta oli tullut minulle uusi normaali, muistelen joskus asiasta maininneeni ja se kuitattiin paniikilla ja häiriöillä, koska papereissani oli maininta psykoterapiasta ja masennuksesta. Joten, lääkärin kysyessä päivystyksessä hengenahdistuksesta, en tunnistanut enää kokevani sitä. Ja nyt kun kävelen tuolla ulkona ja henki kulkee normaalisti, voin sanoa jälkikäteen kärsineeni suuresta hengenahdistuksesta.

Sama juttu sydämen tykytysten kanssa. Kyllähän niitä on ollut jo vuosia ja nekin on kuitattu mielenterveyden aiheuttamiksi, joten en itsekään ole niihin sen kummemmin reagoinut. Aina jossakin asennossa se on tullut, sydän on hakannut tuhatta ja sataa, rytmihäiriöitä siis. Lääkärin mukaan kaikki on kuitenkin ollut normaalia ja olen luottanut.

Kaikki oireeni on siis vuosien aikana selitetty pään sisäisillä ongelmilla ja aloin itsekin uskoa selitykseen ja lopetin kuuntelemasta kehoani, totuin kaikkeen sellaiseen, mikä ei ollut normaalia ja nyt jo huomaan sen eron lenkillä käydessäni, etten ollut ollenkaan missään kunnossa fyysisesti. Ihme on, että olen jaksanut ylipäänsä pysyä pystyssä, vaikka sekin oli toisinaan työn ja tuskan takana. Minulle se olotila oli normaaliksi muodostunut, en edes enää muistanut miltä normaali jaksaminen/hengittäminen/eläminen tuntui. Nyt tiedän. Nyt pystyn vertaamaan olotilaani ennen ja jälkeen ja se tuntuu niin ihmeelliseltä vain kävellä ja kävellä ilman mitään oireita, mitä oli aiemmin. Kun jalka jaksaa siirtyä laahustamatta askeleen kerrallaan ja olen hämmästynyt aina vaan uudelleen. Innolla odotan sitä aikaa, kun saan vihdoin itse taluttaa koiraamme ja pääsen itsekseni ulos. Sekin tuntuu niin omituiselta, kun en hengästy, en puuskuta ja happi kulkee vaivatta. Ei tarvitse hiljentää tahtia tai peräti pysähtyä ja manata omaa huonoksi mennyttä kuntoa ja lenkin jälkeen maata loppupäivää, ei. Nyt lenkkeily antaa jälleen virtaa, se piristää ja auttaa jaksamaan, vaikken vielä kovin paljoa leikkauksen vuoksi jaksa, mutta jo nyt olo on kuin uusi.

Tämän tapahtumaketjun seurauksena olen huomannut, kuinka yksin sitä on tässä maailmassa. Jos lapsia ei lasketa, niin minulla ei ole kuin miesystävä aikuisena ihmisenä vierelläni. Ja pyydettäessä yksi sisaruksista, jota en kovin paljoa halua vaivailla. Loput sisarukseni ovat olleet minun suuntaani yllättävän välinpitämättömiä, ja yksi sisarus oli jouluna kyseenalaistanut lapsilleni ja miesystävälleni minut ja sairastumiseni vähättelemällä ja sanoen sairaalan päivystykseen menoani minun kotkotuksiksi ja kysellyt lapsiltani minusta hyvin ikävään sävyyn, niin että lapsetkin olivat hämmentyneet ja kokeneet sisarukseni kovin töykeäksi ja ikäväksi ihmiseksi. Niin, minun kotkotuksiahan vain. Olen edelleen loukkaantunut tuosta, onko tuo yksi sisarus niin narsisti tosiaan, ettei edes vakava sairaus hetkauta, vaan antaa hälle lisää aseita. Olen jo vuosia sitten tämän kyseisen sisaruksen kanssa joutunut pitämään tietyn etäisyyden, koska edelleen olen joutunut ihmettelemään hänen toimintaansa ja sitä, onko hän lintu vai kala, vai peräti jokin muu lisko konsanaan. Silti, hänen kommenttinsa minusta tuolloin muille loukkasi minua syvästi, samoin se, ettei hän ole kysynyt kuulumisia tai muutenkaan pitänyt mitään yhteyttä ja oletan hänen siis halveksivan minua suuresti ja kun kerta oma sairauteni tämän paljasti minulle, en enää halua pitää mitään kanssakäymistä tämän sisaruksen kanssa. Ymmärrykseni tai sen yrityksen on loppunut nyt.

Ystäviä minulla ei ollutkaan, joten olen hyvin yksin tämän sairauteni kanssa nyt sitten. Joudun tukemaan jopa äitiäni, joka sanoo kuinka hänellä on kamalaa, kun hänen lapsi siis minä olen vakavasti sairaana ja se jos mikä on kamalaa minulle. Kuka tukee minua? Pitääkö minun edelleen olla se vahva ja kaikenkestävä teflonipäällysteinen ihminen, vaikka kaikkein eniten kaipaisin tukea ja apua muilta saamatta sitä kuitenkaan. Olenhan aina joutunut pakon edessä pärjäämään yksinäni.

 

sunnuntai, 17. tammikuu 2021

hetki vielä...

Vaikea ajatella, miten olin käytännössä kuolleena pari tuntia. Kahdeksan tunnin leikkaus ja pari vuorokautta nukutettuna teholla leikkauksen jälkeen. Elämäni pysähtyi jouluaattona.

Enää en tiedä, mitä ajatella tai miten jatkan elämääni eteenpäin. Heräämössä koin elämäni niin mitättömäksi ja silti takaraivossa oli vain lapset, miesystävä ja myös äitini. Heidän vuokseen hengitin, sitten kun kone otettiin pois, mikään muu kaamean kivun lisäksi ei ollut mielessä, paitsi ehkä se, että olin hengissä ja leikkaus oli mennyt hyvin.

Nyt en saa enkä jaksa tehdä mitään, paitsi levätä seuraavat kuukaudet. Pieni paussi elämään ja arkeen tuli yllättävän kohtauksen muodossa. Järkytys on suurin tunnetilani, epäusko ja samalla mietin, kuinka pohdin ennen joulua sitä, kuinka minussa oli kaikki varoitusmerkit, jo viime keväältä asti.

Jouluaattona tunsin oloni jotenkin poikkeuksellisen surulliseksi ja mietin sydäntäni, sitä kuinka se tuntui hajonneen tämän elämän myrskyissä. Niinhän siinä sitten kävi, ihan kirjaimellisesti. Päivystyskäynti venyi reiluun pariin viikkoon, kidutustoimenpiteitä, erilaisia hoitajia, joista olin riippuvainen, kipu.

Joulun aika meni yksinäisyydessä, samoin uusivuosi toipuessa suuresta leikkauksesta, koko sairaalassaoloaika meni yksin, osastolle ei päässyt kukaan moikkaamaan, puhelimen käyttö oli kipujen vuoksi hankalaa, samoin nukkuminen.

Nyt en siis pärjää omassa kodissa yksin, tarvitsen apua arjen askareissa. Olen pystyssä puoli tuntia ja sitten on levättävä, ehkä jopa nukuttava hetki. Joululahjaksi sain loppuelämäksi kasan pillereitä ja olen aina ollut kovin lääkevastainen.

Avuttomuus vie osan elämänhalua, sitä mikä oli jäljellä. Kaikki se, mitä tein valui hukkaan ja fyysinen avuttomuus on jotakin ihan karmeaa kestettävää.

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.