maanantai, 18. syyskuu 2017

Aikuisen vastuu?

Itselläni on hienoinen taipumus vaipua synkkyyteen, jopa silloin kun kaikki asiat ovat kunnossa. Yleensä synkkyys valtaa mieleni, koska koen musertavaa syyllisyyttä, syyllisyyttä siitä, että olen onnistunut jossakin, olen itse saanut aikaan jotain hyvää jne. Ikään kuin en saisi olla onnellinen tai en voisi nauttia niistä asioista, jotka tuovat iloa ja tyytyväisyyttä.

Olenko oppinut äidiltäni jotain tuon kaltaista? Uskoisin niin, koska usein, aina kun olen omista onnistumisista hänelle kertonut, hän onnistuu puheillaan ja eleillään saamaan itselleni kovin syyllisen olon.

Nykyisellään en enää kerro asioistani äidilleni. Saan pitää omat ilonaiheeni, ilman toisen arvostelua, lyttyynlyömistä ja mielipahaa, joka hänelle väistämättä tulee aina kun joku on aidosti onnellinen. Äitini on oikein hyvä ja omimmillaan silloin, kun jollakulla ihmisellä on kurjaa, elämässä menee vielä huonommin kuin hänellä itsellään. Mutta suoranainen helvetti on valloillaan, jos hän ei hyödy jotenkin toisten hyvinvoinnista. Voi sitä panettelun ja arvostelun määrää, kateutta ja pahansuopuutta ja ivaa.

Edellisen olen huomannut vasta sen jälkeen, kun olen ottanut etäisyyttä äitiini. Nykyisellään tavatessani häntä, en voi kuin ihmetellä, miten taitavasti hän on osannut vedellä oikeista naruista saadakseen haluamansa. Alkoholisti on alkoholisti, vain se on tärkeää, vaikka toinen muuta väittäisikin. Se, että saa varmistettua itselleen, keinolla millä hyvänsä annoksensa, menee ihan kaiken edelle ja sen hyväksyminen edellisten  vuosien aikana on ollut kova pala itselleni.

Hyvinvointia miettiessäni äidilleni hyvinvointi on tarkoittanut ja tarkoittaa siis sen päivittäisen alkoholin saamista. Se hänellä on ensimmäisenä mielessä ja viimeisenä nukkumaan mennessä. Näin siis itse koen ja näen tilanteen. Mutta, se on hänen elämänsä, oikeastaan minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin ollut hyväksyä tuo tosiasia. Ensin tulee alkoholi ja sen jälkeen kaikki muut jutut.

Eräänlainen lapsellinen itsekkyys on yksi äitini perusominaisuuksista, senkin olen oppinut vasta hiljattain. Ongelmainen lapsi, jos voin niin sanoa, hemmoteltu kakara, joka ei ole oppinut kantamaan vastuutaan koskaan. Jollain lailla myös itsekäs, kovin naamioidusti tosin, koska haluaa kuitenkin ja on aina paapomassa, auttamassa muita liiankin kanssa ja tietysti jakelemassa niitä hyviä neuvojaan.

Jokaisella ihmisellä on kuitenkin oikeutensa omiin mielipiteisiin, omaan elämäänsä sellaisenaan, kuin se on. Ei minulla tai kellään muullakaan ole oikeutta määritellä, miten kenenkään tulisi elämäänsä elää tai millaisia valintoja kukin meistä tekee. Ainoa, mihin itse voimme vaikuttaa, on se tapa, millä suhtaudumme edellämainittuihin asioihin.

Kunnioitammeko toista ihmistä niin paljon, että voimme jättää omat mielipiteemme omaan tietoomme, annamme jokaisen ihmisen kohdata omat elämänsä haasteet sellaisina kuin ne tulevat vai yritämmekö muka suojella, auttaa ja ennalta-ehkäistä ja hallita jopa toisen ihmisen elämää? Vain tarkoittaessamme hyvää.

Mutta, kun minun näkemykseni hyvästä ei ole välttämättä sama asia, kuin sen toisen ihmisen hyvä. Se, mikä minulle on oikein ja toivottavaa, ei ole välttämättä ollenkaan oikein toiselle, eikä toivottavaa. Silloin, kun aikuinen ihminen on itse tyytyväinen omaan elämäänsä, eikä näe tarvetta muutoksille, on kenenkään toisen ihan turhaa mennä sanomaan, miten toisen pitäisi olla ja elää.

Kun kyseessä on siis aikuiset ihmiset, he ovat itse vastuussa omista elämistään ja tekemisistään. Joskus hyvää tarkoittava apu saattaa viedä ihmiseltä pois sen vastuun, mikä pitäisi kyetä kantamaan, olkoonkin kyseessä vaikkapa väärät valinnat ja seurausten kanssa eläminen ja niistä vastuunottaminen.

Aikuisten ihmisten on kyettävä ensisijaisesti huolehtimaan omista asioistaan, ei niin että aina löytyy se pelastava enkeli, joka auttaa jokaisessa hädässä, joka pahimmillaan tietoisesti ja itse aiheutettu juurikin väärien valintojen kautta.

Kukaan ei voi kantaa toiselle kuuluvaa vastuuta, juurikin siitä omasta elämästä. Äitini ei ole kyennyt kantamaan vastuuta omasta elämästään, mutta on sitäkin enemmän pyrkinyt huolehtimaan ja laittamaan näppinsä toisten elämiin, muka apuna ja huolenpitona ja siten vaikeuttanut meidän sisarustenkin elämää.

Nykyisellään ymmärrän, miten elämän ihan ne normaalit asiat ovat olleet äitini mielessä jotenkin suurta ja saavuttamatonta, tietenkin. Koska hän ei ole koskaan oppinut kantamaan hänelle kuuluvaa vastuuta omasta elämästä. Äitini elämä on aina ollut suuremmoista juuri silloin, kun hän on saanut jotakin, kun joku on häntä auttanut, passannut, paaponut. Elämän normaalit vastoinkäymiset, pettymykset ovat olleet liian aikuisiällä liian musertavia kestää, koska häntä on lapsuudessa niin suojeltu, hemmoteltu ja paapottu, säälitty ja ennenkaikkea autettu ja tehty puolesta. Sitten kun onkin pitänyt pärjätä omineen, yksin ei siitä olekaan tullut mitään, hän on hakemalla hakenut ne vastuunkantajat elämäänsä, siirtänyt tiedostamatta elämänsä vastuun muille ihmisille ja syyllistänyt sitten muut, kun asiat eivät ole menneet hänen toiveidensa mukaisesti.

On jännä ymmärtää tätä kuviota, mihin itsekin olen kasvanut ja ymmärrän, mistä oma epämääräinen syyllisyyteni kumpuaa, ymmärrän, mistä oma peruskateellisuuteni oikein kumpuaa, mistä olen nähnyt mallin ollakseni kateellinen muille. Ja kaikki tuo, ihan syyttä tavallaan.

On ollut huojentavaa ymmärtää se, että minun oma onnellisuus, hyvinvointi ja positiivisuus eivät ole pois keneltäkään toiselta, varsinkaan äidiltäni. On huojentavaa ollut ymmärtää, ettei äitini onni ole minun vastuullani, sen työn hän joutuu ihan itse tekemään, kuten kaikki muutkin ihmiset. Vierellä kulkijaa tarvitaan aina, jokainen meistä tarvitsee ihmisen, joka ei kuitenkaan ota vastuulleen toisen elämää.

Jokainen meistä oppii asioita joskus hyvinkin kipeästi, kantapään kautta hurjimmillaan, mutta oppii kuitenkin. Ihminen ei opi, jos aina joku toinen tekee puolesta, kantaa vastuun toisen puolesta. Joskus on lapsistakin päästettävä irti ja ymmärrettävä, että on aika opetella pärjäämään omineen ja kantamaan vastuu ja seuraukset aivan itse.

Omaa lastenkasvatusta on pitkälti ohjannut juurikin se, että lapsi todellakin pärjää elämässään omillaan sitten joskus. osaa kantaa elämään kuuluvan vastuunsa sitten kun sen aika on. Minusta ei tunnu kamalalta päästää lapsia omiin elämiinsä, opettelemaan itsenäisyyttä ja vastuuta omasta elosta. Tiedän heidän pärjäävän, he ovat oppineet sen läksyn, että niin makaa kuin petaa. Ja jos jotain ei ole sisäistetty, niin elämä sitten opettaa loput. En voi itsekään olla aina paikalla, huolehtien ja paapoen. Kyllä se on niin, että vanhempien on kyettävä tekemään itsestään tarpeettomia lapsiinsa nähden. Se poista rakkautta, ei välittämistä. Mutta sehän onkin kaikkein pahinta lapselle itselleen, jos vanhempi tekee itsestään liian tarpeellisen, niin ettei lapsi omin voimin kykene tai halua alkaa kantamaan omaa vastuuta omasta elämästään.

 

maanantai, 18. syyskuu 2017

Pohdintaa itsekkyydestä

Olen miettinyt ihan hetken itsekkyyttä. Millaista se olisi olla itsekäs, niin että tekisikin kaiken vain itseään ajatellen?

En oikeastaan osaa edes kuvitella sellaista. Mikähän olisi itsekkäintä, mitä olen tehnyt? Ostanut vaatetta, harrastusjuttuja itselleni? Mutta sehän ei ole itsekästä, senhän pitäisi olla itsestään selvyys, että vaatettaa itsensä tai harrastaa jotakin.

Onko sekään kovin itsekästä, että olen opiskellut? Ei, sekin on normaalia itsensä ja omien mahdollisuusien kehittämistä. Ero? Ei, siinäkin ajattelin ensisijaisesti kasvavia lapsia, heidän oikeuttaan kasvaa riidattomassa ympäristössä ja kun minä olin exän mielestä syypää ihan kaikkeen, niin ero oli väistämätön ratkaisu, Itsekästä olisi ollut eroamatta?

Onko itsekästä ollut opetella asettamaan rajoja suhteessa ihmisiin, joiden motiivi on ollut räikeä hyväksikäyttö? Mielestäni ei, vaikka se näyttääkin monelle kovin itsekkäältä ja varmasti tuntuukin siltä?

Itsekästä ei ole myöskään pitää itsestään huolta, se on ihan normaalia. Sitäkin opettelen, vieläkin.

Millaista sitten on olla itsekäs? Onko se sitä, että motiivina kaikelle tekemiselle on oma henkilökohtainen hyöty?

Siis niin, että kaikessa tekemisessä taustalla on jokin hyötynäkökulma, niin että saavutetaan jotakin, hinnalla millä hyvänsä ja lopputulos on vain omaa itseä miellyttävä saatava, tavoitteen täyttyminen?

Olen miettinyt, miksi teen asiat aina niin, että ensisijaisesti ajattelen muita? Ja olen elämässäni myös sen huomannut, ettei tuo ole vastavuoroista. Voin väittää, että harvemmin olen itse kokenut tilannetta, jossa joku toinen olisi ajatellut minua. Kyllä jokainen on ensisijaisesti ajatellut itseään, muista välittämättä. Maailma on kovin itsekäs.

Oli mikä tahansa yhteisö, siellä pärjäävät röyhkeät, toisista välinpitämättömät suureen ääneen huutajat. Nämä ihmiset ovat myös niitä kiusaajia, joko tahallaan ja tietoisina toiminnastaan tai sitten tahattomasti, tietämättä että oma toiminta loukkaa toisia.

Onko ollut itsekästä lisääntyä? Ei sekään, koska se on parisuhteen luonnollinen osa, seuraus ja ihan biologinen tarve.

Miten oikein ollaan itsekkäitä sitten? Onko itsekkyyttä kieltäytyä vaikkapa oman avun antamisesta toiselle, jos siitä ei seuraa muuta kuin mielipahaa itselle? Onko itsensä suojelu sellaiselta itsekästä? Mielestäni ei, se on ihan normaalia itsensä suojelua ja kieltäytymistä hyväksikäyttämiseltä.

Onko itsekästä kieltäytyä rahan jakamiselta toiselle ihmiselle, jos itsellään ei ole mistä antaa? Ei, sekin on normaalia oman perheen hyvinvoinnin turvaamista. Ensin pitää huolehtia omistaan ja jos ja kun jotain jää, sitten huolehtia muista. Tosin sitä silmällä pitäen, ettei joudu lypsylehmän asemaan.

Kuten tässä taannoin, valheiden avulla minulta yritettiin kerätä säälipisteitä ja ilmaista rahaa tai tavaraa. Mutta ei se niin mene, että ihminen voi tuhlata rahansa huvituksiin ja sitten itkeä ja valehdella, ettei ole varaa perusasioihin. Ei, oppirahat on jokaisen maksettava, mitä se ihmistä auttaa, jos voi aina elää kuin viimeistä päivää huvitusten perässä ja luottaa siihen, että sukulaiset sitten "auttavat" aina vaan uudelleen.

Joskus olen itsekkyyttä miettiessä kahden vaiheilla. Onko olemassa ns. tervettä itsekkyyttä vai ei? Vai onko se ns. terve itsekkyys sitä normaalia elämää? Itsekkyyden puuttuminenhan on tavallaan marttyyriutta, joka ei ole kovin tavoiteltavaa.

Myönnän itse toimineeni lähes koko ikäni marttyyrin lailla. Olinhan opetettu siihen, kukaan ei koskaan opettanut sitä, miten eletään ja toimitaan normaalisti, muistaen se oma hyvinvointi. Oma hyvinvointi ja sen tavoittelu ovat tulleet elämääni mukaan vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Elin toisille ja toisten kautta. Kärsin itse kovin pahasta olosta, epämääräisestä olosta, jolle ei ollut mitään nimeä ja kun aikoinaan tunnistin sen, aloin vähän kerrallaan oppimaan uusia asioita esimerkiksi omien rajojen asettamisesta, opin vaatimaan, että minäkin saan voida hyvin, se ei ole keneltäkään pois. Vieläkin joskus lipsahdan marttyyriyden puolelle, mutta nopeasti oma paha olo muistuttaa, ettei se ole hyvä asia itselleni ollenkaan.

Viimeaikoina olen päässyt ajatuksissani jo niin pitkälle, etten koe valtavaa ja musertavaa syyllisyyttä omasta hyvinvoinnista ja sen tavoittelusta. Ymmärrän, ettei siinä ole mitään väärää tai pahaa, jos haluaa oikeasti voida hyvin. Itsestään pitää pitää huolta ja se ei ole itsekästä. Toki ensin pitää käydä valtavaa työtä sen suhteen, että tunnistaa ne oman elämän hyvinvoinnin tekijät ja oppii ne oikeat asiat, jotka lisäävät onnea ja hyvinvointia.

Itselleni hyvinvoinnin aakkoset ovat pikkujuttuja arjessa. Hyvä ravinto, puhtaus, iloinen mieli ja tyytyväiset lapset. Lisää ja enemmänkin voisi olla, mutta nuo nyt tulivat ihan ensimmäisenä mieleeni. Tavoiteltavaa itselleni olisi vielä ne sosiaaliset suhteet, joita on vaikea tähän ikään uudelleen rakentaa, joten olen hyväksynyt sen tosiasian, etten välttämättä enää sosiaalistu ja saan olla lähes yksin koko loppuelämäni. Minusta on tullut kovin erakko.

IMG_7989.jpg

 

 

 

 

lauantai, 16. syyskuu 2017

iloisella asenteella tänään

Kaikkeen tottuu, kun aikansa elää. Niinhän sen ei pitäisi joka asiassa olla, mutta minkäs teen asioille, joille ei ole mitään tehtävissä. Ei auta, kuin hyväksyä ja oppia elämään niiden asioiden kanssa, joille ei voi mitään.

Kävimme lasten kanssa vakoilemassa uuden kodin ympäristöä, lapset olivat tyytyväisiä ja huomasivat samat mahdollisuudet pihapiirissä, mitkä itsekin eli lapset saavat uuteen pihapiiriin joitakin juttuja, joiden toteuttaminen tässä kodin pihassa on mahdottomia. Lisää plussaa siis ja elämänlaatua koko porukalle. Olen tyytyväinen, olen iloinen. 

Nopeasti kela sai tehtyä päätöksiä, muutamassa päivässä oli tullut päätös uudesta asumistuesta. Tiedän nyt, tarkat menot ja voin taas tehdä niitä laskelmia, uutta budjettia loppuvuodelle. Muutto aiheuttaa joitakin ylimääräisiä kuluja, joita saatan paikata tosin takuuvuokran palautuksella, isännöitsijän tarkistuksessa ei ilmennyt mitään maata mulllistavaa, joten jään odottelemaan toiveikkain mielin maksun palautusta.

Saan edellisen turvin käyttää matot pesulassa, kun en saanut ketään avukseni mattopyykille, vaikka niin kovin toivoinkin pääseväni itse pesemään matot. Hyvään saumaan tulee nyt tuo mattojen puhtaus, on jouluksi sitten puhtoiset matot myöskin. Yleensä, jos matot on kesällä pestyt, niin joulun aikoihin olen jo joutunut vaihtamaan, koska lika.

Varastoa kävin jo tyhjäämässä, eipä siellä oikein mitään ollutkaan. Ne muutamat laitteet, jotka vaativat sisätiloissa säilytyksen, vein toisaalle varastoon, jossa on tuloillaan itselleni pienimuotoinen harrastetila omiin projekteihini. Samoin muut samaan asiaan liittyvät jutut kaapeista kiikutin samaan paikkaan. Siellä ne odottavat aikaa parempaa, ehkäpä.

Yritin alkaa myös pakkailemaan, huomasin kuitenkin, ettei minulla oikein ole mitään pakattavaa, ei siis mmtään sellaista ylimääräistä. Kaikkea mitä on, tarvitaan arjessa ja siirtyvät vasta varsinaisena muuttopäivänä uuteen kotiin, joten tuo etukäteispakkaaminen ei tällä haavaa onnistu. Hyvä niin. Olen päässyt tavoitteeseeni, eli minimoimaan tavaran määrän vain kaikkein tarpeellisimpiin ja koko ajan käytössä olevaan.

Se todellakin toimii, että jos tuot kotiin jotakin uutta, vie pois jotakin vanhaa samalla ovenavauksella. On niin turhaa säilytellä asioita, joita ei ole edelliseen kahteen vuoteen koskenutkaan.

Jokainen esine, jokainen käyttötavara on meillä tarkan harkinnan tulosta. Ei ole ylimääräistä ei. Ja olen kovin iloinen siitä. Muutto helpottuu kovin, kaikki tavara pääsee suoraan omille paikoilleen.

Tuleva ympäristö, on juuri sellainen suojaisa, toivon mukaan rauhallinen myöskin. Ainakaan liikenteen melu ei pitäisi olla uudessa kodissa häiriötekijä. Voin kuvitella, miten istun omalla pihalla, suojassa katseilta kuunnellen luontoa, puiden huminaa ja lintujen laulua. Suunnittelen ensikesän pihahommia, lähinnä raivaamista ja ruukkujen paikkoja, mitä kukkia kasvatan minnekin jne. Pulkkamäen paikkaa talveksi, suoraan omalta pihalta. Ihan huippua.

Näytin lapsille ottamiani kuvia uudesta kodista ja kerroin heille alustavasta huonejaosta ja suunnitelmista, miten jokainen saa sen oman tilansa jatkossakin ja eivät olleet naamat nurinpäin ollenkaan. Luottavat ilmeisesti sen verran minuun,että tietävät minun pitävän lupaukseni.

Alan olla innoissani ja tohkeissani tulevasta. Kiitos tuonne jonnekin, siitä että asiat järjestyivät näin nopeasti ja näin hyvin.

No, varasto kuitenkin lähes tyhjä, loput mitä sielläkin on, on lasten ulkovälineitä talvea varten. Pulkkaa, liukuria ja lapioita.

 

 

perjantai, 15. syyskuu 2017

todeksi ottamisen vaikeutta

En käsitä, miten ihminen siis minä voin tuntea itseni niin hölmöksi, tyhmäksi ja anteeksi että vaivaan, käydessäni asioimassa lääkärin pakeilla. Tulee semmoinen olo, että anteeksi, kun olen olemassa, ihan turhaan vaivaan ihmistä kipujeni kanssa.

Niinkuin kipujen kanssa eläminen olisi jotenkin normaali olotila ja niiden kanssa on vaan kyettävä toimimaan. Niin, niin, tähän asti joo, mutta nyt alkaa olla siinä rajoilla oma sietokyky. Äh, olen itse ihan hukassa. On melkoisen vaikeaa asioida ihmisen kanssa, jonka suomen kieli rajoittuu muutamaan sanaan, kaikki aika menee miettiessä, mitä toinen ymmärtää ja mitä ei ja miten sanoa oma asia selkokielellä ja siltikin ymmärryksestä jää epäselvä kuva itselleni.

Toivottavasti nyt ei ole turha käynti, vuosikymmeniä sitten samojen oireiden ollessa uusia, turhauduin ja ihmettelin. Nyt kun itse tiedän jokseenkin, mistä on kysymys, kielimuuri on esteenä. Miksei suomalaisella ole oikeutta tulkkiin asioidessaan, kyse on kuitenkin ymmärretyksi tulemisesta.

Omat kokemukseni silloin parikymmentä vuotta taaksepäin ovat jättäneet minuun pienen epäluottamuksen, tai ei se sitä ole. Vikahan on minussa itsessäni ja siinä, että koen asiat jotenkin virheellisesti. Minuun tulee aina se ikävä tunne, jossa koen, etten tule ymmärretyksi, en kuulluksi, koen ikäänkuin minun asiaani ei otettaisi todesta, koen tunnetta, ikäänkuin kävisinkin vain huvikseni lääkärissä vaivojeni kanssa. En ilmeisesti saanut ymmärretyksi itseäni sen vertaa, että vaivani on uusi vanha tuttavuus ja olisin tarvinnut vain lähetteen eteenpäin. Mutta, kielimuuri.

En tiedä mistä se johtuu, nuo ikävät tuntemukseni. Pohjaako ne lapsuuden kokemuksiin, siihen että olin melkoisen paljon kipeänä, kärsin jo silloin kovin epämääräisistäkin oireista, joita kukaan ei tietenkään ottanut todesta, päinvastoin, minulle naurettiin ja sanottiin luulotautiseksi. Eihän nyt lapsi voinut kärsiä kivuista, ellei ollut satuttanut itseään. Kuume ja kuumeinen olo oli itsekeksittyä haihattelua ja haluttomuutta mennä kouluun. Voimakas väsymys tulkittiin virheellisesti kiukutteluksi ja temppuiluksi ja laiskuudeksi ja haluttomuudeksi tehdä/osallistua mihinkään. Uusia vaivoja ilmestyi milloin mitäkin, tosin taudinkululle tyypilliseen tapaan, jonka kuulin sitten vasta aikuisena. Mutta, jopa silmätulehdukseni olin aikuisten mukaan itse onnistunut itselleni aiheuttamaan, samoin iho-ongelmat jne. Minut kyseenalaistettiin jopa munuaisaltaan tulehduksessa, en pystynyt kävelemään ja kuumetta oli jonkin verran. Lastenkodinhoitaja kuitenkin naureskeli lääkärin vastaanotolla lääkärille ja tuumaili, että keksin kaiken siinä kohtaa, kun minua oltiin laittamassa kiireellä lastenosastolle. Sehän nyt ei sopinut ollenkaan, joten piti hoitajan tehdä kaikkensa saadakseen minut mukaansa takaisin. Kipeänä jouduin menemään kouluun, kävellen seuraavana päivänä.

Opin aikoinaan häpeämään ja kuvittelin olevani todella laiska ihminen voimakkaimpien väsymyskausien aikana. Opettelin repimään itsestäni ne viimeisetkin voimat, sisulla tein kaiken sen, mitä pitikin, etten vaan saisi moitetta laiskuudesta. Halusin ja haluan tänäkin päivänä kyetä siihen samaan, mihin muutkin ihmiset, mihin terve ihminen kykenee. Jaksoin ja jaksan, vaikken jaksaisikaan. Moite ja syyllistäminen on pahempaa kestää?, kuin ikuinen väsymys, johon myös turtuu vuosien myötä. En ole antanut itselleni lupaa olla väsynyt, sen vuoksi onnistuin väsymään niin kotona kuin töissäkin, piti vain olla yhtä hyvä kuin muutkin, tein tosiaan kaikkeni, etten erottuisi joukkiosta milläänlailla.

Opin olemaan valittamatta särkyjä, kipuja. Opin olemaan välittämättä niistä. Olen uskotellut itselleni melkein koko ikäni, että kuvittelen oireeni, kuvittelen kipuni. Eihän se mitään auta, ei vie pois kamalaa fyysistä olotilaa, mutta osaan ainakin esittää, ettei koske, ei satu sitten yhtään.

Opin lapsuudessa myös suhtautumaan kaikenlaiseen lääkitykseen kielteisesti. Opin, että niiden syönti on pahasta, vain lääkärin määräyksestä saa syödä kuurin antibioottia. Kivut ja säryt piti vain oppia sietämään, jopa kuukautiskipujani vähäteltiin ja pakotettiin kouluun. Myös päänsärkyä pidettiin tekosyynä ja keksittynä.

Olisiko elämäni tänään helpompaa, mikäli minut olisi jo pienestä otettu todesta, syy olisi kenties löytynyt jo silloin? Eikä niin, että kärsin itsekseni, yritän hakea apua sitten vasta, kun en enää itse kykene olemaan itseni kanssa ja ikäänkuin kaikki alkaa alusta?

Vai olenko sittenkin liian herkkänahkainen ja koen liian herkästi oireita ja kipuja? Mitä jos minun kokemukseni esimerkiksi kivun suhteen on jotenkin matalampi kuin normaalisti?

Ei, en voi kuvitella kipuja, ne ovat todellisia, häiritseviä ja joskus sietämättömiä. Miten päänsärkyn voi kuvitella, tai miten tekisi ihan mitä tahansa, että kipu loppuisi silloin kun se on pahimmillaan. Muistelen labratuloksia, ne eivät ole valheellisia, tauti on todellinen, ei kuviteltu. Niveleni muutokset eivät ole kuviteltuja, ne ovat tosia. Juuri nyt säälin niitä ihmisiä, niitä aikuisia, joiden vastuulla olin lapsena, ja nuorena, säälin niitä jotka eivät kuunnelleet, eivät ottaneet tosissaan.

En mielelläni käytä mitään terveyspalveluja, koska jokainen kerta tosiaan koen ehkäpä virheelisestikin tarvetta pyydellä anteeksi olemassaoloani ja sitä, että vaivaan. Vai onko sitten kyse minun ymmärryksestäni, omasta virheellisestä tulkinnasta vai omasta vääränlaisesta ulosannista ja tavasta olla vuorovaikutuksessa. En osaa tarpeeksi vahvasti ilmaista itseäni?

Vai olenkohan vaan yksinkertainen ja tyhmä ihminen? Tiedän, että olen jotenkin lammasmainen, sen suhteen, että kunnioitan vieraita ihmisiä liiankin paljon.

Vaikka olenkin saanut hyvää ja jokseenkin asiallista kohtelua, en siltikään ymmärrä, mistä ne tunteeni kumpuavat, siis se epämääräinen tunne siitä, että minua ja sanaani ei oteta tosissaan. Onkohan minussa jokin ristiriita ilmaisuni kanssa? Olenko jotenkin naurettava? Vai mikä sen tunteen saa aikaan minussa? Kokemukseni lapsuudessa ja nuoruudessa, se välinpitämättömyys ja suoranainen nöyryytys sekä se epäluuloinen asenne minua kohtaan? Kun annettiin ymmärtää, että keksin kaiken ja koin valtavaa syyllisyyttä oireistani, kunnes opin kärsimään hiljaa itsekseni ja olemaan vihainen aikuisille, joiden ymmärrys ei riittänyt muuhun kuin taskutarkistuksiin ja huoneen siisteyden vahtimiseen ja rangaistusten jakaminen, jos jokin ei miellyttänyt henkilökuntaa.

Olen joskus miettinyt mahdollisuutta siihen, että tulkitsen toista ihmistä väärin? Tai minua itseäni tulkitaan väärin? Esimerkiksi joskus muinoin työterveystarkastuksessa maksa-arvoni olivat koholla, epäselvästä syystä tosin. Koin, ettei minua uskottu, kun tuumasin työterveyshoitajalle , etten käytä ollenkaan alkoholia. Miten tuollaisen nyt sitten todistaa, jos kerta maksa-arvot oli kohollaan ja toinen vaan tiukkaa alkoholin käytöstä ja minä kerron, etten käytä, ettei sovi minulle. Itku kurkussa tuolloin lähdin pois terveystarkastuksesta. En edes ymmärtänyt kysyä, miksi ne muuten voivat olla kohollaan, menin ihan hämilleen siitä kuulusteluksi menneestä tilanteesta. Nyt jälkeenpäin ymmärrän, että asetelma oli muotoutunut samanlaiseksi, kun aikoinaan lapsuudessa hoitajien kuulustelut asioista, joita he halusivat tietää ja kun he eivät kuitenkaan uskoneet yhtään ainoata sanaa mitä sanoin tai viimenään olin sanomatta mitään. Kun rangaistus tuli joka tapauksessa, vaikken ollut tehnyt mitään rangaistuksen arvoista. Piti vain saada pilattua jälleen yksi lapsi yhteiskunnalle, niin että työt jatkuisivat tietyillä tahoilla. Ei puhettakaan lapsen auttamisesta, huolehtimisesta. Välittämisestä. Mutta, miten sellainen ihminen, ihmiset voivat välittää, joilla ei ole omaa kokemusta vanhemmuudesta? Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, ettei suurimmalla osalla henkilökunnasta ollut omia lapsia.

Mutta, koko päivän olen miettinyt tätä asetelmaa, johon itse asetan itseni. Alisteiseen ja auktoriteettia kunnioittavaan huomaamattomaan asenteeseen. Se antaa toiselle täyden vallan kävellä yli, kohdella miten haluaa. En tiedä, miten koskaan opin siitä pois, niin että olen itse oman elämäni asiantuntija, ilman että toinen sanoo, tai saa mahdollisuutta mitätöidä ja kohdella huonosti.

Nyt kun unohdan oman tunteeni lääkärillä käynnistä, tiedän, että toinen oikeasti kuunteli, yritti oikeasti ymmärtää ja siihen nähden toimi itseasiassa oikein loistavasti ja oikeastaan erittäin ammattitaitoisesti myöskin. Tunne oli siis jokin jäänne vanhasta, siitä etten ole itse vieläkään hyväksynyt oireitani, edelleen kiellän niiden olemassaolon ja vähättelen kaikkia asioita, mitätöin itse itseäni ja sekään ei ole oikein.

 

 

 

keskiviikko, 13. syyskuu 2017

Hyviä puolia

Apua, katselin juurikin uuden kotimme pohjapiirrusta ja vau. Miten asiat voikin loksahtaa näin täydellisesti paikoilleen? En käsitä.

Eteisessä onkin ihan kunnon tuulikaappi varustettuna kaapistolla, jes. Tämän kokoisen perheen käyttöulkovaatteet ja kengät menevät juuri ja juuri siihen kaappiin ja minun ei tarvitse tuskailla enää kenkävuoren kanssa. Nykyinen tuulikaappi on vain yhden kengän levyinen, alle 50 cm omituinen ratkaisu.

Eteinenkin itsessään on valoisa, tilava ja kaapistoa on enemmän säilytykseen, omat kausivaatteeni saan vihdoinkin pois sieltä, minne ne eivät mielestäni kuulu. Samoin lasten harrastus,-pyöräilykypärät jne. tilaa vievät tamineet mahtuvat omille paikoilleen ja tähän kotiin hankittu sisustus ja lisäkaapistot mahtuvat aivan samoin tuohon uuteenkiin eteiseen. Olen enemmän kuin tyytyväinen. Ja eteinen on sen verran tilava, ettei tarvitse vuoronumeroja jaella mennäkseen pukeutumaan, useampi mahtuu nyt samaan aikaan eteiseen touhuamaan, sekin vähentää yhteenottojen määrää, joita ahdas eteinen ja varsinkin aamukiukut lapset ovat olleet varsin huono yhdistelmä.

Pohjapiirrustusta tutkaillessa huomaan, että periaatteessa huonelukumäärä pysyy kuin pysyykin samana, vain yhden seinän puuttuminen tekee asunnosta pienemmän huoneluvultaan ja itselläni on onneksi hyvin toimiva ratkaisu tuohonkin asiaan ja saamme järjestelyllä yhdestä huoneesta kaksi huonetta, molemmissa on myös omat ikkunansa. Ihan kuten toivoinkin.

Uusi kotimme näyttää paljon toimivammalta kaikin puolin. Luksuksena pitämäni kaksi wc:tä säilyy, kylppäri/kodinhoitotila on jotenkin toimivampi uudessa myös, pihalla on oma rauha. Pohjapiirrustus jo pelkästään kertoo, että elämänlaatumme ja käytännön elämä ei mene ainakaan huonompaan suuntaan, uskoisin että paranee vain, koska tuleva koti on toimivampi, oikeaan asumiseen suunniteltu ja kiinnitetty oikeisiin asioihin huomiota, ainakin lapsiperhettä ajatellen.

Keittiö on oma tilansa, kuten nytkin ja vieressä on oma ruokailutilansa, sekin siis hyvä. Ja mikä parasta, tulevassa kodissa ei ole mahdollisuutta tuojotella viihdelaitteistoa olohuoneen puolelle, kuten nyt ja joudun aina asiaan puuttumaan lasten kohdalla.

Makuuhuooneet ovat lähes samankokoisia kuin nykyiselläänkin, joten voin tarvittaessa ratkoa ongelmia samoin kuin tähänkin asti, mikäli siis tarvitsee tilaa jakaa useamman ihmisen kesken, mutta nyt näyttää kovin lupaavalta, jokainen tosiaan on saamassa sitä omaa tilaa ja aiempaa enemmän itseasiassa, vaikka koti onkin olevinaan pienempi. Mutta, monilla ratkaisuilla on merkitystä tehtäessä toimivaa asuntoa ja uudessa niitä on mietitty selvästi, paremmin kuin tässä, jossa virallisesti on neliöitä, mutta käyttökelvottomia ja tyyliin koti on suunniteltu ydinperheelle, siis muutamalle ihmiselle tämä onkin toimiva, muttei lapsilaumalle ollenkaan.

Ainoa miinus tulevassa kodissa on pintojen vanhanaikaisuus osassa huoneistoa, sekä keittiön jää,-pakastinlaite. Joudun ostamaan oman pakastimen sekä isomman jääkaapin. Sellainen yhden hengen jääkaappipakastinsysteemi ei valitettavasti toimi käytännössä. Olen niin ollut onnellinen tästä nykyisestä, että pahaa tekee vaihtaa kotia sen vuoksi.

Mutta, kaikenkaikkiaan olen nyt iloinen muuttaja. Talouden tasapaino säilyy ja saamme entistä toimivamman kodin.

 

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Mitä helv....?

    Elämää, muisteloita matkan varrelta. Pohdintaa, joka ei todennäkäköisesti kiinnosta ketään.
    Eräänlainen päiväkirja selviytymisestä elämässä.
    Havahtumisia, syitä ja seurauksia sekä heräävää "henkisyyttä" matkalla kohti sisäistä eheytymistä.