maanantai, 20. toukokuu 2019

Paljon asioita jälleen

En saa taas mitään aikaiseksi. Ikkunat pesemättä, piha hoitamatta, koti pitäisi jälleen puunata ja sitä ja tätä pientä. Minuun vaikuttaa suuresti kaikenlaiset shokit nykyisellään. Ennen olisin entistä kovemmin pakertanut ja enää jaksa sitäkään.

Yhtenä päivänä siistin hieman rikkaruohoista oven edustaa, lihakset kipeytyivät ja huomasin jälleen omaavani ihan uudenlaisia lihaksia, joiden olemassa-olosta en ole tiennyt. Pikkuhomma ja monta päivää menee toipumiseen, koska kroppa menee niin kipeäksi. Tuskaa oli jo olla pari minuuttia kerrallaan kyykyssä repien voikukkia ja aina oli noustava ylös polttavan kivun levitessä jalkoihin ja koko kehoon. No, kai se on normaalia vanhetessa. Ja tällä kropalla pitäisi vielä jaksaa tehdä joskus töitäkin? Huh, mikä ajatus.

Olen viihtynyt kaksi päivää melkoisen tiiviisti työhuoneellani, tehden vihdoinkin jotakin hyödyllistä. Onnistumisen kokemukset tulivat itselleni tarpeen, samoin kuin yhden tenavan ilo lopputuloksesta. Taitoni ei ole päässyt unohtumaan, se on hautunut kiltisti tuolla jossakin pääni sisällä, vaikka pahaa pelkäsin, etten enää osaisi yhtään mitään.

Talvitakit odottavat vielä eteisessä, nekin unohdin ihan kokonaan tässä muiden asioiden täyttäessä pääni. Päiväni täyttyvät tyhjyydestä pääosin, iltaisin huomaan, etten ole saanut mitään aikaiseksi ja silti olen väsynyt, aivan kuin olisin tehnyt kymmentuntisen työpäivän.

Mietin tulevia juhlia, yritän olla stressaamatta, kuuntelen lasteni toiveita syntymäpäiviensä vietosta ja tarjoiluista sekä sisarkateutta, kun yhdellä on isot juhlat edessään ja yhden syntymäpäivät jäävät väistämättäkin vähemmälle huomiolle jo ihan käytännön syystä, kun raha ei riitä joka asiaan. ja katson sitä lapsen nieltyä pettymystä, katson sitä kateutta, kun juuri hän ei saa samanlaista huomiota ja tav allaan hänen kokemus pilaa nyt sitten monen muun juhlan odotuksen, kukaan ei uskalla enää ääneen puhua tuon tenavan kuulleen, koska hän ottaa itseensä ja aina mainitsee, entäpä hänen syntymäpäivänsä ja mitä hän saa ja miksi kaikki vouhottaa toisen juhlista jne. Se on aika inhottavaa, syntymäpäiviä on jokainen vuosi ja isoja juhlia on kerran elämässä. Toinen ei osaa suhteuttaa, kokee itsekkäästi jäävänsä tänä vuonna paitsioon ja toisen varjoon. Kiukulla hän sitten aiheuttaa ikävää tunnelmaa, kun ei ymmärrä, vaikka miten päin asiaa vääntäisi.

Kun on minäminä ja vain minä, vieläkin osaamatta huomioida toisia edes poikkeustilanteessa. Ja sitten vedellään herneitä nokkaan ihan huolella, asioista sanoo suoraan ja kiukutellaan kuin viisivuotiaat. Ei riitä, että tasapainoilen jatkuvalla syötöllä jo exän ja lasten kanssa, kun samankaltaista tasapainoilua joudun omassa kodissa vielä tekemään, ja yritän vääntää rautalangasta toiselle hieman suhteellisuuden tajua.

Elämässäni on jälleen monta hyvin kuormittavaa tekijää, huoli lasten oloista isällään ei ainakaan helpottanut yhden lapsen yhteydenoton myötä, kun hän tarvitseekäynnin lääkärissä kipujensa vuoksi ja olen epätietoisuudessa, hoitaako isä velvollisuutensa vaiko ei. Isä todennäköisesti pitkittää ja pitkittää lapsen vientiä lääkäriin ja sitten se onkin minun syyni, kun en itse asiaa hoitanut. En voi, koska isä osaa olla vastuullinen aikuinen kuitenkaan olematta sitä mutta minun pitää nyt luottaa isän kykyihin hoitaa lasten asioita, vaikka tiedän miten asia todellisuudessa on. Tämmöisten kuormittavien huolien kanssa olen kuitenkin joutunut elämään jo vuosia ja vielä on siis vuosia edessä.

Yritin tuloksetta saada lapsille apua, jotta lasten elämään tulisi jotakin normaalia, edes lähelle sitä ja jotta itse saisin myös helpotusta siihen jatkuvaan kiusantekoon isäntaholta lasten tarpeiden ja asioiden hoitamattomuuden ja tiedon pimittämisen jne. asioiden vuoksi. Kaikki tuo on nyt normaalia, isän kohdalla hyväksyttävää toimintaa. Hän saa luvan kanssa olla vastuuton ja esittää olevansa kykenevä vanhempi. Hänellä on nyt oikein lupa kiusata minua ja minun pitää vain sietää, joustamisen vuoksi. Eli kuten olen jo vuosia tehnyt ja joustanut, lasten edun vuoksi isän kuitenkaan ei ole tarvinnut samoin toimia kohdallani.

Että olen toisinaan hyvin vihainen, toisinaan suorastaan raivon partaalla ja toisinaan vaivun niin syvään epätoivoon, koska kokemus on nyt opettanut minulle, etten kertakaikkiaan saa apua lapsilleni mistään ja itse en voi mitenkään vaikuttaa isän tekemään kiusaan edes lapsiaan kohtaan, saati sitten minua. Tai voin, häviämällä kokonaan.

Lainatekseni lasten isän sanoja, en voi kuitenkaan jättää lapsia sen hullun kanssa yksin. Eli tuonkin asian hän on kääntänyt minun syyksi, minun viaksi ja minun hulluudeksi, ollen itse kaikkea sitä mistä minua syyttää ja syyllistää.

Näinhän se sitten on mennyt ja tulee jatkossakin menem'än. Tällä hetkellä lapsilla on hyvä olla isänsä luona, kysyn vaan millä perustein? Kun isä ei huolehdi kivuliasta lasta lääkäriin edes. Mutta, sehän on normaalia vaan. Minä vain olen ylihuolehtiva ja reagoin väärin asioihin.

Juuri niin. Ja kun en reagoi, minua aletaan syyttää siitä, että miksi en reagoinut ja miksi en huolehtinut lapsen edusta kun tiesin asiasta. Eli tein niin tai näin, vieläkin siis, teen aina väärin. Isä pääsee vastuustaan ja että se suututtaa niin paljon. Hän voi vedota unohdiin, kiireeseen tai ihan mihin tahansa ja aina selitykset menevät läpi, kaikki on inhimillistä ja normaalia, olla ikinä vastuussa lapsistaan.

Huh, jos olisin aikanaan tiennyt, ettei tällaiset ongelmat häviä koskaan ja lapset joutuvat olemaan tulen keskellä jokainen päivä vuosien ajan, olisin ehkä yrittänyt enemmän, toisella tapaa saada lasten hyvinvoinnin varmistettua. No, myöhäistä se enää on.

sunnuntai, 19. toukokuu 2019

katoaisinko?

Ahdistus kasvaa, mitä lähemmäs päästään koulujen loppua. Koulun loppuminen tarkoittaa sitä, että minun rahoista muistetaan opettajia, se on kertakustannuksena suuri menoerä, ja kun koulu loppuu aina minun viikoilla, minä maksan kukkaset opettajille. Sekin on huutava vääryys ja tänäkään vuonna ei oikein olisi varaa semmoiseen, varsinkin kun juhlat laittavat koko talouden miinuksen puolelle.

Ei ole reilua ei, ei ole koskaan ollutkaan. Olen työkyvytön, elän yhteiskunnan avun varassa ja koen nöyryytystä jo muutenkin jokainen päivä tuon vuoksi. saan ristiriitaista viestiä joka taholta tai koen niin. Voihan se nyt sitten olla että, koen väärin,, kun toinen taho sanoo toista ja toinen toista ja kolmas vielä oman mielipiteensä.

Vuosi takaperin masennuin kovin, pitkään jatkuneen exän kiusaamisen ja lasten hankalien tilanteiden vuoksi romahdin. Kuten yleensäkin, romahdan hyvin pienistä asioista ja yleensä pääsen niistä sitten kyllä takaisin jaloilleni muutaman viikon kuluessa viimeistään. Vosi takaperin en sitten enää päässytkään jaloilleni, exön kiusaaminen sai ihan uusia käänteitä kaikissa muodoissaan. Ja lapset kärsivät todella paljon myös.

Kuinka paljon ihmisen pitää sietää, ennenkuin saa luvan kanssa olla epätoivoinen tilanteeseen, jolle ei itse mahda mitään ja on kuitenkin elettävä elämää päivästä toiseen? On huolehdittava käytännössä yksin lasten hyvinvoinnista ja otinen vanhempi vain tekee kaikkensa, jottei lapset voisi voida hyvin hänen edes sitä tajuamatta?

Viranomaisetkaan eivät voi auttaa, ei ole olemassa sellaista tahoa, joka antaisi apua meille vanhemmille, jotta kiusaaminen loppuisi lasten isän taholta. He nostivat kädet pystyyn ja sanoivat, vaatien, että meidän vanhempien pitää jotenkin lopettaa "riitely" lasten asioissa ihan kuten vuosia sitten. Minun kohdalla se tarkoitti alistumista, sitä että ex määrää ja hallinnoi kaikkea niin, etten kyennyt itse elämään elämää. Minun kohdalla se tarkoitti jatkuvaa päivystysvalmiudessa olemista, jatkuvaa huolta lapsista ja tiukkaa rajojen pitämistä ja niistä sopimuksista kiinni pitämistä, mistä olimme päässeet yhteiseen ymmärrykseen, kuten siitä, ettei ex voi suunnitella itse tai sukulaisten avulla lapsille matkoja ja muuta menoa minun viikoille ja sama toisinpäin esimerkiksi. Minä myös lasten hyvinvoinnin turvaamiseksi olen joutunut maksumieheksi miesystävän kanssa lasten tarpeissa ja arjessa niin, että kustannan lasten elämän hyvin pitkälle myös isän luona. Joka taas käytännössä on tarkoittanut sitä, ettei meillä aikuisilla ole varaa esim. vaatteisiin, ei ruokiin lapsettomilla viikoilla, ei mihinkään, mikä maksaa rahaa. Eli käytännössä kaikki harrastukset on pitänyt jättää pois, kuten myös kaikki ylimääräiset menotkin ja ajelut.

Olisihan se kivaa harrastaa jotain, mutta siihen ei ole yksinkertaisesti varaa, kun pitää lasten asioihin käyttää kaikki rahat. Niinhän sitä normaalisti aikuinen tekeekin, että kykenee siirtämään omat tarpeet lasten tieltä. Sitä en tiedä, mikä on se määrällinen aika, itse olen nyt siirtänyt kohta 20 vuotta omia tarpeitani lasten edun tieltä ja loppua ei ole näkyvissä.

Samoin on miesystävä joutunut tekemään, vaikkei hän ole missään nimessä taloudellisessa vastuussa minun ja exän lapsista. Silti hän levittää kukkaronnyörejä kiltisti ja aina tarpeen vaatiessa ja kieltäytyy itsekin omista tarpeistaan lasten edessä. Se on jotenkin väärin, koska ex sitten kieltäytyy itse lasten tarpeista ja rahaa hänellä löytyy ennenkaikkea itseensä ja kulissien ylläpitämiseen.

Olen usein miettinyt, tietääkö exän nykyinen vaimo ollenkaan sitä, millaisen persoonan kanssa hän on mennyt naimisiin? Vai kykeneekö ex todellakin vielä vuosien jälkeen esittämään vaimolleen hyvää ja rakastavaa perheenisää? Tosin, jos kaikki syy on ollut minussa, että ex on käyttäytynyt niin huonosti minua ja lapsiaan kohtaan asuessaamme yhdessa ja sen jälkeen, niin eikö olekin perusteltua ja lasten etu, että minä häviän maailmasta pois, niin exä saa rauhan elää onnellisesti ja hyvin hoitaen lapsiaan? Nyt kun kaikki on todettu hyväksi siellä exän luona niin, mikä minua enää estää poistumasta tästä maailmasta?

Lapsilla on hyvä olla isänsä luona, mihin he kurjaa äitiään tarvitsee sitten, kun eivät minua kunnioita valehdellen päin naamaa minulle vuosikausia?

Kun kerta olen exän pahoinvoinnin syy niin haluan vain kaikille pelkkää hyvää ja silloinhan se kaikkien hyvä on, että minä katoan pois kaikkien elämästä.

Olen luullut, että olen tärkeä lapsille ja nyt kun sitä en ole, minulla ei ole yhtään syytä elää tässä maailmassa. Lapset ovat olleet minua kohtaan vain lojaaleita, kun eivät ole kehdanneet sanoa minulle suoraan asioita, että olen huono ja epäkelpo äitinä ja sitten he ovat vielä valehdelleet ja puhuneet perättömiä minulle, ikäänkuin itseään viihdyttääkseen.

Olen luullut tuntevani, että lapset välittävät ja kokevat minut äitinä tärkeäksi ja sehän ei nyt sitten ole ollenkaan totta, he ovat esittäneet tai olenkin itse kuvitellut ja vain luullut niin.

Miesystävä ei välitä, sen jo tiedänkin hänen käytöksensä perustella. Hänellä on jokin ihme motiivi olla kanssani, ja se ei ainakaan ole rakkaus tai välittäminen.

Oman äitini kanssa suhde on myös ongelmallinen, hänkin vihaa nykyisin minua kovin paljon, kun en enää ole miellyttämässä ja tekemässä hänelle palveluksia.

Sisarukseni ovat hekin antaneet omilla käytöksillään minun ymmärtää, etten kuulu heidän elämäänsä. Ja sukua minulla ei ole enää. Yhteydet on katkenneet. ystäviä ei ole. pari tuttua ja heidnäkin kanssaan yhteydenpito on mitä on.

Omaa elämää ei ole, ei ole työtä, ei jaksamista ja kun äitiydeltäkin on juuri vedettu pohja pois, mitä jää jäljelle? Ei mitään, ei kerrassaan mitään.

Minulla ei ole mitään järkevää syytä olla enää olemassa. Tulevaisuus näyttää yhtä synkältä, kuin mikä tämä hetki on ja siihen ei ole muutosta näkyvissä. Olen todellakin niin yksin tässä elämässä, se on hyvin kurjaa sietää jokapäväisenä olotilana.

En jaksa enää itsekään ymmärtää itseäni, olen joskus hyvin harvoin yrittänyt jakaan tuntemuksiani ja näkemyksiäni omasta elämästäni ja kokemuksistani ja ne tyrmätään täysin, kukaan ei halua edes kuunnella sitä mitä koen ja kellään ei ole minkäänlaista nähdä minun kokemustani asioista, kukaan ei kestä sitä.

Yksi ammattilainen on sanonut niin lastemme tilanteista ja sitten toiset sanovat toista samoista tilanteista. Olen tehnyt väärin, kun olen noudattanut neuvoja siitä, kuinka toimia hankalan lasten isän kanssa lasten edun mukaisesti. Joudun kyseenalaistamaan senkin tahon, jonka pitäisi kaikella kunnioituksella tietää, mikä on lasten parhaaksi ja lasten etu, vaan, ilmeisesti niin ei sitten olekaan.

Minulla on hyvin typertynyt olo tästä keväästä. Koko elämästäni itseasiassa. Miksi minulla on sitten ollut ja on koko ajan huoli lasten hyvinvoinnista isän luona, jos siellä on kaikki hyvin? Miksi en voi edelleenkään luottaa siihen, että siellä on mukamas kaikki hyvin ja isä osaa toimia vastuullisena vanhempana? Kun tiedän sen totuuden, kun tiedän millainen lasten isä on todellisuudessa, kun ovet menevät kiinni ja säppiin, kun ulkomaailma sulkeutuu ja alkaa se neljän seinän sisäinen helvetti.

Tämäkin lapsen lääkärin tarve ja isän toiminta hoidon viivyttämiseksi olisi jo toisessa perheessä ollut lastensuojelilmoituksen paikka, mutta isän kanssa se onkin nyt normaalia toimintaa ja hyväksyttää, onhan isä niin vastuullinen, ainakin omasta mielestään. siinäkään ei ole mitään epänormaalia, että isä kyseenalaistaa lääkärinkin muttei kuitenkaan osaa hoitaa lapsen tarpeita asianmukaisesti, vaikka kertookin kaikille, että niin on toimittu ja kuten jo aiemmin koin, isä syytti minua omista ongelmistaan ja hoidon viivästyttämisestä viimeksi samaisen lapsen terveyden kohdalla, kertoi minun tekemiset lapsen kohdalla omina tekoinaan ja kertoi omat tekemättömyydet minun teoiksi.

Isä siis käänsi jälleen mustan valkoiseksi ja kukaan ei usko minua, sitä kuinka yritän kertoa kerta toisensa jälkeen totuutta, puolustautua isän valheilta vastaan. Ja kukaan ei usko minua, ja nyt vielä vähemmän kun lapset on todettu valehdelleen minulle.

Vuosikausia olen yrittänyt hakea apua ennenkaikkea lapsille, ja itsellenikin nyt sitten viimein, kun vuosi sitten romahdiin ihan täysin. En olisi kuitenkaan saanut romahtaa, se oli minun virhe. Minun olisi pitänyt jaksaa vielä, vuosia lasten isän järjettömyyksiä arjessa ja kiusantekoa lasten avulla ja heille.

Isällään on nyt kaikkien lupa kiusata lapsia, jättää heidän tarpeensa huomioimatta ja jatkaa omia sairaita touhujaan ihan rauhassa. Loistavat näyttelijän taidot menivät viranomaisissa läpi heittämällä, ja minusta tuli ilkeä, mustamaalaava katkera äitihahmo, joka on vieläpä päästään vinkasahtanut.

Elän pahinta painajaistani, joka tuli jo silloin kun ensimmäisen kerran yritin asiallisesti erota lasten isästä hänen alkaessaan sen minun kyykyttämisen ja hallinnan kaikin eri keinoin. Jo silloin lasten isä kertoi, kuinka hän äitinsä kanssa pitää huolen, että minä en koskaan tule voittamaan tätä taistelua exän sanoja jälleen lainatakseni.

En ole taistellut, olen ajanut lasteni hyvinvointia ja lasteni etuja. Niillä ei ole ollut mitään tekemistä minun kanssa, ei minun elämäni kanssa, paitsi tietenkin niin, että olen joutunut kaikesta luopumaan pakon edessä.

Minulla ei ole halua jatkaa enää tätä elämää, ei tällaisena. Luulin ja kuvittelin itsekin aikanaan, että eron myötä myös lasten elämänlaatu paranee, kun aikuiset pääsevät omilleen ja lapset saavat kaksi rakastavaa vanhempaa, joiden ei tarvitse riidellä joka asiasta. Miten on käynyt?

Edelleen joka asia aiheuttaa suuren haloon, riippumatta siitä, miten yritän asiaa hoitaa tai huolehtia lasten edun mukaisesti. Tasapainoilu on ollut hyvin uuvuttavaa ja enää jaksa tasapainoilla.

Olen täysin loppu lasten isän kanssa. Olen täysin loppu tähän kaikkeen hanakaluuteen, joka on lapsia kohdannut elämässään. He puhuvat minulle toista ja sitten puhuvat viranomaisille toista, joten miten ihmeessä voin enää tietää, ketä uskoa ja mihin uskoa. Vuosikausien omat ristiriidat lasten isän kanssa ja lasten puheet höysteenä siitä, että he toivovat muutoksia meidän väleihin sekä heidän kokemuksiin isänsä luona ja nyt mitään semmoista enää olekaan ongelmana. Vuosien lasten kokemukset hävisivät taivaan tuuliin muutamassa kuukaudessa, se on jo ihme itsessään. Silti, se ei poistanut ongelmaa asioista minun ja lasten isän välillä.

Kun yhteistyö ei toimi ollenkaan, se ei toimi. Tai toimii sitten kun isä saa tehdä mitä lystää välittämättä lastensa edusta hyvinvoinnista, kun minä kannan yksin kaiken vastuun lapsista ja isä noukkii risunat pullasta. Olen siihen niin väsynyt itse. Äitiyden kokemus on hirveä, huoli on kova ja mitään huoltahan ei ole todellisuudessa sitten olekaan, kaikki on kadonnut muutaman kuukauden aikana ja lapset nauttivat nyt yhtäkkiä elämästään myös isän luona, se onkin hyvä.

Menneellä ei ole väliä, nyt on kaikki hyvin ja kuinka pitkään? Ei sitä tosiaan kauan kestänyt, kun jo erimielisyys lapsen lääkäristä alkoi. Lapsen edulla ei ole väliä, tärkeää onkin miten hyvin isä hoitaa velvollisuutensa. Isä katsoo nyt lapsen parhaaksi, että lapsi kärsii ja silloinhan se onkin oikein. Syyttävä sormi syyttää sitten minua, kun en ole itse toiminut ajoissa, vaikka olenkin kehoittanut isää viemään lapsen lääkäriin ja minun pitää vain nyt luottaa lapsen ollessa isän luona, että isä osaa kantaa vastuunsa. Ja sitten kun ei osaa, minun syy, minun vika, kun en hoitanut lasta isäviikolla lääkäriin.

Miks lapsi puhuu minulle kivuistaan muttei isälleen, kun isä on vakuuttanut kuitenkin, että lapset kertovat hänelle ongelmistaan ja hän heille. Miksi? Mit luottamusta sellainen on, ettei lapsi kerro isälleen kivuista?

No, olen tässäkin asiassa väärässä. Olen turhaan huolissani. Isä saa toimia eritavoin kuin yleensä vanhemmat toimivat ja siinä ei ole mitään väärää tai pahaa. Lasten isä on esittäytynyt nyt erinomaiseksi ja lapset on tämän myös vahvistaneet kertomalla myönteisiä asioita kysyttäessä myönteisiä asioita isästä.

Miksi lapset on sitten kertoilleet tarinoita isän luona tapahtuneista asioista ja isän mielipuolisesta käytöksestä minulle ja toivoneet minun voivan heitä jotenkin auttaa?

Paljon ristiriitaa, kuten myös siinä miten isä on kertoillut omia näkemyksiään, jotka ovat täysin ristiriidassa minun näkemysteni kanssa. Tämän johdosta oletan nyt, että minun kokemukseni asioista ovatkin olleet jotenkin virheellisiä, oikea onkin väärää ja päinvastoin. Se, mitä olen luullut oikeaksi onkin väärin ja toistepäin.

On vain oikeaa, että saa vaarantaa lapsen turvallisuuden, on ihan normaalia vaarantaa jopa terveys lasten isän kohdalla. Itse en voi sanoa ääneen edes kissaa, kun se väännetään isän suussa niin, että kissa on vaarantanut lasten terveyden. Edellinen oli nyt keksitty esimerkki, vaikka se voisikin olla ihan hyvin olla totta.

Aikanaan isä teki minusta lastensuojeluilmoituksen ,kun vanhin lapseni luki kirjaa reilu kymmenen vanhana, hän minulta kysyi sitten mitä tarkoittaa itsemurha, koska kirjan esittelytekstissä mainittiin kyseinen sana. Selitin lapselle ja hän vielä empi, haluaako sitten lukea ollenkaan kyseistä kirjaa, joka oli koulun suositusten listalla. siitäkös isä innostui kuulleessan lastensa suusta omalla viikolla mitä äiti oli lapselleen puhunut ja isä väänsi asian niin mielessään, että minä suunnittelin itsemurhaa. Oli myös vaihtopäivä, ja söimme tuolloin viimeisen aterian sille viikolle ja se oli sitten isälle piste iin päälle ja soittoa tulikin sitten perään minulle. samoin perustein isä on tehnyt perättömiä ilmoituksia useampia, kuten myös muita ilmoituksia.

Itse en ole lasteni puheiden perusteella moiseen viitsinyt ryhtyä, koska lasten puheet on olleet lasten puheita ja tiedostan tuon, että lapset ovat ymmärtäneet väärin, kuulleet väärin, toivovat jotakin jne. Olisko aikanaan pitänyt? Ei, koska silloinkin asiat olisivat kääntyneet vain minua vastaan, kuten nytkin kävi tämän kevään aikana. Edes lasten pahoinvointi ei ole ollut riittävää, jotta minua olisi kuunneltu ja kyselty. Joten sen vuoksi olen myös tulkinnut lasteni pahoinvoinnin väärin.

lapsella on siis moni asia normaalia, minkä olen itse luullut olevan epänormaalia. Samoin moni isän käytös onkin nyt normaalia, ja se, että minä en jaksa enää, onkin epänormaalia.

aamulla mietin, että mitä jos pimahtaisin ja oikeasti kokeilisin antaa periksi, lopettaisin välittämästä enää mistään mitään, kun tähänkin asti minun välittäminen on ollut jotenkin väärin. Lasten isä välittää oikein lapsistaan, ja minä väärin.

Minun huoleni ovat mitätöitävissä ja turhia ja isän huolet on varteenotettavia, kuten se, että minä olen hullu ja mielenvikainen. Niin, niin se taitaakin olla. Onhan se uskottava, kun lasten isä niin sanoo. Onhan hänelläkin minusta vuosikymmenien kokemus. Toki olenkin hullu, kun enää toimi ja tee kuten hän käskee. Muutuin aikanaan hulluksi juuri sillä punaisella minuutilla, kun en enää suostunut toimimaan kuten ex käskee ja kun aloin suojella lapsiani isänsä mielivallalta, kuten pesukoneeseen laittamisilta hauskana leikkinä. Tai uimataidottomien lasten veneeseen viemiseltä isän upottaessa veneen lasten istuessa veneessä. Tai lasten kiduttamiselta kaikin keinoin. Mutta, nythän se kaikki on niin normaalia isän hauskaa leikkiä, pitäähän lasten saada leikkiä isänsä hullujen asioiden kanssa, ei ole mitään epänormaalia isän toiminnassa. Vain minä olen ollut väärässä olen estänyt hauskanpitoa. Olen todellakin ollut ilonpilaaja.

On normaalia, että isä laittaa lapsen mopon selkään ja sanoo aja, märällä nurmikolla kertomatta kuinka toimia mopon kanssa, opettamatta ajamaan ja kun lapsi kaatuu ja teloo itsensä ja polttaa jalkansa mopon kuumiin osiin ja ei käytä lääkärissä ja sitten ihmettelee myöhemmin kun lapsi ontuu ja kävelee vähän hassusti. Olen itse vain turhasta huolissani.

Tai kun isä hankkii tallinnassa lapsen pyynnöstä lapselle aseen, aikuisten oikean kuula-aseen, joka suomessa luokitellaan luvanvaraiseksi ampumaaseeksi ja minä takavarikoin aseen olen minä exän tavaroiden hukkaaja ja ilonpilaaja ja kun lasten isä leikkii hotellissa lapsen kanssa hauskaa leikkiä ampumalla aseella huoneen kattoa, niin että palat tippuvat katosta ja olen huolissani, olen turhaan huolissani. Tosin nämänkin on nyt valhetta ja ampuma ase on roskiksessa. Tai kun lapsi viillettää ilman kypärää isän luona pyöräillen ties missä ja minä hankin lapselle kypärän, josta isä kieltäytyi, minä teinkin väärin, vaikka toimin kuten sain ohjeeksi toimia.

Minulla on virhe oikeudentajussa, siinäkin mikä on oikein tai väärin. Jopa siinä, mikä vaarantaa lapsen turvallisuuden ja terveyden. Moni asia onkin ihan normaalia ja hyväksyttävää ja olen hyvin ihmeissäni siitä. Kaikki on normaalia ja monista asioista järjettömistä asioista lapset saavat jopa rahaa isältään, kun muuten eivät saa ilmeisesti.

Olen suorastaan vittuntunut, kärsin hyvin suurista ristiriidoista itseni kanssa kuten myös eri tahojen puheiden ristiriitaisuuksista. Olen ollut järkyttynyt, shokissa ja yritän suletella kaikkea sitä, missä olen itse väärässä ja luullut olleeni jotenkin selväpäinen vanhempi, tietäen mikä on oikein ja mikä väärin ja nyt kaikelta on pudonnut pois pohja, koen että olen npyryytetty myös åahemman kerran.

Ja todellakin, en tiedä jaksanko alkaa enää tässä ikää muodostamaan koko elämäni arvopohjaa tai jo opittuja moraalisääntöjä ym. täysin uusiksi. Iltaisin ajattelen tulossa olevia vuosia ja sitä, jaksanko enää, kun kaikelta on jotenkin pudonnut pohja pois. Kaikelta, minulla ei ole ollut mahdollisuutta pienimmässäkään määrin opetella elämään omaa elämääni, elämäni on vain lapset ja kaikki muu on jäänyt pois.

Oma jaksaminen on kortilla niin sanoakseni, kun en vain enää koe jaksavani aloittaa kaikkea alusta. Taas, uudelleen.

lauantai, 18. toukokuu 2019

Kun edes joskus olisi reiluutta ilmoilla...

Jälleen koittaa aika, ellei ihmettä tapahdu ja joudun muuttamaan.

On sopeuduttava muuttuviin elämäntilanteisiin. Koen huutavana vääryytenä monia asioita ja sitä, ettei sitten minun kohdalle esimerkiksi lasten isä voi joustaa, vaan pitää itsepintaisesti kiinni omistaan. Siis niistä lapsista, joiden osoitteen hän aikanaan sai itselleen, jotta hän sai pitää yhteisen kotimme itsellään. Minä joustin lasten parhaaksi ja nyt samaa joustoa isä ei tee lastemme parhaaksi. Se on huutava vääryys ja tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta.

Hitto soikoon, kaikki on ihan väärin ja vääryyttä ollut aina minun elämässä, harvoin mikään asia on mennyt kuten olisi pitänyt normaalisti mennä.

Sanotaan, että valintojen seurausta on koko elämä. Olisinko valinnut lasten isäksi kusipäätä, jos olisin tiennyt hänen olevan tuollainen ilkeä ja kaksinaamainen valehtelija ja huippuitsekäs psykopaatti, joka vain osaa näytellä kaikenlaista roolia tarpeen tullen?

Olisinko tehnyt yhtään lasta tähän pahaan maailmaan, jos olisin tiennyt tästä kaikesta? Tuskin. Tein valinnan, halusin perheen, lapsia. Jos nyt voisin valita, en tekisi tällä tietämyksellä yhtään lasta, keskittyisin vain itseeni ja omaan elämääni muista piittaamatta.

Sitä en voi nyt tehdä ja vuosien jälkeen koen sen olevan liian myöhäistä. Olen silloin liian kulutettu, käytetty yhtään mihinkään. Haikeana katselin ihmisten kirjoituksia venetsiasta, se on kiehtonut minua jostain syystä lapsesta saakka ja jälleen kerran ymmärsin, miten mahdotonta minun on koskaan matkustaa minneen. En pääse edes kotisuomessa lomalle, saati että voisin edes koskaan kuvitella lähteväni pidemmälle.

Kun ei ole tässä arjessa varaa hankkia edes passia itselleni. Koko elämäni tuntuu olevan huutavaa vääryyttä. Exän kiusanteko ja lasten valheet ovat vieneet lopunkin terveyden ja jaksamisen muuhun kuin kotiin ja äitiyteen. Pelkään, että jos tämä jatkuu vielä vuosia, mitä on minusta enää jäljellä, kun jo nyt olen ihmisrauniona. Yritän, toivon, petyn ja aina vaan toivon ja petyn ja yritän. kaikessa. Mikään ei riitä kuitenkaan, usein asiat menevät pieleen, harvoin saan kokea minkäänlaista iloa onnistumisista tai muista muille normaaleista asioista. En osaa edes haaveilla. Se on koettu niin turhaksi tavaksi pettää itseään.

Masennus hiipii jälleen sisään, tuo pahainen ankeuttaja. Olen oppinut elämään sen kanssa, koko ikäni. Olen myös oppinut hyvin peittämään sen muilta ihmisiltä, koska yleensä ihmiset eivät kestä semmoista ollenkaan. Olen oppinut jättäytymään pois ihmisten parista monista eri syistä ihan vain, koska en sitten myöskään itse kestä muiden normaalia elämää. Samoin joudun jatkuvasti kokemaan suurta häpeää kaikesta omassa elämässäni.

Lasten suuret juhlat, heidän omansa ja minun pitäisi kyetä olemaan iloinen heidän kanssaan. Olenkin ja olen myös onnellinen heidän puolestaan, heidän omista saavutuksistaan. Ja nyt kun jälleen pitäisi juhlistaa saavutuksia, lamaannun kokonaan. Lasten isä päätti mielivaltaisesti pitää juhlansa omassa kodissaan, jonne olen menossa sitten vieraaksi. Jo se tuntuu niin kurjalta. Olla vieras oman lapsen juhlissa. Jopa oma äitini tuumasi eräs päivä, ettei hän tahtoisi mennä sinne, koska siellä on niin hienoja ihmisiä. Siihen sanoin, että katkon välit lopullisesti, jos hän ei tule oman lapsenlapsensa juhliin. No, ei voi todeta, että mistäköhän osa minun ajatusmaailmasta onkaan peräisin?

Koen hirveän epäreiluna sen, että jouduin tämänkin lapsen juhlien maksumieheksi pelkästään. Nuorella ei ole itsellään varaa, olenhan elättänyt hänenkin elämää jo vuosia, vaikka asuukin omillaan. isänsä ei ole osallistunut mihinkään. Ja nyt, olen jo maksanut tämän nuoren juhlavaatteet, ym. asiaan liittyvät jutut. Samoin hoidin opintojen maksut, isä osallistui niihin silloin tällöin, jos ollenkaan yhtenä vuonna. Kuitenkin isä sitten samaisen lapsen kohdalla epärehellisesti haki rahat takaisin itselleen säätiöltä apurahan turvin ja kieltäytyi minulle antamasta lapsen nimissä hankittuja koulukustannuksiin ääh. Ja nyt sitten hoidan tarjoulujen kustannukset, teen kakkuja, maksan lapsen tekemät tarjoilut ja mitä isä tekee? Ei yhtään mitäänn, paitsi vaatii juhlat itselleen, omaan kotiinsa. Lapsi ehdotti kustannusten jakamista siinä kohtaa, kun hän luuli että isänsä joutuu maksamaan tarjoiluista niin ja niin paljon. Otin kynän käteen ja ynnäsin hänelle jo menneet kustannukset, sekä sitten tulevien tarjoiluiden kustannukset ja meni nuori ihan hiljaiseksi ja tuumasi, ettei tarvikaan. Oliko isänsä jo valittanut nuorelle, että tulee liiaan kalliiksi järjestää juhlat, jotka minä pääosin maksan?

Ongelmahan onkin nyt se, että jäljellä on 160 euroa ja sillä pitäisi saada yhdelle lapsista vielä juhla-asu, sillä samalla rahalla tehdä 50 henkilölle leipäkakut, sekä pientä suolaista purtavaa vielä sekä pari pikkuista kuivaa kakkua. Jollain pitäisi myös elättää normi arki, sekä kuskata lapset sinne ja tänne. Saan olla jälleen todella taitava tuonkin asian kanssa, että saan laskutkin tuosta summasta maksettua, 100 euroa tipahti viime viikolla postilootaan.

Tasan ei käy jälleen tuo talaudellisen tilanteen huomioiminen. isä maksaa kahvit, teet, limsat, kahvimaidon jakerman. Sekä salaattitarpeet ja pussin tuc-keksejä. Kun minä ja nuori sitten teemme kaiken muun, isälle ilmaiseksi. <ja sitten vielä ne tarjouluastiat jäävät isälle, niitä en saa pois sieltä mitenkään, eli pitää tarkaan harkita missä astioissa vien tarjoilut sinne isän luo. Hirveä stressi leipusten kanssa, ihan kuin ei muuta olisi ja omajaksaminen mietityttää, olen aina joutunut yksin kaiken tekemään, ilman kenenkään apua ja nyt kun on lasten kuskauksetkin hoidettavana, heidän muut asiansa, niin pelkään, etten edes jaksa alkaa leipomaan. Ja mitä sitten, tarjoanko ei oota.

 

lauantai, 18. toukokuu 2019

Ei yksimielisyyttä mistään

Kovin montaa päivää ei ole jälleen kulunut, kun yksi lapsista laittaa viestiä isänsä luota.. Totean, että pitäisi mennä jo lääkäriin. Lapsi itsekin sitä toivoo, koska on jo aiemmin käynyt asiansa kanssa terveydenhoitajalla. Laitan asiasta viestiä isälleen, joka määrää lapsen menemään terveydenhoitajalle, vaikka viestissä ilmaisen, että nyt pitäisi lapsen mennä ihan lääkäriin asti.

Emme siis pääse yksimielisyyteen lapsen isän kanssa lapsen käynnist'ä lääkäriin. Isä kieltää ja minun minelestä pitäisi. Lapsi on isänsä luona, joten minun pitää vain luottaa tuohon toiseen ns. aikuiseen, että hän osaa katsoa, onko tarvetta käydä lääkärissä ja hän osaa aikuisena arvioida lapsen voinnin.

Tiedänkin jo, että terveydenhoitaja kehoittaa lääkäriin. Laitan kehoituksesta lapsen isälle viestiä ja vastaus on sellainen, että isä kyseenalaistaa jopa lääkärin, onhan lapsen isä suoraan jumalasta seuraava, kuten on niinkin minulle aikanaan sanonut. Sillä ei ole merkitystä, että lapsi kokeee kipuja. Isä on sitä mieltä, ettei lääkäriä tarvita.

Minä olen sitä mieltä ollut jo useamman kuukauden, että pitää kayttää lääkärissä. Lapsi ei ole puhunut isälleen kivuista, vaikka itse isä väitti eräässä palaverissa, että hänellä ja lapsilla on luottamukselliset suhteet ja lapset puhuvvat hänelle ja kykenevät kertomaan hänelle ongelmistaan. Oliko se valhetta, koska

Lapsi otti minuun ensin yhteyttä ja toivoi pääsevänsä lääkäriin. Minä sitten toimin kuten pitääkin eli yritän asiaa sopia isän kanssa ja isä sitten ilmoittaa minulle, ettei lääkäri voi auttaa lasta, no kuka sitten voi? Ja ettei tämä lapsi ole kertonut isälleen kivuistaan.

Kumpaa nyt sitten uskon? Lasta itseään vaiko isää? Kumpiko puhuu totta?

No, mikäli lapsi nyt sitten valehtelee minulle, niin mitä hän hakee sillä, että ollessaan isäviikolla hän kertoo minulle tarpeestaan päästä lääkäriin? Lapsi tietää kyllä, että jokainen lapsia koskeva isän kanssa sovittava asia aiheuttaa riitaa ja epäselvyyksiä ja mielenpahoitusta vanhempien välissä, joten en ihan heti usko, että lapsi huvikseen niin toimii, vain saadakseen riitaa aikaan vanhempiensa välillä. Ellei lapseni ole sitten jotenkin sairaita ja saa jotain kiksejä siitä, että saavat aiheutettua vanhempiensa väliin kitkaa.

Ristiriita on kovin suuri sitten, koska lapset ovat itse tuottaneet, että toivovat vanhempiensa riitelyn tekstiviestein päättyvän. Lapset kokevat ja tuntevat aina sen myös itse, kun me vanhemmat emme pääse yksimielisyyteen missään lasta koskevassa asiassa. Ja usein sitten lapset myös vetäytyvät normitarpeistaan sen vuoksi, ja jäävät ilman, kun eivät halua omilla tarpeillaan aiheuttaa ylimääräistä riitaa vanhemmilleen.

Mitä jos lapsi nyktin valehtelee, ja hän ei koe kipua. ? Koska lapsi ei ole isälleen mitään sanonut kivuista. Isä väitti minulle, ettei lapsi ole ollut kipeä, joten kumpi puhuu totta? Isä vai lapsi?

Eilen mietin, että tämä sama paska alkaa jälleen, lasten asiat eivät toimi isän mielivallan vuoksi ja sen vuoksi, ettei isä kykene ollenkaan olemaan aikuinen lapsilleen. Tosin nyt minun pitää kyseenalaistaa myös itseni, se ei ole ilmeisesti normaalia viedä lapsi lääkäriin, ei edes terveydenhoitajan kehoituksesta. Turhaa kai lapsi höpisee ja valehtelee minulle?

Olen ilmeisen hermoheikko jotenkin, koska otan todesta lapsen puheet kivusta jota kokee ja niin en saisi toimia, se ei ole ilmeisesti normaalia. ? Arvioin i,lmeisesti väärin, samoin tereydenhoitaja myöskin lapsen tarpeen lääkäriin? Kun isä on sitä mieltä, ettei lapsi tarvitse lääkäriä, niin eihän hän silloin sitä tarvitse, sitä tahtoa on  kunnioitettava tai helvetti pääsee irti.

Kovin ristiriitaista, isällä on oikeus kyseenalaistaa jopa alan ammattilainen, monet heistä, jopa lääkarin itsen. Lapsen isä tietää kaiken, on jumalasta seuraava, joten alamaisilla ei ole oikeutta sanoa asioihin omaa näkemystä.

Hetken, siis pienen hetken ehdin jo tottua ajatukseen, että isän luona lapsilla on kaikki hyvin ja tämä laakari-episodi mursakasi jälleen omat toiveikkuuteni perin pohjin. Hetken jo mietin, vihodinkin voin huokaista helpotuksesta silloin, lapset eivät ole luonani ja voin alakaa elämään ihan sitä omaakin elämää, ja paskan marjat.

Tulihan lapselta viestiä kivuistaan, saan olla vihaisena täällä kotona ja olen nyt asiaa yrittänyt isälle kertoa, lapsen tarve lääkäriin ja isä mitätöi asian. Ja minä en saa olla huolissaan, en saa miettiä asiaa, vaikka jälleen lapsen terveys vaarantuu isän luona. Kyseessä ei tosin ole mikään ensiapua vaativa asia, mutta silti sellainen, jolla on hoitamattomana suuret vaikutukset tuon lapsen elämään. Sitä se isä sitten vetkuttaakin, jotta lapsi ei kykene enää jaktamaan hänelle rakkaan toiminnan parissa ja isä pääsee siitä pälkähästä, hänen ei tarvitse enää sitten kustantaa lapsen toimintaa ja eikä tarvitse aikatauluttaa elämäänsä lapsen vuoksi. Siinä on isän yksi motiivi olla huolehtimatta lapsen kivuista.

Eilen olin jälleen hyvin vihainen, koska kun lapset on isällään, en voi lapsiani auttaa mitenkään. Ainoa on, että voin kehoittaa lasta menemään lääkäriin. Yritin myös isää informoida kahdella eri viestillä ja jopa kysyin, kuinka toimitaan ja sehän antoi isälle sitten vallan jälleen lapsen yli, ja tuota valtaansa isä nyt sitten käytti lapsen edun vastaisesti.

Toki lapsella voi siis olla keksittyäkin, mutta aika kauan on jälleen samainen lapsi kyennyt esittämään, sitkeästi. Onkohan lapsella jokin tarve esittää kipuja ja jos on, niin miksi? Onko se jotenkin hienoa, että on kropassa jokin ongelma ?Onko se muoti-ilmiö nyt kavereiden keskuudessa, että käydään laakarillä hakemassa jotakin? ja voi sitten kavereiden keskuudessa kerskua käynnillä? SIitäkö on nyt kyse tässä tapauksessa ja itse en siis tunne lapsiani, joten en osaa tuollaista vaihtoehtoa ottaa todesta, koska luulen tuntevani lapsen tässäkin tapauksessa ja otan tosissani lapsen kokeman kivun? Lapsi on niin tunnollinen, että menisi jopa sairaana kouluun ja harrastuksiinsa, ja monesti olen joutunut vääntämään kättä, ettei esim. kuumeessa mennä kouluun. Ilmeisesti olen siinäkin toiminut jotenkin väärin ja olisi pitänyt päästää lapsi kouluun kuumeessa. Ja lapsi on saattanut esittää minulle kuumetta, mittarikin on valehdellut.

On tämä vaan uskomatonta, viranomaisten työ on ollut hyvää, puolueetonta ja silti, kuten tiesinkin, he eivät päässeet näkemään sitä todellisuutta, jossa lapset oikeasti elävät ja kuinka vaikeita nämä tilanteet on niin lapsen kuin minunkin kannalta. Kaikki on ihan normaalia ja nytkin isä toimii ilmeisen oikein, kun ei otakaan todesta lapsen kipua, jonka lapsi on minulle ilmaissut ja ei ole halukas hoitamaan lapsen asiaa.

Miksi lapsi ei ole isälleen ilmaissut kokevansa kipua? Miksi? Isä on sanonut, että hänellä on luottamukselliset välit jokaiseen lapseensa ja lapset kykenevät puhumaan hänelle asioistaan. ?Menin aikanaan isän puheisiin halpaan yhden lapsen kohdalla. Hän maireasti kertoi, kuinka hänellä on oikeinlämpimät ja hyvätt välit siihen lapseensa ja lapsi kertoo isälleen kaiken. Se oli niin suuri valhe, jonka uskoin itsekin ja kun olen jälkeenpäin saanut tietää lapsen suusta totuuden, en voi kuin hämmästyä siitä, kuinka isä kykeni suoltamaan sellaista suustaan vain vakuuttakkseen silloinkin viranomaisia.

No, uskoin ja lopputulos oli huono tuon lapsen kannalta. Silloinkin oli esitys niin taitavaa ja isä skarppasi silloinkin lasten eduksi. Nopeaan tosin tapahtui paluu vanhaan välinpitämöttömyyteen silloinkin. Ja nyt se jopa nopeaa, ei yhtä viikkoa isä enää jaksanut toimia esimerkillisenä malliisänä.

Ja minä en saa olla huolissani lapsista. Vaikka tiedänkin totuuden lasten isästä. Minun totuuteni on sitten vain minun totuuteni, parikymmentä vuotta yhteiseloa on ihan turha kokemus, kun viranomaiset pääsivät toteamaan muutaman kuukauden ja parin tapaamisen aikan isän olevan oikein erinomainen isä. Joten mitä huolta minulla sitten on?

 

torstai, 16. toukokuu 2019

Sulateltavaa.

Hämmennykseni on edelleen valtava. Ja tämän kevään aikana isä on tosiaan skarpannut hyvin lastensa suhteen. Niin hyvin, ettei ole huolta lasten elosta ja olosta isän luona. Siihen on luotettava, kun ammatti-ihmiset niin sanoo.

Näkyy se tosin nyt tarkemmin ajateltuna lasten voinnissa myös. Olen nyt kuullut lapseni nauravan kuukausiin. Se on jotain sellaista, mikä on ollut oikeastaan poissa jo parisen vuotta. Tosin lapseni ovat ehkä sitten nauraneet salassa minulta, tai jotain kun ovat esittäneet pahoinvoivia?

Yritän nyt sopeutua ajatukseen siitä, että lapseni ovat minulle valehdelleet paljon asioita kokemuksistaan. Yritän sulatella sitä tietoa ja samalla mietin, kuinka suhtautua jatkossa lasteni tarinointiin? Olen toiminut kuten viimeksikin työntekijä kertoi, miten kannattaa suhtautua ja se ei nyt riitä selvästikään, koska tarinointi on jatkunut kaikesta huolimatta.

Nyt tosin lapsilla ei ole mitään syytä tarinointiinsa, koska isän luona kaikki on siis hyvin. Tiesin sen, että lasten isä kykenee olemaan lapsille niin halutessaan jokseenkin asiallinen isä ja nyt hän on koko kevään saanut sitä todistaa. Aika näyttää, koska tapahtuu paluu vanhaan toimintaan, koska kukaanhan ei jaksa loputtomiin näytellä, senkin tiedän kokemuksesta. Puoli vuotta maksimissaan, niin muistelen ja sitten on jälleen helvetti irti siellä talossa.

Lasten valheiden uskominen on itselleni jotain niin häpeällistä, olen niistä kertonut myös viranomaisille ja he ovat todenneet niiden olleen valheita. On nöyryyttävää kokea olevansa lasten isän mustamaalaaja, ja samalla koen itse olevani jonkin sortin valehtelija. Todella nöyryyttävää ja nyt näiden asioiden kanssa pitää vain elää.

No, tällä hetkellä lapsilla on siis kaikki hyvin isänsä luona. Minun luona on sitten kasapäin ongelmaa, joka koskee tuota tarinoiden kertomista minulle. Ihmettelen, miksi lapset on keksineet tarinoitaan? Ja miksi minulle? No, jatkossa voin ainakin hyvällä syyllä torpata ihan ensimmäisistä lauseista lasten kertomukset. Ei minun ole pakko kuunnella satuja, joiden vaikutus koko elämääni on ollut niin lamauttava. Minun huoleni lapsista ja heidän voinnistaan on vaikuttanut minuun niin syvästi, samoin kuin moni tarina on aiheuttanut minuun ikäviä takaumia avioliiton ajoilta ja olen jatkuvasti saanut itse kärsiä myös.

Ja omien kokemusteni perusteella olen siis uskonut melkein kaiken lasten puheista, kuvittelin tuntevani lapseni sen suhteen, että tiedän milloin he oikeasti valehtelevat. Olinkin väärässä lasteni suhteen ja en ole huomannut valheita, en tunne siis lapsiani ollenkaan. Samoin heidän puheitaan on sitten tukenut heidän vointinsa ja huono, epämääräinen olonsa, joka sekin on sitten ollut näyttelemistä. Eivät he siis oikeasti ole voineet pahoin, kunhan ovat esittäneet semmoista ja minä olen uskonut ja kuvitellut siis paljon.

Lapsilla on tällä hetkellä siis kaikki hyvin. Isä osaa näytellä isän roolia taitavasti ja tietää mistä naruista vedellä lastensa kohdalla. Lapsille se onkin hyvä kokemus vihdoinkin saada edes hetkeksi isä elämäänsä, isä joka näennäisesti on läsnä ja välittää lapsista.

Saankohan itse nyt huilahtaa hetkeksi ja keskittyäkin omaan elämään? Mihin omaan elämään kysyn vain itseltäni. Kaikki sekin, mikä oli hetken, tai mihin pääsin jo käsiksi itseni kanssa on kerta toisensa jälkeen romuttunut lasteni nyt kuviteltujen huolien ja murheiden taakse. Olen siirtänyt ja siirtänyt omia asioita ja omia tunteita ja kaikkea lasteni hädän tieltä, keskittynyt kaikin olemassa voimin lasteni hyvinvointiin ja kaikkeen. Samalla unohtaen itseni ja omat tarpeeni.

Nyt saamieni kovin ristiriitaisten näkemysten ja puheiden vuoksi joudun yhä uudelleen kyseenalaistamaan itseni ja omat periaatteeni ja omat arvoni ja kaiken sen, minkä olne luullut oikeaksi ja hyväksyttäväksi erityisesti lasten kanssa. Paljon epänormaaleina ja epähyväksyttävinä pitämiäni asioita olen joutunut miettimään uudelleen, sitä mikä on lasten etu ja turvallisuus todellisuudessa.

Lasten etu näyttää olevan heidän terveyden ja turvallisuuden vaarantaminen ihan arjessa, vanhemman välinpitämöttömyys ja kaikenlainen kiusa ja valta ja hallinta ovatkin normaalia ja toivottavaa ilmeisestikin. Ristiriitoja on paljon, ja yritänjälleen niistä päästä jotenkin eroon itse.

Yksi tapa on tosiaan alkaa toimimaan kuten isä, paitsi että sekin on nyt hyväksyttävää, että kahden perheen erilaiset toimintatavat ovatkin nyt lapselle rikkaus, ei haitta. Lapsi sopeutuu kyllä erilaisiin sääntöihin ja siitä ei ole lapselle haittaa pienimmässäkään määrin. Kun isällään toimitaan eri tavoin ja meillä toisin, ei ole ongelmaa ja lapsethan siis valehtevat niin, mikä sitten on se lopullinen totuus.

En tiedä mistä lähtisin myös hekemaan apua itselleni, koska minun ymmärryksessä on nyt paljon vikaa, haluan itsekin tietää, mistä minun pääkopassani on kyse, mikä häiriö tai vaiva minussa on, etten kykene ymmärtämään puhetta, en ymmärtämään kuultua ja vielä niinkin, että kuulen väärin. Samoin tarvitsen apua niiden asioiden selkiinnyttämiseen, mikä on todellisuudessa on oikein ja väärin, mikä on hyväksyttävää ja ei ole, koska olen ollut näköjään hyvin väärässä kaikissa asioissa.

Kuinkahan sitten voisi myös tätä minun mielikuvitusmaailmaa jotenkin avata, kun olen myös kokenut asioita väärin, olen tuntenut väärin ja nähnytkin väärin asioita. On todella pelottavaa ajatella, että koko minun elämäni on ollut väärin.

Sekoan kohta, koska ristiriidat ovat todella suuria ja kaikki se, mihin olen itse jo esimerkiks lapsena oppinut, onkin nyt väärin. Turvalllisuuteen ja terveyteen kohdistuvat asiat olen oppinut väärin. Kaikki itsessäni tuntuu olevan väärin ja pahinta on, että olen lapsille näitä harhaoppejani yrittänyt opettaa, päinvastoin kuin isänsä, joka siis on tehnytkin oikein ja hyvin kaiken. Hän onkin normaali kaikissa toiminnoissaan ja tekee oikein.

Toisinaan olen hyvin järkyttynyt, mutta senkin nyt koen ilmeisesti väärin. Pitäisikö siis olla helpottunut, kun minun viallisuus vihdoin ja viimein tulee ilmi? Kun olen elänyt lähes puoleen väliin elämää ja nyt vasta alan tajuamaan miten väärin koko elämäni on, kuinka väärin olen kasvanut luullen itsekin, että oikein ja hyvin. Ja nyt niin ei sitten olekaan käynyt.

On todella pelottava ajatus, miksi kukaan muu kuin ex ei ole sanonut minulle mitään omista väärinymmärryksistä ja minun vääristä tavoistani ja malleistani esimerkiksi lasten kasvatuksen ja heidän hyvinvointinsa kanssa? Miksi minun on annettu olla omissa luuloissani?

Miksi jopa ammattilaiset ovat tukeneet minun vääriä juttuja sitten? Vai oliko sekin nyt niin, että minä jopa puhun väärin, niinhän se taisikin olla.

Jatkuva koko oman itsen ja oman elämän kyseenalaistaminen on hirveintä mitä tiedän, sitä olen tehnyt jo koko avioliiton ajan, olen miettinyt pääni puhki ja olen muuttanut omaa tapaani toimia ja olen muuttanut jopa itseäni niin, ettei minusta ole mitäänjäljellä, ei ihmisenä, ei persoonana, ollen vain tyhjä kuori, joka odottaa sitä, että otetaan kaapista ulos tarvittaessa. se on sitä normaalia.

Koko mennyt elämäni olikin normaalia, minussa oli vika, kun en osaanut suhtautua oikein exän väärinkohteluun ja valtaan ja hallintaan. Se on siis suomessakin täysin totta, että naisen paikka on hellan ja nyrkin välissä edelleen ja lapset saavat kokea ja nähdä kaikenlaista väkivaltaa jo vauvasta asti, kunhan sen salaa taitavasti ja osaa esittää ulospäin toisenlaista kuvaa. Se on sitä suomalaista elämää, johon myös lapseni oppivat tästä eteenpäin. Isä on se kuningas ja muut ovat alempana kuin orjat hänen arvoasteikollaan ja se on kuulkaas normaalia.

Onko kaikki ne kirjat väärässä, niiden ihmisten kokemukset väärässä. Kyllä. Olen itsekin siis väärässä.

Ja vaarassa. Mutta se on normaalia. Kunhan saa asiat näyttämään joltakin, muulla ei ole väliä.

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.