Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


torstai, 26. marraskuu 2020

Kipiää

Voihan köyhyys ja toisten materialismionnellisuus. Rakas lapseni kyseli minulta, milloinkohan minäkin alan toimia odotetulla tavoin heidän elämässä ja erityisesti materialismin valossa. Kerroin, etten siihen valitettavasti kykene ja kysyin, olenko nyt huonompi kuin muut? Kerroin, kuinka palkastani 90% menee pelkkään vuokraan ja muutkin omat laskuni pitäisi kyetä maksamaan. Minulle tuli niin paha mieli, koska en voi osallistua siten, kuin tahtoisin. Kun en voi osallistua edes oma elämäni peruskustannuksiin, saati, että olisi varaa alkaa lahjomaan toisia ihan tuosta nuin vain. Joulu on tulossa, kyllä.

Tahtoisin kyllä, mutta millä ihmeen varoilla? Tilanne on sellainen, ettei edes säästöön jää, kun jokainen euro menee pelkkiin peruslaskuihin. Kesällä jo lopetin lasten lehdet, onneksi he eivät enää harrasta mitään, joten sekin huoli on poissa, kuskaukset jääneet sekä varusteiden hankinnat.

Harmittaa, kun jokakäänteessä elämässä vastaan tulee seinä raha-asioissa. Aloittaessani tämän työn, kuvittelin osan asioista järjestyvän ja nyt kun olen asioita selvitellyt todellisten lukujen mukaisina, tajuan, että unelmani olivat täyttä paskaa.

Näillä minun tuloilla minut nauretaan ulos pankista, lainaa on turha haaveilla, kun tulot on pienet. Pitäisi olla myös säästöjä ja laskin, että jos nyt alkaisin jotenkin saamaan säästöön ylimääräisiä euroja, ehkä kymmenen vuoden päästä olisin saanut kasaan sen, mitä pankki vaatii lainan saamisen ehdoksi. Joten, yksi unelma jälleen on poissa kuvioista, minulla ei ole mahdollisuutta edes säästää tarvittavia vakuuksia, ja siten en voi myöskään tiputtaa asumismenoja omistusasumisen myötä ja pienempien kuukausierien kanssa. Ei, ainoa vaihtoehto olisi kallis luottolaina tai kaksi, mutta eihän siinä ole mitään järkeä, ottaa lainaa paljon, jotta saa lainaa, jotta voi vähentää kuukausittaisia asumismenoja.

On todella harmi, että elän tällaisessä loukussa, jossa ei ole mitään vaihtoehtoja, paitsi yrittää pysyä hengissä. Uskomatonta tosiaan. Miesystävästä ei ole apua näihin pulmiin, ja hän ei sitten kuitenkaan taida olla se ihminen, jonka kanssa haluaisin mitään yhteistä, en edes pankista lainaa. Pettymys sekin itselleni.

Sain jotakin, toivoa vielä hetki sitten juurikin ajatuksesta, että voisin hankkia omistusasunnon vihdoin, jolloin myös asumismenot pienentyisivät reippaasti ja oma elämä saisi vihdoin jonkin järkevän syyn käydä edes siellä töissä. Pelkkä hengen pitimiksi töissä käynti ei vielä kannusta, ei varsinkaan, kun tilanne on kohdallani se mikä on.

Tuo raha tulee vastaan joka käänteessä omaa elämää, ja kun sitä ei ole, se tyssää monta vaihtoehtoa. Olen pettynyt, Sen kerran, kun löysin jostakin voimia nousta suosta, sain motiivin lähteä tekemään työtä, jota kerran niin syvästi aloin inhoamaan ja karsastamaan monistakin eri syistä ja nyt ne asiat, mitä ajattelin hiljaa mielessäni, muodostin toiveita, haaveita tulevasta, on poispyyhittyjä.

Joku sanoisi, että pitää olla tyytyväinen siihen mitä on. Minä sanon, että paskanmarjat pidä tyytyä vain tähän tilanteeseen. Ei, niin se mene. Tyytymisellä on sama merkitys kuin tilanteeseen hiljaa alistumisella, ja sehän ei johda kokemuksta yhtään mihinkään, paitsi masennukseen ja pahimmillaan täyteen toimintakyvyttömyyteen, kuten olen senkin kokenut. En aio tyytyä tähän, mitä minulla on. kiitollinen toki olen kaikesta tästä mitä on, mutta ei, minun ei tarvitse tyytyä, ei vähääkään.

Vielä en tiedä, mikä tai miten tämä taloudellinen köyhyys oikein selätetään, mutta ihan helpolla en aio periksi antaa.

Ylemmässä kirjoituksessani on jokin lause, jokin sana, jokin oma ajatus, ehkä loukku? Joka siis sai minut kirjoittamaan seuraavan alla olevan...

Katson sinua pieni kuollut lapsi, makaat hiljaa selälläsi ja et liikahda. Miksi olet käynyt nukkumaan ja miksi sinä et nouse ylös? Missä on kaikki muut? Onko tullut yö ja minunkin pitää käydä nukkumaan. Silloin minuun herää jokin, joka kantaa sisimmässäni pitkälle aikuisuuteen. vasta nyt voin kertoa, itse itselleni. Häivähtyneitä tunnelmia, alan hyvin vähän kerrallaan saada kiinni pienen minäni kauhun ja järjettömyyden tunteista, yksinjäämisestä, peloista, ymmärtämättömyydestä. kaikki se vetää minua sinne, pimeään ja voin päästää irti, olet vapaa ja minäkin olen. Olenko kuollut? Mistä tiedän, etten ole? Kuulen luotien kimpoavan kiviseinästä lattialle kilahtaen, ihmiset huutavat itkevät ja kovat äänet saavat käpertymään aina vaan pienemmäksi piilopaikassani, huuto loppuu ja odotan, odotan ja odotan. Vuosikymmeniä luulin kuvitelmaksi, omaksi uneksi, joka vain on jäänyt mieleen kummittelemaan, ja kun vasta aikuisena ymmärrän olleeni sivustakatsojana ja selviytynyt ja käynyt hyvin lähellä kuolemaa, moni asia on saanut täysin järjellisen selityksen. Jopa ne lapsuuden samoina toistuvat painajaiset, joille ei tuntunut löytyvän mitään järjellistä syytä...Huonoa tuuria jo leikki-ikäisenä, samoin elämässäni toistuvana kuviona, onni onnettomuudessa, joskaan tapahtuma ei ollut onnettomuus, suunniteltu juttu, ja minun ei pitänyt olla edes siellä, ja olin kuitenkin jostain syystä. Ja sen vuoksi vannotettiin, etten asiasta saisi kertoa ja luotettiin, ettei minulle jäisi ikäni perusteella muistikuvia. Jäi valitettavasti sekä miljoonia kysymysmerkkejä, ihmettelyjä ilman selityksiä.

Käsittelen monia asioita mielessäni yhtäaikaa, kerros kerrokselta kuorin sipulia, muistot, tunteet häivähdyksen omaiset vaikutelmat sekä nykyisyys, arki ja siinä olevat haasteet. Olen kuin murroksessa, vuorovedessä rantakivikossa. On aika, on aikaa ja vihdoin myös tarvittava kyky ja halu olla painamatta pois kipeitä ja traagisia muistoja. Menetyksiä pitkin elämää, ja se siis vain elämää. Ymmärrän, etten koskaan saanut tukea, en apua enkä edes ymmärrystä omiin elämässäni tapahtuneisiin kipeisiin asioihin, joita minulle on tapahtunut, joissa olen ollut silminnäkijä, kohde. Usein, toistuvasti pitkin elämääni.

Häpeä ja syyllisyys, pelko ja kauhu on istunut minuun jo niin varhain, etten ole muuta edes osannut, olen tehnyt lapsuudesta päätöksiä, kuinka en tulisi itse tekemään ja toimimaan, kuten muut. Siitä on syntynyt itseeni liian voimakas oikeudentunto, ymmärrys ja halu pyrkiä hyvään, tehdä toisille oikein ja hyvin, siis täysin päinvastoin kuin itseäni on kohdeltu lapsuudessa. Aikuisen kielto kertoa näkemästäni on myös ollut osasyynä kokemaani syyllisyydentunteeseen, häpeään, sillä uskon, että tämä aikuinen sai minut tuntemaan, että jos kerron, minullekin tapahtuu jotakin pahaa? Minusta tulikin totuudentorvi, ilmeisesti. En halunnut ikinä enää salailla  mitään, koska sisintäni painoi salaisuus suurena taakkana siihen asti, kunnes unohdin asian, muistaakseni sen myöhemmin täysin alkuperäisessä asennossa, samankaltaisessa lapsien piiloleikissä, olin tietämättäni mennyt samanlaiseen piiloon, samanlaiseen asentoon ja silloin mieleeni levähti muistot, joita siis pitkään aikuisikään asti pidin vain jonain unena ja hassuina mielikuvina, mielikuvituksena.

Olen kieltäytynyt uskomasta ja näkemästä pahaa, koska sitä näin jo ihan vauvasta asti ja koin kaiken jo ennen kuin olen oppinut ymmärtämään. Häivähdys, tunne omassa sisimmässä saavuttaa tietoisuuttani, päätös siitä, että tulen selviämään tästä elämästä, se se oli, pienen tytön reippaus, halu suojella vanhempia, aavistus siitä, ettei kukaan aikuinen kestäisi tietoa, lupaus, etten kertoisi kellekään ja en kertonut. Vain yksittäiset muistikuvat, turvattomuuden tunne, pelko yksinjäämisestä...

Menetetty toivo, toistuvat liian suuret pettymykset ja jatkuvat menetykset ovat ruokkineet minussa kauhun tasapainoa, saanut pienetkin epäonnistumiset tuntumaan maailmanlopulta, kääk, listaa voisin jatkaa loputtomiin, syy ja seuraus on niin päivänselvää nyt.

Eheytyminen on päässyt alkuun, kaikki se mitä on tapahtunut, on tapahtunut. Niille asioille  en voi oikein mitään, mutta voin lohduttaa ja kulkea sen pienen ihmisen rinnalla ja olla se aikuinen, jota ei koskaan elämässäni ollut.

tiistai, 24. marraskuu 2020

Hurjia aatoksia

Olen tehnyt monia hienoja havaintoja viimeaikoina muista ihmisistä. Ja kaikkein hienointa omasta mielestäni on, kun kykenen näkemään niiden ihmisten läpi tavallaan ja osaan ymmärtää, tai en ehkä ymmärtää, vaan hyväksyä paremminkin heidät sellaisina, kuin ovat. Minun tehtäväni on vain luovia eri persoonallisuuksien seassa ja välttää yhteentörmäyksiä.

Onnekseni tajusin jo nyt, mistä ja keiden toimesta tuntuu töissä ollessa kuin kävelisin pommitusten jälkeen savuavilla raunioilla. Porukalla on sukset menneet ristiin, moni on irtisanoutunut tai vaihtanut työpistettä ja nyt ne jotka ovat jääneet, ovat hukassa ja hajalla. Ihmiset ovat todella väsyneitä, vittuuntuneita työhönsä ja se valitettavasti näkyy ulospäin sekä työpisteemme ei houkuttele ihmisiä tekemään työtä siellä, ja ymmärrän kyllä miksi.

Siellä on käyty jos jonkinmoista valtataistelua, eripuraa ja riitaa ja näen melkoisen selvästi keiden välillä niin on ollut ja keitä edelleen asia koskee. On sotkettu riitoihin esimiestä myöden kaikki, on savustettu ulos ihmisiä, jotka eivät ole lähteneet riitoihin mukaan jne.

Pahinta kaikessa on, ettei nämä yksittäiset henkilöt edes välttämättä näe itseään ja omaa toimintaansa mitenkään vahingollisena, onko niin, että joku on yrittänyt alkuun lempeästi opastaa työelämän pariin, vaiko onko sitten kyseessä semmoinen persoonatyypppi, joka pyrkii saamaan valtaa ja vastuuta keinoista välittämättä. Voihan olla myös ne haavat sisimmässä, jotka pakottavat todistamaan muille, että ollaan hyvää jätkää, että on pakko kantaa kaikki vastuu, kun oma arvottaminen ja oma luottaminen muihin ihmisiin on nollassa?

Jokatapauksessa, tulen itsekin tilanteeseen, missä joudun oman puoliskoni valitsemaan työpaikalla. Puolueettomana on helvetillisen epämukavaa tehdä töitä, kuuntelet kaksinverroin enemmän paskanjauhantaa ja koet itse sitten molempien puolien ns. hylkäämisen pitkällä aikavälillä ja saat olla sitten kaikkien syntipukki. Siihen rooliin en enää halua, joten järkevintä onkin valita se oma puoli jokseenkin ajoissa, se mihin sitten liittoudun jatkossa.

Kun yksi tai kaksi haluaa kaiken, epäilee muiden osaamista ja kun eivät voi luottaa muihin, silloinhan sellainen ohjaa tekemistä hyvin voimakkaasti, se saa varmistamaan, tekemään kaiken loppujen lopuksi itse, koska muut eivät tee asioita siten, kuin hänen mielestään pitäisi tehdä. Sellainen on ikävä tilanne kaikille osapuolille, kun yhdellä on tarve näyttää omaa osaamista niin voimakkaasti, päteä, jos sanaa voin tässä yhteydessä käyttää.

Kun joku sanoisi pätemisen tarpeiselle ihmiselle, että hän on ihan yhtä hyvä, kuin muutkin ja saisi vakuuttuneeksi vieläpä toisen, helpottaisiko tilanne yhtään silloin? Ei, koska sitten se luottamuspula toisen osaamiseen ja kykyihin tulisi vielä voimakkaampana esiin. Sellaiselle ihmiselle kun ei voi sanoa, että olemmehan kaikki vain ihmisiä, ja ihmiset valitettavasti tekevät myös niitä virheitä, vain koska inhimillisyys ja juuri se erottaa meidät koneista. Emme toimi konemaisesti, emme edes automaattisesti ja meillä on tunteemme, halumme, ajatuksemme jne. jotka saavat meidät toimimaan toisinaan myös virheellisesti. Emme ole täydellisiä todellakaan.

Tiedostan tällä erää, kuinka osaan pitää rajani työyhteisössäni. Moni asia itsessäni on kokenut muutoksen ja näen jo nyt selvästi ne omat paikkani, tilanteet joissa minun on osattava pitää omat rajani. Nyt, kun näen millaisia päteviä ihmisiä kanssani työskentelee, osaan varautua esimerkiksi tietynlaiseen pompottelun yritykseen, jolla tällainen ihminen ikäänkuin testaa toisen, alistuuko vaiko ei. Ja en lähde sille tielle. Sellainen ei kuulu minun työnkuvaani, meillä ei ole hierarkiaa ihmisten välillä ja tällainen ihminen sitä kovasti tahtoo ja yrittää saada aikaan jaottelua.

Huomasin tuossa taannoin, kuinka tällainen ihminen omassa työpaikassa jaottelee työntekijät sen mukaan, mitä työsopimukseen on kirjattuna päättymispäivän kohdalle. Ne, joilla on jokin päättymispäivämäärä sopimuksessaan jaotellaan ja työpaikalla tällaiselle ihmiselle ei kuulu samat asiat, kuin sellaiselle, jolla ei ole sitä päättymispäivämäärää sopimuksessaan, jolla on sitten ns. täydet etuudet. Kuitenkin, ne joilla on päättymispäivämäärä, heillä teetetään sitten samat hommat ja vähän enemmänkin, kuin muilla ja kuitenkaan ne ns. etuudet ja edes lakisääteiset asiat kielletään niiltä, joilla on se päättymispäivämäärä. Ja tätä tyypit käyttävät perusteena sille, kuuluuko jokin asia jollekin vaiko ei kuulu. Kuitenkin työ on täysin samaa riippumatta siitä, onko työllä päättymispäivämäärää, vaiko ei. Se ei siitä muutu mihinkään.

Sitä saa mitä tilaa, ja nykyisellään osaan pitää omia rajojani, ja mikä parasta, minulla täysi vapaus sen suhteen, haluanko olla kyseisessä paikassa työssä vaiko en. minua ei siis sidoo perinteinen ajatusmaailma, että minun pitäisi jotenkin miellyttää tai tehdä itseäni tykö mihinkään suuntaan. Koen olevani vapaa näistä tallaisista ja sen perusteella kykenen ilman pelkoa asettamaan rajat omalle itselleni ja myös sille työlle, mitä teen. Eli minulla ei ole semmoista omaa tarvetta enää varmistella omaa paikkaani työssäni, eikä minun tarvitse miellyttää myöskään ketään, riittää kunhan hoidan itse työni kunnialla.

Sivusta olen tämän syksyn seurannut, millaista jälkeä saa aikaan pitkään jatkunut työpaikkakiusaaminen, joka tosin tässä tapauksessa lähentelee jo terroria, niin julmaa se on. kohteeksi joutunut ihminen on hyvä työssään, oliko yllätys? Tämä ihminen ilmeisesti on sitten jonkinlainen uhka niille, jotka niin kokevat, vaikka työnsä hyvin tekevä kaiken lisäksi joustaa yli oman jaksamisen ja tekee paljon ylimääräistä ihan vain, koska kokee velvollisuudekseen tehdä niin ja kuitenkin sama ihminen saa kaiken kökön niskaansa. Sellainen ei ole reilua, eikä oikein. ja tämä ihminen ei ole asettunut puoleen eikä toiseen, joten joutuu tahtomattaan vellomaan myrskyssä.

Kun kaikkialla ymmärrettäisiin, että kaikkia tarvitaan tekemään työ, jokainen käsipari, mikä tekee työtä, on jokaiselle paljon parempi, kuin se, että koko ajan väki vähenee ja uutta ei tule mistään tilalle. Jos olisin tiennyt etukäteen, mihin ampiaispesään astun, olisin itsekin jättäytynyt pois jo silkasta pelosta.

 

tiistai, 24. marraskuu 2020

Pimeitä markkinoitako

Järjestelmä täällä kotomaassa pakottaa ihmiset tekemään lain toiselle puolelle tekemään kaikkea sellaista, josta saa hieman ylimääräistä. Netin myyntisivustot on täynnä kaikenlaista viraabeliyrittäjää, jotka tekevät bisnestä kissoilla, koirilla, sekä muilla helposti sikiävillä eläimillä. Samoin koru,käsityötuotteet myydään ohi verottajan, ilmeisesti vain koska rehellisen työn teko ei ole kannattavaa, kuten nyt itsekin sen saan jälleen huomata.

Mietin miten itsekin pääsisin osaksi tuota pimeää rahavirtaa, jollainhan minun nyt saatava kasaan kuukausittainen uupuva kuudensadan lovi, ja työtä tekemällä sitä en saa. Aloittaessani syksyllä työt, tiesin tulojeni tippuvan kaksisataa, en ollut osannut varautua kuuteensataan, mikä on nyt se todellisuus, kiitos kelan.

Työttömänä siis saisin kuusisataa euroa enemmän kuukausittain laskujen maksuun ja itse siis luotin, aiempaan kokemukseeni verrattuna, että asumisentukeen ei kajottaisi, koska ennenkin summa on pysynyt samana. Mietin tarkkaan, että se kahdensadan euron tulojen tiputuksen vielä siedän ja päätin ottaa vastaan työn, johon tarjoutui tilaisuus. Ja kyllähän nyt kaduttaa, koska se ei kannata mitenkään päin. Kuudensadan euron menetys jo tuntuu maailmanlopulta, muutoinkin pienien tulojen kanssa eläneenä ja nyt sitten ...huh huh.

Ei mikään ihme, ettei työt kelpaa kenellekään ja jokainen yrittää sinnitellä kotosalla, koska työnteko ei ole taloudellisesti kannattavaa. Omalla palkalla kun ei pärjää ja vielä vähemmän pärjää osa-aikaisena työntekijänä.

Säälin hieman itseäni, sillä joudun vakavissani pohtimaan, olisiko minustakin pimeän työn tekijäksi, jotta sen uupuvan summan saisin kasaan ja laskuni maksettua. Tilanne on ihan järjetön, ihan mieletön ja en yhtään ihmettele, kun kukaan ei halua tulla palkatuksi, ei tietenkään, koska palkalla ei pärjää tänä päivänä. Palkalla ei kykene elättämään itseään saati isoa perhettä.

Vaihtoehtoja olisi joitakin. Muutan keskustaan, pieneen yksiöön. Seurauksena olisi lasten erkaantuminen elämästäni, viikonloppuvanhemmuus, joka teineillä menisi sitten siellä ulkona keskustassa pärräämiseen ja heitteillä olemiseen, eikä kanssani sitten. Ja kovin montaa huolien täyttämää viikonloppua en itse sietäisi, joten lapset saisivat jäädä isukilleen. Ja rahaa tuskin tulisivat ruinaamaan, joten sitten ne lyhyetkin tapaamiset olisivat siinä, muutoinhan isän luota ei lapset saa tullakaan meille, silloin kun ovat siis isäviikolla, niin eivät saa pitää yhteyttä minuun.

Ahdistuisin itse pienessä yksiössä. Hyppäisin varmaankin parvekkeelta alas olon käydessä sietämättömäksi naapurien äänien ja kolinoiden seurauksena. Viimeistään tunkkainen ja huono sisäilma saisi minut sairastumaan ja kaupungissa ei voi edes ikkunoita availla ilman pakokaasujen ja hiekan ja pölujen sisälletulemista. Joten ei, muuttaminen ei ole vaihtoehto. Lapset pysyvät elämässäni, minä pysyn lasteni elämässä. Heitä en sulje pois edes köyhyydessäni. Saavatpahan ruokaa koulussa, onneksi. Se riittää jatkossa. isä jos ei hoida velvollisuuksiaan, se ei ole minun ongelmani, hänellä on näiden lasten kanssa taloudellinen vastuunsa.

Niin, tuohon nuo vaihtoehdot loppuvatkin, ellen alkaisi harkitsemaan vanhan pillun myymistä, kuka sitä nyt ostaisi? Ja sitten voisi alkaa kauppiaaksi, ostaa ja myydä eri kanavien kautta, kuten niin moni muukin tienaa ylimääräistä sillätavoin. Omatuntoni ei ole tähän vielä suostunut, olen tässäkin suhteessa ollut ilmeisen kiltti ja noudattanut lain kirjainta ihan prikulleen. Ja tunnetustihan kuitenkin semmoiset ihmiset menestyvät, jotka osaavat käydä siellä lain toisella puolen tarvittaessa tai koko ajan.

Somea selaillessa koen joskus kovin ärsyttäviä olotiloja muiden tekemisistä. Lähinnä juurikin nuo pikkurahan toivossa mainostavat käsityöihmiset, jotka myyvät tuotoksiaan pilkkahinnalla, ja sillätavoin polkevat niiden yrittäjien hintoja, jotka laillisesti pitävät yritystään ja joutuvat jokaisesta saamastaan eurosta maksamaan lakisääteiset korkeat kulut ja yrittävät saada leipää pöytään. Ymmärrän, jos joku neuloo vaikkapa sukkia omaksi ilokseen koko suvulle ja kaveripiirille, mutta että alkaa niillä rahastamaan sitten, samaan aikaan kun joku toinen tosiaan yrittää saada ainoan leipänsä samalla työllä. Ärsyynnyin kovin, kun kuulin kuinka monia työyhteisöjä on alettu rahastamaan samoin, tuodaan työpaikalle kasa käsitöitä ja bisnestä tehdään, onko se laillistakaan enää ja hyvän tavan mukaista? Harrastusseurojen myynnit on tietysti eri asia, kuten lasten luokkaretkikeräyksetkin, vaan miten on yksittäisen myyjän, työntekijän rahankeräys työpaikalla omiin tarpeisiin? Samaa oikeutta ei voi kaikki työyhteisössä käyttää kuitenkaan, sekin on pärstäkertoimen mukainen ns. lupa, joka saa ja voi tuoda tuotteitaan myyntiin työpaikalle ja ilmoittaa ovissa ja ikkunoissa asiasta.

Perusta ihminen ensin se yritys ja maksa ne kaikenmaailman maksut ja laske tuotteiden hinnat sitten niin, että saat sen pari euroa ylimääräistä, vai eikö homma sitten enää kannatakaan? Niin, pimeää työtä ja pimeitä rahoja kulkee kädestä käteen työyhteisöissä. Sitä voi sitten laskeskella, kuinka yhdelle tuotteelle kertyy niitä euroja ja ei auta, vaikka saisit kaiken ilmaiseksi, kun jotakin bisnestä alkaa virallisesti tekemään, laskut juoksee todellakin, vaikket tienaisi ropoakaan. 

Niin, mitähän itse keksisi jotakin vastaavaa? Jotain, mistä käteen jäisi no uupuvat euroloiset, ja pääsisin eroon omasta taloudellisesta riippuvuudestani toiseen.

 

 

maanantai, 23. marraskuu 2020

Onko se nyt niin että...

Olen reilut parikymmentä vuotta saanut vanhempana seurata näitä kusipäiden alkuja ja viimeisin tyyppi on ollut niistä kaikkein härskein.

Aikanaan ensimmäisen lapseni kohdalla kaveriksi sattui tähän verrattain kovin lievä kusipää, joka ehti aiheuttaa kovin monta soppaa ja harmistusta ennenkuin ikäisekseen viisas lapseni ymmärsi katkaista välinsä siihen tyyppiin oman jatkuvan pahanolon vuoksi sen toisen lähettyvillä.

Kusipäisyys siis alkaa jo ihan varhaisesta lapsuudesta, osa sanomisista ja tekemistä menee tietysti oppimattomuuden ja lapsellisuuden piikkiin sekä vanhempien syyksi. Mutta sitten myöhemmin, kun samat tilanteet jatkuvat ja toiminta kusipäälapsen teoissa muuttuu härskimmäksi ja ovelammaksi, ei voi enää syyttää vanhempia tai oppimattomuutta. Kusipää osaa manipuloida jo hyvin pienestä pitäen ihmiset ympärillään, erityisesti aikuiset ja omat vanhempansa.

Kusipäälapsi osaa käyttäytyä aikuisen läsnäollessa silmänlumeena oikein kauniisti, muistaa kaikki käytöskukkaset ja miellyttää kohteliaalla käytöksellään erityisesti aikuisia, jotka hurmaantuvat siitä, kuinka ihanan hurmaava lapsi onkaan, osaa käyttäytyä niin mallikkaasti, kuin unelmalapsi. Ja helvetti tosin pääsee irti tämmöisessä kusipäälapsessa, kun aikuisen silmä välttää ja poistuu paikalta.

Kusipäälapsi osaa järjestellä tilanteita mielensä mukaisesti, saa itsensä näyttämään enkeliltä ja muut ovat syyllisiä tai vähintääkin aiheuttaneet ikäviä asioita, hän tuo kusipäälapsi siis sitten on viaton uhri ja saa tilanteen myös näyttämään sellaiselta.

Kusipäälapsi oppii varhain, kuinka aikuiset toimivat ja sitä he käyttävät surutta hyväkseen ja kusipää saa kavereilleen rangaistuksia, nauttii siitä, että on saanut kaaosta aikaan ja muita rangaistaan hänen päästessään kuin koira verajastä, hänen päätään todennäköisesti siltellään ja sanotaan, että hyvä kun tulit kertomaan, hienoa kun et itse osallistunut jne.

Kusipäälapsen yksi iso ongelma on kateus, joka näkyy niissä keinoissa, joita lapsi käyttää saadakseen itselleen muiden kavereiden hyväksyntää ja kavereita ylipäänsä. Ja kusipäälapsi osaa iskeä jo päiväkotiikäisenä kaverinsa vyös alle saadakseen sen mitä kulloinkin tavoittelee, yleensä itselleen parempaa mieltä, toisen lapsen kustannuksella. Kusipäälapselta puuttuu kyky empatiaan, hän näyttelee jos on tarve miellyttää vaikkapa aikuista, osaa oikeassa kohden tirauttaa sen kyyneleen ja anteeksi ei suostuta pyytämään edes aikuisen pyynnöstä tai sitten sihistään se irvistäen pakon edessä hampaiden välistä ja seuraavassa hetkessä kostetaan toiselle lapselle tämä.

Kusipää osaa varastaa jopa kaverinsa haaveet, ennenkuin kaveri ehtii itse niitä toteuttamaan. Vanhimman lapseni kohdalla tämmöinen kusipää todellakin matki ihan kaiken, mistä oma lapseni edes erehtyi kertomaan ja ikää oli se viisi vuotta kumpaisellakin. Ihmettelin usein vierestä sitä, kuinka tämän lapsen vanhemmat olivat kuin sätkynukkeja lapsensa kanssa, joka siis sai sen kaiken, mistä oma lapseni oli ehtinyt haaveilla. Hommahan kusi sitten tämän kusipäälapsen kohdalla niin, että kerroin lapseni hakevan tiettyyn kouluun ja luotin siihen, että tämä kusipääkin sitten hakee perässä samaan kouluun ja en itse kuitenkaan hakenut, olin vain ääneen semmoista ajatellut ja tämä otti heti onkeen ajatuksen ja pääsi sinne kouluun ja niinpä sitten ei tarvinnut enää kärsiä lapseni siitä ihmisestä, hän teki siis kaiken perässä, mistä oli meillä ja meidän perheessä puhetta. Pari vuotta riitti aiheuttamaan lapsessa suunnatonta mielipahaa, harmistusta ja päätöksen, ettei ikinä kerro kenellekään omista asioita, saati perheen suunnitelmista jne.

Alkuun olikin ihan mukavaa, kun lapsella oli ns. samanhenkinen ystävyyssuhde rakentumassa, mutta sitten kiinnitin jopa itse huomiota, että se, mistä meillä puhuttiin, pistettiin toteen tässä toisessa perheessä harrastuksia, leluja ja lomamatkoja myöden, kun lapsi keksi jotakin haluta, hän sen siellä perheessä myös sai. Suunnittelimme oman lapsen kanssa sitä ja tätä ja tämä kusipää oli toteuttanut ne jo heti seuraavana päivänä ja tuli asitten ilmoittamaan voitonriemuisena, että hän teki jo sitä ja tätä ja sai sitä ja tätä. Jokusen vuoden lapseni siis jaksoi katsoa vierestä, miten kaveri matki hänen elämäänsä ihan surutta ja aiheutti paljon ihmetystä ja keskustelua aiheesta. Alkuun itsekin puolustin tätä kusipääkaveria ja kerroin, kuinka jokaisella on oikeus tehdä haluamiaan asioita jne. Tämä kusipääkaveri matki alusvaatteista hiustyyliin ihan kaiken ja saattoi toteuttaa asioita vielä vähän paremmin ja kehuskella sitten niillä moittien oman lapseni asioita. Esimerkiksi väri, omalla lapsellani oli pienestä pitäen ollut tietty lempiväri, joka toistui monessa asiassa eri sävyisenä. Tämä kusipää otti myös saman värin omakseen ja alkoi käyttää samoja värejä kaikessa myös. Vaatteissa oli hieman ongelmaa löytää samanlaisia, koska meillä oli jonkunverran käytettyjä sekä saatuja vaatteita ja kerran erehdyin tälle äidille mainitsemaan, mistä olinkaan jonkin asun hankkinut niin olihan hänen lapsellaan seuraavassa hetkessä samanlaisia. Kun kerran lapsi kertoi omasta haaveestaan harrastuksen suhteen, tämä lapsi aloitti jo samalla viikolla kyseisen harrastuksen ja oma lapseni joutui taloudellisen tilanteemme vuoksi unohtamaan koko asian. Synttäreitä juhliessa tämä kusipää matki sen, mitä meillä oli ollut, ja olipa pistänyt vielä paremmaksi ja prameammaksi, ja meillä ei siis ollut tuohon aikaan varaa mihinkään erikoisuksiin ja ihan peruskakkumeinigillä juhlittiin syntymäpäiviä.

Kerran mietimme ääneen, kuinka olimme suunnitelleet lomareissua erääseen paikkaan ja eikohän tämä lapsi ilmoita samalla viikolla, että ovat menossa sinne silloin ja silloin. Joskus testasin tämän lapsen kykyä saada kaiken ja kyllä se tuli niin selväksi, että todellakin kykeni manipuloimaan vanhempansa omaan tahtoonsa, sellainen pieni natiainen sai kaiken, mistä toiset vasta haaveilivat. Nykyisellään olen tuota lasta joskus miettinyt, kopioiko hän edelleen jonkun toisen elämää, vai onkohan hän jo oppinut kuinka muodostetaan omaakin elämää ihan niiden omien kiinnostuksien ja omien taitojen ja kykyjen jne, mukaisesti, vaiko onko riippana jonkun elämässä toteuttamassa niiden toisten elämää omanaan?

Ja nyt tänään, luulin ja kuvittelin yhden lapsistani päässeen jonkinlaiseen ratkaisuun vastaavanlaisen matkijanärhen kanssa ja ratkaisu on ollut paras mahdollinen ja nyt sekin aiheuttaa omalle lapselle lisää ylimääräistä hankaluutta toisen ollessa kukkona tunkiolla. Koko lapsuuden tämä kusipää on matkinut, on vienyt ideat, on yrittänyt nakertaa poikki ystävyyssuhteita viimein siinä onnistuen, on tehnyt kaikkea samaa perässä, mitä oma lapsi on ikinä keksinyt ja mistä on saanut omaan elämäänsä iloa ja nyt ilo on kadoksissa, olo yksinäinen ja arka ja vittuuntunut. Samaa elämää jatkaa tämä kusipää sitten myöhemmissä kouluissa, myöhemmin työelämässä matkien ja vieden toisten asiat keinolla millä hyvänsä ja ottaen surutta ja omantunnon puuttuessa härskisti sen, minkä itselleen haluaa välittämättä, onko oikein tai loukkaako toisia, kunhan itse saa ja kunhan itse loistaa ja kokee ylemmyyttä alentaessaan toisia kiusaamalla. Pahinta varmaan on ollut paskanjauhaminen lapseni seläntakan, se alkoi jo ihan alaluokilla, muuttuen aina vaan härskimmäksi ja muut ovat joutuneet ikäviin tilanteisiin, ihan kuten oma lapseni, vain sen vuoksi, että yhdellä on oikeus määräillä ja määrittää kaikki se elämä, joka nuolee tätä kusipäistä tyyppiä.

 

sunnuntai, 22. marraskuu 2020

Olen tehnyt sen minkä voin

Vuosia sitten, erotessani lopullisesti ja siis toiseen otteeseen lasteni isästä, exästä olin hyvin tiukilla taloudellisesti. Eihän siinä ollut mitään uutta, elimmehän jo avioliitossa hyvin pienillä määrillä euroja exän rahanahneuden ja hänen omien menojensa vuoksi, hän siis otti palkkani joka kuukausi itselleen ja silloin, ku jouduin pakon edestä käydä kaupassa lasten tarpeiden takia ja heidän ravintonsa, jouduin häpeissäni lähestulkoon aina soittamaan kassalta lasten isälle, että voiko laittaa tililleni rahan, että pääsen pois kassalta pois jo valmiiksi pakattujen ruokien ja vaippojen kanssa. Lähdin yleensä siis kauppaan heti aamusta, kun luulin ettei ex ollut ollut vielä ehtinyt viedä tililtäni rahoja, mutta kyllähän oli valitettavasti sen tehnyt, jo yöllä. Ex käski minun aina sitten lapsilisät käyttää hänen omiin laskuihin sekä piti huolen, että tilini tyhjentyy myös niihin yhteisiin laskuihin, eli minulla ei ole avioliiton aikana ollut mahdollisuutta käyttää omaa rahaa omiin asioihin, ei tosin lastenkaan, ellen erikseen anellut viikkotolkulla exää antamaan rahaa, jotta lapset saivat asianmukaiset tarpeet. Yleensä kerran vuodessa kesän alennusmyyntien aikaan hän viimein heltyi raottamaan kukkaron nyörejään ja antoi hieman sisävaatteisiin, joita sitten etsin hullun lailla kaikki alennusmyynnit läpikotaisin, jotta päiväkotiin ja alaluokille oli edes jotakin siistiä päällepantavaa.

Taloudellinen tiukkuus ja sen kanssa eläminen ei ole minulle mitenkään uutta. Ärsyttävää se tosin on, kun koskaan ei voi oikein höllätä, ja elää miettimättä raha-asioita. Aina se raha on kummittelemassa, koska aina joudun sanomaan, katsotaan, en tiedä vielä, ei ole, ei käy. Se harmittaa kovin, koska nykyisellään kaikkeen tekemiseen lapsetkin tarvitsevat rahaa. Edes koulunkäynnissä ei säästy rahantarpeelta, sielläkin on maksullisia menoja ja jokasyksyiset kehoitukset hankkia sitä ja tätä mikä kuuluisi koululle.

No, huomaan jälleen eläväni erittäin tiukkaa taloutta, ihan kuten tuolloin eron jälkeen. Se harmittaa ihan vietävästi. Muistelen, miten säästin olemalla syömättä niinä viikkoina, jolloin lapset olivat isällään. Säästin siis, jotta voisin tarjota lapsille jotakin ruokaa heidän ollessaan minun viikoillani. Siihen samaan joudun jälleen turvautumaan, minulla ei ole varaa syödä, jotta saan lapsille ruuan pöytään.

Kulut on kodissa kaikkineen vuosien varrella nousseet, tulot taasen tippuneet. Tilanne on niin väärin, kuin olla ja voi. Vuoroviikkoasuminen on vakiintunut ja ollutkin aina sama heti eron ensimetreiltä lähtien. Silti, minulla meni lakitekstin löytämiseen vuosia, ja ihan vahingossa törmäsin itseasiassa siihen, että elatusapua voidaan maksaa myös sille tapaavalle vanhemmalle, mikäli hänen tulonsa ovat kovin paljon pienemmät. Tätä ei ole kukaan lastenvalvoja vahingossakaan kertonut, he vain tekevät laskelmansa ja voivottelevat ja nostelevat käsiään, kun eivät voi kuin katsoa sitä, mitä kone antaa tulokseksi.

Olen hieman harmissani myös siitä, että minä joudun jatkuvasti muuttamaan ja sopeutumaan jatkuvasti yhä pienempiin tuloihin, menojen ollessa kuitenkin koko ajan samat tai ne nousevat. Ei tässä kulut ole pienentyneet mihinkään, vaikka osa lapsista lapsista on jo omissa kodeissaan. Samat laskut on silti maksettava, siitä riippumatta, asuuko tässä kotona enää ketään vaiko ei. Tietenkin, jos lapsia ei olisi, sehän olisi tottakai normaalia vaihtaa pienempään kotiin jne. Mutta, en minä voi vaihtaa lasten siitä kärsimättä. Ja toisekseen, en missään tapauksessa halua lapsia mihinkään lähiöön, en keskustaan maleksimaan öiseen aikaan.

Olen saanut pidettyä lasten olosuhteet luonani jokseenkin hyvinä, ja haluan ne edelleen pitää. Mahdotontahan se vain on tällä tavoin.

Viikonloppuna olikin jännä huomata lasten käytöksessä muutos, he tuntuivat ymmärtävän hieman tätä taloudellista taakkaa ja ihan selkeästi he myös yrittivät muuttaa omia kulutustottumuksiaan monissa asioissa, kuten veden lotraamisessa ja pelaamiseen asti. jos aiemmin säästimme yhdessä johonkin tiettyyn asiaan lasten menoissa, nyt joudumme säästämään laskuihin, ja lapset tietävät tämän. Koin valtavaa huonoa omaatuntoa ja sääliä lapsiani kohtaan, jotka haluavat ja näköjään tekevät itsekin säästöjä arjessa, jotta saavat asua luonani vuoroviikoin.

On jälleen unohdettava kaikki ne asiat, mitä ja mistä ehdimme myös perheenä haaveilla, ja se harmittaa lasten puolesta kahta enemmän, ja on enää todella vähän asioita, mistä säästää, kun jo tähän asti olemme eläneet säästöliekillä. Luksusta on ollut, kun kotona on ollut hedelmää, tai kalaa.

En voi kuin kokea mitä suunnattominta epäreiluutta, jonka yhteiskunta vieläpä mahdollistaa. Koen niin vääränä, että ylipäänsä olen jaksanut ja selviytynyt kaikesta elämästä ja vieläkin saan elää ja selviytyä ihan arjessa, kokien monesti päivän aikana pettymyksiä, haaveiden romuttumista sekä suurta epätoivoa mahdottoman haasteen edessä. Koen, että on niin väärin käydä terapiassa, maksaa siitä itseni kipeäksi, jotta ylipäänsä voin käydä työssä ja elää jokseenkin pää kunnossa jatkossakin. Avioliitto, yksi helvetin aikakausi, jota ei paskamainen ja traumaattinen lapsuusaika tai elämä lastenkodissa päihitä. Eläisin lapsuuteni uudelleen, mutta samaa avioliittoa en toivoisi edes pahimmallle viholliselle. Nin hirveä se oli kaikenkaikkiaan, niin helvetin traumaattinen ja siinä vierästi sopivasti myös koko elämäni, siis sellainen aika, joka on yleensä sitä aktiivisinta ja mielekkäintä jne. Minulla on mennyt oikeastaan koko elämä hukkaan, piloille milloin minkäkin syyn vuoksi. ja nyt vielä tämä eron jälkeinenkin aika ja taloudellinen kurjuus on estänyt minua elämästä, niin voinko joskus kuollessani sanoa eläneeni täyttä elämää? En voi. Voin sanoa selviytyneeni hirmuisista asioista, joita ei pitäisi edes elokuvissa näyttää kenellekään, voin vain typerästi sanoa olleeni vahva ihminen, joka ei ole ihan pienestä antanut periksi, ei ole lannistunut elämän ikävyyksien edessä, ei ennenkuin puhti loppui sitten täyteen lamaantumiseen, uupumiseen.

Olen parhaani tehnyt, olen parhaani yrittänyt.

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.