sunnuntai, 26. tammikuu 2020

elämä on yksi kyrpä otsassa

Elämää, niin ei sen enempää...

Tuo lause pyörii mielessäni aika usein. Ja aika usein koen suunnatonta harmitusta ja vitutusta moniin asioihin elämässäni, mille en vain voi yhtään mitään mutta seuraukset kannan kuitenkin.

Poistaisin jos voisin nuo asiat elämästäni. Mutta, kaikella on näköjään hintansa. Jos ja kun haluan lapseni pitää elämässäni mukana, vuoroviikoin kuten eron jälkeen jo vuosia on eletty, en pääse exästä eroon enkä hänen ikävistä tempuistaan. Lapset kärsivät ja minä myös monin eri tavoin exän kiusatessa minkä ehtii.

Suututtaa, koska terapiassa myös kuulen, miten minun pitää vain kyetä sietämään epäreilua tilannetta, minun pitää sietää ja alistua kiusanteolle ja mitään ei voi tehdä. Niinhän se menee muutenkin elämässä, koulussa kiusaaja saa jatkaa temppujaan ja kiusatun pitää kärsiä ja viiemin kuolla, kun olo käy sietämättömäksi. Sama kohtalo se on minullakin edessä ilmeisesti, en jaksa yksinkertaisesti enää ja lapsistani en luovu, vain kuolleen ruumiini yli.

Olen toisinaan hyvin raivoissani, tilanne on jatkunut epäreiluna aina, jo avioliitossa sysäsin itseni ja omat tarpeeni, myös lasten edun ja lasten tarpeet kusipäämiehen edun tieltä, jotta hän olisi tyytyväinen edes vähän elämäänsä. Ja eihän mikään hänelle riittänyt. Kun oli yhden asian saanut mieleisekseen, oli joseuraava vaade ilmoilla. Ja minä hölmö en edes tajunnut, en ymmärtänyt, syytin vain itseäni ja lapsiani isännän huonosta voinnista ja yritin muuttua ja tehdä parhaani toisen eteen. Ja sitäkös oli exän mukava käyttää hyväkseen, kaikki esitys meni minuun läpi, uskoin ihan kaiken mitä se paskiainen keksi minulle tarinoita syöttää. Uskoin riitojen olleen minun syytä, yritin muuttua ja olla enää aiheuttamatta riitaa, uskoin kaiken ja syytin itseäni ja yritin tehdä perheestä itseni kautta paremman. Yritin miellyttää ja muuttua sellaiseksi kuin vaatimuksia aina esitettiin. Alistuin toisen tahtoon aina. ja nyt tuntuu, että sama  helvetti on tuloillaan taas...

tiistai, 21. tammikuu 2020

mitä jälleen tapahtuu

Olen arvailujen varassa jälleen lasteni suhteen. En tiedä, mitä siellä isän luona tapahtuu. 

Lapsi soitti minulle illalla 23.30, oli pyörtynyt suihkussa ollessaan, saunan jälkeen. Tämä on jo useampi vastaava tilanne saman lapsen kohdalla, kun hän soittaa minulle hädissään ja itkuisena, että haluaa lääkäriin sieltä isän luota. Mitä ihmettä siellä isän luona oikein tapahtuu? Nytkin illalla isä oli lähtenyt ulos ja sillä aikaa tämä lapsi soitti minulle. Jälleen kerran pyysin lasta puhumaan isälleen, koska isä on siellä aikuinen, tai ainakin pitäisi olla. Lapsi sanoo, ettei voi, ei halua puhua ja siksi soitti minulle. Kysyn lapselta, voinko minä laittaa isälleen viestiä lapsen pyörtymisestä ja lapsi kieltää tämän ja sanoo minulle viimein, että puhuu itse isälleen. 

Hätäännyin jo itsekin, koska en tiedä mitä siellä isän luona on jälleen tapahtunut. Ja kun tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun soittaa vastaavasti. Teen päätöksen ja soitan yöpäivystykseen kysyäkseni ohjeita ja onneksi hoitaja kykenee soittamaan lapselle itselleen ja selvittämään, mitä on tapahtunut, koska minä en sitä puhelimessa tällä kertaa saanut selville. Lapsi oli itse sen verran hädissään siellä. 

Yöllä mietin ja en saanut nukuttua ollenkaan. Päähäni tuli kaikenlaisia ikäviä ajatuksia, mitä siellä isän luona mahtaakaan tapahtua, ja ne vanhat epäilyni myös heräsivät, niin omituista jälleen ja ihmettelen lapsen paniikkia ja halua päästä lääkäriin, keskellä yötä. Tälläkään kertaa se ei onnistunut ja tilanne korjautuisi kuulemma juomalla vettä ja levolla, oli hoitaja rauhoitellut lasta puhelimessa. 

Huoli herää jälleen, saako lapset ruokaa ollenkaan isänsä luona ja jos saavat, millaista se oikein on? Ja kuka siellä katsoo perään, että lapset ylipäänsä syövät ja mitä he suuhunsa laittavat? Yksi lapsista lihoo ja veriarvot ovat jälleen huonontuneet ja lastenlääkäri jo puhui lääkityksen aloittamisesta, jos eivät korjaannu ja eihän ne arvot korjaannu, kun lasten puheiden perusteella tiedän isänsä kantavan kaupasta kaikenlaista epäsopivaa syötävää herkkujen muodossa. Samoin napostelukulttuuri on suuri siellä isän kodissa, samoin ainakin yhden lapsen kohdalla tunteisiin syöminen on ongelma, johon ei isällä ole kykyä puuttua eikä halua nähdä ongelmaa. 

ja lastensuojelu on sitä mieltä, että pitäähän lasten saada herkutella isänsä kanssa, en saa puuttua lasten isän luona lasten syömisiin ja minun pitää vain luottaa siihen, että isä on muka aikuinen ja kykenee huolehtimaan lasten terveydestä. Ja niinhän asiat eivät ole todellisuudessa, isä ei kykene ymmärtämään, koska itse syö myös tunteisiin, ahmii ja lihoo ja tekee epäterveellisiä ruokia ja lapset kärsivät. Onko tämä yksi lapsi sitten ollut jälleen syömättä, kun ei ole halunnut syödä epäterveellistä vai mikä ihme siellä mättää? 

Näiden asioiden ja mietteiden kanssa olen taas yksinäni, isähän on kieltänyt lasten avun saannin mm. perheneuvolasta ja ongelma on kuulemma minun päässäni, jos se jossain on. 

Miksi kouluikäinen on alkanut tuhrimaan? Mikä aiheuttaa lihomisen, siis tunnesyömisen? Miksi lapset ovat niin suojelevia molempia vanhempiaan kohtaan ?Tiedän ainakin yhden keinon, mitä isä käyttää lapsiinsa, isä on uhannut ottaa pelikoneet pois lapsilta, jos eivät toimi kuten isä tahtoo ja jos lapset puhuvat jotakin isän kodin asioista ulkopuolisille tai edes minulle. Pelikone isän luona on tärkeä kapistus, joka auttaa lapsia siellä pysymään omissa huoneissaan, poissa jaloista ja poissa isän silmistä, niin lapsista ei ole vaivaa isälle ja isä voi toteuttaa omia halujaan ihan rauhassa, vaikka lapset ovatkin paikalla. 

Mitä lapset suojelevat? Mitä he pelkäävät? Miksi yhdellä on ajoittain tarve päästä lääkäriin? Miksi lapsia pyörryttää isän luona niin säännöllisesti? Miksi yksi lapsista lihoo aina isäviikon pari kiloa ja minun luona laihtuu saman verran? 

Onko lasten terveydelliset asiat jälleen vain ongelmia minun päässäni, kuten tämä ex sanoisi vai onko koululääkärin ja lastenlääkärin huoli myös turha lapsen terveydestä? Ei, koska lapselle aiotaan aloittaa keväällä lääkitys, mikäli ruokavaliota ei saa kuntoon. Jälleen lapsi kärsii aikuisen välinpitämättömyydestä ja tästä asiasta olen huoleni tuonut esiin jo useita vuosia viranomaisille ja he vain nauravat ja kertovat, kuinka en saa puuttua asiaan.

 

 

keskiviikko, 1. tammikuu 2020

Onhan olleet vuosia

Kaksi kertaa 7 vuotta. Tajusin asian tuossa taannoin. Siitä on jo siis niin kauan aikaa, kokonaiset 14 vuotta ja rapiat päälle. 

Siitä, kun koko elämäni tuntui pysähtyvän, käperryin sisäänpäin itseeni, koko maailma oli avoinna edessäni, sisälläni ja ymmärrykseni laajeni käsittämään enemmän kuin koskaan ennen. Samaan aikaan elämä alkoi todenteolla kuljettaa minua kohti itsenäisyyttä, vapautta ja tähän hetkeen olen päässyt, ääripäästä toiseen ja nyt on ilmeisesti se tasapainon aika sitten viimein. 

Tuosta 14 vuoden takaisesta hetkest' tähän päivään, 1.1.2020 matka on ollut pitkä, vaivalloinen ja raskas. Vuosi 2019 oli hieman helpompi, kaikin puolin ja nyt tuntuu nuo kaikki taakse jääneeltä muinaismuistolta. 

Olen uuden edessä, ja se tuntuu hyvältä, hiton hyvältä. On jo tuntunut jonkin aikaa, kuin enteillen jotakin positiivista ja hyvää. Päivittäin olen huomannut pysähtyä hetkeen ja huomata kaiken sen hyvän ympärilläni. Iltaisin, kun en saa unta, käperryn peittoon ja hoen olevani turvassa. Yleensä se auttaa ja kykenen nukahtamaan unettomaan uneeni, joka on jälleen alkanut myös virkistää. Aamuisin olen kohmelo, jäykkä ja kangistunut ja puutunut mutta pää tuntuu nukkuneen ja se tuntuu hyvältä jo itsessään. Kroppa palautuu yöstä omalla painollaan ja minun on se vain hyväksyttävä. 

Tämä vuosi tulee olemaan jotenkin käänteentekevä omassa elämässäni, jollain lailla ja on hyvin paljon itsestäni kiinni, mitä haluan tai en halua elämääni. Jokin kierre on katkottu ja uskoisin, ettei minun tarvitse kärsiä suoranaisesta epäonnesta tänä vuonna. Minun pitää uskoa ja toivoa, että asiat todellakin järjestyvät aina parhain päin, ajallaan ihan kuten ne joskus muinoinkin on järjestyneet. 

Muistelen tuota 14 vuoden takaista ajatusmaailmaani ja olin todella päättänyt sisäisesti jo jotain. Kärsin tuolloin kovin runsaudesta, aineellisesta vauraudesta ja olin sitä mieltä, että pärjäisin hyvin myös niinkin, että saisin laskut maksettua ja leivän pöytään yhtenä esimerkkinä. Kyllä, minä itse pärjäisinkin vaan lasten kasvaessa se ei valitettavasti riitä, ja nyt olen tuonkin ajatukseni elänyt edellisten vuosien aikana todeksi vain huomatakseni, ettei se ihan niin ole kuitenkaan. Ei se köyhänä elo ole mitään herkkua sekään, ja vaikken olisi itse kärsinyt, niin lapset sitäkin enemmän. 

Samoin 14-vuotta sitten mietin, elinkö ja rakastinko elämäni miehen kanssa ja siitä alkoi itselleni hyvin tuskallinen matka tunnistautua läheisriippuvuus ja sen mukanaan tuomat omat erityisyydet, joista sain kärsiä kovin raskaasti. Mietin, etsin tietoa ja kävimme jopa parisuhdeterapiassa saadakseni kuulla kehoituksen, että minun tulisi harkita eroa miehestä, jota luulin rakastavani ja johon luotin kuin kallioon. Silmäni avautuivat pikkuhiljaa ja lopulta huomasin olevani hyvin sairaassa avioliitossa, jossa koko perheen hyvinvointi ja viimein myös henki olivat vaarassa ja toinen eroyritys toi fyysisen vapauden sen jälkeen, kun ex ymmärsi jotakin kautta, ettei minun vainoaminen olisi kovin järkevää hänen taholtaan. Henkisen eron exästä olen saanut vasta hiljattain, monia vuosia fyysisen eron jälkeen voin sanoa olevani vapaa hänestä ja hänen tekemisistään. 

Raadollinen matka alkoi myös suhteessa muihin ihmisiin, ymmärsin monien ystävyyksien perustuneen yksipuolisuuteen ja siihen, että minua käytettiin hyväksi monessa suhteessa. Samoin sukulaiseni, erityisesti äitini luonne heräsi uuteen pohdintaan, ja ymmärsin myös millainen ihminen hän on. Olen hänelle kuitenkin kyennyt antamaan anteeksi, ja ymmärrän hänen katkeruutensa ja kaiken muun ja häneen saa pysähtyä moni suvussa sukupolvia kulkenut ikävä asia. 

En enää voi sanoa olevani sama ihminen, kuin mitä olin vaikkapa vuosi sitten. Jotakin on todella tapahtunut, muutosta ja koen sen erittäin hyvänä asiana. Pimeys ehkäpä väistyy ja kykenen jälleen näkemään eloa vielä vuosienkin päähän? Hyväksyminen on suurin asia, mikä on muuttunut, niiden asioiden hyväksyminen, mitä ei voi muuttaa miksikään. Niiden asioiden kanssa on vain kyettävä elämään ilman, että ne vaikuttavat omaan eloon kovin radikaalisti. 

Tuon neljäntoista vuoden takaisen hetken jälkeen elämä itse puuttui peliin useita kertoja, ikäänkuin ohjatakseen minua toivomaani suuntaan. Irtisanouduin työstäni, vaihdoin alaa, elin kädestä suuhun ja työllistin itseni myös jonkin aikaa omilla ehdoillani. Samaan aikaan painin lasteni isän kanssa henkistä taistoa, jatkaen sitä samaa valtataistelua mikä oli jo alkanut tietämättäni ensimmäisten lasten synnyttyä ja yritettyäni erota ihan ensimmäisen kerran. Tuokin seikka oli painunut unholaan kaiken muun elämän viedessä mukanaan ja lasten parasta silmällä pitäen. Pitkiin ja raskaisiin vuosiin on mahtunut paljon eri lasten ikävaiheita taaperoiästä murrosikäiseen ja aikuistumiseen asti ja sama meno jatkuu vielä joitakin vuosia, kunnes jokainen lapsista pääsee ns. turvaan omaan ensimmäiseen kotiinsa. Sinne ei enää meidän vanhempien välit vaikuta ja ainakin nyt näin muutaman lapsen kohdalla olen saanut ikäväkseni huomata sen, mitä pelkäsinkin, eli isä unohtaa aikuisten lastensa olemassaolon kokonaan ja he eivät ole hänelle enää olemassa ollenkaan, ellei lapset itse pidä huolta siitä, että pitävät satunnaisesti yhteyttä isäänsä ja yleensä saavat pettyä isänsä ollessa kovin haluton olemaan heidän kanssaan tekemisissä. 

Olen siis tehnyt hurjasti töitä myös sen eteen, että lapsilla on ollut isä elämässään myös eron jälkeen, nyt heillä on ollut lapsuudessa kuitenkin molemmat vanhemmat elämässään mukana, vaikka kovin usein olen itse saanut katua sitä pakon edessä tehtyä ratkaisua jakaa lapset ja lasten yhteishuoltajuus, kun se tosiaan oli ensimmäisen eron aikaan yksin minulla ja suostuin pienen kiristyksen ja uhkausten edessä edellä mainittuihin ehtoihin saadakseni luvan muuttaa pois yhteisestä omakotitalostamme. 

Olen tehnyt valtavasti töitä sen eteen, ettei isän puheet ja lasten manipulointi ole vaikuttaneet minun ja lasten suhteisiin, vaikka onkin vaikuttanut. Miten pieni päiväkoti-ikäinen suhtautuukaan siihen, kun isä kertoo, ettei äiti rakasta ja äiti on hyljännyt lapset ikuisiksi ajoiksi isän tykö ja ettei äiti koskaan tule takaisin. Ja sitten vielä estää kaiken yhteydenpidon lapsiin isäviikoilla. Samalla isän aloittaessa itse sen viranomaisten välityksellä kiusanteon minuun kohdentuen. Lapset saivat kokea liian paljon ristiriitoja isän puhuessa minusta pahaa ja sitten kuitenkin lapset ovat itse eläneet todeksi sen, ettei isän puheissa ole ollut mitään perää. Vuosien saatossa tämä isä on sitten osoittautunut myös lapsille todellisen puolensa ja sen hyväksymiseen ovat lapset tarvinneet tukea minulta ja olen joutunut erityisen vaikean tehtävän eteen jokaisen lapsen kohdalla, kun olen joutunut tukemaan heidän uskoaan hyvään isään ja siihen, että välit säilyvät jokseenkin hyvinä lasten puolelta isäänsä nähden. 

Olen ollut helisemässä satoja kertoja, miettien pääni puhki, mistä milloinkin tuulee ja yleensä asiat ovat selvinneet myöhemmin, liian myöhään. Olen myös oppinut pyytämään apua, se on suurin oma kasvuni tähän asti. JOs olisin voinut pyytää tai olisin osannut pyytää apua ajoissa...Vaan parempi se on ollut myöhään kuin ei milloinkaan. 

Tänään tiedän, ettei minun tarvitse jäädä yksin suurien asioiden kanssa, ja samaa toivottavasti voin myös lapsille näyttää ja olla pienenä esimerkkinä siitä, kuinka elämä lopulta kantaa ja että vaikeidenkin asioiden yli voi päästä, helppoa se ei todellakaan ole mutta asiat selviävät aikanaan ja totuus todellakin tulee esiin, ennemmin tai myöhemmin ja sen voin nyt ihan omasta kokemuksesta sanoa syvällä rinta-äänellä. 

Tänään on ensimmäinen päivä...

 

 

maanantai, 30. joulukuu 2019

turvassa

Aamu alkoi hienosti auringon paisteessa, työkin oli sujuvaa ja kykenin olemaan jopa kiitollinen kaikesta pienestä, joka elämässäni on hyvin tällä hetkellä. Voisin jopa sanoa leijailleeni, ellei se olisi liioittelua, heh.

Itseasiassa saatan löytää tuon ilon vieläkin, päivän kääntyessä iltaan, ehkäpä? Opettelen unohtamaan, opettelen olemaan välittämättä ja opettelen pitämään puoleni. Uskallan nousta hirmuhallintoa vastaan, vihdoinkin. Teen sen silläkin uhalla, että sivulliset joutuvat kärsimään hirmuhallinnon vihan vuoksi. Tekevät sitten kuin parhaaksi näkevät.

Epäoikeudenmukaisuus saa luvan loppua, samoin kaikenlainen vähättely ja asioiden vääristely. Jo nyt voin todeta tehneeni oikein, niinkuin pitääkin ihmisen tehdä ja se saa luvan riittää. Enempään en pysty.

Hetken verran koin älytöntä sääliä, huomasin sääliväni ihmistä, joka ei ansaitse sääliä missään tapauksessa. Käytän hänen omia sanojaan "sääli on sairautta, joka pitää kitkeä pois" hänen itsensä kohdalla. Tuo tyränni ei ansaitse minkäänlaista sääliä, ei mitenkään päin. Huomaan, kuinka juuri tuota minun sääliäni on käytetty hyväksi, sen avulla tyrannia on saanut kukoistaa niinkin pitkään. ja sitten kun sääli ei ole enää tehonnut, ei ole mennyt läpi, on käytetty aseena uhkailua, kiristystä ja viimeisenä keinona fyysistä ja kaikenlaista muuta väkivaltaa ja aina jokin niistä tehosi sitten viimein.

Olen itse nyt turvassa, kukaan ei tule kotiini ja ei tee minulle pahaa.

Mietteitä syksyltä, jonkin tekstiviestin jälkeen ilmeisesti ja olen jättänyt peloissani kirjoituksen julkaisematta. Edelleen siis koen jonkinlaista pelkoa erästä ihmistä kohtaan, ja edelleen nuo ikävät säälintunteet saavat minussa aikaan sen, että jätän jotakin tekemättä. Hallintaa siis tapahtuu vieläkin, hyvin hienostuneessa muodossa, ja se on asia, mistä minun pitää päästä eroon mitä pikimmin. Säälin tunne väärintekijää kohtaan kielii kuitenkin jostain...

 

maanantai, 30. joulukuu 2019

joulu

Olen ollut onnellinen. Kaikki lapseni ovat olleet meillä joulunvietossa ja tunnelma on ollut mukava. Ihmiset ja eläimet ovat olleet rauhallisia, ja vaikka kotini onkin pieni, olemme hyvin mahtuneet olemaan yhdessä. Eniten olen pelännyt juuri lastemme keksinäisiä riitoja ja mielensäpahoituksia ja toinen toisilleen kateellisena olemista ja näihin asioihin en ole tällä kertaa joutunut, en ainakaan vielä.

Olemme viettäneet aikaa perheenä, mukana myös isoimpien lasten toiset puoliskot ja eihän tämän perheen koko ainakaan ole pienentynyt, päinvastoin. Ja se on ihan mukavaa ja sopu sijaa antaa. Huomasin, ettei meillä asu enää varsinaisesti pieniä lapsia, Riemun kiljahdukset ovat vaihtuneet kohteliaaseen hymyyn ja syviin kiitoksiin aattoillassa, samoin he pitävät itse kiinnni perinteistä, joihin ovat kasvaneet ja vaikka yritin itse toimia toisin, lapset toivat esiin vahvasti sen, että perinteistä pitää pitää kiinni ja minua hieman jopa nauratti mielessäni.

Tämä on ollut ensimmäinen joulunaika, jolloin olen itsekin saanut nauttia yhdessäolosta toisella tapaa ja osallistua muuhunkin kuin siivoukseen ja ruuanlaittoon. Oma mieleni on saanut myös levätä ja olen kiitollinen siitä. Ei ole kiire suorittaa, tai tarvetta pitää aikatauluista kiinni, tai tehdä suunnitelmia, kuinka ja missä menemme mihinkin kellonaikaan, kuten ennen.

Nukuimme pitkään, saunoimme, söimme ja kävimme vierailemassa pikaisesti mm. äitini luona. Olin jo aikaa sitten päättänyt, etten anna äitini enää määritellä minun perheeni suunnitelmia ja teemme, miten hyvältä tuntuu meistä. Ja täytyy todeta, että se kannatti. Pikainen visiitti siellä ja toinen ovelle viety muistaminen vuosien tauon jälkeen toisaalla ja mielenrauha näytti säilyvän jokaisella.

Jouluntunnelmaan sopii vihreäkin, tänä aamuna linnut lauloivay ulkosalla, kuin kesälllä konsanaan ja luonto näyttää kovin vihreältä, lämmintä on sen viisi astetta ja huomasin pihan pensaiden alkaneen tehdä lehtiä sekä kukkaruukussa on siemenet heränneet. Musta joulu on oikeastaan ainoa, joka vähän yrittää saada tunnelmaa piloille, onneksi pimeä tulee ajoissa ja voi sulkea ikkunat, laittaa kynttilät palamaan ja unohtaa koko lumen ja pakkasen puutteen ulkosalla. Kurjaa vain, kun sisälle kengistä kantautuu hiekkaa ja muuta semmoista, joka jäisi ulos, jos siis ulkona olisi luminen maa.

Sain vihdoinkin toteutettua lasten toiveita, ja isoimpien kohdalla kävin kaupassa heidän kanssaan, ja hekin saivat sitten sitä, mitä oikeasti omiin koteihinsa tarvitsevat. Krääsä on pahinta, mitä voi toiselle hankkia, jos ei ole tietoinen oikeasta tarpeesta ja lahjakortit varmistavat sitten sen, että saavat ruokaa vielä ensivuoden puolellakin.

Aaton rauhallisuus ja tunnelma on pysyneet, pienemmät lähtivät sovitusti isäviikolleen ja tulevat ensivuonna. Uuden vuoden kynnyksellä mietin vanhaa vuotta ja sitä, kuinka yksi asia toisensa perään on järjestynyt ihan kuin itsestään. Ja yhden asian järjestyminen on aina saanut sitten toisen ja niin edelleen järjestymään.

Olen oppinut sietämään ja osin myös kaipaamaan omaa rauhaa, sitä kun talossa ei ole ketään muuta ja voin tehdä mitä mieli tekee, ilman niitä vuosikausien aikana hyväksi koettuja rutiineja lasten vuoksi. Nytkin välipäivinä olen siivoillut, kaivoin maalaustarvikkeet esiin ja siitä se sitten lähtikin käsistä jälleen, kaaos hyvällä tavalla ja lopputulemana olikin lasten huoneiden uusi ilme kertarysäyksellä. Huoneet päivittyivät vastaamaan lasten ikää, ja ei voi enää puhua lapsista iän puolesta ainakaan- Olen tyytyväinen ja he jotka asuttavat huoneita, ovat myös tyytyväisiä.

Pitkä loma tähän väliin on tullut tarpeeseen ja olen saanut levätä kunnolla. Harvinaista herkkua on ollut myös miesystävän vapaat, en ole hänen kanssaan ollut kotosalla varmaan koskaan näin montaa päivää, mitä hän on nyt ollut. Vaikeuksia on edelleen, yhteys puuttuu kokonaan ja olenkin alkanut miettiä uudella tavalla, mitä tarkoitusta varten tämä olematon suhde on olemassa, olenko uudelleen tullut jotenkin läheisriippuvaiseksi vai miksi tuo "mies" on tuossa edelleen ? Suhteesta puhuminen ei onnistu hänen kanssaan, ja en ole ollenkaan varma, onko tuo ihminen semmoinen, jonka kanssa haluan jakaa elämäni myös tulevaisuudessa? 

 

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.