lauantai, 9. joulukuu 2017

Miksi?

Asioilla on tapansa järjestyä, kiitos!

Itkin sitä, ettei ole tekemistä, ei työtä ja ei siis rahaa. Meni muutama päivä ja pääsin töihin, keikalle.

Pari erilaista paikkaa, täydet päivät.

Ensimmäisen paikan jälkeen itkin, etten veny samoihin mittoihin, kuin muut ihmiset. Väsyin puolen päivän jälkeen, työympäristö oli kuin kaaos ja sehän ei sovi minulle sitten ollenkaan. Kohteluni koin jollain tasolla alentavaksi, hyväksyin sen kuitenkin, koska se tavallaan kuuluu asiaan. En pitänyt niistä päivistä ollenkaan, en siitä tunteesta, joka minulle syntyy kohdatessani sanomatonta arvostelua, mittailua jne. Itselleni tuli erityisesti viimeisenä päivänä tunne siitä, etten ollut tarpeellinen, hommat hoituivat hyvin ilman omaakin työpanosta, minuun ei luotettu ja ohjeistettiin ja pompotettiin. Niinhän se menee ja on vain hiljaa nieltävä, siedettävä.

Nainen on susi toiselle naiselle, varsinkin työyhteisöissä.

Toisen työpaikan tunnelma oli jo vähän parempi, normaalimpi ja hyväksyvämpi sekä ennenkaikkea toimivampi. Tiedän jokseenkin, mitä minulta odotetaan, mitkä ovat tehtäväni ja saan käyttää omaa osaamistani silleen kuin koen ja näen parhaaksi. Saan kysyä, ihmetellä ja vertailla ilman, että se koetaan jotenkin oudoksi tai uhkaksi. Olen uusi ihminen uudessa paikassa ja minun ei tarvitse tietää ja osata kaikkia niitä kirjoittamattomia sääntöjä, joita ei kerrota, vaan oletetaan joissakin paikoissa jokaisen tietävän ne.

Illat kotosalla ovatkin menneet jonkinlaisessa väsymyksessä ja horteessa. Ei ole mukava tunne ollenkaan, mutta pakkohan se on ihmisen työtä tehdä. Kahdeksan tuntia on vain liikaa ,se on myönnettävä. Mutta vaihtoehtoakaan ei ole. Pitää vain muistaa olla armollinen itselle, jättää kaikki ei-pakolliset jutut myöhempään ajankohtaan.

Mietin jo, mitä tämän työpätkän jälkeen? Työtä olisi tehtävä, mutten tosiaan jaksa sitä täyttä päivää. Nyt siitä on ihan tarpeeksi omaa kokemusta. Olen itse sitä mieltä, että täyden työpäivän jalkeen ihmisen pitää jaksaa myös se toinen työpäivä kotosalla, käydä kaupassa, tehdä ruoka, siivota, pestä pyykkiä, huolehtia lapset ja heidän juttunsa jne. Pitää siis jaksaa fyysisesti ihan koko päivä.

Ja mitä sitten, kun ei vaan kykene tuohon kaikkeen? Sitten vielä pitäisi jaksaa omalta osaltani huolehtia äidistä, ikää hänelläkin alkaa kertyä ja hän on tuonut omat huolenaiheensa. Lasten isä jaksaa iskeä vyön alle aina sopivan tilaisuuden tullen, pelaa sitä omaa peliään lapsilla.

Mitä oikein tahtoisin? En ole koskaan miettinyt asioita kunnolla tuolta kannalta, en ole koskaan sanonut ääneen seuraavaa ja nyt viimein uskallan sen kirjoittaa. Tahtoisin tosiaan lasteni parasta ja se olisi se, että jokainen heistä asuisi kanssani. Olen nyt tämän syksyn aikana kuunnellut ja katsellut lasten isän laiminlyöntiä lapsiaan kohtaan ja itselleni alkaa riittää. Olen niin väsynyt tukemaan lasten suhdetta isäänsä, kun isänsä ei välitä lapsistaan piirun vertaa. He ovat vain isälle jonkin jatke, osa kulissia ja se on väärin. Lapset voivat kanssani niin paljon paremmin, ero on niin selkeä, kuin yö ja päivä. Olen väsynyt jatkuvaan isänsä puolusteluun, valehteluun siitä, että isä välittää kyllä ja ettei vain osaa sitä näyttää kuin sillä tavalla, miten hän kohtelee lapsia.

Yhtenä päivänä jälleen huomasin, miten osallistun yhä uudelleen lasten isän valheelliseen kulissien ylläpitoon. Esitän itsekin muille ihmisille, että isä on loistava ja huolehtiva isä lapsilleen. Vaikka todellisuus on toinen. Sanon ihmisille valheita, vaikka minun pitäisi sanoa ihan muuta. Hymyilen ja kerron, että isä huolehtii omalta osaltaan lapsista. Jätän kaiken negatiivisen sanomatta, sehän rikkoisi kulissit ja todennäköisesti minut leimattaisiin valehtelijaksi ja katkeraksi vanhemmaksi.

Mietin aina jälkeenpäin, miksi en sanonut totuutta, miksi en kykene kertomaan todellisuutta? Miten olenkin ajautunut uudelleen lasten isän kulissien ylläpitäjäksi? Koska niin on helpointa, ihmiset eivät uskoisi kuitenkaan minua. Lasten isähän on aina esiintynyt edukseen ja minä olen se huono ihminen, katkera ämmä, jonka syytä on kaikki.

Tämä onneksi loppuu sitten kun viimeinenkin lapsista on aikuinen. Loppuu ikuinen kädenvääntö, loppuu se esittäminen täydellisestä isästä.

Totuus on kuitenkin ikävä, tämä tasapainoilu lasten isän kanssa on rankkaa elämää, vaikka asummekin erillään, hän edelleen pitelee naruista ja vetelee niistä mielensä mukaan. Olen edelleen sätkynukke, joka tekee mitä lasten isä haluaa.

On itselleni raskasta katsoa lasten selvää kärsimystä, kuunnella ja ottaa vastaan sitä pahaa oloa, josta lapset kärsivät isänsä luona. Olen vuosia toivonut, että lapsilla olisi hyvä olla isällään myös,mutta viimein minun on myönnettävä tosiasia, ettei niin ole. Siihen ei auta mikään minun haluni, toiveeni.

Sitä mukaa, kun lapset kasvavat he huomaavat ja jo jopa osaavat sanoittaa eron kahden kodin välillä. He ovat oppineet vertaamaan molempien kotien tunnelmaa, ilmapiiriä ja kokevat isän luona ollessaan epämääräisiä negatiivisia tunnelmia. Heillä alkaa silmät avautua, he huomaavat isänsä valheet, joiden avulla isä jaksaa mustamaalata minua, kaikessa ja kaikkien asioiden kanssa ja kun lapset ovat luonani, he ovat ihmeissään, koska isänsä puheet eivät pidäkään paikkaansa. Lapset ovat ihmeissään, eivät oikein tiedä, kumpaa uskoa, omaa kokemusta vai isänsä puheita. Monesti olen kuullut lapsilta, että kaikki se, mistä isä minut tuomitsee ja syyttää minua, toteutuu isän kotona, että isä itse on sellainen. En voi sanoa lapsille juuta, enkä jaata näihin asioihin, voin vain kuunnella ja kertoa, että isä välittää, vaikka onkin millainen tahansa tai teki mitä tahansa. En voi kuin sanoa, että minun kodissani ja yleensä muissa kodeissa samantapainen toiminta, sanat, tavat, teot eivät ole normaalia arkea, eivät ole yleensä hyväksyttäviä jne.

Olen tukenut lasten suhdetta isäänsä. Olen kiillottanut isän ulkokuorta omalta osaltani, kehun ihmisille, kuinka hyvä isä lapsilla on ja kuinka pärjää lasten kanssa omilla viikoillaan, vaikka todellisuus on toinen.  Isä tekee päinvastoin. Hän jaksaa jokaisessa käänteessä ja jokaiselle ihmiselle mustamaalata minua ihmisenä ja äitinä. Jopa lapsille hän arvostelee minua, tekemisiäni, elämääni.

Erosta lähtien olen joutunut lapsille opettamaan oikean ja väärän eroa, sitä mikä on normaalia ja mikä epänormaalia. Mikä on hyväksyttävää ja mikä ei ole. Teoissa, sanoissa, ihmisten kohtelussa. Omasta kahden vuosikymmenen kokemuksesta tiedän, ettei lasten isällä ole tietoa siitä, mikä on oikein, mikä väärin. Hänelle kaikki keinot ovat sallittuja, kun kyseessä on hänen oma sairas pelinsä, pelinappuloina lapset. Kun hän varmistaa omat etunsa muiden ihmisten kustannuksella, jopa omien lasten kustannuksella.

Aloitan joka viikko ikäänkuin alusta lasten kanssa. Meillä ei kohdella toista huonosti, ei halvenneta ketään, ei arvostella ketään. Jokainen on arvokas. Meillä kaikki ovat tasa-arvoisessa asemassa, ketään ei unohdeta, ei jätetä ja jokainen on tärkeä ja rakastettu. En hyväksy toisten syyttelyä, luulottelua, en omien virheiden ja syiden vierittämistä toisten niskoille, jokainen kantaa oman vastuunsa omista sanoista, omista teoista, mikään ei oikeuta kohtelemaan huonosti toista.

Omia oikeuksia ei voi ottaa, kostoa en salli tässä kodissa missään muodossa. Keskustelemme, käymme läpi tilanteita, joita tulee ja lapset edelleen toimivat isänsä mallia noudattaen ensimmäiset päivät minun luona. Syyttämistä, oman oikeuden oikeuttamista, toisten syyttelyä omista valinnoista, teoista.

Muistutan lapsia aina vaan, että aikuiset ovat olemassa sitä varten, että heille kuuluu vastuu, aikuisen vastuu, ei lapsille. Käyn läpi sen,mikä on lapsen vastuu ja mikä ei. Mikä on oikein ja mikä väärin.

Vuosia on jo mennyt, aina joudun sanomaan, että mikä tapahtuu isän luona, se pitää isän kanssa selvittää samointein. Minä en voi puuttua siihen, mitä siellä isällään tapahtuu, lapset ovat isänsä vastuulla ja isän pitää huolehtia omilla viikoillaan. Tähän lapset tuumaavat, ettei isä välitä. Tiedän, viidakon lait pätevät isän kodissa, nopein elää jne.

 

 

maanantai, 27. marraskuu 2017

Ei poispääsyä

Olen neuvoton, olen todellakin pulassa itse itseni kanssa. Olen niin helvetin yksinäinen, ja nyt olen niin lähellä luovuttamista, etten ole ennen ollut.

Lohdutonta, tilanne on mikä on. Kukaan ei voi auttaa, sen tiedän kysymättäkin. Yksin en juuri nyt jaksa.

Juuri nyt jokainen asia on kasautuneena päällekäin, sikinsokin sekaisin. Ja en jaksa edes välittää, niin väsy olen myös henkisesti. Kaivoin kolikot ja lykkäsin ne lapselle kouraan, menee ja hankkii itselleen sen laukkunsa. Ihan sama, jääköön vuokra sitten maksamatta. Maksan sen, sitten kun on rahaa. Lapsen ei tarvitse kärsiä vanhempansa köyhyydestä.

Mietin ihan tosissani sitä, miten voisin alkaa myymään itseäni, siis ruumistani. Mistä löytyisi pillua kaipaavia miehiä, seuralaisen tarpeessa olevia rikkaita miehiä. Tähän on tämä väliinputoamisen tilanne ajamassa minut.

Me emme miesystävän kanssa ole virallisesti yhdessä, emme eds täytä seurustelun kriteerejä, vain ystävyys kädestä pitämisen merkeissä täyttyy. Joten, hän ei ole missään määrin velvollinen maksamaan minun elämistäni, ei lasten millään muotoa. Minun itseni pitää kyetä hankkimaan se raha jotenkin. Ja itseäni myymällä se kai onnistuisi? en tiedä, ei ole kokemusta, mutta kukaan ei tule ainakaan kysymään kuulunko liittoon, miksi en, miksi olen työtön, miksi en tee sitä, miksi en tee sitä ja raha olisi valmiiksi pimeätä, siitä hommasta kun ei ole ennenkään veroja tietääkseni veroja tarvinnut maksaa.

Vai luokittelisiko arvon te.keskus minut yrittäjäksi, jos ilmoittaisin tekeväni kyseistä hommaa? Pitäisikö vaatia mahdollisilta asiakkailta todiste maksusta kuitin muodossa? Jos jo harrastukset yleensäkin te-keskus katsoo yrittäjyydeksi?

Helvetti, että tunnen oman tilanteeni nyt aivan mahdottomaksi. Minkäänlaista valoa ei ole näkyvissä tulevaisuudessa. Vain 16 euroa siintää mielessäni ja ahdistus, miten pärjään tuon mahdottoman yhtälön kanssa? Tammikuussa sentään käteen jää peräti 126 euroa elämiseen. reilu parikymppiä siis viikolle.

Tahtoisin niin kuolla, koska en näe juuri nyt tässä elämässä mitään järkeä. Ei ole mitään reittiä luovia tästä pois. Ei mitään keinoa saada talous kohdilleen. Päätäni särkee ärmottomasti, miettiessäni mitä, mihin, milloin kykenemättä saamaan minkäänlaista mielikuvaa jatkosta.

Lisää murheenaiheita sataa niskaan jatkuvasti. Koulujen ja talven myötä lapset tarvitsevat luistimet. Kenelläkään ei ole sopivia. Ja jo ensiviikolle pitäisi saada jostakin jo yhdet hommattua. Ja minun pitää miettiä, mistä taion rahaa siihen vuokraan, joulukin on tulossa. niin, tuleejoulu ostamattakin mitään. Tekemättäkin mitään. Joulu tulee jokatapauksessa, köyhällekin.

Mutta, edelleen joka vitun köyhien keräykseen pitää jo olla jonkin tahon asiakkaana, että pääsisi edes hakeutumaan mukaan moisiin vitun keräyksiin. Ja minä kun en ole missään ole asiakkaana. Kun pelkkä köyhyys ei oikeuta kunnassamme minkänlaista asiakkuutta, jos muut asiat ovat kunnossa ja hoituvat sekä sitten tietysti sälyttävät lasten isälle velvollisuutta, jota hän ei kuitenkaan hoida. Ja kuka kärsii, lapset. Ja kun lapset kärsivät, minä kärsin niin paljon että en haluaisi olla näkemässä sitä kärsimystä, tahtoisin kuolla pois tietäen, että lapset saisivat minusta sitten kuolemanvakuutuksen, jonka turvin he voisivat sitten aloittaa elämänsä, rahan turvin. Minusta kun ei ole muuten taloudelliseksi turvaksi yhdellekään lapselle.

Oma lääkärikäynti, omat lääkkeet ja lasten taudit aiheuttivat myös ylimääräistä rahanmenoa, ei olisi ollut varaa, isä ei minun viikoilla lasten sairastumisia kustanna, eli laakkeet jäivät minun maksettaviksi.

Vittu, että olen niin kyllästynyt tähän. Päässäni ei pyöri muut ajatukset, kuin miten tästä eteenpäin, keksimättä vastausta. Minulla ei ole mitään keinoa hankkia rahaa ja se mitä yhteiskunnalta saan, ei riitä. Olen väliinputoaja näissäkin asioissa.

Vuoroviikoin lapset asuvat luonani ja nyt on ollut jo pitkään niinkin, ettei osa mukuloista välitä mennä isälleen, joten luonani on koko ajan joku muukin ruokittava. En siis voi viettää enää edes nälkäviikkoja kun lapset ovat isällään. Isä ei osallistu niiden lasten kustannuksiin milläänlailla, jotka siis ovat luonani kokoajan. Tämä on ihan kestämätön tilanne kaikenkaikkiaan. Asun muutonkin jälkeen liian suuressa asunnossa, koska osa lapsista kirjoilla isänsä luona, vaikka kustannukset on täysin samat meillä molemmilla. Ainoa ero on se, että isä maksaa omistusasuntoa, pitää velatonta uutta autoa, omistaa muitakin moottorikäyttöisiä juttuja, matkustelee, ja harrastaa sekä tienaa monikymmenkertaisesti minuun nähden. ja yhteiskunnan silmissä isä on varaton.

Minulta meinasi lastenvalvoja ottaa elatusmaksua työttömyyskorvauksesta. Kaikki on niin julmaa peliä, tai siltä juurikin tuntuu. Kaikki on epäreilua, todella epäreilua.

Laki on laki, mutta kahden kodin lapset kärsivät tästä historianmuinaisjäännelaista. Toisessa kodissa lapset ovat eriarvoisessa asemassa taloudellisesti. Ja meillä on niin, että isällään rahaa on kuin roskaa, hän ei vain jostain syystä viitsi sitä lapsiin käyttää. Minulla taasen lapset ovat aina etusijalla, jokainen liikenevä centti menee ensisijaisesti lasten tarpeisiin, eikä riitä.

 

maanantai, 27. marraskuu 2017

Ahdistus sentään

Kirjoitettuani edellisen kirjoitukseni, tulin suunnattoman vihaiseksi. Onneksi olin yksin, tällä kertaa. Olin niin vihainen, mutta onneksi olen oppinut näköjään hillitsemään tuonkin tunteen.

Ennen olen vihan saattelema tehnyt kauaskantoisia jokotai päätöksiä, olen laittanut omaa elämääni kuntoon eri osa-alueilla ja elänyt sitten niiden valintojen mukaisesti. Nytkin olin jo kovin vähällä alkaa "laittamaan tuulemaan". Mutta, olenko nyt jälleen hieman vanhempi, vai mikä minua loppujen lopuksi esti?

Mutta, mitään en tehnyt kuitenkaan. En saanut edes vihan voimalla otettua sitä puhelua, jonka jossakin vaiheessa joudun jokatapauksessa tekemään. Meninkin vain sohvalle, suljin silmäni ja tunnistin oman ahdistukseni, joka paisui paisumistaan. Jotenkin ymmärsin, että tämä asia ei nyt vihan voimin ole selvitettävissä, vaan vaatii oikeasti pitkää ja vielä pidempää harkintaa, eri vaihtoehtojen miettimistä jne.

Tunnistaessa ahdistukseni, aloin myös miettiä syitä omaan olooni. Mietin, etteivät minun ahdistukseni syyt ole toisten ihmisten aiheuttamia, ehkä välillisesti, mutta kaikki kumpuaa omasta itsestäni ja käsillä olevista ajatuksistani, joista osan tiedän olevan vain seurausta väsymisestä kaikkeen, juuri nyt olemassa oleviin ongelmiin ja niiden alkaessa selvitä osanen kerrallaan. Kuin helpotuksen huokausta ja sitä, että vihdoinkin osalle asioista on olemassa nimi, syy miksi tietyt asiat ovat olleet hankalia, mahdottomia jne. ja on vaikuttanut jokaiseen perheenjäseneen tavalla tai toisella ja nyt en puhu itsestäni vaan jälkikasvusta. Mietin edellisiä vuosia pitkällä aikajanalla, yksi asia toisensa jälkeen selittyy ja alan itsekin ymmärtää. Samalla säälin, samalla olen vihainen, miksi ei aiemmin? Onneksi edes vasta nyt, vaikka luulen olevan jollain tapaa myöhäistä enää. Nyt pitää vain yksi asia kerrallaan ottaa haltuun, lapsen itsensä on tehtävä työ, en voi kuin tukea ja kannustaa. Mietin, jaksanko ja pakkohan se on jaksaa ja samalla tiedän, miten niin monilta asioilta olisi säästytty, jos tämäkin olisi tiedetty jo vuosia ja vuosia sitten? Elämä olisi ollut kaikkien kanssa ehkä sujuvampaa, helpompaa ja lapsi itse olisi onnistumisen kokemuksista hyötynyt, kuin että ainaista ihmettyä miksi hän, miksi toiset osaavat ja onnistuvat ja hän ei koskaan ja sitten masennus ja tavallaan luovuttaminen, ja siitä selviäminen ja elämän arvojen ja tavoitteiden uudellen rakentaminen ja ehkä tietty toiveikkuus, ehkäpä kaikki vielä järjestyy?

Pohdin sohvalla rauhassa itseäni, omia tunnetilojani. Sitä, etten kykene omaan työhöni, enää. Se, mikä tapahtui, tapahtui. Itseäni en voi siitä syyttää, vaan kollegoja. He toimivat väärin, tieten tahtoen tekivät vastoin ohjeistuksia ja sitten sattui mitä sattui. Olen vihainen syylle, jonka takia en kykene toimimaan omassa ammatissani enää. En tosin osaa hävetä sitä edes, enemmän työttömyys hävettää ja saa aikaan itseinhoa. Ja se, etten kelpaa tällä koulutuksella oikeastaan mihinkään toisaalle. Pelottaa oma tulevaisuus, ahdistaa. Koska en siedä itse tällaista köyhyyttä, olen nyt sietänyt sitä niin kauan ja nyt on se piste ylitetty, minun mittani on täysi köyhyyden suhteen.

Ahdistaa, koska en millään keksi, miten kykenen tämän asian setvimään. On liian paljon esteitä, ainakin omasta mielestäni, että yksi asia torppaa aina toisen. Opintotuella ja lainalla eläminen ei enää houkuta. Toisekseen, en kykene oppimaan uutta. Joten koen, että uudelleenkouluttautuminen on kohdallani poissuljettu.

Omaa ammattiani en kykene enää tekemään. Joten sen väylän työllistyminen on poissuljettu.

Mitä minulle sitten jää vaihtoehdoksi? Puhelinmyynti? Omassa kodissa tehtävä työ? Sellaisia ei taida olla olemassakaan. Yrittäjänä olen ollut ja se tie ei ole minua varten, kismittää edelleen se ajatus, että toimit rehellisesti ja sinut nyljetään kaikenmaailman lakisääteisten maksujen muodossa taloudellisesti kurjaan tilanteeseeen. Ei sovi minulle, ei niinkauan kuin lapset ovat samassa kodissa kanssani. Sitten ehkä, kun minun ei tarvitse huolehtia kuin itsestäni. Sitten voin elää teltassa, käydä peseytymässä uimahallissa ja pitää poste restante osoitetta ja syödä, kun rahaa on. Mutta lapsille se ei sovi. Tarvitsen lasten vuoksi säännöllisen tulon, heillä pitää olla ruokaa ja koti. Vaatteista en nyt puhu tai muustakaan, koska juuri nyt minusta tuntuu niin pahalta, kun mihinkään ei ole nytkään varaa.

Mutta, ihmisen on jotakin tehtävä työkseen. Olen pattitilanteessa. Ja en tiedä, miten tämän yhtälön kykenisin ratkaisemaan ja se kovin ahdistaa. Mielenpäällä on liikaa tällä hetkellä kuormitusta ja minusta edelleen tuntuu, että räjahdän, hetkenä minä hyvänsä. Kuin täyteen puhallettu ilmapallo. Poks.

Kohta olen ollut neljän seinän sisällä puoli vuotta. Häpeän mennä ulos, häpeän mennä ihmisten ilmoille. Otsassani kirkuu kuvaannollisesti työtön, työtön...joka taas on yhtä kuin paskaluuseriyhteiskunnanhäpeämätäpaisepaskiainen. Ei tunnu mukavalta.

Ja äitini osaa taidon, kääntää veistä haavassa, sirotella suolaa avohaavaan, kuin ihan tahallaan. Saapahan hänkin kerrankin "kostaa", minulle. Ilkeälle lapselle, joka ei koskaan auta häntä, ei kuskaa ja ei anna juoda kaljaa kylässä ollessaan, joten olen ihan huono ihminen vetäessäni rajat ja suojellessani omia lapsiani häneltä, puheiltaan jne. Hän ei hyväksy sitä, että minä olen oppinut vetämään rajan, hän ei ymmärrä sitä. Äitini ei joko muista tai ei halua muistaa kaikkea sitä, mitä olen hänen ja sisaruksieni eteen tehnyt, ja en halua itsekään muistaa, koska suututtaa ymmärrys menetystä lapsuudesta, vastuusta, joka ei kuulunut minulle. Kaikista huolista surkeana yritin parhaani, jotta äidillä ja muilla olisi ollut elämä helpompaa, parempaa.

Olen katkera myöhemmin työelämässä tapahtuneista asioista, niihin joihin en itse voinut vaikuttaa, siitä miten asiat hoidettiin tai oikeammin jätettiin hoitamatta, jäin yksin. Olen niin katkera surkeasta avioliitosta, johon tärvääntyi koko elämäni, Ja siitä, miten eron jälkeen olen jäänyt yksin, olen jäänyt välistäputojan asemaan kaikessa. Ennekaikkea olen jäänyt niin yksin, jokaisessa asiassa, jokaisessa tilanteessa. Se saa minut vihaiseksi myös.

Olen vihainen miesystävälle jopa. Hän ei näe, ei kuule hätääni. Kerron, hän ei ilmeisesti ymmärrä tai halua ymmärtää? En tiedä, vihaisena teen myöskin vääriä tulkintoja ihmisistä ja asioista. Tulee lauottua asioita, joita kadun minäkin myöhemmin.pyytelen anteeksi. Koen huonoa omaatuntoa omasta pahasta olostani, jota yritän vierittää toisen niskaan, vaikka tiedän järjellä, että parhaansa tekee hänkin.

 

maanantai, 27. marraskuu 2017

Pahan mielen lähteillä

Täynnä tunteita, jälleen negatiivisia sellaisia. Miksi? Sitä mietin itsekin, miksi koin, kuten koin? Ärsyynnyin, tulin kateelliseksi ja pahalle mielelle, siis surulliseksi.

Ärsyynnyin, koska minut lytättiin, minä, perheeni, lapseni eivät olleet mitään. Tulin kateeliseksi, koska olen itsekin salaa toivonut samanlaista elämää, yllätyksiä, ennenkaikkea taloudellisesti helpompaa elämää. Olin surullinen, koska koin, ettei minua tai perhettäni arvosteta ihmisinä ollenkaan, vain sitten kun minusta on jotain taloudellista hyötyä toiselle.

Niin, kenestäköhän nyt puhun? Äidistäni.

Eilinen päivä meni piloille jo aamusta, itseasiassa monta päivää on ollut piloilla sattuneista syistä ja liittyen vain ja ainoastaan tähän helvetilliseen köyhyyteen. Lapsella menee rikki koululaukku. Minulla ei ole varaa ostaa uutta. Sisarus lainaa toiselle laukkua, mutta tarvitsee itsekin sitä. Tahtoo laukkunsa takaisin ja kauhea soppa on käynnissä. Ja itse en voi muuttua laukuksi toiselle, Ei ole kiva kantaa muovikassissakaan koulukirjoja.

Alan maksaa vuokraa, huomaan, etten voi maksaa, koska tilillä ei riitä rahat. Ei riitä, vaikka olen säästellyt rahaa, olen sanonut kaikkeen eioota. Olen käynyt pari kertaa ruokaostoilla, ostanut autoon bensiiniä. Ei olisi pitänyt. Nyt ei riitä rahat vuokranmaksuun. Vituttaa ja harmittaa. Koko päivä piloilla. Samaan aikaan lapsilla on käynnissä laukkutappelu, toinen ei halua luovuttaa toisen omaa takaisin, koska sitten se tarkoittaa, että joutuu muovikassissa kuljettamaan koulukirjat. Toinen haluaa laukkunsa takaisin, ennenkuin uuttuuttaan hohkava kassi on piloilla tooisen käytössä. Ymmärrän. Molempia. Ja en tiedä miten päin itse olisin. Itkettää niin paljon, kun ei ole varaa. Yksinkertaiseen laukkuun. Kun en pysty vuokraa maksamaan. Pitää odottaa vielä, että Kelasta tulee kolmannet rahat, että kun ne yhteen ynnään, niin sitten riittää rahat vuokran maksuun. Alan samalla laskea mitä laskujen jälkeen jää, ei paljoa 16 euroa ruokaan, hygieniaan, ym. kulutukseen.

Tiesin, että tuloni tipahtavat mutta, että käteen ei jää enää 16 euroa enempää, oli itselleni uusi yllätys. En ollut osannut huomioida kaikkea, olin unohtanut ottaa huomioon pari muuttuvaa seikkaa perhetilanteessa, jotka vaikuttivat talouteeni.

Miksi aina ajattelen lapsien parasta? Miksi en koskaan osaa olla itsekäs?

No, kuitenkin illalla kävimme äitini luona. Hän jaksoi hokea kuinka sisaruksellani on kaikki niin ihanaa, siis ihan kaikki ja kuinka siellä on niin ihanaa käydä kyläilemässä jne. Lapset ovat ovat niin ihania ja jne. Ja kuinka äitini oli saanut sisarukseltani sitä ja tätä, rahanarvoisia juttuja, ruokia jne. Samoin äidilleni suoraan, etten halua kuulla, koska minulle tulee niin paha mieli, koska juurikin olin laskenut, että minulla on varaa vain 16 euroa laskujen jälkeen koko joulukuulle ja lapseni tarvitsivat sitä ja tätä. Pyynnöstäni huolimatta hän jaksoi kehua ja ylistää ja mainitsi jopa tulevasta matkasta, johon myös sisaruksen lapset pääsisivät.

Harmistuin niin paljon, itketti. Omat lapseni eivät saa edes koululaukkua rikkoontuneen tilalle. Kulkevat edelleen kesävaatteissa, koska isänsä ei ole suostunut kukkaronnyörejä raottamaan sen vertaa, että lapsilla olisi lämmintä päällänsä, ja minun rahani eivät yksinkertaisesti riitä. Ei 16 eurolla osteta edes ruokia viikoksi.

Saati, että lahdettäisiin koko porukalla etelään lomailemaan, tai vietettäisiin hienoja illanistujaisia ja kutsuttaisiin vieraita kotiin, saatika että lapset harrastaisivat jotain. Ei, jos yhdella, kahdella lapsella on harrastus tässä perheessä, muut joutuvat odottamaan vuoroaan. Ei ole minulla varaa enää osallistua yhdenkään lapsen harrastuksiin ja sehän tarkoittaa sitä, että lasten isä myös lopettaa maksamisen, oman puolikkaansa, koska minäkään en maksa ja niinpä joutuvat raukat lopettamaan.

Ja se ylistys, se äitini rahan voiman ylistys. Kuinka rahalla saa ja hevosella pääsee. Kuinka ihminen muuttuu hänen silmissään heti paremmaksi ihmiseksi, kun on rahaa millä mällätä. Heti nostetaan jalustalle ja ylistetään ihmiset maasta taivaisiin.

Kerroin äidilleni rehelliset kuulumisemme, hän ei edes kuunnellut, jaatkoi vain sisarukseni perheen ylistämistä, vaikka olin pyytänyt häntä olemaan kertomatta. Kohteliaisuudesta joimme kahvit ja lähdin kyyneleitä niellen. Järjellä yritin ja yritän olla iloinen sisarukseni puolesta, mutta silti harmittaa, koska itselläni ei ole samaa mahdollisuutta elää niin täysipainoista ja mielekästä elämää, kuin he elävät, rahalla.

Olen kuin puun ja kuoren välissä. Inhoan itseäni ,koska ymmärrän, ettei minusta ole enää 8 tunnin työntekijäksi. Se on sama asia,kuin että minusta ei ole mihinkään enää. Tiedostan sen ,etten koskaan kykene lähtemään omin rahoin lomalle, en kykene koskaan olemaan taloudellisesti turvatussa tilanteessa, vaan tämä köyhyyteni jatkuu. Ei ole olemassa minulle sopivaa työtä, josta maksettaisiin kunnon palkka ja jota kykenisin tekemään. Uudelleenkouluttautuminen on poissuljettu vaihtoehto, en kykene oppimaan uutta, ainakaan siinä ajassa missä pitäisi valmistua.

En kykene enää tämän yhteiskunnan mittapuun mukaisiin työllisyysihanteisiin, en siihen normaaliin työssäkäyntiin. Ja en tiedä mitä minun pitäisi tehdä? Yhä useammin mietin, miten ihmeessä minun kaltaiseni ihminen voi turvata oman toimeentulonsa? Millaisia töitä tekevät? Miten rajoitteet voidaan ottaa huomioon? Tekisi mieli oikeasti tappaa itseni.

Olen niin kasvanut siihen ajatukseen, että työtön ihminen on hylkiö yhteiskunnassa. Sellaisia ei pitäisi olla olemassakaan ja itsestäni on tullut työtön, ihmisarvoton paskaluuseri, jonka pitäisi ampua aivot pellolle. Kun ei kykene itse itseään elättämään, saati että on vielä tullut tehtyä lapsia tähän kurjaan maailmaan. No, sitä en koskaan voinut arvata, mihin elämä minut johtaisi, tuolloin kun kaikki oli vielä jokseenkin hyvin ja kulissit olivat pystyssä. Kun kuvittelin tosissani, että avioliitto on koko elämänmittainen matka, perhe ei koskaan hajoaisi ja lapsilla olisi kaikki mahdolliset eväät lähteä kulkea omia polkujaan vanhempiensa avustamana ja tuella.

Nyt minusta ei ole taloudelliseksi avuksi niin itselleni kuin lapsille ja se on sama kuin minua ei olisi olemassa. Olen yhtä tyhjän kanssa. Rahaton, köyhä, yksinkertainen tyhmä luuseri, jonka yhteiskunnan velvoite tulla omillaan toimeen ei täyty.

Nuo olivat siis eilisiä ajatuksia, joiden kanssa painin itku kurkussa koko ajomatkan kotiin. Kärsin, tiedosta, että äitini arvostaa sitä ihmistä eniten, jolla eniten rahaa käytössään ja jonka taloudellisesta huolenpidosta äitini eniten hyötyy. Tämä hyötynäkökulma on ennenkin huomattu, muttei koskaan ole näin selväksi käynyt. Se, ettei lapseni, minä, miesystäväni ole mitään sisarukseni asioihin verrattuna. Mutta, tämänhän tiesin, tässä ei pitänyt olla mitään uutta ja jokaikinen kerta se sattuu, äitini puheet, sellainen hienovarainen vihjailu ja mitätöinti ja arvostaminen kovin alas, kun ei ole rikkauksia, ei rahaa ja kun hän ei hyödy milläänlailla köyhästä ihmisestä.

Olisi pitänyt vain turpansa kiinni ja pitänyt sisaruksen onnen omana tietonaan. Ei, suu kävi kuin papupata, sisarus sitä, se tätä, teki sitä ja tätä ,hän sai sitä, sai tätä ja luvattiin maat ja mannut ja kaikkea muuta.

Ei ole onnea minulla, ei enää. Raha tosiaankin tuo jonkinlaisen onnen. Sellaisen, että edes perusasiat olisivat kunnossa, ne perustarpeet. Kuten rikkimenneen kassin tilalle olisi varaa ostaa uusi. Mutta kun ei ole, niin ei ole. Miesystävä on sitä mieltä, että lasten isänkin pitäisi osaallistua lasten kustannuksiin, vaan eiphän tuo osallistu. Syyttää minua vain siitä, että en mene töihin ja tienaa lapsille rahaa.

Olen nyt niin kurkkuani myöden täynnä jälleen tätä elämää. Vituttaa niin suunnattomasti, että en oikein itse tiedä, miten päin olisin ja mitä tekisin elämäni kanssa. Helpoin ja nopein ratkaisu olisi tosiaan posuttaa aivot pellolle. Sitä en tee, mutta se olisi se kaikkein nopein ja yksinkertaisin ratkaisu.

Kun alan vähitellen tajuamaan, etten jaksa tätä taloudellista köyhyyttä. Kun en halua jokainen päivä miettiä, milloin raha riittää laskujen maksuun, kun en jaksa jokainen päivä sanoa lapsille eioota, ei varaa, ei rahaa. Kun lapset ihmettelevät, miksi en käy töissä, kun se olisi niin helppo tapa tienata rahaa, kuten isänsäkin tekee. Ja kuinka he sitten vaikenevat, kun kysyn miksi ei isänsä koskaan heille lapsille hanki mitään vaan isänsä ostelee uusia kulkupelaja, matkustelee jne. Ja lapset pyytävät minulta, koska sanovat, ettei isänsä osta. Ei edes sitä deodoranttia, ei mitään. Vain rankiksia ja nakkeja ruuaksi,

Hemmetti että ottaakin aivoon. En vaan jaksa yhtään enempää kärvistellä köyhyydessä. Samaan aikaan tiedostan ne omat rajoitukseni, miksi en kykene enää normaaliin työhön, siihen työhön mihin olen aikanaan niin suurella sydämellä kouluttautunut. Jossa työssä olin hyvä, osaava. Tavallinen jne. Ja nyt on minun myönnyttyvä siihen, etten enää koskaan kykene tuohon työhönkuvaan palaamaan. Suren siis sitäkin, menetettyjä mahdollisuuksia, menetettyä varmaa toimeentuloa.

Olen vihainen, koska en tiedä tulevasta. mikään ei ole varmaa. En halua olla näin köyhä, tämä ei ole minun valintaani, mutten muutakaan voi, en kykene muuhun.

 

perjantai, 24. marraskuu 2017

Ehkä eräänä päivänä kykenen?

Mikä minua vaivaa? Mietin ja en ymmärrä, kunnes tajuan uupumuksen saapuneen. Tämä oli odotettavissa, kiitokset vaan itselleni ja repimiselle siivousten kanssa. En jaksa evääni liikuttaa, se harmittaa, koska tekemättömiä asioita on paljon, liian paljon. En saa apua keneltäkään, en kehtaa omia lapsiani tekemään asioita, jotka eivät mielestäni heille kuulu, edes avun merkeissä. En saa apua miesystävältä, hän ei edes näe tai käsitä uupumistani.

Nyt kuitenkin seinä tuli vastaan. En vain jaksa, vaikka pitäisi jaksaa. Se harmittaa kovin. Ja voimia en saa mistään, en ole tähän ikään vielä löytänyt sitä keinoa, jolla kadonneet voimat palautetaan.

Onneksi viikonloppu on tulossa, koulukyyditykset loppuvat pariksi päiväksi ja vain harrastuksiin kuskailen lapsia. Tajuan, etten ole kuukauteen ehtinyt edes sohvalle istahtaa, kun jatkuvasti on pitänyt juosta jossakin ja lopun ajan olen siivonnut tätä kotia edellisen asukkaan jäljiltä. Nyt hommat seisovat, en jaksa enää yhtään enempää.

Aamulla olo jo oli sellaainen, että hyvä kun jaksan edes hengittää. Pystyssä oleminen oli kivulloisen vaikeaa, itku meinasi tulla pelkästä väsymyksestä, lihasten kireydestä.

Olen koko aamun ajatellut, miten minun on myönnettävä se, etten ainakaan tällä hetkellä ole sovelias minkäänlaiseen työhön. Sekin ahdistaa ja vituttaa kovin. Kun ei vain jaksa, niin ei jaksa.

Olen koko ikäni miettinyt sitäkin mahdollisuutta, että olisin masentunut. Mutta ei, en koe olevani masentunut, en siten kuin olen sen joskus kokenut. Mielenkiintoa, halua jne. riittää, vaikka muille jakaa, mutta kun vain kroppa ei toimi, ei pelaa kuten sen pitäisi ja se masentaa, kun itse tahtoisi, haluaisi tehdä kaikenlaista ja ainoa mihin sitten todellisuudessa on voimia, on lepo, joka sekään ei auta mitään.

Sitten hermostun itselleni ja olen kireä, kun minun on pakko hoitaa äidilliset velvollisuudet. Kun pelkkä pystyssä pysyminen jo tekee tiukkaa, saati että teen viimeisillä voimillani ruuan, huolehdin pyykit, keittiön, lasten kanssa olemisen jne.

Ja apua en saa sitten mistään. Yksin on jaksettava. Ja sekin harmittaa minua vielä enemmän. Ja se, etten edes voi keneltään pyytää apua. Nyt kuitenkin muutto ja siivoushässäkkä on tehnyt tehtävänsä minussa. Lopputuloksena aivan järjetön väsy.

Onneksi lapset kasvavat, osaavat jo paljon tehdä asioita omineen, kuten laittaa itselleen koulun jälkeen välipalan ja osaavat jo suoriutua läksyistäkin itsenäisesti. Osaavat jo laittaa ulkona kastuneet vaatteet kuivumaan, niin että voivat pukea ne päälleen seuraavana päivänä kuivina päälleen. Aamutoimet osaavat itsenäisesti hoitaa, herään kuitenkin joka aamu edelleen ennen heitä, ja vien kouluun. Koulukyytiin eivät ole oikeutettuja luotani, koska osoite on virallisesti isänsä luona. Ja pitkä on matka kävellen lapsille.

Tänään en siis ole jaksanut mitään, keitin pahimpaan olooni teetä, pötköttelin ja yritin huilia....

......................................................................................................................................................................

Nukuin yöni jokseenkin hyvin. Mietin, kuinka mukavaa olikaan se pariviikkoinen olla normisti jaksava ja tekevä ihminen? Nyt siitä on vain muisto jäljellä. Onko todellakin niin, etten kykene ilman myrkkyjä elämään normaalisti? Siis tarvitsen todellakin sen jatkuvan kortisonin kyetäkseni toimimaan?

Eron jälkeen olen kirjaimellisesti vain yrittänyt selviytyä elämästä ja uusista haasteista, päivittäin. Olen siirtänyt tietämättäni kaikkien klikkien käsittelyä myöhempään, parempaan ajankohtaan. Lapseni ja heidän vointinsa on ajanut itseni edelle, kaikessa. Ja energiaa ei ole riittänyt omien asioiden käsittelyyn, tunnistamiseen, suremiseen, luopumiseen jne. kaikkeen siihen, mitä traumaattinen historiani todella olisi vaatinut ja vaatii edelleen.

Nyt sitten, kun yksi asia kerrallaan selkiintyy, alkaa minullekin olla tilaa, huomaan miten pelkään kohdata kaiken sen, minkä olen taakseni jättänyt ja tiedän, että ne  asiat pitää jollain lailla jokatapauksessa käydä läpi. On vain niin paljon, jo pelkkiä kokemuksia, että on ihan mahdotonta edes yrittää yksin alkaa purkamaan. Ja kuitenkin se on edessä, tavalla tai toisella.

Omaa elämääni hallitsee yksinäisyys, olen erakkoluonne, erilainen persoonaltani, kuin suurin osa ihmisistä. Se erottaa ja saa tuntemaan outoutta, samoin kuin raskaat kokemukseni elämässä, lapsuudesta asti. Selviytyminen kaikesta.

Nyt koen, etten oikein enää jaksaisi pelkästään selviytyä, tahtoisin myös alkaa vihdoinkin elämään elämää, nyt siihen on vihdoinkin raottumassa tilaa. Mutta, ongelma onkin sitten siinä, etten osaa. Tapani elää elämää selviytyen kaikesta on juurtunut minuun? Ikäänkuin olisin jatkuvassa valmiudessa taistele ja pakene- moodissa ja oikeastaan en edes osaa ottaa elämää rennosti?

Yksinäisyyteni on suurelta osin omaa valintaa, koska tiedän kokemuksistani jääväni vain toisten jalkoihin, en osaa sosiaalisia pelisääntöjä, niitä kieroja eritoten, pahoitan ja suurella todennäköisyydellä pahoitan myös muiden mieltä pelkällä olemassaolollani? Kyllähän ihmiset ovat minua kohtaan naamat vastakkain kovin ihania, mutta on sitten heti kun selkänsä kääntää, niin samoin tein arvostellaan ja haukutaan. Se on minun kokemukseni muista.

Jatkuva, päivästä toiseen selviytyminen on ollut kuluttavaa ja raskasta. Samalla se on kaikkein helpointa, olla kohtaamatta omaa itseä, omia tunteita ja omia tarpeita. Ne kun saavat minussa niin suuren syyllisyyden aikaan, etten kestä sitä syyllisyyttä. Toistakymmentä vuotta kun tein kaikkeni ollakseni mieliksi aviomiehelle, joka jokatapauksessa ei ollut mihinkään tyytyväinen, vaan lyttyyn lyttäsi, haukkui ja arvosteli kaiken, siis ihan kaiken ja omilla puheillaan useat muutkin ihmiset uskomaan valheisiin ja lopulta olin itsekin siinä luulossa, etten ole edes ihminen. Siitä on ollut pitkä matka nousta takaisin, arvostamaan itseä ja luottamaan itseensä.

Vaan, ne tunteet ovat edelleen siellä jossakin, lakaistuina pois päiväjärjestyksestä. En kykene kohtaamaan niitä, liian kipeää. Olen lukinnut kaikki jonnekin, pois mielestä. Kuten oikeastaan kaiken muunkin kipeän, liian kipeän. En vaan yksin pysty käsittelemään, en pysty oikeastaan edes muistamaan, paitsi kun kuulen tai luen toisten tarinoita, joissa kerrotut tilanteet laukaisevat omat muistot ja pala omaa elämää alkaa vilahdella kuin filminauhana mielessäni. Muistan, tunnen, näen ja koen kaiken uudelleen ja en käsitä, miten olen edes hengissä vielä? Hämärästi tajuan olevani onnekas sen suhteen, että ylipäänsä olen hengissä ja samaan aikaan koen syyllisyyttä siitä, mitä olen joutunut kokemaan ja mitä lapset ovat joutuneet kokemaan, näkemään, todistamaan. Muistoihin tulvii lasten ilmeitä, kysymyksiä, ihmettelyä ja minua alkaa itkettää, se etten päässyt turvaan, olin eristettynä omassa kodissani ja yritin parhaani mukaan suojella lapsia, säästää heitä pahimmilta alistuen itse toisen mielipuoliseen tahtoon.

En osaa sääliä itseäni, en kaipaa toisten sääliä. Vain sitä, että ymmärtäisin itse, pääsisin jo vihdoinkin elämään elämää. Mutta, suurin työ taitaa olla vielä edessäpäin. Se odottaa kunnes kykenen kohtaamaan ja nyt tiedän etten yksin kykene tuohon työhön.

Minulla ei ole keinoja käsitellä omaa historiaani, pelkkä kirjoittaminen on pelkkiä sanoja toinen toisensa perään. Kirjaimia, sanoja on liian helppo lyödä paperiin, ulkoistaa asioita päänsisältä, mutta ilman tunnetta. Käsittelen asioitani kuin kone, kylmästi ja totuudellisesti, mutta ilman tunnetta. Nyt se on alkanut häiritä itseäni, koska ne tunteet kuitenkin pilkistävät aina väliin ja pyrkivät esiin. Yksin en vain kykene kohtaamaan niitä, koska ne ovat todellakin hyvin ahdistavia, tuhoavia suorastaan. Ja pelkään juuri sitä, tunteiden tuhoavaa voimaa.

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.