tiistai, 17. syyskuu 2019

väkivaltaa

Nukuin pitkään, vaikka kuuden jälkeen heräilinkin tunnin välein. Nyt tuntuu, että olen levännyt tarpeeksi ja pääsen aloittamaan viikkosiivon ja lakanoiden vaihtourakan vaihteeksi. Onneksi koti on jotakuinkin helppo pitää siistinä, ja olen sitä saanut myös järkeistettyä jo niin paljon, ettei kaaos pääse yllättämään. Eteinen oli pitkään sellainen murheenkryyni ja nyt muutamalla muutoksella sekin näyttää jo kivalta ja tavarat on päässeet omille paikoilleen.

Viikolla parina iltana laitoin tuikkuja hämärtyvään iltaan ja käperryin peittoihin, syksy tulee, vaikkakin hieman myöhässä ja ei haittaa ollenkaan. Aika ennen joulun aikaa ei tunnu niin pitkältä ja sateiselta ja pimeältä, kun päivällä on ollut lämmintä ja lähes kesäkelit. Olen ollut kovin tyytyväinen ilmoihin, sillä kun pääsen työni puolesta myös ulkoilemaan ja katkaisemaan pitkää päivää happea haukkoen, on hyvinkin tarjennut vielä ilman sen kummempaa pukemista. 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------

Nopsaan nuo kelit sitten vaihtuvat ja syksy tuntuu luissa ja ytimissä alle kymmenen asteen ja sateen siivittämänä. Viikonloppuna en taasen ehtinyt levätä kunnolla ja arki alkoi jälleen lievällä väsymyksellä jo heti maanantain alkumetreillä.

Sitä ei koskaan saisi huokaista, että onpa mukavaa, kun kaikki on vihdoinkin hyvin, sillä juuri sillä hetkellä voi asiat kääntyä päälaelleen, kuten nytkin meinasi käydä lasten asioiden kanssa. Onneksi pieni selvittely toi tulosta ja mitään vakavaa ei ollut ehtinyt tapahtua. Useammasta tenavasta tulee useampi huoli, jos näin voin sanoa. ja eilen oli tilanne, että kolmella lapsella oli jokin elämää hankalampi asia setvittävänä. Jokainen on asia on nyt onneksi selvitetty ja koulu hoitaa oman osuutensa sitten yhden kohdalla, jos siis hoitaa.

On se jännä, miten aikuisten maailmassa kyseessä olisi päällekarkaus ja pahoinpitely rikosnimikkeenä sekä omaisuuden tuhoaminen, ja tuomio tulisi varmasti. Vaan miten näiden koulukkaiden sitten? Pahoinpitelijä pääsee kuin koira veräjästä, Kiva-koulun selvittelyt ovat tarpeeksi iso rangaistus pahoinpitelijälle ja ei ole saanut sen suurempaa sanktiota. Mietin itse, että onko lapseni oikeutettu hakemaan itselleen oikeutta sitten ihan virallista tietä, poliisin kautta. Se, että toinen koululainen katsoo oikeudekseen kostaa ja tehdä tahallaan pahoinpitelyn on rikos kuitenkin, riippumatta iästä ja tämä samainen tenava on jo muutenkin ollut koko syksyn oman lapseni puheissa hänen ihmetellessään, miksi tuo tenava saa tehdä mitä haluaa ja miten haluaa välittämättä säännöistä jne ja toimia väkivaltaisesti toisia koululaisia kohtaan. ? Vamma on taas lapsellani sellainen, että haittaa liikkumista, koulumatkaa kivusta ja särystä puhumattakaan sekä meidän lapsilla kun ei ole niitä vaatteitakaan niin paljoa, etteikö tuntuisi, kun tahallaan käydään päälle ja vaatteet menevät rikki sen seurauksena.

Miksi yhteiskunta ylipäänsä hyväksyy lasten välisen pahoinpitelyn ja kaikki semmoisen, mikä aikuisten maailmassa johtaisi korvausvastuuseen ja tuomioihin? Miksi lasten pitää sietää itseensä kohdistuvaa väkivaltaa sekä huonoa kielenkäyttöä ja muuta kiusaa ja sen sanotaan kuuluvan osana normaalia. Väkivalta ei ole normaalia, ei edes lasten kesken ja se pitäisi jokaisen aikuisen ymmärtää sanomattakin. Ja erityisesti niiden ihmisten, jotka päivittäin ovat lasten ja nuorten kanssa tekemisissä, pitäisi tämä iskostaa päähänsä. Ei aikuistenkaan tarvitse sietää päivittäistä itseen kohdentuvaa fyysistä koskettelua työssään, ei väkivaltaa ja kampituksia, potkuja, omaisuuden tuhoamista jne. Saati päällekarkauksia viikottain. Miksi siis lasten pitää elää sellaisessa ympäristössä, jossa näitä väkivaltaisia lapsia ei saada kuriin ja heidän annetaan terrorisoida koko yhteisöä? Vai pitääkö sitten olla jokin tämmöinen muistuttamassa ihmisiä siitä, että huonostikin voi käydä, ikäänkuin esimerkkinä muille, miten ei saa toimia?

Väkivalta ei ole hyväksyttävää missään lasten kesken, ei edes sisarusten välillä. Koti on myös turvapaikka, jossa jokaisella o.n oikeus elää ja olla turvassa. Samoin missä tahansa muualla lapsilla on juuri tuo oikeus saada elää ja olla turvassa ilman pelkoa väkivallasta.

 

lauantai, 14. syyskuu 2019

ymmärrys

Sisäistä itkua, en jälleen kykene itkemään. Ja miksi itkisin? Siksikö, kun tuntuu väsymys koko kehossa, aivosumu haittaa vapaa-aikaa?

Minulle kaikki tuollainen on kovin normaalia ja tiedän, ettei jokainen koe noin. Tiedän, että työpäivän jälkeen ihminen jaksaa vielä ja vaikka mitä. harrastaa, käydä kaupassa, hoitaa kodin jne. Eli normirutiinit arjessa.

Minä teen kaiken tuon sunnuntaisin, kunhan olen levännyt ensin lauantain ja perjantai-illat. Arkiruuat huolehtii miesystävä, ellen ole tehnyt sunnuntaina isoa kattilaa keittoa, joka riittää alkuviikon. Tai jos muistan työmatkan varrelta käydä hakemassa helpot eväät illaksi, yleensä en muista, vaan ajan suoraan kotiin, ainoana ajatuksena päästä lepoon pitkälleni.

Illalla olin jälleen puhki, vaikka olin torkkunut jo kaksi tuntia ja jälleen jäi osa asioista tekemättä. Olen ollut väsynyt koko ikäni, siitä asti kuin muistan, en ole jaksanut samoin kuin muut ja väsymiseni on leimattu laiskuudeksikin lapsuudessa. Kukaan minua hoitavista aikuisista ei uskonut minun olevan väsy, vaan olin heidän mielestään laiska ja haluton mihinkään. Ei se niin ollut kuitenkaan.

En tiedä miten ja millaisia keinoja olen oppinut elämäni aikana säästelemään rajallisia kykyjäni jaksaa arki ja sen tuomat haasteet. Olen tehnyt listoja asioista, koska liiallinen väsy aiheuttaa minulle myös sen, etten muista enää mitä pitikään tehdä ja hoitaa. Tietyt asiat on menneet selkärankaan päivittäin samoina toistuvien rutiinien myötä kotona ja tulevat hoidetuiksi, vaikka pää ei olisi mukana ollenkaan. Arki menee samoin kuin pyörää ajaisi, sitä ei tarvitse ajatella sen kummemmin.

Uudet asiat on saaneet menneessä aina minut kauhun valtaan, ja sopeutuminen on ollut kovin vaikeaa. Kuten esimerkiksi kävin vuosikymmeniä tutussa lähikaupassa, opin kulkemaan sen käytävät ja hyllyt läpi vaikka silmät ummessa ja tiesin missä mikäkin ostos sijaitsi ja lapseni myös oppivat. Elämäni meni täysin sekaisin sen jälkeen, kun lähikauppaan tehtiin mittava uudistus ja jokainen ostos olikin täysin uudessa paikassa, ja hermostuin aina siihen, etten oppinut löytämään tuttuja tavaroita ja ostoksia enää sieltä ja niinpä lopetin siellä käymisen remontin jälkeen. Vaihdoin toiseen, jossa vielä toistaiseksi tavarat on sijainneet siellä, missä ennenkin ja kauppa-asionti on helppoa ja nopeaa ja aivoja ei tarvitse rasittaa niiden ollessa muutenkin rasittuneet kaikesta. Etsiminen on aina yhtä ilkeää, oli asia mikä tahansa.

Sama asia, mikä edelleen ahdistaa suuresti on esimerkiksi liikenteessä vieraat paikat, ja erityisesti se, jos pitää mennä tiettyyn paikkaan täysin vieraaseen osoitteeseen. Ahdistus korostuu erityisesti silloin, kun elämässä on paljon muutakin ylimääräistä.

Esimerkkejä elämästäni löytyy paljon ja teraputin luona tehtyjen testien perusteella kärsin vakavasta sosiaalisten tilanteiden pelosta sekä ahdistusoireeni ja traumajutut on edelleen korkeimmalla tasolla ja olen kuitenkin kokenut, että olen päässyt hieman etenemään parempaan päin näiden juttujen kanssa, kuten tuon kaupassa käynninkin suhteen. Pääsen kauppaan jo useinkin myös yksin, siihen en tarvitse enää päivien tai tuntien valmistautumista, kuten ennen ahdistus esti minua käymästä useinkin kaupassa.

Itselläni onmyös selvästi vireystilansäätelyn kanssa paljon ongelmaa ja opettelen tätäkin asiaa sisäistämään. Väsymys erityisesti haittaa elämääni kovasti ja väsymys johtuu juurikin tuosta ja on seurausta traumoista. Luettuani tekstiä tunnistin itseäni monista asioista.

Toisaalta on vihdoin helpottavaa kuulla, että kaiken jälkeen oma reagointini asioihin on siis normaalia, seurausta eletystä ja koetusta elämästä. En voi kuin todeta, että rankkaa on ollut ja sopeutuminen pakollista. Kiitos, etten ole ajautunut esimerkiksi alkoholistiksi tai johonkin muuhun ikävään puuhaan. Omat periaatteeni olen pitänyt ja onneksi niin.

Asioilla on tapansa järjestyä ja eilen yllätyin jälleen positiivisesti erään lapsen asioiden kanssa. Oli mukava kuulla, miten lasten isä ainakin yrittää olla isä ja ja jo hieman naureskellenkin kykenin tuumaamaan, että niin se vain on, että tälle tyypille se raha on todellakin prioriteetti numero yksi, ei se muutu siitä mihinkään.

 

keskiviikko, 11. syyskuu 2019

Mitäpä sitä ei toinen tekisi kiusatakseen jälleen

Ettei vaan jälleen pääsisi vahingossakaan unohtamaan exän olemassa-oloa, niin juuri hän sitten osaa jälleen tämän sekoittamisen, josta myös minua syyttää toisinaan. Ja kirjoitan jälleen, jotta en pääsisi vähingossakaan unohtamaan.

Muksulla on harrastus. Ex eli lasten isä ei voi sietää sitä, että lapsi harrastaa, saati, että siitä syntyy kustannuksia, joihin hän joutuu osallistumaan. Joten ex luonnollisesti tekee kaikkensa vaivihkaa, jottei lapsi harrastaisi ja lapsi lopettaisi sen. Näin jatkunut vuosia jo. Lapsi pitää kuitenkin kiinni itsepintaisesti omasta harrastuksestaan, koska nauttii siitä. Minä vanhempana tuen lastani myös tässä asiassa ja teen sen, minkä jokainen terve aikuinen tekee omien lastensa hyväksi eli kuljetan, kannustan ja kustannan oman osuuteni. Tämä pätee jokaisen kohdalla, jonka lapsi harrastaa ja matkat ovat pitkiä.

Lapsi ei harrasta, koska vanhempi on niin määrännyt, lapsi ei harrasta, koska pitää olla jokin harrastus. lapsi ei harrasta kummankaan vanhemman ns. toive-asiaa, vaan se on lähtenyt puhtaasti lapsesta itsestään ja lapsen omasta halusta ja innostuksesta kyseiseen asiaan. Lapsi ei myöskään harrasta kummankaan vanhemman mieliksi, vaan omasta halustaan. Into on myös kova, ja itsekin joudun jopa väliin rajoittamaan, mikäli on sairaana tai muuta estävää ja lapsi vain tahtoisi välittämättä esimerkiksi omasta huonosta olosta huolimatta.

Jälleen on isä alkanut tehdä mahdottomaksi lapsen harrastusta, tekee aina sen, kun näkee tilaisuutensa tulleen ja nyt se tuli jälleen. Lapsi ehti jo ilmoittautua tilaisuuteen, kysyi minua mukaansa viikonloppuna ja se oli minulle ok, koska saatoin siirtää omat tekemiseni ja lapsi epäili isänsä olevan työssään silloin ja ettei pääse. Asia oli siis sovittu ja ilmoittautuminenkin oli jo hoidettu. Isä keksikin ilmeisesti tänään viedä lapset viikonlopuksi toisaalle, vaimonsa tykö ja lapsen on näin mahdotonta päästä paikanpäälle. Viestillä isä kysyy, menenkö ilman lasta sinne ja en todella mene. Lapsen sinne piti mennä minun kanssa, se oli jo sovittu viime viikolla. Isä oli tästä tilaisuudesta tietoinen, joten tiedonpuutetta ei jälleen voi syyttää isä. Vaan tässä isä näki tilaisuutensa estää lasta pääsemästä kanssani tilaisuuteen ja luonnollisesti en mene, koska isäviikonloppu kuitenkin ja isän olisi jälleen pitänyt tämäkin asia huolehtia ja hoitaa. Ja nyt jälleen lapsi hoiti itse omat asiansa kanssani.

Kukapa nyt jälleen kärsii, kuin lapsi itse isänsä tekosista. lapsi ei voi päättää jäädä kotiinsa tai tulla luokseni, koska siellä paikassa on taas omat viehatyksensä, joista lapsi ei halua olla paitsi ja tätä hän on ennenkin käyttänyt hyväkseen, kun on ollut tarve hankaloittaa lasten harrastuksia ylipäänsä.

No, sanonpahan vai voi voi. Vietän oman viikonloppuni nyt sitten alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ja en mene yksin sinne tapahtumaan, jonne ensisijaisesti lapsi on pyydetty mukaan. En ala paikkaamaan exän isyyttä jälleen tällä tavoin, että ensin sovimme lapsen kanssa asiasta ja sitten se perutaan isän päätösten takia. En myöskään ala ehdottelemaan lapsen tuloa minun luokse tuoksi päiväksi, koska siitä seuraisi jälleen omat hankaluudet ja uskon, ettei lapsi edes halua tulla, koska toisaalla on juurikin se mielenkiintoisen mukava ja odotettu asia jälleen.

Ulkopuolisen korviin asiassa ei ole mitään ihmeellistä, vaan se kun tiedän exän juonet, joita aina juonii kun on mahdollisuus tehdä pienikin kiusa ja nyt se kiusa oli kohdennettu suoraan minuun, koska lapsi oli minua pyytänyt eikä isäänsä ja isä haluaa näin kostaa sen, ettei lapsi pääse kanssani isäviikolla harrastukseen liittyvään asiaan viemällä lapset pois kokonaan paikkakunnalta. Näin on isä kostanut ennenkin ja tätä on miltei mahdoton kenellekään edes todentaa, vaikka asia on juurikin noin. Kiusa minulle, koska isä näki minun ilmoittautuneen tilaisuuteen lapsen kanssa ja isä koki jälleen jotakin ja kosti näin minulle tuon ilmoittautumisen, joka nyt sattui olemaan isäviikolla ja lapsi toivoi minut sinne mukaansa, koska tietää, ettei isäänsä voi vahempää kiinnostaa koko lapsen asia.

Tämän selkeämmin en osaa tätäkään tilannetta avata, mutta kiusa se on pienikin kiusa, jonka isä voi minulle tehdä lasten asioiden välityksellä. Vielä tulee kylläkin aika, kun lapset ymmärtävät ja oppivat näkemään syy-yhteyden ja seuraukset, jo nyt he oivaltavat joitakin asioita omien kokemusten perusteella ja joskus  kysyvät minulta niistä. Yleensä sydäntäni oikein kylmää, kun näen sen ajan koittavan lasten elämässä, kun isä menettää arvostuksen lasten silmissä. Enää ei lapset usko minua, kun yritän puolustaa heidän kiiltokuvaisäänsä ja hänen omituisia tekojaan ja tekemättä jättämisiä ja usein kysyvätkin ihmetellen, miksi valehtelen heille päin naamaa, kun he tietävät mikä on totta ja mikä ei isässään ja hänen tekosissaan. Ja silloin joudun myöntämään heidän olevan jossakin asiassa olevan sillä kertaa oikeassa.

Osa lapsista on joutunut hyväksymään isänsä ilkeän puolen sekä joutuneet hyväksymään myös sen, ettei heillä ole ollut ns. normaalia isää tai normaalia kokemusta vanhemmuudesta. He ovat eläneet kierossa ja sairaassa vanhempien välisessä suhteessa, joka on ollut heidän omituinen kotinsa. He ovat nähneet vuosien varrella sen, miten olen itse etsinyt ja paljon myös löytänyt normaaliutta elämään, ihan jokaisella osa-alueella. Suren lasteni puolesta useinkin sitä, mistä he ovat jääneet paitsi isänsä kohdalla ja olen joskus miettinyt niinkin, että kuollut isä olisi ollut lapsille paljon helpompi pala purtavaksi, kuin se heidän ikuinen ihmettelynsä siitä ,miksi heidän isänsä on sellainen ja tällainen suuri piru, kuin on heillekin ollut. Lapset puhuvat omien kokemustensa pohjalta ja sitten heillä on vertailukohtana minun puolikkaani ajasta jonka viettävät kanssani, ja he ihmettelvät useinkin ääneen asioita, miksi heillä on semmmoinen kurja isä ja kaikkein säälittävintä on se, että lapset yrittävät rakastaa isäänsä kaikesta huolimatta, ainakin juuri silloin kun isä on heittäytynyt lapsille säälittäväksi puheillaan. Isä osaa puhua lapsille niin, että lapset alkavat sääliä isäänsä ja isä saa kaiken anteeksi ja jos ei sääli tehoa niin sitten isä lahjoo lapsensa luvaten heille vaikka ja  mitä. Ja kun se ei tehoa, niin sitten otetaan koko isän suku tuohon säälinnostattamiseen lasten tunteissa.

Kieroa ja tuollaista ei pysty mitenkään estämään. lasten on vain elettävä tuossakin mukana ja koitettava sääliä isäänsä mahdollisimman tehokkaasti. Tai sitten vaihtoehtoisesti isä on kovin uhkaava ja pelottava ja saa siten lapset tekemään ja toimimaan kuten haluaa.

Isä edelleenkin jaksaa myös vieraannuttaa lapsia minusta. Lapset jo tunnistavat tätä ilmiötä, kiitos itselleni, että olen aina pyrkinyt tukemaan lasten ja isän suhteita myönteiseen sävyyn ja olen myös paikannut isän vanhemmuutta monin eri tavoin. Lapset ovat oppineet näkemään sen, kuinka normaali vanhempi kykenee tekemään vanhemmuuden kanssa yhteistyötä ja ovat myös nähneet sen, kuinka isänsä ei kykene siihen. Ja lapset ovat jotenkin oppineet tunnistamaan vieraannuttamisen keinot, vaikkei heillä ole sille nimeä.

 

tiistai, 10. syyskuu 2019

paha olla jälleen

Tänään taas mietin, mitä jos irtisanon itseni sittenkin?

Suru siitä, etten koe hyväksi oloani työssäni, en missään työssä näköjään.

Mitä tänään tapahtui? En ymmärrä jälleen ollenkaan. Olen jotenkin sokea sille kaikelle mitä tapahtuu ns. kulisseissa työpaikoilla, en käsitä sitten mitenkään muiden ihmisten osuutta omassa olossani. En ymmärrä, miksi minulle tulee aina niin hiton kurja olo muiden ihmisten seurassa ja nyt myös kun olen alkanut välttemään muiden kohtaamista. En pysty enää edes silmiin katsomaan ketään ja kuljen seinän vieriä pitkin, koska en enää tiedä, hyväksytäänkö minua joukkoon ollenkaan. Ilmeisesti ei ja olen nyt saanut siitä tuta.

Olen outo, olen omituinen ja en osaa olla ihmisten parissa. Omat tunteeni on vaihdelleet pakokauhusta suoranaiseen pelkoon tämänkin päivän aikana ja on ihan hirveä olla kehossani työssäni. Järjellä en enää voi selittää niitä tuntemuksiani, joita koen pitkin päivää. Syy löytyy itsestäni, sen tiedän.

Sitä en voi tällä hetkellä mitenkään hyväksyä, että olen tuhoutunut niin täysin ihmisenä, etten kykene olemaan enää työssä, missä on muita. Kärsimys on hirveä kokemus minulle ja sitä kestää koko päivän, illalla olen sitten niin väsynyt ja itkuinen ja nyt myös masentunut, koska olen tällainen epäkelpo ihmisenä.

Kaikki se, mitä jokin aika takaperin jätin taakseni ja kuvittelin, että vihdoinkin olisi tilaa ja aikaa opetella olemaan uudelleen ihminen, huomaan ettei mikään ole muuttunut.

En jaksa tällä haavaa edes välittää miesystävästä, tai mistään muustakaan. Odotan, että pääsen nukkumaan. Ennen vanhaan olen pyrkinyt paikkaamaan omaa epävarmuuttani erityisesti yrittäen miellyttää muita ihmisiä, yrittäen näin alitajuisesti varmistua siitä, että olenhan ok, olenhan vertainen jne. Nyt en edes yritä semmoista, ja sekään ei taida olla hyvä.

Viime viikolla mieleeni hiipi ajatus viedä kahvipöytään suklaata, koska minulla oli hyvä olo ja halusin sen jakaa muiden kanssa. Autossa sitten tuumasin, että miksen vain söisi itse suklaan pois työviikon jälkeen, ja jätin herkut autoon. Olin itsekäs omasta mielestäni, mutta ei minun tarvitse ketään myöskään ns. lahjoa hyvälle mielelle herkkujen avulla.

Kun asioita ei voi tehdä pelkästään pelkkää hyvää hyvyyttään niin sanoakseni ja uskottelin itselleni, että niin toimien se olisi ollut juuri sitä toisten miellyttämistä ja hyväksynnän hakemista muilta ja sitähän en enää ole tehnyt vuosiin. Ja miksi siis nytkään?

Minua harmittaa hyvin suuresti se, että olen jälleen sulkenut suuni, sekin vähä minkä jo kykenin muiden kanssa kommunikoimaan on poissa. Nyt pääni on ihan tyhjä, oikeastaan en enää saa sanaa suustani ja kanssani alkaa olla kovin ikävä hiljaisuus, koska en itse osaa tai kykene puhetta aloittamaan. Kiitos oman epävarmuuteni ja kun hiljaista on, eihän kukaan kestä sellaista toistensa seurassa.

Minä kestän, itseäni ei haittaa ollenkaan, vaikkei kukaan puhuisi mitään minuutteihin. Mielestäni jokaisella on oikeus vaieta tai puhua jos niin haluaa valita. Ne muut eivät kestä hiljaisuutta, joka syntyy ikäänkuin väkisinkin ja siitä tilanteesta on sitten lähdettävä pois jollakin tekosyyllä. Ymmärrän.

Ymmärrän myös itseäni. En ole kovin taitava ilmaisemaan itseäni, minulta puuttuu se jokin, joka saisi muut ymmärtämään minua ja sanomaani. Ja olen senkin vuoksi mielelläni hiljaa, en voi sanoa änkyttäväni, muttei puheeni ole kovin sujuvaa, eriyisesti jos aihe on jotenkin vieras ja moni aihe on kovin vieras itselleni. En katso edelleenkään televisiosta ohjelmia, ja sitten olen muutamia kertoja ylittänyt itseni ja yrittänyt sanoa jotakin ja olen heti kokenut itseni tyhmäksi ja saanut tuta sen, miten ketään ei kiinnosta ja ymmärrän olla jatkamatta sen enempää ja hiljenen.

Tänäänkin olen useampaan kertaan miettinyt olenko tehnyt jotakin väärin ja mitä jos olen. Olenko sanonut jotakin väärin ja jos niin mitä. Ja pohdinnoista huolimatta en näe mitä olisin tehnyt muille väärin tai sanonut väärin muille ja olen siis ihmetyksen vallassa lukiessani heidän kehonkieltään ja niitä hetkiä, kun huone hiljenee ja ihmiset poistuvat paikalta ja nykyisin myös olen huomaavinani sitä, että kohtaamistani myös vältellään.

Mietin edelleen, onko minussa mitä vikana, koska tämäkin on jo niin tuttu ilmiö, että ihmiset alkavat välttelemään seuraani. Mitä teen väärin siis? Edelleen pidän huolen hygieniasta, hinkkaan itseäni saippualla aamuisin ja pesen hiukseni. Vaatteeni vaihdan jokainen päivä, ihan jokaikisen vaatekappaleen. Käytän dödöä, pesen hampaani, ehostan kasvot ja kampaan tukan. Voiko minusta sitten siltikin lähteä jokin epämiellyttävä haju? joka karkottaa muita pois läheltäni ja välttämään seuraani? Haiseeko hengitykseni, vaikka mussutan tasaiseen tahtiin pastillia suussani, jonka pitäisi pitää suu raikkaana. Hormonini ovat sekaisin, koko kroppa on, joten voihan minusta tietysti lähteä jokin alkukantainen varoitussignaali, joka pitää muut loitolla? Mistä sen voi tietää?

Olen miettinyt, onko minulla toimintoja, joista en ole itse tietoinen? Ilmeilenkö? Näytänkö käsimerkkejä? Teenkö jotakin omituista ja omasta mielestäni en tee. Ainoa omituisuus on tosiaan siinä, että olen hyvin kankea suustani, ja minun vaikea puhua muille. Senkin teen kuitenkin, yritän ja omasta mielestäni kerrontani on asiallista. Voihan se toki olla, ettei suuni ulosanti ole oikeanlaista? Käytän vääränlaisia sanoja puheessani? Vääriä sanoja ? Mitä jos asiat merkitsevät minulle toista, kuin muille? sanat merkitsevät toista ? Luulen kuitenkin ymmärtäväni puheen ja luulen osaavani kieleni ja merkityksen.

Tulkitsen toisten ihmisten käytöstä itseäni kohtaan jatkuvasti negatiivisesti, koen sen negatiivisena myöskin. Onhan se nyt ilkeää, kun menen toisten seuraan, niin hiljenee ja sitten ihmiset poistuvat yksitellen. Sehän kertoo sen, ettei kanssani ole soveliasta olla, ei tulla nähdyksi. Ja sellainen tuntuu todella ikävältä ja mielelläni olen alkanut välttämään näitä tilanteita, ettei kenenkään tarvitsi tulla nähdyksi kanssani, tai kokea itseä kiusaantuneeksi kanssani.

En vain ymmärrä miksi ?Miksi en ole saanut kokea vielä tähän ikään mennessä työtä, jossa olisi hyvä olla? Miksi en ole saanut kokea työtoveruutta koskaan? Olen aina sellainen, että ihmiset näköjään katuvat kovin minun mukana oloa, oli se asia mikä tahansa. Olen siis suuri pettymys muillekin kuin itselleni.

 

 

maanantai, 9. syyskuu 2019

Pingpong

Yritän olla lukematta ihmisiä, siltikin minussa herää aina jonkinlaisia tunteita itseeni. Tätä ilmiötä on kovin vaikea edes yrittää selittää . Toiset ihmiset siis jo pelkällä olemuksellaan saavat aikaan minussa erilaisia tunteita. Ja itse sitten toimin ilmeisesti niiden heränneiden tunteiden pohjalta sitten? Tai heränneiden fiilisten, sille ei ole parempaa sanaa olemassa nyt.

Olen opetellut vuosien aikana kysymään, jos epäilen yhtään itse tehneeni jotakin sopimatonta tai väärin tai jotenkin hassusti jos se toinen ihminen on kohdellut minua yhenäkin erikoisesti tai normaalista poikkeavalla tavalla. Sitä en osaa sanoa, onko kysymisestä sitten ollut mitään apua omaan olooni, kun useinkin vastaukset on olleet epämääräisiä mutinoita.

Tiedän olevani ooikeassa suurimman osan aikaa "lukiessani" ihmistä, kehonkieli ei valehtele, vaikka suu muuta puhuisikin. Syntynyt ristiriita aiheuttaa sitten sen, että uskon kehonkieltä ennemmin ja toimin itse sitten sen tiedon mukaisesti. Toimintani on jokseenkin liian automaattista, ja vetäytyminen pois ihmisten seurasta, joiden kanssa ei synkkaa on siis myös automaattista, samoin semmoisten ihmisten välttely on automaattista.

Tänään huomasin kokevani lievämuotoista ahdistusta taukojen lähestyessä. Yritän parhaani jo pelkästään siinä, että jokainen päivä ylitän sietokykyni sosiaalisten tilanteiden pelkoni kanssa ja sitten koen monta monituista pettymystä, koska vaikka yritän parhaani, se ei lähestulkoon aina riitä.

Lievä on ehkä vähättelyä. Jotakin tapahtui jälleen minussa edellisten viikkojen aikana ja olen palautumassa jälleen omiin typeriin uomiini ja positiivista muutosta ei tapahdukaan. Minua laitetaan ns. ruotuun, teen ehkä tietämättäni asioita, jotka rikkovat heidän omia kirjoittamattomia sääntöjään liittyen vaikkapa ihmisten luokitteluun siitä, kuka on ns. ylempänä ja kuka alempana sosiaalisessa statuksessa? Ja itse en näitä tämmöisiä ole koskaan ymmärtänyt tasa-arvon nimissä, ihmisiä kaikki ovat ja sen pitää riittää oli paikka mikä tahansa. Jokainen tekee ihmisenä samat perusasiat ja samat perustunteet jne. ovat jokaisessa, kenellään ei ole ihmisyyden kannalta parempaa eloa kuin toisella. Osa kiusaamisistahan perustuu juurikin tuohon, että jollain ihmisellä on todellakin suuren suuri tarve näyttää olevansa jotakin toista ylempänä arvoasteikolla kuin se toinen ja sitten kohtelu on sen mukaista. Kukaan ei suostu myöntämään semmoista, vaikka käytös sitten kuitenkin kielii ylemmyydentunteesta, kehonkieli kertoo jälleen sen, mitä suu ei sano.

Yritän itse sopeutua, perehtyä yksi virhe kerrallaan asioihin. Nyt vain huomaan sen muutoksen itsessäni, että alan olla kovin epävarma itsestäni ja siitä mitä teen ja uskon sen näkyvän myös omassa tekemisessä. Ikäänkuin motivaatio alkaisi kadota pikkuhiljaa. Pari viikkoa olisi mennytkin hyvin? Hyvin usein olen joutunut katumaan omia puheitani, siis olen yrittänyt osallistua ihmisten parissa puhumiseen ja lähestulkoon jokainen kerta olen tuumannut, että olisi sittenkin pitänyt olla hiljaa, en osaa enää edes puhua.

Olen miettinyt jälleen pitkiä aikoja omaa tapaani tehdä työtä, mietin teenkö oikein vai väärin ja jos teen väärin tai väärällä tavalla niin miten teen väärin ja miten sitten juuri minun pitäisi tehdä oikein? Oletukseni on, ettei aikuiselle ihmiselle kerrota suoraan, jos toinen tekee jotakin hassusti tai heidän mielestään väärällä tavoin.

Kohta olen kuin pingispallo sojoillen ympäri sinne tänne. Saan olla ihan rauhassa epävarmuuteni kanssa, apua en varmasti saa, vaikka erehtyisinkin kysymään. Saan ihan varmasti huomata, kuinka minua jälleen siedetään, ja ollaan jälleen kerran kiitollisia, kun jään pois ja työsopimus loppuu. Jatkoa on turha edes odottaa, koska minä olen minä, minussa on liikaa vajavaisuutta toimia minkäänlaisessa työyhteisössä. Aiemmat kokemukset ovat tehneet minulle sen selväksi, että vaikka työni teenkin hyvin, se ei riitä, jos muu porukka on sitä mieltä, etten ole sopiva heidän ylhäiseen joukkoonsa, olen liian erilainen? sopiakseni mihinkään yhteisöön.

On taas hurjaa huomenna aloittaa työpäivä, jo nyt mietin miten kestän huomisen ja pelkään jokaista tilannetta, joissa jälleen huomaan miten väärä ihminen olen ylipäänsä. Ainostaan kodissani voin elää ja hengittää ilman sen suurempaa pelkoa siitä, että minua joku arvioisi, arvostelisi, jättäisi omineen jne. Kotona on hyvä olla, koska nämä ihmissuhdepohdinnat rajoittuvat yhteen kuorsaajaan, ja kun sietokyky ylittyy tarpeeksi, tiedän mitä tehdä, eli voin pyytää poistumaan elämästäni aiheuttamasta lisää pahaa mieltä olemalla semmoinen tai tämmöinen ilman halua keskustella tai yrittää saada parisuhdetta aikaan.

Tänään mietin sitä, kuinka olen työntänyt jonnekin lukkojen taakse omat ikävät ajatukseni, oman pahan oloni. Pärjään, kun on jotakin muuta tekemistä ja muuta ajateltavaa ja olen liian väsynyt ajattelemaan mitään sen kummempaa. Olen siis jälleen siirtänyt syrjään omat tarpeeni ja oman toipumisen. Ja terapiastakaan ei ole mitään hyötyä, kun olen lukossa kaikinpuolin.

Niin on ollut koko elämäni ajan.

 

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.