lauantai, 25. helmikuu 2017

Olen unohdettu ja unohtunut, yksinäisin ja surullinen

Sain vihdoin yhden jos toisenkin pienen kotona odottaneen rästihomman tehtyä. Ompelin vihdoin verhot loppuun, sain makkarin projektia taasen hitusen eteenpäin.

Miniloma ja vietän sen tutuissa kuvioissa, kotona. Hiukan harmittaa, mutta minkäpä mahdan, kun ei ole kyläilypaikkaa, ei ole kodin ulkopuolista harrastusta, jos nyt kirpparilla katselua ei lasketa mukaan.

Tänään tosiaan oli oivallinen reissu ja käteen jäi hyvä ja kaunis löytö. Minulla on luontainen taipumukseni kaikkeen laatuun, kaikkeen kalliiseen ja siitä on joskus sitten iloakin ja siitä, etten koskaan osta mitään kalliilla tai kallista. Kotona sitten piti oikein netin ihmeellisestä maailmasta käydä hinta kurkkaamassa ja olihan parilla eurolla ostamani tuote sitten oikein sadan euron arvoinen löytö ja ajaton vieläpä.

Kaipaisin kuitenkin niin vaihtelua näihin kotiympyröihin. Lähden aina tästä kotoani ja aina kotiin tulen. Vaihtelua ei tule ystävistä, koska niitä ei ole. Työmaalla ihmissuhteet ovat vain ammattiin liittyvä pakollinen "paha". Ainoa paikka, missä käyn onkin ruokakauppa.

Elämäni on kaventunut niin hurjasti, vaikkei se koskaan mikään lavea olekaan ollut, niin nyt se on suppeaakin suppeampi. Tahtoisin tähän edes vähän muutosta. Mutta, vaikeaa se on. Ei tosin mahdotonta.

Ynnäilen ja mietin, kuinka ne pienet toiveeni on toteutuneet, ne joista olen uskaltanut ääneen sanoa ja jotka on tulleet suoraan sydämestä. Se on itseasiassa todella pelottavaa, koska viimeviikollakin jokaisena päivänä on jollakin tavalla tullut todeksi se, mitä olen suustani uskaltanut sanoa. Jopa ihan hassuja ja omituisia juttuja ja niitä olen sitten suu auki ihmetellyt, ettei voi olla totta? Sattumaa vaiko vain hyvää tuuria?

No, kotona olen yrittänyt keksiä kaikenmailman pieniä asioita, joista saan sitä kaipaamaani vaihtelua. Olen tehnyt kotitöitä eri järjestyksessä, eri tavoin, olen siivonnut päinvastaisessa järjestyksessä kuin normaalisti, olen saanut rästihommia tehtyä jne. Mutta se ei enää riitä.

Olen nyt niin päässyt siihen oman tavoitteeseeni kodin suhteen. Olen ollut jo pitkään siinä tilanteessa, että kodissa pitää voida voida hyvin. Kotona pitää olla sellaista, että sinne on mukava tulla ja siellä on mukava viettää aikaansa, ilman että on pakko päästä jonnekin. Tämäkään asia ei ollut itsestäänselvyys ennen eroa.

Nyt kuitenkin kaipaan vaihtelun vuoksi jo jotain muuta. En vain tiedä mitä. Iltaisin tai vapaalla olisi kiva tehdä jotain muutakin kuin levätä, kotitöitä jne. Tiedän hyvin mitä en voi tai en halua tehdä, minne mennä tai missä olla.

En halua lähteä mihinkään baariin, en ainakaan sellaiseen juottolaan, jollaiseksi miellän ainakin nämä paikkakuntamme menopaikat. Osaltaan tähän haluttomuuteen liittyy se, että yksin en halua mennä ja miesystävän kanssa en oikein kehtaa kahdelleen. Olisi ihan eri asia, jos olisi muitakin porukassa mukana.

Konsertteihin tai muihin sivistyneiden ihmisten kultturellisiin menoihin en myöskään halua yksin mennä ja vielä vähemmän miesystävän kanssa. Elokuviin saattaisin lähteä, mutta tiedän itseni ja tylsistyn jo pelkästä ajatuksesta. En halua katsella edelleenkään sitä ruutua ja mässyttää karkkia.

Haluaisin ehkä tavata ystäviä, jos niitä olisi. Viettää joskus iltaa tai käydä yhdessä joskus jossakin?

Tahtoisin tällä hetkellä pieniä asioita, rentoutumista. Irtiottoa tästä kodista, omasta elämästä. Mutta, tässä istun koneella ja menen maate, kunhan kello on sen verran, ettei nyt liian aikaisin mene sänkyyn. Taas kuuntelen, kun tv huutaa yksinään ja miesystävä kuorsaa sohvalla. Tällaista en jaksa.

Mutta en tiedä, miten tästä lähtisin kehittämään omaa elämääni? Yritän olla tyytyväinen, jokaisesta hetkestä. Yritän olla iloinen, hermostumatta, harmistumasta.

En tiedä, voiko tylsyyteen ihan oikeasti kuolla?

Luen samat iltalehtien otsikot, samoin muun median, koskaan en ylläty, niissäkin on aina sama sisältö. Nyt huomaa, kuinka vaalit lähentyvät ja alkaa se mediahuoraaminen eri ehdokkaiden kesken. Urheilua en seuraa ja väkivaltauutisoinnitkin jätän kokonaan lukematta. Sitä väliin harmittelen, että sensuuri iskee niin kovin eri mediohin tarkoituksella. Ja harmittelen myös sitä tarkoitusta, jonka vuoksi sananvapautta ja ihmisten kommunikaatiota rajoitetaan noinkin rajusti, kuin mitä nyt tehdään. Totuutta ei saa kertoa.

Vaikka olenkin nyt fyysisesti vapaa, olen silti niin eristynyt omaan kotiini. Ihan jokapäivä se ei edes haittaa, koska nautin suuresti omasta rauhasta ja siitä, että saan olla yksin. Sitten on näitä hetkiä, että kaipaan jonkilaista elämää itselleni, kaipaan seuraa ja keskustelukumppania. Uskoisin, että pitäisin siitä, että voisin vapaasti keskustella jonkun ihmisen kanssa myös niistä elämän syvällisistä asioista. Olisikin oikeastaan mielenkiintoista kuulla, miten joku toinen ajattelee elämästä jne. Olisi mukava vaihteeksi kuunnella toisen ihmisen elämän kiemuroista, hetkistä, jotka ovat jollain tavoin jääneet niin mieleen, että haluaa ne jakaa toisen kanssa.

Miesystävästäni ei ole oikein keskustelemaan kanssani, koska hän aina nukkuu sohvalla tai on työmaallaan. Kotona hän sitten sujuvasti kertaa oman päivänsä arkiset asiat ja siihen se kommunikointi sitten jääkin. Pinnalliseksi. Kuten kaikki muukin yhteiselomme, se on niin kovin pinnallista.

Kaipaan jotain syvempää, aidompaa. En tiedä itsekään, koska en ole vuosiin, vuosikymmeniin päässyt sillätavoin kosketuksiin toisen ihmisen sisimmän kanssa. Kaipaan sitä, sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, toinen toisensa ymmärrystä.

Mutta ei, tässä olen. Valmiina taas jälleen kerran uinahtamaan ja heräämään huomenna uuteen ja niin samanlaiseen päivään kuin tämäkin. Olen taas valmiina yksinäisyyteen, hiljaisuuteen, päivän yksitoikkoisuuteen, vapaapäivään.

Huokaan ja päätän tämän päivän, pikaisesti iltatoimet ja hetkeltä tuntuva yöuni odottavat. Taidan jättää tänään somemaailman selaamatta, eihän minulla enää ole omasta elämästäni mitään kerrottavaa ja tulen vain pahalle mielelle toisten lomakuvista, juhlista ystävien seurassa, kiitoksista puolin ja toisin, kaikesta siis. Ja vain sen vuoksi, ettei itselläni ole ollut koskaan mahdollisuutta siihen samaan, eri syistä johtuen ja tulevaisuuskaan ei näytä kovin hohdokkaalta enää edes itselleni yksinäisenä ja unohdettuna ihmisenä.

 

 

perjantai, 24. helmikuu 2017

Minä ja minun tylsyyteni

Tiedossa piiiitkät vapaat. Ihanaa, iloitsen jo nyt kun tajusin, että tänään onkin viimeinen työpäivä pitkään aikaan. No pidennetty viikonloppu, mutta kuitenkin. Ylimääräiset vapaat on aina tervetulleita.

Taivaalla pilkistää sininen taivas hauraiden pilvien lomasta, tulee kovin seesteinen olo katsellessa ylös tietäen, että sieltä voisi myös aurinko kurkistaa. Kevät ja linnun laulu. Pikkupakkanen. Mietin, että jos olisin ahkera lenkkeilijä, ilma olisi mitä ihanin siihen hommaan. Vaan kun oikeastaan voi väsyttää itseäni, kaikki jutut pitää miettiä oikeastaan niin, etten väsytä itseäni ainakaan ennen työhön menoa. Raskaat jutut saa jäädä aina suosiolla siihen, kun tiedän, että pääsen sitten myös tarvittaessa huilaamaan.

Fyysisessä työssäni osa-aikaisuus onkin oikein minulle soviva juttu ja mietiskelin edellistä täysipäiväistä työrupeamaani, jossa en sitten millään meinannut kyetä jaksamaan. Silloin toivoinkin, että olisi mahdollisuus tuohon osa-aikaiseen ja todellakin, ihme, että myös sellaiseen pääsin.

Yöni nukuin taas liiankin hyvin, huonoon yöuneen syynä olikin vanha joustinpatja, josta jouset varmaankin sinkoilivat minne sattuu. Eli tarvelistalla olisi nyt uusien kodinkoneiden lisäksi myös sänky ja siihen oikein miellyttävä patja. Säästämistä siis tiedossa jokseenkin paljon. Nämä asiat ovat sellaisia, ettei oikein uskalla edes käytettynä ostaa. Varsinkaan patjaa.

Eilisen illan purin tuntojani miesystävälle, yritin olla suoraselkäinen ja sanoa asioista mahdollisimman suoraan, en tiedä sitten, ymmärsikö yskääni vai menikö jokainen sanani toisesta korvsta sisään ja toisesta ulos?

Tiedän ja ymmärrän itsekin sen, ettei kukaan ihminen ole täydellinen. En edes toivo sellaista, mutta jotenkin koen niin vääräksi sen, että suunta on aina niinpäin, että minä annan itsestäni toisille, olen toisten käytettävissä jne. Ja sama ei pelaa toisten päin. Olen yksin, koen, etten saa toisilta ihmisiltä mitään ja kukaan ei ole "käytettävissä" minua varten.

Koen, ettemme jotenkin kohtaa miesystävän kanssa joillakin osa-alueilla. Jään hänenkin seurassaan hirveän yksin. Hänelle tärkeää on saada ne nokkaunet tv:n ääressä. Hän ei vieläkään ymmärrä sitä tosiseikkaa, etten minä voi sietää ruudun katselua, en tule ikinä pitämään siitä, vaikka hän niin kovin yrittääkin. Mutt, ei.

Me emme lasten kanssa ole edes tottuneet viihtymään tv:n seurassa. Oikeastaan ei ole edes sellaista aikaa, että ehtisi tuntikausia töllöttää tv:tä. Kuka sitten tekisi ne kotityöt? Kuka ehtisi lukea ja tehdä läksyjään, kuka enää ehtisi ulkoilla jne. Jos kaikki aika menisi tuijottaessa tv ruutua?

Olen viimeaikoina taas huomannut sen, että jos minä en tee jotakin asiaa kodissa, ei sitä tee kukaan muukaan. Minua ärsyttää niin suuresti, kun esimerkiksi verhoja ei osata avata tai pimeän tullen sulkea. Tällainen pikkujuttu, mutta niin raivostuttava, kun vain minä teen nämäkin asiat. Pimeällä en yhtään tykkää, että olemme kuin akvaariossa, jos verhot ovat jääneet auki. Ja sitten taas sama toisinpäin, kukaan ei viitsi availla verhoja, vaikka aurinko kuinka pilkistäisi jostakin verhon rakosesta pyrkien sisälle. Ei, se olen aina vaan minä joka tämänkin yksinkertaisen asian saa hoitaa, ja kun sitä tekee 365 päivää vuodesta, useamman vuoden ajan, se alkaa ärsyttämään.

Ja vaikka astiat vielä meneekin koneeseen ja joku ne tyhjentää epämääräisillä vuoroillaan, kuitenkin pöytätasojen pyyhkiminen ja loppusilaus jää aina minun harteille. Sekin on jokseenkin ärsyttävää. Myös kodin imuroiminen on aina vastuullani, kuten pyykitkin. Lapset tosin hoitavat jo oman tonttinsa, mutta siltikin.

Kun monia asioita tekee vuosikaudet, ne alkavat vähän kerrassaan ärsyttämään. Ärsyttää aina ne samat vaatteet, jotka kiertävät, ärsyttää ne samat astiat jne. Kun elämässä onkin aina vaan sitä samaa, jatkuvasti. Ilman mitään mahdollisuutta edes vaihteluun.

Kun ei ole mahdollista lähteä lomalle, kun ei ole mahdollista uusia niitä vaatteita, ei tekstiilejä. Kun ei ole vaan mahdollista yhtään mihinkään. Muuhun kuin tähän ekstremelajiin, jonka nimi on elämästä selviäminen, arjesta selviäminen mahdollisin vähin vaurioin.

Kun ei ole enää edes asioita, joist voisit unelmoida, haaveilla tietäen, ettei ole mahdollista. Kun kaikki pyörii vain tämän neljän seinän sisällä. Kun ei ole sitä muuta elämää. Kun kaikki on kuitenkin hyvin. Kun arki, puuduttava sellainen rullaa päivästä toiseen saman kaavan mukaisesti.

Onko se väärin haluta vaihtelua edes joskus? Onko se väärin kaaivata jotain muutakin elämäänsä kuin arkea? Onko väärin ärsyyntyä aina samoista tekemisistä, samoista jutuista päivästä toiseen?

Tunnen juurikin syyllisyyttä, koska minusta itselläni ei edes ole oikeutta purnata. Minullahan on kaikki, minullahan on kaikki hyvin. Minun pitää olla kiitollinen kaikesta tästä, mitä elämässäni on. Niin olenkin. Olen todellakin kiitollinen tästä arjestani, lapsistani ja miesystävästä. Kuitenkin tämä keitto vaatisi nyt sitä suolaa, se on laimentunut liiaksi.

Miesystävä ei näe ongelmaa, hänellä on kaikki hyvin ja hän tyytyväinen elämäänsä. Mutta sitä en ymmärrä, miksi hän ei ymmärrä, tai halua ymmärtää, mitä kaipaan tai tarvitsen? Koen jääväni hänenkin elämässään aina toiselle sijalle. Viimeksi loukkaanuin, kun hän esitteli innoissaan ja pilke silmäkulmassa tilaamaansa lahjaa omalle ystävälleen. Jäin suu auki hölmistyneenä katsomaan häntä, ja tosissaan tuo oli. Mietin ja kysyinkin, miksi hän ei ole koskaan yllättänyt minua samoin? Päinvastoin, hänen lahjansa minulle ovat olleet täysiä pettymyksiä. Kuten, äitienpäiväksi setti ruokailuvälineitä, joit siis koko perhe käyttää. Tai sitten erään kerran hän hankki minulle lahjaksi työvälineitä. Siis hei haloo, olen tietääkseni nainen? Minulla on myös niitä naisellisia tarpeita, vaikken niitä kovin esittelekään, osittain juuri siksi, ettei ole varaa ostaa itse itselleni mitään. Sitä suuremmalla syyllä olisikin kiva tulla yllätetyksi vaikka lahjakortilla johonkin naisten liikkeeseen, jos nyt ei osaa itse valikoida vaikkapa hajuvettä tai koruja?

Totuushan on kuitenkin, että kyllähän minäkin niin mielelläni meikkaisin, kulkisin kivoissa alusvaatteissa, käyttäisin kaulakoruja, korviksia ja suihkuttelisin hajuja, jos minulla vain olisi semmoisia. Mutta kun ei ole, ja varaa minulla ei ole itseeni penniäkään. Minulla ei ole varaa olla nainen. En muista edes, milloin olen viimeksi käynyt kampaajalla, uusia vaatteita en ole itselleni ostanut jne.

Ja mitä miesystävä sitten tekee? Hän hemmottelee omia ystäviään kaikenmaailman lahjoilla ja ihan vaan sen vuoksi, että se on hänestä mukavaa yllättää kaveri.

Minä sitten en ehdi tarpeellisia ostoksia tehdä tavallisessa ruokakaupassa, kun hän jo kassalla maksamassa ja niinpä sitten taas jäi nekin kuukautissuojat ostamatta, kun en todellakaan kehtaa huutaa kaupassa, että hei, odota, vielä pitää jotakin hakea. Ei, minä kiirehdin perässä juoksujalkaa huudan sitten autossa ääneni kuuluviin ja vihaisena köröttelen kotiin.

Kun ei ole rahaa tätä nykyä ostaa edes ruokaa. Olen kiitollinen, että edes joku ostaa,mutta se tarkoittaa sitten sitä, että minulla ei ole hirmuisesti nokan koputtamista siihen, mitä syödään. En kehtaa alkaa "määräilemään" toisen rahojen käytöstä edes ruokien suhteen.

Oman itseni alistaminen toisen edessä on kamalaa, teen sitä vieläkin. Se on niin tuonne selkärankaan opittu automaattinen reaktio ja seurausta avioliitostani. Teen sitä jatkuvasti omassa arjessani ja se häiritsee aina kun ymmärrän, ettei minun ole mikään pakko alistua tai alistaa itseäni kenenkään edessä. Mutta, minkäpä itselleni voin? se on se tapani toimia. Minut on oikein hyvin koulittu siihen.

 

torstai, 23. helmikuu 2017

Liikaa tapahtumia yhdelle viikolle

Elämä jaksaa yllättää, niin positiivisesti kuin negatiivisestikin. Tasapainossa siis, kun ynnäilee taasen tapahtumia viimepäiviltä.

Kodinkoneet, nuo ikivanhat sähkösyöpöt onneksi vaihtuvat uusiin. Epäonneksi käsintiskausta tiedossa joksikin aikaa. Miesystävä lupasi korjata, vaan hieman varauksella suhtaudun tuohon lupaukseen. Yleensä asioita saan odottaa kuukausia, kunnes ne unohtuvat kaikkien muiden, akuutimpien asioiden alle.

Harvoin kodin laskuissa on tapahtunut pienentymistä, viikolla sainkin iloisen puhelun ja jatkossa "säästän" useita kymppejä kuukaudessa, kiitos! Taitaa kuitenkin tämä säästö siirtyä osamaksuastianpesukoneeseen, koska käteni eivät kestä meidän perheen tiskimäärän pesua, kuudesti päivässä, jokaisen ruokailun jälkeen maksimissaan ja minimissäänkin sen kolme kertaa tiskiä päivässä. Ja meitä astioiden likaajia siis on useita.

Työmaalla joudun "taistelemaan" oikeuksistani, kovin puuduttavaa, koska en tiedä kuka ja miski loppujen lopuksi tekee asioista ja normaaleista käytänteistä niin pirun hankalia ja vaikeita. Ihan kuin tahallaan kiusisi tätä pientä ihmistä.

Sänkyni ikivanha jousipatja sanoi sopimuksensa irti tuossa eräänä iltana. Mutta voi sitä taivaallista tunnetta, kun ensimmäisen yön sain nukuttua llman jatkuvaa heräämistä ja tyynyjen vääntelyä ja huonon asennon aiheuttamaa kipua kropassa.

Tekemistäkin on kertynyt ihan kiitettävästi, joka puolella on jokin keskeneräinen ja kaapista otettu juttu niiden loppuunsaattamiseksi, kaikki liittyy nyt mukavasti oman makuuhuoneeni sisustusprojektiin.

Ja jottei elämä olisi aina niin mukavaa, äitini soitti yllättäen. Hän ei ole omaehtoisesti soitellut ties milloin ja arvasin, ettei hän soita kysyäkseni minun tai lasten kuulumisia. Hänen oma ahdistuksensa se sieltä soitti, kun oli asiat sisaruksilla niin huonosti jälleen ja sitten pisteenä iin päälle, hänellä oli itselläänkin asia, mikä minun pitäisi hoidella, kun hän ei muka osaa.

Mietin, että opetelkoon sitten. Onhan hänellä kaikki mahdollisuudet ja aikaa vaikka kelle jakaa. Ja onhan hänellä muitakin ihmisiä kuin minä. Olen tätä samaa asiaa joutunut ennenkin hoitamaan ja olen myös omat mielipiteeni ja ehdotukseni antanut, miten nämä tilanteet voisi estää ja ennalta-ehkäistä, mutta ei. Hän kuvittelee, että aina joku muu hoitaa hänen ongelmansa ja hän voi istua aloillaan neuvoen ja arvostellen muita ihmisiä.

Ja ettei pienet harmit nyt ihan vielä loppuisi, myöhästyin töistä, autoparka jäi pihalle sutimaan jään päälle ja melkein jo mietin, lähdenkö kävelemään. Lähtihän se siitä sitten viimein.

Kaikesta edellisestä suivaantuneena ja ison tiskin väsytttämä, koti kaaoksessa ja kroppa väsyksissä alan kiukutella. Ihan tietoisesti ja ihan tahallani. Kiukutteluna pidän siis sitä hyvin synkkää ja mustaa huumoria, joka nousee itsestäni esiin näissä äärimmissä tilanteissa, kun pitää tehdä, pitää olla sitä ja tätä. Kun vaatimukset ylittävät tietyn rajan ja tiedostan, ettei kukaan, koskaan auta minua selviämään, ei auta jaksamaan. Vaan aina se on minun yksin siedettävä, yksin pärjättävä.

En voi nytkään istahtaa miesystävän tavoin rentoutua sohvalle, torkahtaa hetkeksi, koska tekemättömiä asioita on niin paljon. Sanoinkin äsken, että kohta alkaa tavaraa häviämään roskiin, se on minun tapani päästä eroon kaikesta keskeneräisestä ja loppuunsaattamattomasta asiasta. Tavallaan siis luovutan, koska minulle ei ole kukaan kertomassa, ei kannustamassa tai rohkaisemassa. On sitten vaan helpompi luovuttaa ja luopua kuin yksin väsymystä vastaan tehdä jotakin muka mielenkiintoista itselleni tai muka hyödyllistä.

Ärsyynnyn taas siitä, että miesystävä ei osaa keittiössä korjata sotkujaan. Ne jää minulle ja kun asiasta sitten sanon, alkaa kamala selitys ja puolustus. Siihen leikkiin en toiste enää lähde. Olkoon sotkunsa, mutta siltikin se ahdistaa minua ja suorstaan suututtaa katsella toisen sotkuja. Lapset vielä jokseenkin ymmärrän, että heille pitää olla muistuttamassa, ohjeistamassa jne. Mutta aikuinen mies.

Pikkujuttu, mutta suhteessa on muutakin, joka jäytää minua kovin. Minua häiritsee juuri nyt taasen se kaverisuhde, emme ole oikeassa parisuhteessa. Vaikka toinen onkin kuinka hyvä ja kultainen tahansa, on paljon asioita joita olen yrittnyt sietää, kestää, olla marmattamasta.

Tänään on hyvä päivä siihenkin. Kun kaikki asiat joko onnistuvat tai sitten menevät niin pieleen kuin voivat mennä. aina se on jokotai. Niin ja sitten tänään annoin periksi monta kertaa miesystävälle. Ruuan suhteen, kuin monissa muissakin asioissa. Olisin halunnut ja olin ajatellut jotakin ihan muuta. Mutta, en saata määräillä, kun en itse maksa. Tyydyn vain jupisemaan ja kiukkuamaan hiljaa mielessäni. En kehtaa valittaa vaan yritän olla tyytyväinen, että tänäänkin sain lämpimän ruuan. Se kun ei ole viimeikoina ollut ihan itsestäänselvää johtuen palkanlaskijan idioottimaisesta ammattitaidottomuudesta tai silkasta kiusanteosta. Soveltuvaa palkkalaskelmaa en ole vieläkään saanut ja osa-aikaisen osa-aikaisella palkalla maksoin vuokran. Ja se niistä rahoista sitten.

Kaikesta huolimatta ja sen lisäksi olen taasen saanut oppia tämän viikon aikana sen, että joskus asioiden pitää hajota, toimia huonosti, mennä väärin jne. Jotta osaa oikeasti olla kiitollinen ja tyytyväinen juuri silloin kun ne samat asiat toimivat moitteetta, itsestäänselvästi jne.

Pitää osata oppia arvostamaan kaikkea sitä vähääkin, mitä on ja miten se vähäkin helpottaa elämää edes hieman. Mutta, ymmärtääkseen kaiken merkityksen omassa elämässä, tekeekin ihan hyvää menettää ne joksikin aikaa, jotta voisi muistutella itseään siitä, ettei mikään ole tässä elämässä itsestäänselvyys, siis ellei ole sattunut syntymään se kultainen lusikka suussaan. Ja sitähän minulla ei ollut, eikä ole koskaan ollutkaan.

Pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan asioilla asioilla on tapansa järjestyä, niin se vaan menee. Luotan siihen ja luotan siihenkin, että paha saa aina palkkansa. Pilkka kalahtaa jossakin vaiheessa pilkantekijän omaan nilkkaan ja silloin en pahoittele toisten puolesta. Mietin vain, että kannattiko?

Aina pitää pienen ihmisen miettiä, kannattaako alkaa leikkimään toisten ihmisten asioilla ihan vain kiusatakseen? Hetken se saattaa tuntua mukavalta pieneltä kostolta, mutta elämässä on onneksi se suurempi voima, joka näkee,kuulee kaiken ja antaa takaisin heti tilaisuuden tullen ja yleensä vielä moninkerroin. Sitä odotellessa, sillä toivon saavani myös nähdä itse niiden ihmisten kurjuuden. jotka ovat minulle sitä tahallaan aiheuttaneet.

 

 

keskiviikko, 22. helmikuu 2017

narsismin ytimessä

Rakastan hiljaisuutta, tätä rauhaa aamuisin. Juoda kahvia ja vaan olla, miettiä. Rakastan iltaisin hetkeä, kun voin sulkea silmäni ja nukahtaa. Päivän parhaat hetket.

Iltaisin en enää mieti, olen oppinut siirtämään miettimiset aamuun. Muistan, miten joskus valvoin öisin tuntikausia miettien päivän tapahtumia, maailman tapahtumia, parisuhdetta, lapsia jne. Eihän siinä ajatusten viidakossa unta saanutkaan.

Tämän aamun olen käyttänyt jälleen, onko se enää edes yllätyskään, lasten isän käytöksen pohdintaan. Mikä taka-ajatus on tällä kertaa? Joku aika takaperin sain lasten isältä perinteisen tekstiviestin, haukkumista ja arvostelua kohdentuen tällä kertaa omaan lapseensa. Pyysin viestillä häntä lopettamaan oman lapsensa haukkumisen ja selvittämään omalla viikollaan tapahtuneita asioita ja sääntöjä yhdessä lapsen kanssa.

Kuinka ollakaan, hän käänsi viestittelyn sitten niin, että minä kiusaan ja ahdistelen häntä, vaikka vaan vastasin saamieni ohjeiden mukaisesti lyhyesti ja asiallisesti hänen alkuperäiseen viestiinsä.

Olen edelleen hämmentynyt, siitä kuinka tuo lasten isä voikin käyttäytyä noin, kuten käyttäytyy? En ymmärrä, kuinka aikuinen voi alentua noinkin paljon lapsen tasolle. Kuka ihan oikeasti kykenee lyttyyn lyömään omaa rakasta lastaan haukkuen, mollaten ja arvostellen? Samankaltaista tekstiviestiä lapsi oli saanut isältään suoraan itselleen.

Se tuntuu pahalta, lapsen puolesta. Kun isä arvostelee, haukkuu ja mollaa. Kun isä ei oikeastikaan välitä, vaikka näköjään kykenee teeskentelemäänkin sellaista, silloin kun isällä on tarve näyttää ulkopuolisille olevansa kunnon isä. Totuus onkin sitten aivan muuta. Kaikkea lapsetkaan eivät kerro minulle, ei sitä miten isä heitä kohtelee silloin kun kukaan ei ole näkemässä. Siellä neljän seinän sisällä.

Lasten isällä tarvitsee aina olla joku ihminen, johon voi vihansa kohdistaa. Jos se ei onnistu minun kanssani, joku lapsista joutuu minun tilalleni siihen rooliin. Tämä isä ei vain ymmärrä, että hänen vihansa saa lapsissa niin paljon kaikke kamalaa aikaiseksi, kuten sen, ettei heidän normaali itsetuntonsa pääse kehittymään. Heidän takaraivossaan asuu se isän karmea ääni, joka huutaa toistaen isänsä loukkaukset, arvostelut, haukkumiset jne.

Itsestäni tuntuu niin kamalalta, kun näen lasten luhistuvan silmieni edessä heidän saadessaan isältään haukkumasanoin varustetun tekstiviestin. Kun lasten on aika vaihtaa kotia isänsä luokse, siellä ei odota se kiltti isä, vaan mielipuoli, joka hermostuu pelkästä olemuksesta.

Olen niin tietoinen omien kokemusteni kautta siitä todellisuudesta, jonka lapset kohtaavat isästään mielipuolisena, että oikein pahaa tekee heidän puolestaan. Mutta, käteni ovat sidotut. Sopimuksia on noudatettava. Henkistä kärsimystä kun ei pysty millään todentamaan. Kun isä onnistuu vakuuttamaan taitavasti oman hyvyytensä ja lapset eivät uskalla nousta isäänsä "vastaan".

Olen itsekin valitettavasti syyllistynyt samaan, en uskalla rikkoa saavutettua näennäistä rauhaa ja näennäistä kiillotettua ulkokuorta isänsä erinomaisesta isyydestä. Vaikka pinnan alla sama meno jatkuukin ja lapset kärsivät. Minä omilla viikoillani sitten yritän paikkailla syntyneitä henkisiä haavoja, joita isänsä ehkä jopa tietämättään tekee lapsille.

Mikä on taas nostanut isän vihan pintaan? Mitä hänen elämässään on tapahtunut sellaista, joka on järkyttänyt isän mieltä niin, että hän on alkanut uudelleen keittämään vihansoppaa?

Onko hänellä nyt ristiriita omien halujen kanssa ja lapset eivät sovi kuvioon mukaan? Eikö hänen jokin tahtonsa olekaan mennyt kuten piti mennä? Onko hänen valheitaan, joita on paljon ja joihin hän itsekin uskoo, tullut totuuden valoon? Onko joku ihminen nyt kyseenalaistanut hänen erinomaisuutensa?

Voisin kuvitella lasten isän valehdelleen tutuilleen ja sukulaisilleen esimerkiksi lasten yhteishuoltajuudesta. Lasten isähän on kieltänyt minulta kaiken yhteydenpidon sukulaisiinsa, ettei totuus kävisi ilmi. Isä on saattaanut valehdella esimerkiksi sen, että lapset asuvat kokoaikaisesti hänen luonaan, että hän onkin yksinhuoltaja lapsille. Mikäpäs sen parempaa "mainosta" hänen erinomaisuudelleen kuin tuo edellinen. Jos isä on väittänyt läheisilleen minun olevan kelvoton vanhempana ja hän on omasta mielestään saanut lasten huoltajuuden itselleen.

Miksi mietin tällaisia? Koska olen saanut tietooni paljon asioita, edellisen kaltaisia, joissa mies on valehdellut totuutta. En itse olisi ikipäivänä kyennyt uskomaan, että lasten isä olisi niin suunnitelmallinen ja kykenevä valheisiin. Mutta niin se asia vain on ja sen vuoksi joudun miettimään sitä, mitä hän on antanut muiden ymmärtää tai mitä mahdollisia valheita hän on kertonut erostamme, lapsista jne.

Joskus se kaikkein vähiten mahdollinen onkin se oikea totuus. Siihen olen usein törmännyt saadessani purkaa tätä vyyhtiä, etsiessäni syitä ja kokiessani seurauksia omassa selkänahassani. Olen vasta viime-aikoina alkanut hahmottamaan lasten isän ajatuksenjuoksua, sitä kuinka suunnitelmallisesti hän jaksaa toimia.

Olen yrittänyt ymmärtää syitä lasten isän käytökseen. Yhtenä syynä on valtava hallinnan ja vallan tarve. Toinen syy on lasten isän kasvojen menettämisen pelko, kulissit on pidettävä pystyssä keinolla millä hyvänsä. Näin ajatellen myös tuo isän tuleva morsiankin on vain osa kulissia, josta voi hyötyä myös taloudellisesti.

Rakkautta ja välittämistä lasten isä ei ymmärrä. Hän ymmärtää vain toisen ihmisen heikkouden niiden edessä ja sen, kuinka niiden avulla voi hallita ihmisiä.

Viimeviikot lasten isä on ikäänkuin kokeillut kepillä jäätä minun kohdallani. Ja nyt vuorossa on sitten lapset. Hieman pelkään sitä, mitä mahtaa olla tuloillaan. Mielikuvitukseni ei riitä tässä kohdin. Sen vain tiedän, että isällä on jälleen jokin taka-ajatus, jokin suunnitelma. Ja en voi kuin odottaa, mitä tuleman pitää.

Olen siitä myös hieman harmissani, että monia sairauksia voidaan hoitaa. Lasten isän kohdalla tämä on käytännössä ja teoriassakin mahdotonta. Se vaan ei onnistu, koska hän oppii uusia temppuja, hän oppii uusia keinoja ja saa uusia ideoita omaan toimintaansa.

Kevät, sekö tämän saa aikaan exässä? Lisääntyvä valo vaikuttaa varmasti jokaisen ihmisen kehoon jollakin tavoin.

Joskus aikoinaan muistan ajatelleeni lasten isästä, että hän on kuin pikkupoika, joka kiukuttelee kun ei saa tahtomaansa. Kiukkuaa ja tekee kaikkensa, että saa viimein sen mitä haluaakin.

 

tiistai, 21. helmikuu 2017

Menneisyyden kaikuja

Haluan tämän päivän olevan hyvä päivä. Jokainen aamu on kuin tyhjä taulu, johon elämä värittää siveltimellään uuden kuvan. Samoin ajattelen iltaisin katsoessani kaunista auringonlaskua, taivaanrannan maalari tekee kaunista jälkeä.

Päivät kuluvat joutuisaan, tunnit todellakin vilistävät ohi, minuuteista en enää jaksa edes välittää. Oikeastaan ajalla ei ole enää merkitystä. Tärkeämpää on sisältö, elämän sisältö itsessään. Jokaiseen yksittäiseen hetkeen mahtuu loppujen lopuksi kaikki. Niin ilot kuin surutkin.

Toisinaan näiden hetkien sisältö negatiivista ja toisinaan positiivista. Riippuu niin kovin asiasta ja tapahtumista.

Rakastan hiljaisuutta. Nautin nykyisin siitä, että ympäristöstä ei kuulu mitään. Entinen minäni ahdistui moisesta ja aina oli oltava menossa ja tekemässä jotain.

Ennen parasta oli lähteä kodista, ihan sama minne ja tänään parasta on saapua kynnyksen yli, huokaista ja tuumata olevansa kotona. Siltikin, vaikken pidäkään tätä "oikeana" kotina.

Olen iloinen, maalausprojekti onnistui oikein hyvin. Kunnon välineillä ja kunnon maalilla myös kaltaiseni tumpelo saa näköjään siistiä jälkeä aikaan. Makuuhuoneen sisustus alkaa hyvin vähän kerrallaan muotoutua. Ikuisuusprojekti jokatapauksessa. Kuten tämä koti muutenkin, pikkuhiljaa rakennan itselleni ja lapsille omannäköistä kotia, vieläkin, vuosien jälkeen erosta.

Mutta, onhan se hieman hankalaa perustaa koti uudelleen, menetettyään kertaalleen kaiken sen, mihin vuosia rakkaudella panosti. Kyllähän se vähän kirpaisi ja riipaisi sydäntäni jättää kaikki asiat ja tavarat, joihin jokaiseen liittyi muisto, tunne.

Näennäisesti luovuin kaikesta vapaa-ehtoisesti mutta totuus on ihan muuta. Ex ei antanut minulle lupaa ottaa mukaani muuta kuin vaatteeni ja joitakin liinavaatteita. Hän uhkasi, kiristi ja pelotteli minua. Olin itse liian väsynyt taistelemaan enää ulkoisista tekijöistä, tavarasta. Minulle riitti, että pääsin jokseenkin ehjin nahoin omaan kotiini turvaan.

Muistan sen hetken, kun nukahdin ensimmäisenä iltana. En ollut kunnolla saanut nukkua enää vuosiin. Lysähdin lapsen patjalle lattialle, en kyennyt edes itkemään. Niin turta olin.

Kovin kauaa en tosin turvassa ollut tässä uudessa kodissani. Ex alkoi kytätä minua ja tekemisiäni. Usein lasten kodin vaihtohetkellä ex saapasteli sisään, kurkki kaappeihin, kävi jääkaapilla jne. arvostellen,haukkuen ja uhkaillen minua lasten kuullen. Itkuhan siinä sitten aina tuli, niin minulle kuin lapsillekin.

Samaa kyttäystä ex jatkoi sitten lasten ollessa hänen luonaan. Jos en ollut kotona, hän soitti ja vaati minulta perinteiseen tapaan tilitystä olemisestani ja menoistani aina samojen pelottelujen, haukkumisten ja uhkauksien kera. Tekstiviestein sama rumba jatkui, hän pommitti yötä päivää minua.

Kaikkein pahinta oli exän luulottelut, valheet ja arvailut minusta ja minun tekemisistäni. Hän tuntui itse uskovan omiin luuloihinsa, kuvitelmiinsa.

Ennen eroa ex oli uhannut minua, pelotellut minua kaikenmaailman asioilla, joita hän tekee, jos eroan hänestä. Sitten viimein hän keksi ottaa lapsemme aseeksi minua vastaan. Samaan aikaan hän sitten kuitenkin muka rakasti, halusi yrittää yhdessä ja kaikkea mahdollista. Ex oli täysin sekaisin päästään, ei tiennyt itse, mitä halusi ja kun sitten viimein sain salaa hakemani asunnon ja pääsin muuttamaan, peli exän osalta oikeastaan vasta alkoi.

Vaikka asuin eri osoitteessa, eron jälkeen alkuun olin täysin riippuvainen edelleen hänestä. Olihan ex pitänyt huolen mm. siitä, etten kyennyt itse tankkaamaan edes autoa. Siis täysin käsittämätöntä, että olin avioliittomme aikana alistunut ja kuinka "hienosti" ex olikaan rakentanut minuun sellaisen, täysin alistavan suhteen,jossa todellakin olin tullut riippuvaiseksi hänestä. Ja tuo autontankkaus olikin vain jäävuoren huippu. En siis osannut edes tankata omaa autoani, osin siksi, ettei bensatankin korkkia saanut auki kukaan muu, kuin ex itse. Näin hän kontrolloi minun menojani myös, enhän voinut tankata autoani ja näin ollen ex huolehti autoni tankkauksen, silloin kun hänelle itselleen se sopi ja arvata saattaa, kuinka jouduin pyytämällä aina pyytämään ko. tapahtumaa. Ja miten minä sitten suhtauduin itse näihin tällaisiin? Olin oikeasti niin sinisilmäinen, niin aivopesty, että mainostin asiaa vieläpä niin, että minulla on niin hyvä mies, että jopa tankkaa autoni puolestani. En tuolloin ymmärtänyt työpaikalla ihmisten suhtautumista ja he alkoivat sitten kyselemään lisää tästä minun omituisesta suhteestani mieheen. Hyvin pian joku rohkea ihminen sitten uskalsi hyvin varovaisesti vihjata minulle, ettei kaikki nyt kuulostanut oikein normaalilta suhteessamme.

Kuten se, että exällä oli käyttöoikeus minun palkkatiliini, hän siirsi palkkapäivänä tilin kokonaisuudessaan säästötilille, jonne minulla ei taas ollut asiaa, ei oikeuksia. Samoin hän siirsi myös muut tilille tulevat rahat. Minä sitten olin tyytyväinen ja siinä uskossa, että säästöön meni jokainen kuukausi paljon rahaa tulevia yhteisiä juttuja varten. En tiedä vielä tanäpäivänä, mihin palkkani meni todellisuudessa, vain arvailuja. Mutta säästöön ei mennyt, ja niitä yhteisiä juttujaan (exän lupauksia) ei koskaan saavutettu.

Tyhmyyksissäni ja siinä luulossa, että on ihan yleistä, että toisen palkka on toisen hallussa en osannut edes varoa puheitani ja sitä, kuinka aina jouduin sanomaan, että minun pitää pyytää exältä lupa ja rahaa esimerkiksi jonkun työkaverin muistamiseen. Sama juttu oli työporukan yhteisten vapaa-ajalla tapahtuvien menojen ja tekemisten kanssa ja aina jouduin kieltäytymään. Ex ensin lupasi, että saan mennä ja hän antaa rahaa ja sitten hän aina perui sanansa. Hän ei suostunut antamaan rahaa minulle, hän ei suostunut hoitamaan lapsia ja kielsi minulta senkin, etten saanut kysyä sukulaisiltakaan lastenhoitoapua. Niinpä sitten jouduin aina perumaan omat menoni, koska en yksinkertaisesti päässyt kotoani minnekään.

Jos joskus sitten mummo tarjoutuikin lastenhoitoavuksi ja olin onnistunut ns. salaa säästämään rahaa, ex huusi, raivosi, heitteli tavaroita ja särki kotia ja joskus jopa kävi minuun käsiksi sillä seurauksella, etten enää kyennyt lähtemään kodistani. Hän uhkasi aina erolla, jos ei mikään muu enää tehonnut minuun. Se oli sitten aina se taikasana, jolla hän sai minun tahtoni rikki. Keino, jolla sai minut tekemään kuten halusi.

Tuolloin en ymmärtänyt sairasta suhdettamme. Onnistuin kaiken selittämään positiivikseksi. Selitin tutuille, kuinka hyvin lasten isä huolehtii minusta, ja kuinka hän välittää ja rakastaa. Joo, tosiaankin hän vain teki itsestään liiankin tarpeellisen epäämällä minulta kaikki ns. oikeudet ja velvollisuudet.

Mukana oli sairas mustasukkaisuus. Päivittäin jouduin lasten kanssa kuuntelemaan exän luulotteluja siitä, kuinka muka petin häntä esimerkiksi töissä. En voinut edes kertoa, että työmaalla työskenteli miehiä, koska hän sitten kuvitteli minun vehtaavan heidän kanssaan siellä. Jos kaupassa aikoinaan tulikin joku miespuolinen tuttu vastaan ja tervehdimme, sain jo autossa kuulla huudot siitä, kuinka muka olin jakanut itseäni tuolle ihmisille. Sekään ei riittänyt, että hän vain luulotteli huusi minulle. Minun piti  aina selvittää hänelle menoni, tekemiseni ja jopa ajatukseni minuutin tarkkuudella ja vuosienkin päästä. Ihan sairasta. Hyvin usein yöt menivät siihen, että ex halusi keskustella kanssani ja minun piti aina antaa tarkka kuvaus esimerkiksi töissä käymistäni keskusteluista työkavereiden kanssa. Sama juttu niiden vähäisten tuttujen ja sukulaisten kanssa.

Joskus ex onki minulta asioita, joita pelkäsin, kammosin tai muuten vain en pitänyt. Ja sitten aina sopivan tilaisuuden tullen hän käytti tietojaan minua vastaan. Silloin en huomannut asiaa, en osannut kuvitellakaan exän kieroutta. Oma tietämättömyyteni normaalista siis suojasi minua paljonkin karmean avioliiton sairailta asioilta.

Vuosiin, vuosikymmeniin mahtuu paljon omituisuuksia. Nyt kun erostakin on jo vuosia, yritän hahmottaa itselleni, missä ja milloin kaikki muuttui kovin sairaaksi ja mielipuoliseksi? Hyvin vähän kerrallaan saan jäsenneltyä elämääni, niitä solmukohtia, joissa minun olisi pitänyt tajuta, ettei kaikki ole miehen päässä kunnossa. Mutta en tajunnut. En ymmärtänyt.

Olen ihminen, joka uskoo ihmisistä ensisijaisesti hyvää. Olen oppinut luottamaan ihmisiin, kunnes sitten ovat menettäneet sen luottamuksen jollakin lailla. Exään halusin luottaa, luotin häneen 100%. Ja minun täyttä luottamustani hän sitten surutta käytti hyväkseen. En halunnut uskoa, en nähdä hänessä olevaa pahaa, vaikka se olikin edessäni koko ajan.

Nyt jälkeenpäin häpeän itseäni, koska en kyennyt ymmärtämään, en näkemään sitä, mikä silmieni edessä oli koko ajan. En edelleen ymmärrä, miten ihmeessä olenkin voinut alistua ja vieläpä luulla rakkaudeksi kaikkea sitä kokemaani pahaa, sairasta ja kieroa.

Huomaan, miten jälleen olen rakentamassa uutta kulissia, jonka nimi on eronneet. Kaikki näyttää ulkopuoliselle hyvältä ja en saata kelleen sanoa, että mikään ei ole taas hyvin. Huomaan, miten jatkan selkärankaan iskostettua näyttelyä toisille. Kerron asioista vain ne hyvät asiat, sivuutan kylmän ja raadollisen totuuden, joka kertoo mielenvikaisesta isästä. Edelleen haluan uskoa vain hyvään. Sivuutan kylmästi exän uudelleen alkaneen kiusanteon. Pitkään kaikki olikin jokseenkin hyvin.

Mitä on tapahtunut? Tai osittain tiedän, en vain halua uskoa totuutta todeksi. En saata edelleenkään uskoa hänen mielent

erveyden järkkyvän ajoittain, vaikka se niin on. Kun hän kääntää mustan valkoiseksi napsauttamatta edes sormia.

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.